Pikkuneiti oli käsivarsillani. Hänen omat, pienet kätensä pitivät tiukasti kiinni paidastani ja silmät olivat jo aikaa sitten ummenneet. Vielä tyttö kuitenkin jatkoi ruokailuaan ja minä katselin alas pieneen prinsessaani, puettuna punaiseen Pikkumyy asuun. Yhtäkkiä lapsi kiskaisi itsensä irti rinnasta ja katsoi silmät harittaen ylös minuun. Höperöinen, mutta niin onnellinen hymy levisi lapsukaisen kasvoille. Hymyilin leveästi takaisin ja samassa neidin puoliksi auki pakotetut luomet jo lupsahtivat takaisin kiinni, ja neitokainen sammui poski tissiäni vasten.
Virnuilin huvittuneisuuttani ja suurta hellyyttä kun nostin katseeni ylös jakaakseni tämän suurenmoisen hetken jonkun kanssa. Ilokseni huomasin, että hetki ei ollut mennyt ohi mieheltäni. Hän seisoi keittiössä katselemassa meitä, kasvot sädehtien hymystä, ja kun silmämme kohtasivat, huomasin tuntevani itseni onnellisemmaksi kuin muistan koskaan ennen elämässäni olleeni. Siinä missä tyttäreni oli katsonut minuun kuin olisin maailman ihanin ja tärkein asia, jonka näkeminen tekee hänet vilpittömän onnelliseksi, niin myös mieheni katsoi meitä, kuin olisimme jotain suunnattoman suloista ja rakasta, jotain mikä saa hänet pakahtumaan onnesta.
Niin se vain on, että onni tulee silloin kun sitä vähiten osaa odottaa. Olisin kuvitellut, että ensimmäinen yhteinen joulumme tai ensimmäinen uusi vuosi olisi räjäyttänyt pakin, mutta ei. Kaikkein kultaisin hetki tässä vuodenvaihteen ympärillä sattui niinkin tavanomaisena hetkenä, kuin hiljaisena sunnuntai-iltana, kahdeksas tammikuuta. Eikä päivä ollut mennyt mitenkään täydellisesti. Siitä ei ollut puuttunut kiukuttelua, kinaamista tai pieleen menneitä suunnitelmia, jotka olivat tasapainottaneet naurun, hassuttelun ja hellyyden hetkiä. Mutta tämä olikin todellisen elämän konkreettista onnellisuutta, jota eivät arkielämän ylä- ja alamäet latistaneet.
En tiedä olisinko ennen tytärtäni osannut arvostaa asioita samalla tavalla kuin nyt; olisinko osannut kokea onnea sillä yksinkertaisimmalla, koruttomimmalla tavalla. Sillä vaikka olin viime keväänä vielä sitä mieltä, että äitiys tuskin muuttaa minua juurikaan, alan hiljalleen huomata olevani monilta osin nyt hyvin erilainen ihminen kuin ennen, kokevani ja ajattelevani asiat erilailla. Kaikkein eniten huomaan luopuneeni itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä, jota en oikeastaan ennen edes tiedostanut itsessäni.
Entinen minäni sanoisi, että minä nukun joka yö 8 tuntia, muuten minä en ole tyytyväinen ja alan kiukutella. Saatoin ennen nukkua 14 tuntia putkeen ilman mitään ongelmaa ja olin kuin karhu talviunilla – murhanhimoinen ja nälkäinen jos minut herätettiin. Nukkuminen oli pyhä asia, jossa ei joustettu mistään syystä. Nykyään olen onnellinen jos saan yöllä nukkua edes kahden tunnin pätkiä putkeen. Jos lapsi nukkuu neljä tuntia tai enemmän keskeytyksettä, tekisi mieleni hypähdellä pieni tiputanssi ympäri asuntoa. Vuosi sitten neljä tuntia olisi ansainnut korkeintaan kokopäiväisen murjotuksen.
En toki ole kokonaan muuttunut. Jos olen koko yön joutunut tunnin välein heräämään lasta hyysäämään, olen aamulla yhtä vaarallinen kuin haudastaan ylös kiskottu zombi (kömpelö, kuolaava, ärsyyntynyt ja hyökkään jos joku elävä olento tulee tielleni). En kuitenkaan enää menetä malttiani lapsen kanssa (niin kuin ihan ensimmäisinä kuukausina). Mieleni ei tee viskata tyttöä ulos ikkunasta tai mitään muuta yhtä kamalaa (muita eläviä olentoja tämä laupeus ei koske), vaan äidinvaistoni varjelee pienokaista kaikelta negatiivisuudeltani. Öisin pinnani saattaa kiristyä sen verran, että kiroilen ja ärisen, mutta kun nostan lapsen kehdosta syliini, puren kiltisti hampaat yhteen enkä pura uupumustani neitiin.
Entinen minäni vaatisi myös, että minä syön ensin. Jos minulla on nälkä, minä syön ja muut saavat odottaa (tai kuolla nälkään), muuten minä alan kiukutella. Sain kuitenkin nopeasti huomata, että lapsi syö ensin, sitten äiti. Jos on valittava, että syönkö ruokaa ja kuuntelen samalla lapsen parkumista, vai hoidanko lapsen ja syön sitten joskus kun neiti on tyytyväinen, valinta on minusta hyvin helppo. Nälkä tekee kuitenkin tästä naisesta yhä edelleen raivotautisen ihmissuden täydenkuun aikaan. Podenkin siis välillä suuria vaikeuksia sisäisen demonini hallinnassa, ainakin kaikkia muita paitsi lasta kohtaan. Mr. Hyde persoonastani selvitäkseni olen ottanut käyttöön ”älä puhu, älä ajattele, tämä kärsimys kestää vain hetken” mantran, jolla olen onnistuneesti pitänyt torahampaani piilossa… Mutta vain jos ehdin syödä kauan odotetun ruokani lämpimänä. Jos se ehtii kylmettyä, silloin on helvettikin vaarassa jäätyä.
Onnekseni tyttäreni suloiset silmät – hänen krokotiilinkyyneleensä tai koiranpennun katseensa – sulattavat ärtymykseni terävimmän kärjen joka kerta. Eivätkä vanhat tapani enää tunnu merkityksellisiltä. Siinä missä ennen tehtiin niin kuin minä olin pienessä mielessäni päättänyt, nyt asiat hoidetaan lapsen ehdoilla. Olin muun muassa ennen sitä mieltä, että jos alan katsomaan elokuvaa, se täytyy katsoa yhdeltä istumalta. En suvainnut edes vessataukoja – tai jos päästin leffakaverini toiletin puolelle, tauko sai minut närkästymään ja naputtamaan jalkaani malttamattomana kunnes pääsimme jatkamaan viihdettä. Nykyään pikkuneiti pitää huolen, että elokuvat katsotaan joskus jopa kymmenessä osassa, jaettuna neljälle eri päivälle. Eikä se häiritse minua piirun vertaa.
Päätökseni siitä, että minun tyttärenihän ei sitten vaaleanpunaista pue päälleen on sekin murtunut matkalla. Jos lahjana saadut vaatteet ovat olleet pinkkejä, päälle ne on silti puettu. Jos olen kaupassa bongannut jotain aivan ihanaa lapselleni ja se on sattunut olemaan vaaleanpunasta, olen ostanut sen silti. Kaikkein suurin vaikutus on tässä kuitenkin ollut miehelläni, joka on välillä sanoa töksäyttänyt ”nyt näyttää kyllä ihan pojalta” jos pikkuneidillä on ollut päällään pelkkää sinistä, maiharihousut tai muuta vastaavaa. En ehkä välitä pinkistä, mutta kyllä lapsen pitää tytöltä näyttää jos kerta tyttö on (parkaa kun ei ole edes tukalla siunattu), joten vaikka välttelen röyhelöitä ja Miss Piggy lookkia, on sinisen bodyn kanssa nykyään paritettuna pinkkiä rusettia tai valkoista pitsiä.
Välillä hymyilen aikaisemmille vakaumuksilleni. ”Ei koskaan sitä. Ei ainakaan tuota. Sitten kun minulla on lapsia niin…” Ei sitä vain oikeasti tiedä millaiseksi äidiksi kehittyy ennen kuin vauva syntyy. Ja monesti huomaan, että olen juuri sitä mitä kuvittelin, etten koskaan olisi. Yritän kyllä vieläkin olla erilainen äiti. En esimerkiksi ole tuputtamassa kavereilleni vauva-asioita, mutta joskus palan hinkua kertoa miten monilla eri tavoilla tyttäreni kukertelee leluilleen, kuinka hän kuulostaa toisinaan pieneltä, visertävältä peipposelta, joskus huhuilevalta pöllönpoikaselta ja välillä hän kirkaisee niin, että lasit helisevät. Voisin selittää yksityiskohtaisesti miten neiti puree alahuultaan suloisesti, kuinka hänen pikkiriikkiset sormensa haparoivat kohti jotain tavaraa, jonka tyttö kovasti haluaisi tai miten moni eri asia saa hänet hymyilemään. Koitan kuitenkin muistaa miten vähän sellaiset asiat liikuttavat sinkkuja ja nuorekkaita ystäviäni, joiden elämä on vieläkin sex, drugs and rock’n’roll.
Olen myös alkanut myöhästelemään, vaikka ennen olin aina ajoissa. Tämä ärsyttää minua aivan suunnattomasti, mutta lapsen kanssa ei vain kykene ottamaan laskuun kaikkia muuttujia. Joskus bussi onkin jo täynnä ja en mahdu kyytiin vaunuineni. Joskus neidillä onkin paskavaippa vaihdettavana juuri kun pitäisi lähteä. Toisinaan lapsi on niin väsynyt ja kiukkuinen, ettei pakkaamisesta ja pukemisesta vain tule mitään. Myöhästelyn vielä sietäisi, mutta suurin harmitukseni on, että periaatteeni siitä, että kaveria ei jätetä, ei sekään ole enää voimissaan. Nykyään ei yksinkertaisesti ehdi, jaksa tai muista soitella, viestitellä ja nähdä ystäviä. En ehdi olla kavereideni tukena, enkä enää tiedä mitä kenellekin kuulu.
Kun maailman napa oli minä ja minun tarpeeni, silloin ehdin aina tehdä tilaa kavereille, kahvitella ja bilettää. Nyt elämä pyörii tytön ympärillä. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, en osaa edes olla pahoillani siitä. On ihanaa olla äiti, ja on ihanaa kasvattaa omaa lastaan. En oikeastaan haikaile edes sitä ihmistä, joka olin ennen. Nyt kun taaksepäin katselen, hänessä olikin vähän kehittämisen varaa. Toivon, että äitiys tekee minusta paremman ihmisen. Kaikki muutos ei aina ole pahasta ja viihdynkin ihan hyvin uudessa nahassani.
Jos minulta nyt kysyttäisiin, että mitä minulle kuuluu, voisin rehellisesti vastata olevani onnellinen. En koko ajan onnellinen, mutta joka päivä kuitenkin. Yhtä rehellisesti voin kertoa, että kun tyttäreni syntyi, en ollut valmis äidiksi. Äitiys oli ihan erilaista kun olin päässäni kuvitellut. Olin monilta osin pettynyt ja ihan hukassa kun yritin ymmärtää mitä elämäni nyt oli, miten lasta hoidetaan, kuinka tasapainoilla sen välillä mitä minä tarvitsen ja mitä vauva tarvitsee. Vaikka olin henkisesti valmistautunut yksinhuoltajuuteen, kiitän Jumalaa, Allahia, Buddhaa, Amon Raata, Zeusta, Voimaa, hobitteja – kaikkia ylempiä olentoja ja energioita siitä, että minun ei tarvinnut lähteä sille tielle. Se, että nyt olen onnellinen ja löytänyt oikean balanssin kaikelle, johtuu kuitenkin pitkälti siitä, että olemme mieheni kanssa yhdessä.
Olen toitottanut sitä ennenkin ja sanon yhä edelleen, että lapsen hankkiminen on kahden ihmisen hommaa. Sitä toista tarvitsee enemmän kuin osaisi kuvitella. Tai ainakin minä selviydyn äitiydestä ja arjesta näin hyvin vain koska minulla on mies tukenani. Veikkaan, että miehet tuntevat itsensä välillä turhiksi isän roolissaan, sillä äitihän se lapsen kanssa on kotona kaiket päivät, äiti herää yöllä ruokkimaan lapsen (miehen tisseistä kun ei sitä maitoa heru), äiti yleensä valitsee mitä lapsen päälle puetaan, mitkä päivän rutiinit ovat, hän käy neuvolassa ja lääkärissä lapsen kanssa, hän tietää, tekee ja määrää.
Silti isä on se mitä niin äiti kuin lapsi (ja koirakin) odottavat koko päivän. Sehän on päivän kohokohta kun isukki astuu ovesta sisään. Ainakin tässä taloudessa isin syli on se paras syli, kaikille kolmelle naiselle talossa. Ja mustat sukat tulevat helposti jos kaikki eivät yhtaikaa mahdu niille käsivarsille (se on joko lapsi, äiti tai koira joka vinkuu vieressä, että minäkin haluan huomiota). Eikä isän antamaa apua äidin jaksamiseen voi korostaa tarpeeksi, saati sitten isän lapsen kehityksen edistämiseen antamaa panosta, sillä isukki jaksaa leikkiä ja aktivoida lasta kun äiti on jo kaikkensa antanut ja tarvitsee huilia.
Elämäni muuttui viime vuonna totaalisesti niin moneen otteeseen, että on ihana seilata nyt vähän aikaa rauhallisemmilla vesillä. Toki tässä on muutto meneillään, olemme siirtyneet asumaan miehen katon alle ja siihen liittyy aina oma byrokratiansa sekä stressinsä. Minun pitäisi myös pikkuhiljaa alkaa miettimään mitä teen äitiysloman jälkeen, hakea kouluihin tai etsiä töitä. Aika ei tosiaan käy tylsäksi, mutta en olekaan koskaan osannut vain maleksia aloillani. Koko ajan täytyy edetä johonkin, tapahtua jotakin, tai minusta tuntuu, että elämäni valuu hukkaan. Onneksi maailmassa on nyt niin paljon enemmän sisältöä kun minulla on oma tyttäreni, eikä siksi hitainkaan päivä tunnu turhalta.
Jaksan vieläkin olla joka päivä kiitollinen tuosta pienestä ihmeestä, joka minulle on annettu, enkä usko lakkaavani kiittämästä hyviä haltiatarkummeja, ohi kiitäviä tähdenlentoja tai nelilehtisiä apiloita ihan lähiaikoina, jos koskaan.
