Yksin

Makasin taas vuoteessani, lasittunein silmin, tuijottaen mitään näkemättä kattoon piirtyviä varjoja. Joka yö sama tunne valtaa sisimpäni, kun käperryn pehmeän peittoni alle, lämmin koira tuhisemassa turvanani vierellä, ja taas yksi päivä on onnistuneesti takana. Yksinäisyys.

Tiesin sen haasteeksi, lapsen odottamisen yksin, mutta en osannut odottaa tätä. Olen nimittäin pärjännyt loistavasti. Arkiaskareet eivät ole tuottaneet mitään ongelmia. Kaupassa käynti, ruoanlaitto, siivoaminen – kaikki sujuu yhtä sutjakasti kuin ennen raskautta. Kahvittelen ystävien kanssa, käyn elokuvissa, piipahdan ehkä yhdellä (vesilasillisella) baarissa tai terassilla, otan ilon irti kesästä.

En ole niin sanotusti ”kärsinyt” raskaudestani. Toki minulla on mielihaluja – joita ei kukaan ole toteuttamassa, vaan joudun itse kävelemään kauppaan hakemaan jäätelöä jos siltä tuntuu – mutta olen ollut vain tyytyväinen, etten ole jymähtänyt passattavaksi prinsessaksi. Käytän koiran lenkillä, haen postipakettini kylän toiselta laidalta, väsymys tai mielialat eivät oikeuta vastuun välttelyyn ja vaikka kuinka ketuttaisi on turha motkottaa, eihän ole ketään kuuntelemassakaan. Loistavaa. Olen itsenäinen ja pystyn tähän!

Päivät ovatkin helppoja - yöt eivät. Enkä olisi uskonut, että vaatekaapin kokoaminen ei olisi se suurin ongelmani yksin odottamisessa. En olisi mitenkään kyennyt aavistamaan, että se todellinen haaste sinkun raskaudessa on tyhjyys. Kumppanin puuttumisen huomaan vasta kun käyn illalla sänkyyn ja asetun aloilleni – eli vauvani herää ja ryhtyy vipeltämään triathlonharjoituksia höystettynä potkunyrkkeilyllä ja baletilla.

Siinä sitten katselen hiljaa masuni pintaa, joka muljahtelee pienokaisen poukkoilun mukaan. Koen jokaisen elämän sykäyksen sisälläni, lasken käteni vatsalleni ja tunnen oloni täysin tyhjäksi. En haluaisi laittaa omaa kättäni ihoani vasten vaan nostaa jonkun muun kämmenen tunnustelemaan. En haluaisi ihastella elämän ihmettä sisälläni vaan haluaisin, että joku muu makaa vierelläni ja on haltioitunut jokaisesta pienestä yksityiskohdasta. En haluaisi miettiä mielessäni päivän tapahtumia vaan kerrata kaiken kyltymättömälle kuuntelijalle. Enkä haluaisi pohtia millainen vauva mahassani piileskelee, millainen tulevaisuus sitä odottaa, millainen luonne sille siunaantuu ja mikä nimi sille sopisi parhaiten, vaan kuunnella kuinka joku muu antaumuksella pohdiskelee sitä kaikkea.

Sisälläni on valtava kaipuu siihen toiseen puoliskoon. Minulta puuttuu se innokas ja halukas kumppani, jonka elämä ja haaveet pyörivät vauvani ympärillä kuten omani. On hämmentävää miten suurta yksinäisyyttä voi tuntea kun on ilman jotain sellaista, mitä ei koskaan ole ollutkaan. Ensihetkestä lähtien olen ollut ilman sitä mitä eniten raskauteni tueksi nyt kaipaan. Jos jotain ei ole koskaan ollut, miten voin tuntea niin suurta menetyksen tuskaa?

Kuinka ihminen voi näin elävästi tuntea läsnä tyhjyyden haamun? Voin melkein käsin kosketella olematonta. Miten se painaakin näin paljon sydäntäni ja mieltäni kun makaan valveilla aamuyön tunteina sängyssäni, vauvani pitäessä minua hereillä liikkeillään? Eikä se ole mikään henkilö, kukaan yksittäinen ihminen, jota kaipaan rinnalleni. Yön laskeuduttua sieluni tavoittelee isän käsitettä, mielikuvaa kumppanista, jonkinlaista ideaalia kuvitelmaa toisesta vanhemmasta, jostakusta, joka rakastaa lastani.

Mieleni on täynnä kirveleviä unelmia. Joku laulamassa hiljaisella äänellä masuasukille. Joku piirtelemässä kuvioita sormenpäillään vatsani iholle. Joku kertomassa, että hän rakastaa lastamme enemmän kuin mitään muuta maailmassa.  Tuolle jollekin haluaisin soittaa ja hänen syliinsä haluaisin nukahtaa. Häntä ei kuitenkaan ole olemassa ja siksi makaan yössä tuntien oloni puolikkaaksi, hylätyksi.

Eikä kyse nyt ole siitä, että minulla ei olisi ketään. Ihanat ystäväni ja perheeni ovat tukenani. Soitan sisarelleni ja äidilleni aina kun jotain sanottavaa tulee. He haluavat tietää, ovathan he samaa verta ja perhettä. He rakastavat lastani luonnostaan ja ovat aina innokkaita jokaisesta yksityiskohdasta. Saan avukseni ja tuekseni aina jonkun, kun sitä tarvitsen. Päivällä.

Enkä toivoisi entisiä heilojani kainalooni. En etsi uuttakaan valloitusta. Kyse ei ole kumppanista niinkään minulle, vaan lapselle. Toinen kokija raskaudelle, joku jonka kanssa jakaa tämä kaikki. Eikä kyse ole nyt lapsen biologisesta isästäkään. Se mitä tarvitsen, on sukupuoletonta ja persoonatonta. Jonkin sortin läsnäolon ja rakkauden kaipuu, joka taas on mieleni summa kumppanin ja vanhemman käsitteestä, siitä minkä tunnen minulta ja lapselta puuttuvan. Onkin niin ironista, että sitä mitä kaipaan, ei oikeastaan ole olemassakaan.

Jostain syystä juuri yöllä kaipaan tuota ”jotain” rinnalleni. Kun on pakko pysähtyä ja olla tekemättä mitään, yrittää nukkua ja mieli pääsee vapaasti vaeltamaan, löydän itseni aina tuijottamasta kaukaisuuteen, sisimpäni kolottaen tyhjyydestä. Olen täynnä rakkautta lastani kohtaan ja elämäni on täynnä rakkaita ihmisiä. Silti tunnen itseni ontoksi ja vajaaksi. Eikä asialle voi tehdä yhtään mitään. On mahdotonta ikinä tai mitenkään täyttää sitä aukkoa, joka elämässäni on päässyt syntymään. Se ajatus saa epätoivon hiipimään paikalle ja on tosissaan taisteltava, jos haluaa ajaa tunteen tiehensä.

Epätoivo on pirullinen kumppani pimeässä hiljaisuudessa. Sen myötä ei saa enää otetta mistään onnen lähteestä. Mutta silloin koirani alkaa ulista unissaan ja vauva potkaisee kylkiluihin oikein kunnolla. Ne saavat minut muistamaan, että yksinäisyyteni on vain osittaista, minulla ei ole tarvetta epätoivoon – minulla on miniperheeni. Se on ehkä rikkinäinen ja erilainen kuin toivoisin, mutta me olemme yhdessä yksin. Eikä mikään auta jaksamaan niin kuin tahto jaksaa rakkaittensa vuoksi.

Eroottisia epämukavuuksia

”Ai nyt panettaa? Odotahan kun olet pidemmällä raskaana, vatsa on valtava rantapallo ja muutenkin olet väsynyt, nuhjuinen ja kaikin puolin epäseksikäs – sitten sitä vasta panettaakin!” Näin totesi eräs nuori äiti minulle pari kuukautta sitten. Hän oli oikeassa.

Pahoinvointini hellitettyä seksihimoni heräsivät horroksesta, ja ajattelin että kyseessä oli se paljon puhuttu raskaana olevien naisten kiimaisuus. Sehän ei ollut mikään ongelma kun raskauteni ei onnekseni juuri ulospäin näkynyt (söpö, pieni alavatsakumpu) ja miehet tulivat pokailemaan bussipysäkillä keskellä kirkasta päivää. Nyt laskettuun aikaan on 8vk ja libido on yllättäen tuplaantunut. Valitettavasti vatsa on samassa ajassa vähintäänkin triplaantunut.

Kävin eilen läpi äitiyspakkausta järjestelläkseni vihdoin vauvanvaatteet hyllylle (kaappiin jonka käyn ostamassa tänään – jopa meidän taikauskoisessa suvussa saa vihdoin ryhtyä valmistautumaan pienokaisen tuloon) ja löysin vauvatilpehöörin seasta pari aarretta: 6 kondomia, liukuvoiteen ja parisuhdeoppaan.

Parisuhdeoppaassa on 40 sivua kuvia ja tekstiä (yksinhuoltajuus käsitellään yhdessä kappaleessa neljällä lauseella), joiden lomassa puhutaan myös seksistä. Aiheena on niin raskausajan seksi kuin haluttomuus synnytyksen jälkeenkin. Eräs nuori mies kommentoi osion kuvat nähtyään, että tuo nyt viimeistään vie kaikki halut – Salvador Dali olisikin epäilemättä ylpeä opuksen vääntyneistä päistä, silmien lailla tuijottavista rinnoista ja paistinpannusta, joka yrittää olla kiihotukseen käytetty sulka (tämän yksityiskohdan tajuamiseen meni hetki). Ja kaikki apu mitä omaan himooni opuksesta sain, oli toteamus, että himoja saattaa olla, seksiä saa harrastaa, ja joillekin miehille raskaana olevan naisen kroppa ei oikein nappaa. Piste.

No mutta olihan mukana sentään ne kortsut. Eli voin tyydyttää himoni harrastamalla turvallista seksiä (vaikka veikkaan, että kumit on tarkoitettu raskauden jälkeiseen seksiin, estämään uusien mukuloiden sikiämistä, pikemminkin kuin varjelemaan taudeilta). Tai voisin, mutta ehdokkaista sänkyyni on nyt jo pienoinen pula. Pieni pömppämaha ei ollut este eikä mikään miesmarkkinoilla. Baarissa piipahtaessa minulta kysyttiin jopa paperit ovella (yli-ikää vain 7-vuotta, pääsin sisään) eli näytin hamosessani yhtä peruspullealta kuin sokerilla masunsa pömpöttämään saaneet pikkublondit tai drinksuja liikaa kitanneet kaljamaha-doku-teinit. Nyt suurin osa miespuolisista eliömuodoista tajuaa, että minulla ei ole kaljamahaa, vaan vauvamaha (erästä viimeviikoista känniääliötä lukuun ottamatta – jos itsellä on yhtä iso maha niin eihän se ihan selkeää tietysti ole), ja siksipä urhot eivät enää tunge itseään tarjolle.

Jos nyt sitten saisin kotiini vieraaksi jonkun kesäkollin, kohtaa minua aivan uudenlaiset haasteet. Ensinnäkin, ”normaalit toimenpiteet” ennen toyboyn saapumista eivät onnistu mitenkään itsestään selvästi. Sen lisäksi, että sheivaaminen on jo haaste itsessään, niin kevyt meikkaus, kynsien lakkaus ja tukka pörrölle jättänevät miehen kylmäksi, kun päälle ei mahdukaan sitä seksikästä pitsiasua tai tiukkaa korsettia. En voi siis olla ovella odottamassa ”petivalmiina” ranskalaisen piian tai tuhman hoitsun asussa. Päälle ei mene suunnilleen mikään muu kuin jätesäkki. Siihen sitten nauha rusetille, tässä lahja, avaa ja ota?

Itse asiassa kaikki normaalit hurmauskonstini ovat raskaana käyttökelvottomia. Sylitanssi? Justiinsa joo, kiipeä tämän tynnyrin kanssa miehen syliin ja yritä tanssia seksikkäästi ilman, että tukehdutat jätkäparan joko napaasi tai paisuneiden rintojen väliin. Eikä strippauskaan vissiin oikein nyt sovi kun ei voi seksikkäästi kumarrella, mihinkään suuntaan ei taivu, ei ole mitään seksikästä riisuttavaa ja tasapainokin on vähän siinä ja tässä. Sitä paitsi, strippauksen pitäisi hiljalleen paljastaa se hurmaavan seksikäs, alaston vartalo. Nyt kyseessä olisi enemmänkin hokkus pokkus ja tadaa! ISO MAHA!

Niin, minun kroppani, voi miltä se näyttääkään. Välttelen kiihkeästi peilejä, sillä kerro, kerro kuvastin ei ole mitenkään maaritteleva tällä hetkellä. En onnekseni kävele vielä niin kuin pingviini, vaappuen puolelta toiselle, selkä takakenossa, hartiat takana ja kädet lanteilla kuin Turhapurolla. Ihan sama kuitenkin minkä asennon otan sängyllä - sivuttain, selällään, koivet katossa, kontallaan, jne. – masuni on tiellä, riippuu, roikkuu, pullistuu ulos, ylipäätään mainostaa olemassaoloaan ja tekee minusta kömpelön. Välillä ihon läpi näkyy muljahtelua kun vauva pitää omaa tanssituntiaan vatsan sisällä. Seksikästä.

Seksikkyys on totaalinen mahdottomuus tässä vaiheessa. Mitä enemmän on vaatetta päällä, sitä paremmalta näyttää (kaiken roikkuvan ja leviävän saa näyttämään kiinteämmältä ja hoikemmalta), mutta seksissä kovin usein niitä vaatteita joutuu riisumaan. Eikä tällä hetkellä se ”ilmesty miehen eteen syntymäpuvussa niin hän kaappaa sinut syliinsä kuin luolamies” vain oikein päde. Omakuva ei täsmää enää kropan kanssa (mielessäni olen yhtä hottis kuin ennenkin) ja luulisi, että järkkyvä itsetunto veisi halut mennessään. Vaan ei.

Perhana kun panettaa ja siihen ei mikään auta. Vaikka kuinka yrittäisi pitää itseään kiireisenä, kuluttaisi energiaansa lenkkeilemällä, viilentäisi tunteitaan kylmällä suihkulla, tyydyttäisi muita himoja, esimerkiksi leipomalla herkkuja toinen toisensa perään ja ahtamalla niitä naamaansa (sehän se vasta itsetuntoa kohottaakin), niin ei auta. Jos tahtoo munaa, on saatava kokkelia, lenkkimakkara kun on mielessä, ei se nakkisose paljon auta, jos vain patonki voi tyydyttää, niin turha tyrkyttää sämpylää. Eikä himoistaan pääse eroon vaan sitten näkee koko yön unissaan hävyttömyyksiä ja kun herää on niin turhautunut, että tekisi mieli heitellä naapurin kakaroita pienillä kivillä.

Pirullisinta on kuitenkin, että jos kävisi munkki ja pääsisi pukille (enkä tarkoita uskonlahkon miestä enkä karvaista elukkaa sarvet päässä) niin mitä siitäkin tulisi? Ensinnäkin raskaus on käynnistänyt automaattisen liukkaudeneston (ihmekään, että äitiyspakkauksessa oli liukkari mukana) ja tehnyt entisestä Niagaran putouksesta huonosti toimivan suihkulähteen (joka jymähtää juuri sillä kriittisellä hetkellä – kiitos ja kumarrus). Lisäksi on jatkuva hapenpuute – tai ainakin se hengenahdistuksen tunne, jonka takia kunnon urheilusuoritukset ovat vain päiväunta. Kaikki rajut otteet, seinää vasten, miehen käsivarsilla, mikään akrobatia tai mielikuvituksellisempi nautiskelu ei natsaa. Se on takaapäin (vatsa riippuu edes takas), kyljellään (masu möllöttää kuin hylje kalliolla) tai jalat harteilla (masu hölskyy edes takas). Jeskamandeer miten mahtavaa!

Elämäni pisimmät 8 viikkoa? Voipi olla, ellei hyvä haltiatarkummi poksahda jostain esiin ja heilauta minulle taikasauvallaan pari gigoloa – tai rutkasti vähemmän haluja.

Ällöttävää

Synnytys on ihmeellinen ja upea kokemus. Väärin. Lapsen syntyminen maailmaan on vanhemmille henkisesti ehkä fantastista, mutta itse synnytys on jotain aivan muuta. Olen ihmetellyt miksi ne sukulaiseni, joilla on jo lapsia, eivät koskaan ole sen tarkemmin halunneet puida itse synnytystä kanssani. ”Sitten kun olet raskaana voit alkaa miettiä asiaa. Ei sitä nyt kannata murehtia.”

Nyt kun olen raskaana, ovat kielenkannat ruvenneet vähän löystymään. Tuskaista, kestää ikuisuuden, paikat repeävät ja jäävät rumiksi, raskausarpia ja komplikaatioita… Olen saanut kuulla jos jonkinmoista totuutta edessä odottavasta urakasta ja silti aivan selkeästi minulle kerrotaan vain siloteltuja synnytystarinoita. Minua ei haluta pelotella liikaa. Kun jo nämä nätimmät versiot synnyttämisestä karmivat selkäpiitäni, päätin osallistua neuvolan tarjoamaan synnytysvalmennukseen ottaakseni selvää asioiden todellisesta laidasta.

Valitettavasti synnytysvalmennusta veti nelikymppinen täti, joka istui pimeän huoneen nurkassa ja luki powerpoint esitelmänsä ranskalaiset viivat taululta tympeän monotonisesti. Luulisi, että parikymmentä vuotta neuvolassa työskennellyt (ja kaikesta päätellen itsekin synnyttänyt) alan ammattilainen olisi kyennyt heittämään kolikkonsa kekoon ja kertomaan tosielämän esimerkkejä tai moniulotteisia tulkintoja asioista. Ei. Sain esitelmästä vähemmän irti kuin sukulaisten pumpuloiduista tarinoista.

Minä ja tusina muuta äitiä yritimme valppaasti imeä itseemme kaikki esitelmän tiedonrippeet, mutta tehtävä tuntui mahdottomalta. Muilla mammoilla oli sentään puolisot mukanaan, joiden kanssa naiset kävivät hiljaisia keskusteluita käsiteltävistä aiheista. Itse tyydyin lähinnä tarkkailemaan kuinka erinomaisesti raskaana olevat emännät olivat kietoneet miehensä pikkusormiensa ympärille. Kumppanit käskettiin milloin tuulettamaan siunatussa tilassa olevia naisiaan lehdillä, hieromaan heidän jalkojaan tai selkäänsä, ihmettelemään eukon turvonneita raajoja, asettelemaan tuolia paremmin, nostelemaan tavaroita tai hakemaan juotavaa. Ja mies kuin mies pomppi naisensa sanojen mukaan kuin käpynsä hukannut pikkuorava.

Jonkun miesraukka oli ollut yön töissä ja silti raahautunut naikkosensa kanssa paikalle aamukahdeksaksi. Huolimatta siitä kuinka paljon energiajuomaa jäppinen veti, kuinka hän vähensi vaatetustaan tai haki parempaa asentoa penkillä, kundi ei vain pysynyt hereillä. Itseänikin väsytti julmetusti megalomaanisen tylsistymisen lisäksi, ja pysyin hereillä lähinnä huvittamalla itseäni tuon miespolon vailveillapysymistaistelua seuraamalla. Kyseisen soturin emäntä oli tietysti niin kileissä kuin raskaana oleva nainen vain voi olla silloin, kun hänen mielestään puoliso ei välitä heidän yhteisestä lapsestaan. Mikään määrä anteeksipyytelyitä tai selityksiä ei riittänyt ja pari oli kuin myrskypilvi häipyessään paikalta.

Toinen myrskypilvi oli eräs äiti, joka vaati, että hänen on saatava parempi tuoli. Me kaikki istuimme puisilla kirkonpenkeillä, jotka sattuivat selkään ja puuduttivat perseen. Silti tämä yksi mamma kärsi niin kamalasti ja voi niin hurjan paljon pahemmin verrattuna meihin muihin, että hän pisti miehensä vetämään kauheat herneilyt terveydenhoitajalle kunnes daami sai kuin saikin pehmeän työtuolin alleen. Terkkari ilmoitti siinä samalla, että valitettavasti tuoleja ei sitten ole saatavilla enempää ja niinpä me muut äidit jatkoimme hiljaista kärsimystämme niissä alkuperäisissä kidutusvälineissä. Yksi itsensä ja kaikki yhden puolesta.

Jäin pohtimaan mahtaisinko käyttäytyä yhtä itsekeskeisesti ja avuttomasti jos minulla olisi mies rinnallani. Pistäisinkö hänet pomppimaan jokaisen mielihaluni mukaan kuin ylijännitetyn vieterin? Raskaus ei ole sairaus – niin minulla on tapana sanoa ihmisille, jotka kauhistelevat kun kannan itse ruokakassini kaupasta kotiin tai aherran menemään kuin ennenkin. Raskaana oleva ei ole vammainen. Näin koen itse, mutta nuo muut äidit kyllä antavat ihan eri kuvan kykenemättömyydellään ja voivottelullaan. Tietysti jos on valmis palvelija vierellä niin miksi vaivautua? Sydämeltäni laiskana löhöäjänä olisin saattanut ehkä itsekin käyttää tilannetta hyväkseni – onneksi nyt ei ole sitä mahdollisuutta ja olen säilyttänyt itsenäisen omatoimisuuteni (olen siis yhtä saamaton kuin ennen).

Syvälliset pohdiskelut raskaana olevien äitien heittäytymisestä ja isien rakastavasta ylihuolehtimisesta sekä yrittämisestä saivat väistyä kun terveydenhoitaja laittoi pyörimään synnytysvideon. Flikki oli ihmisten pukeutumistyylin ja sairaalan laitteiston perusteella varhaiselta 90-luvulta, mutta jos sen ei antanut häiritä, niin opetuselokuvasta oli jopa jotain hyötyä, toisin kuin kaikesta muusta siihen asti. Pätkä oli selkeästi tehty hiukan ohuempia silkkihanskoja käyttäen, joten vaikka se oli kaunisteltu versio synnytyksestä, niin silti tarpeeksi järkyttämään minua.

Ensinnäkin, jo se, että pääsee näkemään millaiseen tilaan itsensä joutuu synnytyksessä asettamaan – eli pillu paljaana vuoteella, lettu ihan reteästi levällään tursuen milloin mitäkin eritteitä, avuton kärsiminen kunnes pentu suostuu puskemaan maailmaan läpi elimistösi ja siinä matkallaan repimään paikat rikki– oli muuta kuin olin olettanut. Kiitän jenkkielokuvia vääristyneistä mielikuvistani, joissa naisen intiimialueet pysyvät siveästi kankaiden alla, synnyttävä äiti kirkuu kuin pieksetty, huoneessa hyörii lääkäreitä ja hoitajia kuin herhiläisiä, ja vauva on ihanan pinkki ja puhdas, hetkessä käärittynä puhtaaseen kaapuun. Tämän videon perusteella saksien väli on välillä ”vaipalla” suojattuna, mutta muutenhan siinä tarjotaan kaikki esille, äiti ähisee kuin ylilihava sotanorsu portaissa, huoneessa on läsnä vain kätilö ja apuri (sekä satunnaisesti muita ammattilaisia), vauva on syntyessään sinisen purppurainen, ties minkä möhnän peitossa ja siihen se sellaisenaan lasketaan äidin tissien päälle haukkomaan henkeään.

Video ei näyttänyt sitä kaikkein likaisinta vaihetta; eli kun vauva on tullut ulos, niin eihän se tarkoita, että kaikki muu roina olisi. Ei näytetty istukan tutkimista, äidin peseytymistä tai muutakaan karua, mikä H-hetkeä seuraa. Pikaisesti todettiin, että vaikka vauva syntyi 2vk etuajassa ja oli suloisen pieni, niin synnyttäjän paikat repesivät silti sen verran mukavasti, että ne oli tikattava. Kuulostaa pelottavasti siltä, että ”vehkeet” eivät selviä synnytysurakasta ilman vaurioita.

”Synnytyksessä äidin hyvinvointia koskevia riskejä ovat lähinnä eritasoiset repeytymät, jotka voivat johtaa alapään tunnottomuuteen, pidätyskyvyn ongelmiin, virtsaamis- ja ulostamiskipuihin sekä seksielämän ongelmiin.” Todetaan internetin ihmeellisessä maailmassa. Lähdin tutkimaan asiaa videon nähtyäni vähän tarkemmin, kyseinen juttu kun hypättiin yli ohimennen. Mitään tällaisia synnytyksen jälkeisiä vaurioitumisia tai ongelmiahan ei videolla tietenkään mainittu eikä nyt ainakaan se synnytysvalmennusta vetävä terveydenhoitaja käsitellyt. Synnytyksestä puhutaan vain yleisesti, pehmeästi, jos kaikki menee hyvin, ideaalitapauksessa ja niin edespäin. Mutta eikö vaarat ja riskit olisi hyvä tuoda esille etukäteen?

Ah, aivan, me äidit olemme niin herkässä tilassa! Me alamme pelkäämään synnytystä jos siitä puhutaan rehellisesti ja avoimesti. Parempi, että komplikaatiot ja vauriot tulevat yllätyksenä, sen sijaan, että tietoisesti uhraisimme kroppamme lapsellemme. Eihän kukaan ikinä suostuisi alatiesynnytykseen jos tietäisi sen jälkeen olevansa kykenemätön nauttimaan seksistä tai kokevansa seuraavat 30-vuotta järkyttäviä kipuja ulostaessa tahi olevansa kykenemätön enää pidättelemään virtsaansa. Sen sijaan, että asioista puhuttaisiin aikuisten oikeasti, niin ensisynnyttäjiä rauhoitellaan ja manipuloidaan uskomaan, että on se vaan hieno kokemus se synnytys. Kaiken maailman kipulääkkeitä on olemassa (joita ei kyllä saa itse määrätä vaan kätilöstähän sekin on kiinni) ja hyvin se menee!

Onko oikeasti helpompaa elää illuusiossa, ja sitten traumatisoitua itse tilanteessa? Olet niin herkkä ja avuton kun olet raskaana! Et voi panikoida kaikkia riskejä ja käsitellä asiaa aikuisten oikeasti – keskity vain kantamaan vauvaa. Senkö takia se synnytysvideon kätilökin puhui äidille kuin kaksivuotiaalle lapselle tai täydelle vajakille? ”Oi hyvä, juuri noin. Hyvä Tiina, hienosti. Voi, sitten vielä vähän. Niin, on vähän hankala paikka. Hyvä, hieno tyttö.” Minä puhun ehkä koiralle tuolla tavalla lässyttäen! Pirulauta jos joku ämmä seisoo minun haarojeni välissä synnytyksessä kun ulostan ja virtsaan ja pusken verta ja hikeä – ja sanoo ”Voi kun hienoa, hyvä tyttö.”!

Koko ajatus synnytyksestä on käynyt vastenmieliseksi. Tilanne ja kaikki mitä siihen kuuluu, on yksinkertaisesti ällöttävää. Tulossa se on ja olo on kuin kävelisi sodassa kohti ryssäjoukkoja ilman luoteja aseessa. Silti se vain on tehtävä ja takaisin ei ole kääntymistä, mutta ei se kivaa tule olemaan, varmasti sattuu ja hyvä jos hengissä tullaan kotiin. Kiitos seisoo lopussa – ainakin toivottavasti – mutta ei se yhtään helpota tätä odottamista, kun mieluummin pitäisi vaan jalat ristissä ja vetäisi hirveät perseet.

Kasteen arvo

”Alussa Jumala loi taivaan ja maan.” Näin julistaa raamattu. Olin kuitenkin ajatellut kertoa omalle lapselleni alkuräjähdyksestä, kosmoksesta, galaksista, linnunradasta jne. ”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen” jatkuu tarina, vaan olin kyllä ajatellut opettaa evoluutiosta, luonnonvalinnasta, lajien kehityksestä, alkueliöistä, dinosauruksista, nisäkkäistä, ihmisapinoista jne. Oikeastaan, kun asiaa tarkemmin ajattelen, raamattu on se viimeinen kirja, johon lähtisin nojaamaan opettaessani elämän tosiasioita jälkeläiselleni.

”Kuolemaakin katkerampi on nainen. Hän on pyydys, hänen sydämensä on ansa, hänen kätensä ovat kahleet.” Näin kertoo Saarnaajan kirja. ”Mitkään vaimon antamat lupaukset tai hänen tekemänsä sitoumukset eivät päde, jos hänen miehensä kumoaa ne.” Mooseksen kirja se vasta valaiseva onkin. ”Jos mies makaa kuukautistilassa olevan naisen kanssa heidät on poistettava kansansa keskuudesta.” Jestas mitä soopaa! ”Aviorikoksen tekee se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.” Ei se Jesse ollut edeltäjiään fiksumpi (vaikka eipä tuo itse ole noita tekstejä rustannut).

Tasa-arvo, naisten oikeudet, ero, abortti, homot – mitkään arvoni eivät kulje käsi kädessä raamatun kanssa. Toki kymmenen käskyä (älä tapa, älä varasta, älä todista valheellisesti) ovat ihan näppärä ohjenuora ja Jeesuksen jotkut viisaudet (älä tuomitse muita, anna anteeksi, kohtele muita kuten itseäsi haluaisit kohdeltavan) ovat pätevää kamaa, mutta suurin osa kristinuskon kivijalan sisältämästä tavarasta on mielestäni pelkkää roskaa. Eikä siinä vielä mitään, että itse kirja on kyseenalainen, myös kirkko on varsinainen pettymys.

Päivi Räsänen kavereineen, jotka lukevat raamattua kuin piru itse, vievät kaiken kunnioitukseni uskosta paasaavia ihmisiä kohtaan. Pappien eri mielipiteet, henkilökohtaiset ristiretket (tai pikemminkin vainot) ja kaikenkirjava kavalkadi hajottavat käsityksen siitä mitä kirkko ja sen ajama usko oikeastaan pitävät sisällään. Joten nyt kun vauvani syntymä hiljalleen lähestyy, on kastamisen ajatus käynyt ahdistavaksi. Minkälaiseen lafkaan sitä on oikeastaan lastaan sitomassa?

Pakana vai kristitty, kumman valitsen lapselleni? Haluaisin, että lapsi valitsee itse. On niin turhaa kastaa pienokainen tässä vaiheessa kun hän ei ymmärrä asiasta hölkäsen pöläystä. Voi kuitenkin olla, että rippikouluiän lähestyessä mukula valitsisi kasteen ihan vaan päästäkseen kavereiden kanssa leirille, mikä sitten taas veisi pohjan koko ”päättäkööt itse” idealta. Ja tietysti minulle on sanottu se legendaarinen ”entä jos lapsi kuolee ennen kuin saa kasteen ja joutuu helvettiin!”.

Pitäisikö minun antaa kastaa lapseni uskoon, jossa vallitsee käsitys, että viattomat ja hyvät ihmiset joutuvat kaikki helvettiin ihan pelkästään sen takia, että joku papinhyväkäs ei ole ripotellut vettä heidän otsalleen? Kaikki ne miljoonat, jotka uskovat johonkin muuhun kuin Jesseen ja Vaahtopartaan pilven hattaralla, ovat tuomittuja ikuiseen kadotukseen ja kärsimykseen? Onpa suoraan sanottuna paska uskonto. Jos oikein vielä sitä raamattua syynää ja miettii vanhan testamentin kertomuksia – esimerkiksi sitä kuinka Jumala kostaa Ramsekselle aiheuttamalla kaiken maailman vitsauksia egyptiläisille ja vieläpä tappaa jokaisen esikoispojan (viattomat kärsikööt pahojen synneistä?) – niin kastaminen kristinuskoon alkaa kuulostamaan jo enemmänkin tuomiolta kuin vapautukselta. Onko tuollainen iso herra koston jumala muka uskomisen arvoinen?

Ja Jeesus, Jesse my man, jonka nimissä on tapettu ja ristiretkeilty, ryövätty maita ja raiskattu naisia, poltettu ”noitia” ja murhattu homoja. Hän joka antaa kaikki syntisi anteeksi ja on kärsinyt puolestasi kaikki rangaistukset (on se kätevää, ettei itse tarvitse kantaa vastuuta teoistaan – kunhan vaan katuu niin kaikki ok). Siitäkö hepusta minä sitten kerron lapselleni? Usko hei tähän kaveriin, joka ruokki sadat parilla fisulla ja leivällä, käveli vetten päällä ja paransi sokeita.

 Jos nyt sitten päättäisin unohtaa koko Big Daddyn ja Pojan, niin jää kuitenkin pieni ongelma. Mitä kerron lapselleni kuolemasta? Veljeni mukula pelkäsi kuolemaa aivan kamalasti ja meni aivan hysteeriseksi asiasta – kunnes hänelle sanottiin, että kuollessa pääsee taivaaseen. Taivaassa on kaikki hyvin ja siellä on Pappa ja Pluto-koira ja isi ja äitikin tulevat sinne, ja siellä ollaan sitten kaikki yhdessä. Nyt on muksun mieli rauhoittunut ja kuolema ei enää pelota. Aikamoista pajunköyttä, mutta toimiihan se. Verrattuna siihen, jos lapselle olisi kerrottu vain tieteellisiä faktoja, että kuollessa ihmisen elämä loppuu, keho maatuu ja se on siinä – reaktio olisi varmaan ollut vähän toinen.

Uskoa on aina tarvittu kuoleman pelon voittamiseen. Se kai se perimmäinen pointti kristinuskon menestyksessäkin on. Kuolemattomuus. Sitähän meille lupaillaan. Taivas, paratiisi, pääset Jumalan luokse ja saat ikuisen elämän. Haluan kertoa tämän tarinan lapselleni yhtä innokkaasti kuin haluan opettaa hänet uskomaan Joulupukkiin ja tonttuihin. Muistan itse miten karvaita olivat ne hetket, kun ymmärsin asioiden todellisen laidan. Taivas on vain yksi satu muiden joukossa.

Vaikka itse en puhuisi Jumalasta sen enempää kuin Joulupukista, ei lapsi voi välttyä moiselta humpuukilta. Loppupeleissä, juhlinhan minä itsekin joulua ja pääsiäistä ja syntymäpäiviä (nämä ihanat kristinuskon ja pakanallisuuden risteymät) eli lapsi joutuu nenäkkäin uskon kanssa vaikka mitä tekisi. Jo se, että on pyhäpäiviä tai sunnuntaivapaita, on kaikki kiitos kristinuskon. Uskoa ei vain voi vältellä. Ei siihen tosin ole silti pakko lasta kastaa. Oma isäni on puhdasverinen pakana, joten miksipä lapsenlapsi ei voisi kulkea samoissa jalanjäljissä?

Yksi kompastuskivi tietysti on – äitini. No hyvä on, kaksi kiveä – äiti ja isoäiti. Äitini oli aivan pöyristynyt kun kuuli minun edes harkitsevan nimiäisiä kasteen sijaan. Isoäitini saisi varmaan sydänkohtauksen jos edes vihjailisin moiseen suuntaan. Eihän suku tietysti päätä tällaisia asioita puolestani, mutta vaikea se on sanoa omalle mammalleen ei, kun hänelle asia merkitsee niin paljon. Sisareni oli sitä mieltä, että molemmat vaihtoehdot ovat ihan yhtä hyviä, mutta olisi osaltani tekopyhää olla kastamatta lasta, niin kauan kuin itse kuulun kirkkoon.

Niin, minut on kastettu vauvana ja siitä asti olen kuulunut kirkkoon – hampaita kiristellen, mutta kuitenkin. Halusin kirkkohäät (ja oikein kauniit olivatkin), mutta en sen takia, että olisin halunnut mennä naimisiin Jumalan silmien alla tai muuta sellaista harrasta – vaan koska kirkossa homma oli jotenkin juhlallisempaa ja perinteisempää. Samahan tietysti pätee kasteeseen, se on varmasti juhlana hitusen hienompi ja ”merkityksellisempi” kun vannotaan suuremman voiman nimeen ja siunataan pyhällä hengellä (voisin yhtä hyvin vannoa ukko ylijumalan nimeen ja tanssia henkien kanssa nuotion ympärillä). Niin mistä minua syytettiinkään, tekopyhyydestä vai?

En oikein jaksa nähdä tätä ongelmana kun koko usko itsessään on niin tekopyhää. Paavali sanoo kirjeessään korinttilaisille: ”Opettaahan jo luontokin teille, että pitkä tukka on miehelle häpeäksi”. Kuinkas monessa kuvassa olette nähneet lyhyttukkaisen Jeesuksen? Tai enkelin? Eikä Jullella itsellään myöskään kovin lyhyttä kuontaloa ole ikinä nähty. Entä miten se luonto liittyy tähän asiaan? Eikös miesten tukka kasva pitkäksi, ihan luonnostaan, siinä missä naisillekin?  

Voisin siteerata vaikka miten monia asioita raamatusta ja raivota kristinuskon kaksinaamaisuudelle, mutta eihän se ratkaisisi ongelmiani. Mitä kerron kuolemasta? Elämän merkityksestä? Kastanko lapseni vai en? Mikä on kasteen arvo, kun en itse usko siihen uskoon, johon pienokaiseni liitetään? Pelaanko varman päälle, varmistan pennun paikan taivaassa ja olen suvulle mieliksi? Annanko evankelis-luterilaiselle valtionkirkolle yhden maksavan jäsenen lisää ja kasvatan lapsestani samanlaisen tapakristityn kuin itse olen? Satoja kysymyksiä, eikä mitään vastauksia (pitäisi varmaan rukoilla, että joku osoittaa minulle oikean tien…).

Sitten taas, onko sillä nyt niin kauheasti väliä? Jos olen itse vähän siinä ja tässä uskon suhteen, miksi stressata koko asiasta? Voinhan aina luottaa, että lapsi löytää oman tiensä ja omat vastauksensa näissä asioissa (asiat kun aina menevätkin niin helpon yksinkertaisesti). Kirkosta eroaminen onnistuu netissä käden käänteessä, mukula tehkööt sen jos siltä tuntuu. Eipä sitten ainakaan marmata minulle, ettei pääse riparille kavereiden kanssa tai saa konfirmaatiolahjoja sukulaisilta. Unelmoikoot kirkkohäistä valkoisessa mekossa niin kuin äitinsäkin. Kaitpa se kuuluu lapsena olemiseen, usko joulupukkiin, jumalaan, hammaskeijuihin ja saunatonttuihin. Karu maailma julmine totuuksineen tule kyllä vastaan ajan kanssa.

Äidinrakkaus

Kaikki, mitä tarvitset, on rakkaus. Tämän kliseen varmasti jokainen meistä on kuullut. Kun sain tietää olevani raskaana, sain kuulla kyseisen fraasin muodossa ”sinun ei tarvitse kuin rakastaa sitä”. Helpommin sanottu, kuin tehty.

Voin hyvin ymmärtää miksi raiskauksesta raskaaksi tulevat eivät kykene pitämään kantamaansa vauvaa vaan päätyvät joko aborttiin tai adoptioon. Itselläni ei toki ollut mitään moiseen väkivaltaan, kauhuun ja tuskaan liittyvää, mutta jos olisi ollut, mitä olisin tehnyt? Normaalistihan lapsi on yhdistelmä niitä kahta asiaa mitä rakastat maailmassa kaikkein eniten – itseäsi ja puolisoasi. Kuinka siis edes voisit olla rakastamatta vatsassasi kasvavaa sikiötä? Vaan entä kun puolet alkavasta elämästä on jotain hyvää ja puolet pahaa?

”Muista, että jos pidät sen, et saa syyttää lastasi elämäsi pilaamisesta.” Ystäväni varoitus ei ollut mitenkään kaukaa haettu. Lapsen saaminen nimittäin tulee mullistamaan koko elämäni. Ei suinkaan vain niin, että pienokainen rajoittaa vapauttani, aikaani ja siirtyy keskipisteeksi elämääni oman itseni sijalle, vaan joudun myös etsimään uuden kodin (kämppäni on tarpeeksi iso meille korkeintaan vuodeksi) vaikka juurihan vasta sain ja sisustin tämän mieleisekseni! Joudun myös vaihtamaan alaa kokonaan, en nimittäin voi enää tehdä kolmivuorotyötä, saati 12tunnin vuoroja ja käydä vain nukkumassa kotona. Menetän siis kotini, työni ja vapauteni.

Tosiasioiden kohtaaminen aiheutti minulle alussa jonkin verran ahdistusta. Ajatus rahapulasta ja ammatinvaihdosta olivat rankkoja hyväksyä, mutta onneksi en ole materialisti tai urakeskeinen. Perhe on periaatteissani se ykkönen. Mutta juuri se sitten aiheuttikin ne suurimmat ongelmat. Tavoitteena kun on täydellinen perhe, ja todellisuudessa minua odottaa yksinhuoltajuus. Joka kerta kun soitan isälleni – voisitko isukki lainata poraa ja auttaa kiinnittämään uuden taulun seinälle, voisitko isi kertoa mitä lakkaa ostan kaupasta kun haluaisin hioa ja laittaa nätiksi tämän piirongin tai voisitko dädi heittää minut ja koiran toiselle puolelle kaupunkia kun julkiset eivät oikein kulje – niin sydäntäni oikein vihlaisee. Kenelle minun lapseni soittaa?

Alussa oli vaikea rakastaa masuasukasta kokonaisuudessaan, kun puolet sen verestä tuli mielestäni pilaantuneesta lähteestä. Syytin alun järkytyksessä lapsen isää enemmän kuin itseäni ja en voinut käsittää hänen kylmää päätöstään hylätä meidät. Nimenomaan meidät, koska minä joutuisin luopumaan paljosta ja jäisin pulaan ensikertalaisena äitinä ilman häntä. Huomasin kuitenkin nopeasti, että mitä enemmän vihaa tunsin isää kohtaan, sitä vaikeampi minun oli rakastaa lasta.

Ei auttanut muu kuin ottaa härkää sarvista ja päästää irti katkeruudesta. Ette ehkä voi kuivitella itseänne minun kenkiini, mutta ajatelkaa miten vaikeaa on antaa anteeksi ystävälle, joka jättää teidät pulaan – ihan kylmästi, tietoisesti ja itsekkäästi jättää teidät kuseen tilanteessa, josta ette tunne selviytyvänne yksin ja luotatte toisen apuun. En voinut muuta, kuin keskittyä niihin ominaisuuksiin, jotka kyseisessä miehessä ovat hyviä, ja viitata kintaalla kaikki epäkohdat.

Joskus tulee hetkiä, jolloin ajattelen asiaa paljon mustavalkoisemmin. Mies, joka hylkää lapsensa, ei ansaitse sitä, että hänen lapsensa arvostaa häntä. Jos isästä ei kerta ole isäksi, niin miksi lapsen pitäisi häntä kunnioittaa? Miksi minä en siis voisi vihata ja puhua pahaa mukulan siittäjästä? Koska sitten lapsi joutuisi aikamoisen konfliktin keskelle, ihan niin kuin minäkin odotusaikani alussa. Kuinka hyväksyä ja rakastaa sitä osaa, joka on isästä peräisin? Kuinka olla ylpeä itsestä, jos isä on äidin sanojen mukaan mätä kuin matoinen omena? Kuinka rikkinäisen lapsen siinä kasvattaisinkaan, jos tuomitsisin ja haukkuisin isän maanrakoon…

Onneksi raskaus kestää 9 kuukautta ja äidillä on aikaa psyykata itseään läpi jos jonkinmoista tunteiden vuoristorataa. Enää en nimittäin osaa vihata lapseni isää. Hän on antanut minulle elämäni upeimman joululahjan, oman lapsen. Olen hyväksynyt hänen valintansa ja perustelunsa – ja vaikken olisi samaa mieltä, yritän ymmärtää. Isyyttä on parempi olla pakottamatta kenellekään, enhän haluaisi miehen vihaavan lastaan. Mitään, mikä sinulle väkisin pakotetaan, ei ole kuitenkaan kovin helppo rakastaa. Joskus pohdin, että asiat olisivat varmasti hänellekin hyvin erilailla, jos minä en olisi lapsen äiti. Jos hän rakastaisi minua, ehkä hän rakastaisi myös lasta ja haluaisi olla sen elämässä. Taisteltuani itse ristiriitaisten tunteiden kanssa aiheen tiimoilta, kuinka voisin täysin tuomita isänkään?

On huojentavaa olla vihdoin tässä tunnetilassa, jossa rakastan lastani täysin. Periipä se isältään sitten vaaleat hiukset, siniset silmät, pystynenän tai puoli metriä enemmän pituutta kuin minulla on – tulen rakastamaan joka ikistä asiaa pennussani. Tunne vahvistuu päivä päivältä ja olen huomannut, että enää mikään muu ei minua ahdista kuin pelko siitä, että saatan menettää lapseni.

Voimakkaan rakkauden kylkiäisenä kulkee aina menetyksen pelko. Väitetään, ettei äidinrakkautta vahvempaa rakkautta olekaan, ja alan hiljalleen uskoa tuohon väittämään. Vauva on vielä mahassani, ja voin vain kuvitella miten valtavaksi tunne kasvaa kun pienokainen syntyy. En ole aikaisemmin ymmärtänyt lainkaan kun oma äitini on puhunut siitä jatkuvasta huolesta, jota vanhempi kantaa lastaan kohtaan. Nyt alan päästä kärryille. Tuntuu, että elämäni loppuisi ja kuolisin jos menettäisin tämän lapsen.

Katsoin eilen elokuvan Creation, joka kertoo Charles Darwinin elämästä ja evoluutioteorian kirjoittamisesta. Eniten leffa kuitenkin keskittyy Darwinin suunnattomaan suruun vanhimman tyttärensä menettämisestä. Elokuva kuvasi karmaisevan hyvin millaisen ikuisen vamman vanhempi saa sieluunsa kun menettää lapsensa. Itkin tietysti silmät päästäni kun pystyin niin voimakkaasti samaistumaan Paul Bettanyn esittämään musertavaan tuskaan.

Raskaus oli loppupeleissä paljon helpompaa alussa kun äidinrakkaus oli vasta orastamassa. Mitä enemmän välittää, sitä enemmän pelkää. Eikä mikään maailmassa ole yhtä pelottavaa kuin äidinrakkaus. Se on niin totaalinen ja valtava, etten usko minkään muun tunteen kykenevän samalla tavalla repimään ihmistä palasiksi. Vaikka kuinka vertailen tunteitani ex-miehiäni kohtaan ja tätä rakkautta, rinnastaminen on mahdotonta, rakkaus kumppaniin ja rakkaus lapseen eivät ottele edes samassa painosarjassa. Miehistä sentään pääsee yli. Kun menetät puolison, siitä pystyy vielä toipumaan (tai sitten en ole kokenut ”tosirakkautta”), mutta olen kuullut, että lapsensa menettämisestä ei toivu koskaan.

”Yhdenkään vanhemman ei pitäisi joutua hautaamaan lastaan.” Toteaa Bernard Hill ikimuistoisesti Taru Sormusten Herrasta elokuvassa Theodenin pojan haudalla. Luoja armahtakoon, etten koskaan joudu kokemaan moista päivää itse. Kontrolloivat ja ylihuolehtivat äidit saavat yhtäkkiä sympatiani. Ihmiselämä on niin pienestä kiinni. Katsot hetkeksi muualle ja lapsi juoksee autotielle (missä on lähin eläinten hautausmaa?) tai viet mukulat rannalle leikkimään ja yhtäkkiä yhtä päätä ei enää näykään aaltojen yläpuolella.

Ystäväni sanoi minulle raskaudesta kuullessaan, että ”lapsessa saat sellaisen rakkaan, joka ei koskaan jätä sinua” mutta eihän se pidä paikkaansa. Tulen rakastamaan tätä lasta enemmän kuin mitään maailmassa ja joku päivä se muuttaa ulos kotoa (ensin pari vuotta teininä huudeltuaan huoneensa ovelta, että ”pää kiinni, ämmä!”) alkaen elää omaa elämäänsä. Kuinka ihmeessä te muut äidit olette pystyneet päästämään irti? Olen kiitollinen, että äidinrakkaus on puhkeamassa kukkaan sisälläni, mutta tämä äidiksi ryhtyminen on paljon vaativampaa ja pelottavampaa kuin olisin koskaan kuvitellut. Pari kuukautta vielä ja sitten pitäisi olla valmis... Onkohan kukaan oikeasti koskaan valmis äidiksi? Minusta tuntuu, etten minä ainakaan.

Nimeämisen tuskaa

Mikä tuottaa jokaiselle äidille päänvaivaa ja pidemmän puoleista tuskastelua? Siis tippuneen tavaran nostamisen, pöntöltä ylös nousemisen ja päälle mahtuvien vaatteiden löytämisen ohessa? Nimi. Lapsen nimeäminen on vaikeaa kuin ruukkukasvin hengissä pitäminen (ainakin tässä taloudessa – kaktukset siinä missä ruusutkin kuolla kupsahtelevat vaikka mitä tekisi, orkideoista nyt puhumattakaan).

Suomessa tuntuisi olevan tapana käyttää lapsesta ”harjoitusnimeä” niin kauan kuin vauva on mahassa. Kastenimen paljastaminen tuo pahaa onnea (pah mitä humpuukia!), joten vaavelia kutsutaan kantoaikana sitruunaksi, pötkyläksi, pavuksi, alieniksi, päärynäksi, smurffiksi, hattivatiksi, mötikäksi – milloin miksikin. Jos harjoitusnimi on runsaassa käytössä tai kovin ”oikean” tuntuinen (Elmeri, Lissu, Naatti, Taateli) se saattaa kuitenkin jäädä lapsen lempinimeksi läpi elämän. Siksipä päätinkin, että valitsen vain sen oikean saman tien enkä vaivaudu kutsumaan lastani ylimääräisillä lisukkeilla.

Se oikea tuntuu kuitenkin olevan ihan yhtä vaikea saavuttaa niin nimissä kuin miehissäkin. Olen jo alkanut epäillä, että koko käsite on vanhojen akkojen syöttämää propagandaa. En olisi nimittäin koskaan uskonut, että nimeäminen voi olla näin vaikeaa. Aina kun luulet löytäneesi sen sopivan setin ilmenee, että nimi onkin isoäidin raivotautisen koiran käytössä (Indiana Joneskin oli nimetty koiran mukaan, prkl!) tai sen baarissa riehuneen munapään nimi (arpi silmäkulmassa riittää muistuttamaan siitä taliaivosta, kiitos näkemiin).Kun ylipäätään mihinkään nimeen päätyminen ei ole helppoa, niin sitten ne HEUREKA! keksinnöt vielä joutuvat hyllylle.

Perusongelmia tuottaa ensinnäkin se, että antaakko lapselle yksi, kaksi vai kolme etunimeä. Itselläni on kolme ja olen oikeastaan aina pitänyt siitä. Yleisempää on kuitenkin kaiketi omata kaksi etunimeä, kolmas koetaan jo turhana. Vain yksi etunimi on harvinaista, tosin isälläni on vain yksi etunimi, samoin parhaalla ystävälläni. Se on mielestäni aina tehnyt heistä erityisen uniikkeja. Mutta eikö rakkaalla lapsella ole monta nimeä? Ja entä jos lapsi ei pidä ensimmäisestä nimestään? Eikö silloin olisi parempi antaa hänelle vaihtoehtoja? Äitiäni on aina kutsuttu toisella nimellään, moni ystäväni on kulkenut aina toisella nimellä.

Ei siis ole ongelmana vain se, että löytää sen oikean nimen, pitäisi ensin päättää kuinka monta niitä on etsittävä. Kaikki hyvät kun eivät edes rimmaa keskenään, niin johan on päänsärky valmis! Painotus on sinänsä oleellista, että nimi täytyy kuitenkin olla ketterästi lausuttavissa (ja huudettavissa, kuten äitini oikein vakavissaan komentaessa kutsui minua kaikilla kolmella nimelläni – silloin tiesi olleensa todella tuhma). Suomalaisten etunimikokonaisuudet noudattavat useimmiten viskurilakia, jonka mukaisesti pisin ja painavin aines päätyy loppuun. Eli pitkää ja hienoa nimeä loppuun, lyhyttä ja yksinkertaista alkuun. Välissä jotain siltä väliltä, jotain mikä sitoo alun ja lopun toisiinsa. Tämähän alkaa kuulostaa jo tieteelliseltä toimenpiteeltä…

On myöskin otettava huomioon kiusaamismahdollisuus. Ihan mitä tahansa ei kannata lykätä lapsukaisen nimeksi. Mari Pilvi – ha ha ha. On parempi huomioida myös sukunimi etummaista valitessa. Pitkät ja eksoottiset etunimet taas saattavat aiheuttaa ensinnäkin nälvintää lapsen syntyperästä, toiseksi kirvoittaa kasan ilkeitä haukkumanimiä. Mitä monipuolisempi nimi, sitä kätevämmin siitä voi vääntää vitsiä. Kaikkea ei voi tietysti etukäteen ennustaa, tulevaisuudessa tyhmää saatetaan kutsua ”villeksi” eikä ”taunoksi” ja niin edespäin. Sitä saattaa siis vahingossakin tuomita lapsensa ikuisen pilkan kohteeksi.

Jos lähtee perinteiselle sukulaisten mukaan –linjalle ja antaa lapselle liudan isovanhempien nimiä, saattaa päätyä nimeämään lapsen Lauri Urpo Yrjöksi tai Anna Lempi Kyllikiksi. Oppiiko lapsi siinä sitten olemaan ylpeä esivanhemmistaan, kun joka ikinen nimen kuuleva naureskelee ja heittää vitsiä? Jos nimen tulisi olla henkilön persoonaan sopiva ja sitä kuvastava niin toki sukulaisten nimet kertovat syntyperästä ja juurista. Vaan entä jos Kaino onkin sielultaan riehakas, Taisto on luonteeltaan luovuttaja, Marja on allerginen marjoille, Meri pelkää vettä ja Pyry vihaa lunta? Tärkeämpää on varmaan kuitenkin löytää se luonteeseen sopiva nimi.

Kun vauva syntyy, näkeekö pienokaisesta heti millainen ihminen hänestä kasvaa? Kaiketi jokin perusluonteen ominaisuus pilkistää esiin jo heti alkuunsa? Vai onko tässä nyt yhtä hyvät mahdollisuudet nimetä lapsensa oikein kuin voittaa lotossa? Ehkä on viisainta odottaa ainakin siihen asti, että lapsi on maailmassa, ennen kuin tekee lopullisen päätöksen, mutta olisihan sitä parempi olla jotain nimiä valmiiksi mietittynä, eikä sitten päivä ennen ristiäisiä vain päätyä johonkin pakon edessä. Varalla olevat nimet voivat olla neutraaleja, tavallisia, tylsiä, yleisiä sopiakseen mahdollisimman monenlaiselle taaperolle. Suunnitelma kuulostaa hyvältä, mutta kas kummaa huomasin asiaan hiukan syvemmin perehtyessäni, että olin itse valinnut ne tämän hetken suosituimmat vauvanimet omiksi "todennäköinen nimi lapselleni" vaihtoehdoiksi.

Joka vuosi tietyt lasten nimet ovat ne kaikkein suosituimmat. Nimien suosiohan kulkee sykleissä, ne palaavat muotiin kuin tietyt trendit - tosin isommilla väliajoilla, mutta kuitenkin (nyt suositut nimet olivat viimeksi suosiohuipussaan 1800-luvulla). Esiäitien nimet päätyvät lapsenlapsenlapsille siinä missä pillifarkut ovat päätyneet nykynuorison ylle. Enkä onnistunut valitsemaan vain Suomessa tällä hetkellä suosittua nimeä, vaan se on myös suosituin tällä hetkellä Belgiassa, Ranskassa ja Norjassa. Hämmennyin tuloksesta, sillä olin perustellut kyseisen nimen itselleni monin eri tavoin (lempikirjailijani käyttämän hahmon nimi, kaikkein rakkain nukkeni lapsuudessa jne.). Uniikeista syistä huolimatta olen päätynyt valtavirtaan.

Onko valtavirta sitten huono asia? Minun lapseni on tietysti niin ainutlaatuinen, että nimikin pitäisi olla! Ennen ajattelin, että keksisin ihan uuden nimen, antaisin jotain sellaista mitä ei varmasti ole kenelläkään muulla käytössä – tai vähintäänkin jotain äärettömän eksoottista (kuten Kimora, Kayan, Kiyana jne.)! Jäin kuitenkin pohtimaan, että osaisiko kukaan lausua moisia nimiä? Entä jos lapsi on ”tavallinen” ja haluaa olla normaali? Nimeä myöten ihan niin kuin muutkin? Tai sitten käy päinvastoin ja pentuni nimenomaan haluaisi olla erityinen, mutta olenkin nimennyt hänet Mariaksi tai Mikaeliksi. Yksi kristallipallo, kiitos...

Yksi, kaksi, kolme, helppo, uniikki, suosittu, perinteikäs… Miten ihmeessä tässä pitäisi osata valita! Välillä tekisi mieli laittaa hattu täyteen nimilappuja, heittää nopalla joku silmäluku ja valita sen mukaan randomilla hatusta lapselle jokin nimiyhdistelmä. Sekään ei kuitenkaan tunnu oikealta. Olisiko mukavaa, jos sinut on saatettu aluilleen vahingossa ja sitten vielä nimetty summanmutikassa? Tämä on taas niitä asioita, jotka pitäisi tehdä perusteellisesti ja huolella, koska kun (ja vituiksihan se kuitenkin menee) mukula joku päivä päättää vaihtaa nimensä voi ainakin lohduttautua sillä, että yritti parhaansa.