Newbie

Niin makaa kuin petaa

En ole koskaan pitänyt sängyn petaamisesta. Unten valtakunta on ennen jäänyt totaalisotkuun joka aamu ylös noustessa. Jos siis suomalainen sananlasku pitää paikkansa, ja sänkyni on vertauskuva elämälleni, kaikki tuntuukin yhtäkkiä paljon loogisemmalta. Sängyssähän se kaikki on tapahtunut; kolmiodraamat, pettämiset, avioero ja uuden elämän synty.

Kun kaikki muu kaatui jäi jäljelle vain masussa kasvava bebé ja uskollinen koira (se ensimmäinen bebé). Monet olivat sitä mieltä, että nyt makaat niin kuin olet pedannut. Olisi kuitenkin kristillisen naiivia ajatella, että jokainen meistä saa sen mitä on ansainnut. Yleensä sitä saa mitä sattuu tulemaan, kohtalo kun jakelee kortteja pakasta jokseenkin omavaltaisesti.

Oli miten oli, ryhdyin petaamaan sänkyäni - ainakin jokatoinen aamu. Jos sillä vaikka olisi jotain merkitystä. Täysin odottamatta tuuli kääntyikin bebén astuttua maailmaan 41tunnin synnyttämisen jälkeen. Ehkä kärsimykseni kompensoi syntejäni. Kenties kaikella on merkityksensä ja elämäni on jokin suuri opetus, jonka valkopartainen herra pilvenhattaralla on minulle suunnitellut.

Hetkellisesti vaikutti siltä, että kaikki kääntyisi parhain päin, sillä muutin lapsen isän kanssa yhteen ja rakastuin. Lakkasin petaamasta petiä. Parisuhteen myötä sänky oli taas näyttämönä ensin intohimolle, sitten sen puutteelle ja lopulta toispuoleiselle kylmyydelle. Ei pitäis nuolaista ennen kuin tipahtaa - eikä ainakaan lakata asettelemasta lakanoita paikoilleen.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Nimeämisen tuskaa

Mikä tuottaa jokaiselle äidille päänvaivaa ja pidemmän puoleista tuskastelua? Siis tippuneen tavaran nostamisen, pöntöltä ylös nousemisen ja päälle mahtuvien vaatteiden löytämisen ohessa? Nimi. Lapsen nimeäminen on vaikeaa kuin ruukkukasvin hengissä pitäminen (ainakin tässä taloudessa – kaktukset siinä missä ruusutkin kuolla kupsahtelevat vaikka mitä tekisi, orkideoista nyt puhumattakaan).

Suomessa tuntuisi olevan tapana käyttää lapsesta ”harjoitusnimeä” niin kauan kuin vauva on mahassa. Kastenimen paljastaminen tuo pahaa onnea (pah mitä humpuukia!), joten vaavelia kutsutaan kantoaikana sitruunaksi, pötkyläksi, pavuksi, alieniksi, päärynäksi, smurffiksi, hattivatiksi, mötikäksi – milloin miksikin. Jos harjoitusnimi on runsaassa käytössä tai kovin ”oikean” tuntuinen (Elmeri, Lissu, Naatti, Taateli) se saattaa kuitenkin jäädä lapsen lempinimeksi läpi elämän. Siksipä päätinkin, että valitsen vain sen oikean saman tien enkä vaivaudu kutsumaan lastani ylimääräisillä lisukkeilla.

Se oikea tuntuu kuitenkin olevan ihan yhtä vaikea saavuttaa niin nimissä kuin miehissäkin. Olen jo alkanut epäillä, että koko käsite on vanhojen akkojen syöttämää propagandaa. En olisi nimittäin koskaan uskonut, että nimeäminen voi olla näin vaikeaa. Aina kun luulet löytäneesi sen sopivan setin ilmenee, että nimi onkin isoäidin raivotautisen koiran käytössä (Indiana Joneskin oli nimetty koiran mukaan, prkl!) tai sen baarissa riehuneen munapään nimi (arpi silmäkulmassa riittää muistuttamaan siitä taliaivosta, kiitos näkemiin).Kun ylipäätään mihinkään nimeen päätyminen ei ole helppoa, niin sitten ne HEUREKA! keksinnöt vielä joutuvat hyllylle.

Perusongelmia tuottaa ensinnäkin se, että antaakko lapselle yksi, kaksi vai kolme etunimeä. Itselläni on kolme ja olen oikeastaan aina pitänyt siitä. Yleisempää on kuitenkin kaiketi omata kaksi etunimeä, kolmas koetaan jo turhana. Vain yksi etunimi on harvinaista, tosin isälläni on vain yksi etunimi, samoin parhaalla ystävälläni. Se on mielestäni aina tehnyt heistä erityisen uniikkeja. Mutta eikö rakkaalla lapsella ole monta nimeä? Ja entä jos lapsi ei pidä ensimmäisestä nimestään? Eikö silloin olisi parempi antaa hänelle vaihtoehtoja? Äitiäni on aina kutsuttu toisella nimellään, moni ystäväni on kulkenut aina toisella nimellä.

Ei siis ole ongelmana vain se, että löytää sen oikean nimen, pitäisi ensin päättää kuinka monta niitä on etsittävä. Kaikki hyvät kun eivät edes rimmaa keskenään, niin johan on päänsärky valmis! Painotus on sinänsä oleellista, että nimi täytyy kuitenkin olla ketterästi lausuttavissa (ja huudettavissa, kuten äitini oikein vakavissaan komentaessa kutsui minua kaikilla kolmella nimelläni – silloin tiesi olleensa todella tuhma). Suomalaisten etunimikokonaisuudet noudattavat useimmiten viskurilakia, jonka mukaisesti pisin ja painavin aines päätyy loppuun. Eli pitkää ja hienoa nimeä loppuun, lyhyttä ja yksinkertaista alkuun. Välissä jotain siltä väliltä, jotain mikä sitoo alun ja lopun toisiinsa. Tämähän alkaa kuulostaa jo tieteelliseltä toimenpiteeltä…

On myöskin otettava huomioon kiusaamismahdollisuus. Ihan mitä tahansa ei kannata lykätä lapsukaisen nimeksi. Mari Pilvi – ha ha ha. On parempi huomioida myös sukunimi etummaista valitessa. Pitkät ja eksoottiset etunimet taas saattavat aiheuttaa ensinnäkin nälvintää lapsen syntyperästä, toiseksi kirvoittaa kasan ilkeitä haukkumanimiä. Mitä monipuolisempi nimi, sitä kätevämmin siitä voi vääntää vitsiä. Kaikkea ei voi tietysti etukäteen ennustaa, tulevaisuudessa tyhmää saatetaan kutsua ”villeksi” eikä ”taunoksi” ja niin edespäin. Sitä saattaa siis vahingossakin tuomita lapsensa ikuisen pilkan kohteeksi.

Jos lähtee perinteiselle sukulaisten mukaan –linjalle ja antaa lapselle liudan isovanhempien nimiä, saattaa päätyä nimeämään lapsen Lauri Urpo Yrjöksi tai Anna Lempi Kyllikiksi. Oppiiko lapsi siinä sitten olemaan ylpeä esivanhemmistaan, kun joka ikinen nimen kuuleva naureskelee ja heittää vitsiä? Jos nimen tulisi olla henkilön persoonaan sopiva ja sitä kuvastava niin toki sukulaisten nimet kertovat syntyperästä ja juurista. Vaan entä jos Kaino onkin sielultaan riehakas, Taisto on luonteeltaan luovuttaja, Marja on allerginen marjoille, Meri pelkää vettä ja Pyry vihaa lunta? Tärkeämpää on varmaan kuitenkin löytää se luonteeseen sopiva nimi.

Kun vauva syntyy, näkeekö pienokaisesta heti millainen ihminen hänestä kasvaa? Kaiketi jokin perusluonteen ominaisuus pilkistää esiin jo heti alkuunsa? Vai onko tässä nyt yhtä hyvät mahdollisuudet nimetä lapsensa oikein kuin voittaa lotossa? Ehkä on viisainta odottaa ainakin siihen asti, että lapsi on maailmassa, ennen kuin tekee lopullisen päätöksen, mutta olisihan sitä parempi olla jotain nimiä valmiiksi mietittynä, eikä sitten päivä ennen ristiäisiä vain päätyä johonkin pakon edessä. Varalla olevat nimet voivat olla neutraaleja, tavallisia, tylsiä, yleisiä sopiakseen mahdollisimman monenlaiselle taaperolle. Suunnitelma kuulostaa hyvältä, mutta kas kummaa huomasin asiaan hiukan syvemmin perehtyessäni, että olin itse valinnut ne tämän hetken suosituimmat vauvanimet omiksi "todennäköinen nimi lapselleni" vaihtoehdoiksi.

Joka vuosi tietyt lasten nimet ovat ne kaikkein suosituimmat. Nimien suosiohan kulkee sykleissä, ne palaavat muotiin kuin tietyt trendit - tosin isommilla väliajoilla, mutta kuitenkin (nyt suositut nimet olivat viimeksi suosiohuipussaan 1800-luvulla). Esiäitien nimet päätyvät lapsenlapsenlapsille siinä missä pillifarkut ovat päätyneet nykynuorison ylle. Enkä onnistunut valitsemaan vain Suomessa tällä hetkellä suosittua nimeä, vaan se on myös suosituin tällä hetkellä Belgiassa, Ranskassa ja Norjassa. Hämmennyin tuloksesta, sillä olin perustellut kyseisen nimen itselleni monin eri tavoin (lempikirjailijani käyttämän hahmon nimi, kaikkein rakkain nukkeni lapsuudessa jne.). Uniikeista syistä huolimatta olen päätynyt valtavirtaan.

Onko valtavirta sitten huono asia? Minun lapseni on tietysti niin ainutlaatuinen, että nimikin pitäisi olla! Ennen ajattelin, että keksisin ihan uuden nimen, antaisin jotain sellaista mitä ei varmasti ole kenelläkään muulla käytössä – tai vähintäänkin jotain äärettömän eksoottista (kuten Kimora, Kayan, Kiyana jne.)! Jäin kuitenkin pohtimaan, että osaisiko kukaan lausua moisia nimiä? Entä jos lapsi on ”tavallinen” ja haluaa olla normaali? Nimeä myöten ihan niin kuin muutkin? Tai sitten käy päinvastoin ja pentuni nimenomaan haluaisi olla erityinen, mutta olenkin nimennyt hänet Mariaksi tai Mikaeliksi. Yksi kristallipallo, kiitos...

Yksi, kaksi, kolme, helppo, uniikki, suosittu, perinteikäs… Miten ihmeessä tässä pitäisi osata valita! Välillä tekisi mieli laittaa hattu täyteen nimilappuja, heittää nopalla joku silmäluku ja valita sen mukaan randomilla hatusta lapselle jokin nimiyhdistelmä. Sekään ei kuitenkaan tunnu oikealta. Olisiko mukavaa, jos sinut on saatettu aluilleen vahingossa ja sitten vielä nimetty summanmutikassa? Tämä on taas niitä asioita, jotka pitäisi tehdä perusteellisesti ja huolella, koska kun (ja vituiksihan se kuitenkin menee) mukula joku päivä päättää vaihtaa nimensä voi ainakin lohduttautua sillä, että yritti parhaansa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti