Makasin taas vuoteessani, lasittunein silmin, tuijottaen mitään näkemättä kattoon piirtyviä varjoja. Joka yö sama tunne valtaa sisimpäni, kun käperryn pehmeän peittoni alle, lämmin koira tuhisemassa turvanani vierellä, ja taas yksi päivä on onnistuneesti takana. Yksinäisyys.
Tiesin sen haasteeksi, lapsen odottamisen yksin, mutta en osannut odottaa tätä. Olen nimittäin pärjännyt loistavasti. Arkiaskareet eivät ole tuottaneet mitään ongelmia. Kaupassa käynti, ruoanlaitto, siivoaminen – kaikki sujuu yhtä sutjakasti kuin ennen raskautta. Kahvittelen ystävien kanssa, käyn elokuvissa, piipahdan ehkä yhdellä (vesilasillisella) baarissa tai terassilla, otan ilon irti kesästä.
En ole niin sanotusti ”kärsinyt” raskaudestani. Toki minulla on mielihaluja – joita ei kukaan ole toteuttamassa, vaan joudun itse kävelemään kauppaan hakemaan jäätelöä jos siltä tuntuu – mutta olen ollut vain tyytyväinen, etten ole jymähtänyt passattavaksi prinsessaksi. Käytän koiran lenkillä, haen postipakettini kylän toiselta laidalta, väsymys tai mielialat eivät oikeuta vastuun välttelyyn ja vaikka kuinka ketuttaisi on turha motkottaa, eihän ole ketään kuuntelemassakaan. Loistavaa. Olen itsenäinen ja pystyn tähän!
Päivät ovatkin helppoja - yöt eivät. Enkä olisi uskonut, että vaatekaapin kokoaminen ei olisi se suurin ongelmani yksin odottamisessa. En olisi mitenkään kyennyt aavistamaan, että se todellinen haaste sinkun raskaudessa on tyhjyys. Kumppanin puuttumisen huomaan vasta kun käyn illalla sänkyyn ja asetun aloilleni – eli vauvani herää ja ryhtyy vipeltämään triathlonharjoituksia höystettynä potkunyrkkeilyllä ja baletilla.
Siinä sitten katselen hiljaa masuni pintaa, joka muljahtelee pienokaisen poukkoilun mukaan. Koen jokaisen elämän sykäyksen sisälläni, lasken käteni vatsalleni ja tunnen oloni täysin tyhjäksi. En haluaisi laittaa omaa kättäni ihoani vasten vaan nostaa jonkun muun kämmenen tunnustelemaan. En haluaisi ihastella elämän ihmettä sisälläni vaan haluaisin, että joku muu makaa vierelläni ja on haltioitunut jokaisesta pienestä yksityiskohdasta. En haluaisi miettiä mielessäni päivän tapahtumia vaan kerrata kaiken kyltymättömälle kuuntelijalle. Enkä haluaisi pohtia millainen vauva mahassani piileskelee, millainen tulevaisuus sitä odottaa, millainen luonne sille siunaantuu ja mikä nimi sille sopisi parhaiten, vaan kuunnella kuinka joku muu antaumuksella pohdiskelee sitä kaikkea.
Sisälläni on valtava kaipuu siihen toiseen puoliskoon. Minulta puuttuu se innokas ja halukas kumppani, jonka elämä ja haaveet pyörivät vauvani ympärillä kuten omani. On hämmentävää miten suurta yksinäisyyttä voi tuntea kun on ilman jotain sellaista, mitä ei koskaan ole ollutkaan. Ensihetkestä lähtien olen ollut ilman sitä mitä eniten raskauteni tueksi nyt kaipaan. Jos jotain ei ole koskaan ollut, miten voin tuntea niin suurta menetyksen tuskaa?
Kuinka ihminen voi näin elävästi tuntea läsnä tyhjyyden haamun? Voin melkein käsin kosketella olematonta. Miten se painaakin näin paljon sydäntäni ja mieltäni kun makaan valveilla aamuyön tunteina sängyssäni, vauvani pitäessä minua hereillä liikkeillään? Eikä se ole mikään henkilö, kukaan yksittäinen ihminen, jota kaipaan rinnalleni. Yön laskeuduttua sieluni tavoittelee isän käsitettä, mielikuvaa kumppanista, jonkinlaista ideaalia kuvitelmaa toisesta vanhemmasta, jostakusta, joka rakastaa lastani.
Mieleni on täynnä kirveleviä unelmia. Joku laulamassa hiljaisella äänellä masuasukille. Joku piirtelemässä kuvioita sormenpäillään vatsani iholle. Joku kertomassa, että hän rakastaa lastamme enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tuolle jollekin haluaisin soittaa ja hänen syliinsä haluaisin nukahtaa. Häntä ei kuitenkaan ole olemassa ja siksi makaan yössä tuntien oloni puolikkaaksi, hylätyksi.
Eikä kyse nyt ole siitä, että minulla ei olisi ketään. Ihanat ystäväni ja perheeni ovat tukenani. Soitan sisarelleni ja äidilleni aina kun jotain sanottavaa tulee. He haluavat tietää, ovathan he samaa verta ja perhettä. He rakastavat lastani luonnostaan ja ovat aina innokkaita jokaisesta yksityiskohdasta. Saan avukseni ja tuekseni aina jonkun, kun sitä tarvitsen. Päivällä.
Enkä toivoisi entisiä heilojani kainalooni. En etsi uuttakaan valloitusta. Kyse ei ole kumppanista niinkään minulle, vaan lapselle. Toinen kokija raskaudelle, joku jonka kanssa jakaa tämä kaikki. Eikä kyse ole nyt lapsen biologisesta isästäkään. Se mitä tarvitsen, on sukupuoletonta ja persoonatonta. Jonkin sortin läsnäolon ja rakkauden kaipuu, joka taas on mieleni summa kumppanin ja vanhemman käsitteestä, siitä minkä tunnen minulta ja lapselta puuttuvan. Onkin niin ironista, että sitä mitä kaipaan, ei oikeastaan ole olemassakaan.
Jostain syystä juuri yöllä kaipaan tuota ”jotain” rinnalleni. Kun on pakko pysähtyä ja olla tekemättä mitään, yrittää nukkua ja mieli pääsee vapaasti vaeltamaan, löydän itseni aina tuijottamasta kaukaisuuteen, sisimpäni kolottaen tyhjyydestä. Olen täynnä rakkautta lastani kohtaan ja elämäni on täynnä rakkaita ihmisiä. Silti tunnen itseni ontoksi ja vajaaksi. Eikä asialle voi tehdä yhtään mitään. On mahdotonta ikinä tai mitenkään täyttää sitä aukkoa, joka elämässäni on päässyt syntymään. Se ajatus saa epätoivon hiipimään paikalle ja on tosissaan taisteltava, jos haluaa ajaa tunteen tiehensä.
Epätoivo on pirullinen kumppani pimeässä hiljaisuudessa. Sen myötä ei saa enää otetta mistään onnen lähteestä. Mutta silloin koirani alkaa ulista unissaan ja vauva potkaisee kylkiluihin oikein kunnolla. Ne saavat minut muistamaan, että yksinäisyyteni on vain osittaista, minulla ei ole tarvetta epätoivoon – minulla on miniperheeni. Se on ehkä rikkinäinen ja erilainen kuin toivoisin, mutta me olemme yhdessä yksin. Eikä mikään auta jaksamaan niin kuin tahto jaksaa rakkaittensa vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti