Working class mother

Oli kesäkuun ensimmäinen maanantai. Ulkona oli viileää, mutta taivas näytti lupaavan kirkkaalta, kun talutin pyöräni ulos varastosta. Tai no, ei se oikeastaan ollut minun pyöräni, vaan äitini vanha, nelivaihteinen, jalkajarruinen, keltainen ja ehkä jo hieman ruostunut tsygä, jonka isäni oli korjauttanut, jotta pääsisin kätevämmin töihin. Faktahan nimittäin oli, että minua odotti ensimmäinen työpäiväni vuoteen.

Kallistin pyörän hiukan kauemmas itsestäni voidakseni tarkastella sitä epäluuloisena. Minulla oli vuosien tauon jälkeen vaikeuksia muistaa kuinka moisen härpäkkeen selkään kuului nousta. Vähän samanlainen olo oli itse työnteosta. Toki taukoa oli huomattavasti vähemmän kuin pyöräilyyn, mutta en silti oikein tiennyt miten päin olisin. Vilkaisin kertaalleen taakseni, kohti neljännen kerroksen parveketta, ja haaveilin voivani palata takaisin yksinkertaiseen kotiäidin maailmaani.

Äikkärini oli kuitenkin päivälleen loppuun kulutettu, mieheni isyyskuukausi alkanut ja minun oli nyt otettava paikkani työtä tekevänä äitinä. Salaa odotin innolla paluuta työelämään. En jaksanut enää jatkuvaa vaipanvaihtoa, syöttämistä, nukuttamista, leikittämistä ja kotona junnaamista. Halusin päästä pakoon neljän seinän sisältä, keskelle ihmisvirtaa, uusiin tuuliin ja uusiin kuvioihin. Äitiys on ihanaa, mutta myös äärettömän ahdistavaa, koska sinulla ei ole mitään omaa niin kauan kuin olet kotona muksun kanssa. Niinpä käänsin kodille selkäni ja aloitin uran kirjakaupan myyjänä.

Nyt täytyy hetkeksi pysähtyä miettimään, että kuinka kamala, oikea hirviöäiti minä olen. Täysin kelvoton. Minähän jätin 8kk vanhan lapseni kotiin ja lähdin töihin! Äidin paikka on kotona, olemme oppineet sen totuuden jo taaperoina. Äidin tehtävä on hoitaa lasta, ja minä hylkäsin tuon velvollisuuden lähtemällä ansaitsemaan rahaa. Ehkäpä, jos olisin kiemurrellut tuskissani, itkenyt koko matkan, ja tihuttanut vähän duunissakin, olisin edes osittain saanut anteeksi itserakkaan ja epäsopivan valintani. Mutta se, että oikeastaan jo kaipasinkin jotain muuta elämääni, oli täysin sopimatonta.

Yhteiskunnassamme on vielä kovin syvälle juurtuneet käsitykset äitiydestä ja lapsen kasvattamisesta. On oletusarvo, että äiti omistaa itsensä vauvalle ja pitää uudesta roolistaan. Jos elämä olisi peli, tuoreella mammalla olisi kaksi tavoitetta; "täydellinen äiti" ja "täydellinen lapsi" statukset. Jos lapsi ei nuku, syö, kehity, kasva tms. täsmälleen viitekäyrien keskellä, tai ei opi kävelemään etuajassa, puhumaan lauseita vuoden ikäisenä, tai saa mitään muuta superbonusta, jolla kehua - olet huono äiti. Jos et jaksa, hoida, osaa, tiedä kaikkea täydellisesti ja et ole kaikkia muita parempi mamma (joka vielä näyttää hyvältä, karistaa raskauskilot kuukaudessa, pitää miehen onnellisena jne.) - olet huono äiti.

Mutta kukaan ei ole huonompi äiti, kuin se nainen, joka haluaa tehdä MUUTAKIN kuin olla äiti. It's all about the baby! Eihän mikään muu saa mennä lapsen edelle, tietenkään. Vauva on numero yksi, aamusta iltaa, 24/7. Jokainen oma toive ja tavoite elämässä on uhrattava lapsen tarpeille. Ja voi luoja miten omatuntoni soimaa minua! Ei heti ensimmäisenä päivänä, eikä vielä ensimmäisen viikon jälkeen, mutta sitten se alkoi - sisälleni ilmestyi pieni, musta aukko, joka on alkanut hiljalleen laajentua. Tunnen jatkuvaa painetta olla enemmän kotona, tehdä enemmän lapsen kanssa. Sellainen pieni paniikki on alkanut kyteä sisälläni - minä olen hylännyt tyttäreni!

Olen kasvanut sen verran vapaamielisessä ympäristössä, että tiedän, ettei siinä ole mitään väärää, että äiti haluaa ja tarvitsee muutakin kuin lapsen elämäänsä. Tiedän, että on täysin normaalia, että äiti käy töissä - ilman kahden vanhemman palkkatuloja suurin osa perheistä olisi nopeasti konkurssissa. Tiedän, tiedän, ja silti se musta aukko on alkanut vainota minua. Se on kuin kipeä monttu rintakehäni vasemmalla puolella, joka ei anna minun unohtaa kuinka hirmuisen pieni tyttäreni on, kuinka paljon hän tarvitsee minua, tai miten vähän minä annan hänelle.

Ja kuten voi tietysti olettaa, ei eroahdistusta ilmene vain minulla, vaan myös lapsella. Kun tulen kotiin, vastassa on ilahtunut hymy - mutta jos puolen tunnin sisällä saapumisesta katoan pienen silmistä hetkeksikään, alkaa hirveä huuto (taasko se jätti mut!). Jos lapsi on jo nukkumassa kun tulen iltavuorosta, ja sitten herää yöllä maidolle, minä en voi mennä sitä antamaan. Jos sen virheen teen, muksu tajuaa, että olen tullut kotiin, ja sitten on riiputtava äidin sylissä tunnin ajan hereillä, eikä voi mennä takaisin sänkyyn kun sitten se mamma taas lähtee, pakko pitää tiukasti kiinni ja väsymyksestä huolimatta kurkittava koko ajan, että onhan se vielä siinä.

Jos palataan takaisin siihen ensimmäiseen työpäivään, niin tottakai Murphyn laki osui kohdalleen - yksi työntekijä oli saikulla, oli mieletön ruuhka, kaikki mahdolliset kirjalähetykset ja ylimääräiset tehtävät pamahtivat päälle, edellisenä yönä en ollut jännitykseltä saanut nukuttua, joten aivotoiminta oli hataraa, eikä mikään vaan toiminut. Tuo ensimmäinen päivä oli aivan hirveä. Eikä sitä helpottanut se pyöräily, joka oli muuten ihan helvetillistä, kun kunto on päässyt romahtamaan niin, että jyrkät ylämäet oli pakko taluttaa, eikä suurinta vaihdetta voinut kuvitellakaan käyttävänsä. Alamäissä oli jarru pohjassa kun pelotti niin saatanasti, suorilla pätkillä tuli puuskutettua kuin olisi tuhatkiloinen laardiläjä juoksumatolla, ja se penkki, se paholaisen kidutusväline, se pureutui niin kivuliaasti takalistoon, että meinasi tippa tulla linssiin.

Kotiin päästyä jalkani olivat seisomatyön ja pyöräilyn jäljiltä hapoilla. Vaikka nostin marmoripylväät ylös tuntui siltä kuin joku olisi viillellyt jalkapohjiani tulisilla veitsenterillä. Kun makasin siinä kärvistelemässä, voihkien kaiken kamaluutta, mies totesi, että oletpa sä rapakunnossa, ja ei se nyt noin rankkaa voinut olla, älä esitä. Hyvä etten purskahtanut itkuun moisesta sympatian ja tuen osoituksesta. Päätin, että en helvetissä mene enää huomenna töihin, tämä loppui tähän! En ikinä enää halua töihin, piste. Tunsin itseni tyhmäksi, kykenemättömäksi, kaikin puolin surkeaksi ja ryömin sänkyyn masentuneena.

Vakaasta päätöksestäni huolimatta olen nyt ollut kuukauden ja puoli tunnollisesti töissä. Nousen aamuvuoroon kellonlyömällä neljältä aamulla, iltavuorossa sinnittelen varttia yli yhteentoista, ja olen kotona hieman ennen keskiyötä. Pyöräilen kotimatkan jo viisi minuuttia nopeammin kuin aikaisemmin, eikä ylämäkiä tarvitse enää taluttaa, ja alamäissä ei muuten jarrutella. Jalkoja kyllä särkee silloin tällöin, varsinkin jos on ollut pitkä työputki tai erityisen kiireistä. Rankan alun jälkeen olen silti hiljalleen alkanut sopeutua työssäkäymiseen. Mitä paremmin osaan uuden duunini, sitä kevyemmin kaikki tuntuisi luistavan.

Sen sijaan ikävään en ole sopeutunut vieläkään. Pikkuneitini täyttää tänään 10kk. Hänellä on jo yksi hammaskin suussa. Minun pikkumuruni. Ja kohta joudun laittamaan lapsen päiväkotiin. Isukin isyyskuukausi loppuu myös tänään. Onneksi hänellä on vielä kesäloma siihen perään, mutta silti, kolmen viikon päästä tyttären pitäisi mennä päikkikseen. Värähdän pelkästä ajatuksestakin, että joku vieras ihminen alkaa hoitamaan lastani. Sen vielä pystyn itselleni selittelemään, että isä on ihan yhtä hyvä hoitaja kuin äitikin - mutta että tarhatäti?

Neitimme ei päässyt mihinkään lähimmistä päiväkodeista, jotka olivat jo täynnä. Sen sijaan hän joutuu ala-asteen yhteydessä olevaan päikkikseen, jossa kanssahoidokit ovat iältään yhden ja neljän väliltä. Kauhean isoja! Ihmettelen miten tyttöni pärjää itseään kolme vuotta vanhempien kanssa. Vaikka yritän selittää itselleni, että päiväkoti on tärkeä sosialisoitumisen kanava ja oppimisen nopeuttaja, tunnen oloni ontoksi. Olen joutunut jo osittain päästämään lapsestani irti, antamaan suurimman vastuun hänestä isälleen. Nyt minun täytyy luopua hänestä vielä enemmän. Ihan perhanan vaikeaa.

Vaan eipä silti, en oikeastaan olisi valmis luopumaan työnteostakaan, nyt kun sen makuun olen päässyt. Ajatus siitä, että pitäisi palata takaisin kotiin ja siihen, että elämäni pyörii lapsen ympärillä, ei oikein houkuta. Vaikka toisinaan, kun on monta vapaapäivää peräkkäin, sitä huomaa niin sydäntäsärkevästi kuinka vähän ehdin nykyään olla pikkuneitini kanssa, että hetkellisen hulluuden puuskissa olen melkein soittanut pomolle ja irtisanoutunut. Kuten tänään, kun olemme pitkästä aikaa kahdestaan. Ei tämä nyt niin kamalaa sitten loppupeleissä olekaan, olla kotona.

Eli jos luet tätä, ukkokulta, paras alkaa kipittää takaisin kotiin ja vähän äkkiä, muuten täällä on pian yksi desperate housewife odottamassa!

Rakkaani, kusipää, pihtari

Kun katson ajassa taaksepäin, ihmettelen miksi se tapahtui. Mikä oli se tekijä, joka sai minut rakastumaan ex-mieheni parhaaseen työkaveriin? Välillämme ei ollut mitään säpinää, satuimme vain samaan saunaan pikkujoulun kunniaksi. Kun sitten pamahdin paksuksi mies käski kylmästi minun tehdä abortti. Kun en kyennyt siihen hän totesi, ettei halua olla missään tekemisissä minun tai lapsen kanssa. Voisin vaikka vannoa, että tällä pohjalla ei vielä rakkaus kukkinut.

Rakastuinko sitten kenties silloin, kun mies tajusikin, ettei kestä ajatusta lapsensa hylkäämisestä? Kun tapasimme neljän kuukauden jälkeen uudestaan ja päädyimme taas samaan sänkyyn? Vai syttyikö sydämeni sinä kuumana kesänä kun käytin häntä gigolona ja lopulta poksautin jälkeläisemme maailmaan? Epäilen, emme olleet sitoutuneet millään tavalla ja mies antoi minun yhä ymmärtää, ettei hän pysyisi kuvioissa.

Olisiko amorin nuoli iskenyt viimeistään silloin kun mies yhtäkkiä ilmoitti haluavansa seurustella kanssani? Ehkäpä viimeistään silloin, kun hän alkoi vinkumaan, että muuttaisin tytön kanssa hänen kattonsa alle? Muistan eläneeni silloin jatkuvassa epävarmuudessa siitä, mitä oikein haluan ja tunnen. Tuskin silloinkaan kyse oli vielä tosirakkaudesta.

Tosirakkaus, rakkautta ensisilmäyksellä. Näitä kliseitä on niin monia. Meidän tapauksemme ei voinut olla mikään salama kirkkaalta taivaalta. Olen tästä vakuuttunut, koska kun ensikerran tapasimme, vuosia sitten, silloinen aviomieheni tuli ilmoittamatta keskellä päivää kotiin (tein silloin yövuoroja, joten olin itse kämpillä). Exälläni oli mukanaan uusi työkaverinsa, ja minä istuin ovi auki vessassa paskalla. Siinä kyykkyasennossa, housut kintuissa, sanoin ensikertaa päivää miehelle, josta on nyt tullut siippani (ja pidän nykyään oven kiinni kun käyn isolla hädällä).

En rehellisesti osaa nimetä koska sydämeni vietiin. Siitä kuitenkin olen varma, että järjen veit ja minusta orjan teit, koska en ole pettänyt enkä jättänyt miestä, vaikka hän on ollut kusipää pihtari.

On vaikea löytää inspiraatiota silloin kun henkilökohtaisessa elämässä luistellaan päin tiiliseinää. Siitä on kuukausia kun viimeksi laskin kynän paperille. Olisin halunnut kertoa millaista on olla kotona kehittyvän lapsen kanssa, pohdiskella äitiyttä ja sitä tai tätä syvällisesti kanssanne. Kaikki aikani on kuitenkin kulunut parisuhteen pähkäilyyn.
Mikä sitten on ongelma, kysyt. Noh, kun öljylautta repeää keskellä avomerta on ongelmia yleensä enemmän kuin yksi. Tosin kaikki ongelmat ovat lähtöisin samasta asiasta, siitä öljystä. Meillä ongelma on seksi. Ei siis itse akti, jossa mies kyllä halutessaan saa minut huutamaan nimeään, jumalaa, kiitosta, mitä nyt milloinkin. Ongelma on se, ettei sitä seksiä tipu.

Kun toinen puolisko suhteessa pihtaa se himokkaampi osapuoli alkaa usein metsästämään vastausta kysymykseen miksi. Kaikki syyt on kuultu. Flunssa, väsymys, oman ajan puute, lapsen herättämisen pelko, työstressi, rahahuolet, epätietoisuus tulevaisuudesta jne. Se, joka haluaisi, ryhtyy sitten suurella tarmolla ratkomaan näitä ongelmia, ja palkinto kimaltelee tien päässä. Tai niinhän sitä luulisi. Mutta kun flunssat on podettu, muutto on hoidettu, töitä on tehty, rahaa on hankittu, tulevaisuudesta on sovittu ja lapsikin nukkuu omassa huoneessaan kuin tukki - niin silti ei irtoa.

Tätä seuraa yleensä se tiuskaisu, että lakkaa nyt saatana koko ajan vinkumasta! Tehdään selväksi, että jos jatkuva pyytäminen ei lakkaa, niin sitten ei ainakaan tanko kohoa. Ylikierroksilla käyvä duracelpupu hakee yleensä tässä vaiheessa lohdutusta toisten sähkövälineiden seurasta ja pitää turpansa kiinni viikon, pari, ehkä jopa kolme ja yrittää hillitympiä lähestymistapoja. Seksikkäät alusvaatteet ilmestyvät kaappiin kovien hintalappujen saattelemana. Miehen lempiruoat notkuvat pöydillä odottamassa. Kämppä siistiytyy, pyykit peseytyvät ja tiskit tiskaantuvat kuin itsestään.

Lopulta, kun hiljaisuudella, houkuttelulla tai lahjonnalla ei ole mitään vaikutusta, seinille hyppivä nymfomaani nostaa taas kissan pöydälle. Nyt on itsetunto jo murentunut sen verran, että on pakko kysyä; onko minussa jotain vikaa, olenko liian lihava, teenkö jotain väärin? Mikä on pihtarin vastaus? "Ei ole mitään vikaa. Minä olen onnellinen." Siinäpä sitä sitten mietitkin, että jos kaveri on onnellinen harrastamatta seksiä puoleen vuoteen, niin mitä sinun pitäisi tehdä, kun kaksi tai kolme kertaa viikossa olisi sellainen itsellesi sopiva.

Jos kaikki muu olisi hyvin, ei fyysisen läheisyyden puutekaan ehkä olisi niin raastavaa. Mutta mitä tehdä siinä tilanteessa kun tuntuu, ettei ole mitään muutakaan yhteistä, ei edes seksiä? Pitkään itsekseen elellyt, omatoiminen ja tapoihinsa juurtunut mies ei ole helppo kumppani. Pitää olla omaa aikaa, aikaa kavereille, aikaa pelaamiselle, aikaa rentoutua. Samalla kodin täytyy pysyä siistinä, jääkaapin täynnä ruokaa ja emännän on oltava aina iloinen kun tavataan. Ei saisi olla vaatimassa, verottamassa varastoja, kamat eivät saisi olla näkyvillä ja jos on nalkutettavaa niin sitten voi lähteä jonnekin muualle kiukuttelemaan, koska kotona sallitaan vain hymy ja heleä äänensävy.

Niin, ja tietysti pitäisi tienata rahaa. Seurustella nyt materialistin kanssa, voi kristus! Jokin ihmeellinen pyrkimys tietyn elintason ylläpitoon. Ymmärrän sen, että mies haluaa kumppaninsa maksavan puolet vuokrasta ja omat laskunsa. Uskon itsekin tasa-arvoiseen parisuhteeseen, jossa molemmat kantavat kortensa kekoon. Äitiysloman mitättömillä tuilla ei kuitenkaan herroiksi eletä ja aikamoiset kädenväännöt seurasivatkin kun ilmoitin haluavani jäädä kotihoidon tuelle kesäksi. Alle tonnin tienestit kuussa saivat ukkokullan kalpenemaan ja muutaman laskutoimituksen jälkeen toteamaan, että sitten hän ei voi pitää kesälomaa ollenkaan, jos minä olen kotona.

Tyttäremme täytti kahdeksan kuukautta toukokuussa, mies halusi minun menevän töihin viimeistään kesäkuussa. Minä en kuitenkaan ollut valmis laskemaan lastani vieraiden ihmisten hoiviin ennen kuin hän osaisi edes kontata, ehkä puhua sanan tai kaksi. Niinpä ukko ilmoitti, että ainoa vaihtoehto on sitten, että hän jää koko kesäksi kotiin lapsen kanssa! Pienen asiaan perehtymisen jälkeen totesimme, että mies saisi kotona ollessa moninkerroin enemmän rahaa kuin minä, joten luovutin ja hommasin itselleni duunin (mikä onnistui yllättävän helposti kun ei ollut turhan nirso, unelmaduunit unholaan ja pelkkä rahankiilto silmissä).

Ennen isyyslomalle, isyyskuukaudelle ja kesälomalle jäämistä mies karkasi kolmeksi viikoksi tekemään töitä ja jätti minut kotileskeksi lapsen kanssa. Hänen lähtiessään välimme olivat tulehtuneet ja kun mies seisoi ovella, pyysin häntä antamaan minulle edes yhden syyn, miksi odottaa se kolme viikkoa. "En minä voi sellaista antaa, sinun täytyy tietää se itse" oli vastaus. Istuin sitten alas ja aloin miettiä.

Mieleeni palasi muuttomme, jonka aikana mies oli ollut kunnon tsemppari. Kun päätimme siirtyä kahden makkarin asuntoon, mies oli kipeä (minä toin Englanninreissulta kunnon lenssun mukanani, jota ei kaksi antibioottikuuria ollut saada kuriin) ja hoiti silti koko ruljanssin sillä aikaa kun minä hoidin lapsen vanhempieni luona. Sitten taas, kun minä sairastuin vatsatautiin ja oksensin sekä paskoin sisuskalujani ulos aamuyöstä lähtien, mies ei jäänyt pois töistä vaan minun oli selviydyttävä lapsen kanssa kotona (olin varma, että kuolisin, mutta hengissä ollaan). Toisaalta, hän toi jaffaa ja hiilitabletteja mukanaan sitten kun tuli kotiin, ja ymmärsi tuskani kyllä kahta päivää myöhemmin, kun teki itse lähempää tuttavuutta posliinipöntön kanssa ampuen varpusparvia ja puhuen norjaa. Täysi kusipää hän oli kun aloitin työni ja vuoden tauon jälkeen olin väsynyt, seisomatyöstä jalat kipeinä ja selkä rikki. Tukea ei irronnut, vain ivailua heikkoudestani - ainakin siihen asti kunnes avasin sanaisen arkkuni (on se nyt perkele, ettei puoliso tue sinua kun olet heikoilla jäillä vaan tunkee syvemmälle surkeuteen). 

Vaakakupit keikkuivat aika pitkälti tasan hyvän ja huonon välillä. Ollessani siinä kolme viikkoa kotona sain maistaa taas millaista olisi yhärin elämä, arki ilman miestä aiheuttamassa minulle päänvaivaa, eikä se nyt niin pahalta tuntunut. Lapsi on toukkaiästä vähän kasvettuaan paljon helppohoitoisempi, ja olimme juuri saaneet miehen kanssa neidin unirytminkin muutettua niin, ettei herätyksiä tullut enää tunnin välein, vaan vain kaksi yössä. Ei enää jatkuvaa unenpuutetta äidillä, huraa! Arki ja lapsen hoito olivat niin hyvin handussa, etten tarvinnut apua kuin yhtenä iltana, ja silloinkin lähdin ulos viihteelle.

Sattuipa myös niin hyvä tuuri, että kolmen viikon aikana sain kolme tarjousta lopettaa vastentahtoisen selibatiani. Vanha duunikaveri, vanha hoito ja uusi tuttavuus tarjosivat kaikki palvelujaan vuoteen puolella, eikä tarvinnut edes yhtään vinkua! Saatoin siis päätellä, että minussa ei ehkä tosiaan ole mitään vikaa, ja miehen pihtaus ei johdu minun epäseksikkyydestäni. Kolmen viikon jälkeen, kun mies tuli kotiin, olin yhä edelleen uskollinen enkä ollut edes lukkoja vaihtanut. Mutta miksi?

"Suhde ilman seksiä ei ole suhde" on herra pihtari itse minulle todennut. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että kyllä sen lippu pitää tankoon saada vähintäänkin juhlapyhinä ja vapaapäivinä. Eikä piirakkakaan saa olla kuiva vaan kostea ja tarvittaessa tarjolla. Yllättävän usein näin ei kuitenkaan ole. Tunnen kaksi tapausta, joissa miehen emäntä on lapsen saannin jälkeen alkanut pihdata ja seksikerrat vuoden aikana on voinut laskea yhden käden sormilla. En koskaan ennen ymmärtänyt miksi nuo miehet pysyivät yhdessä eukkojensa kanssa. Minä jopa neuvoin heitä, että monoa vaan frigidille nartulle ja uutta kehään. Miksen sitten itse ota ohjeesta vaariin kun olen vastaavassa tilanteessa?

"Suhteessa ei kummankaan pitäisi joutua luopumaan niistä asioista, jotka tekevät ihmisen onnelliseksi"  totesi mieheni taannoin ja hän on oikeassa. Kolmen viikon erossa olon jälkeen kävimme miettimään kuinka meidän pitäisi edetä, jotta olisimme molemmat onnellisia. Minä olen yksinkertainen nainen, tarvitsen ruokaa, unta ja seksiä pysyäkseni tyytyväisenä. Ruoasta ei meidän taloudessamme koskaan ole puutetta ja nykyään untakin on tarjolla (jos ei koko yötä pyöri murheissaan sängyssä ihmetellen miksei kelpaa miehelleen). Puutteita on siis vain yksi kolmesta.

Shakespear on kirjoittanut kirjan siitä miten äkäpussi kesytetään. Olisipa hän kynäillyt teoksen myös siitä kuinka pihtari käännytetään. Valitettavasti seksiä ei kukaan voi haluta sen enempää tai vähempää kuin hänelle on luonnollista. Olen kuitenkin huomannut, että minulla sitä himotusta voi kompensoida läheisyydellä. Harmillisesti meillä on ollut kyllä puutetta siitä huomiosta ja hellyydestäkin. Mies on lähinnä hakeutunut tietokoneensa seuraan pikkuneidin nukkuessa ja kuluttanut kaiken meidän mahdollisen yhteisen aikamme omiin juttuihinsa tai kavereittensa kanssa. Eikä toista pysty muuttamaan, se on ihan turhaa hommaa. Muutos lähtee ihmisestä itsestään - ja minun onnekseni ukko tajusi missä mennään.

Oltuaan kuukauden koti-isänä mies on huomannut, ettei penskan hoitaminen olekaan niin helppoa, kuin miltä se ulospäin näyttää ja on yhtäkkiä alkanut arvostamaan minua äitinä eri tavalla. Samoin olemme myös löytäneet yhteistä tekemistä (muualla kuin vällyjen välissä) emmekä enään vain asu yhdessä vaan tosiaan olemme yhdessä. Ehkä pääsemme vielä vuoden sisällä neljänsille treffeillemme. Minä olen myös vihdoin löytänyt sen syyn, miksi haluan pysyä tässä suhteessa. Olen perhana mennyt rakastumaan. Ja sehän on paskempi juttu, rakastunut kun ei yleensä osaa päästää irti, vaan riippuu huonossakin suhteessa kunnes kädet leikataan irti.

On kuitenkin vaikea ajatella lähtevänsä kävelemään. Eikä syynä ole lapsi, niin kuin ehkä mietitte, vaan tuon kaljupäinen köriläs, joka hypyttää lasta ilmaan vahvoilla käsillään. Loppujen lopuksi, oikeassa kumppanuudessa, on sen toisen ihmisen kanssa hänen itsensä takia (eikä fyysisen tyydytyksen). Eikä siinä sitten auta muu kuin hyväksyä ne kaikki puolet, oli rakkaani sitten ritari valkoisella ratsullaan, tai kusipää pihtari.