Rakkaudesta

Toissapäivänä havahduin ajatuksistani kun kuulin isäni tokaisevan, että naisilla on jokin kummallinen tarve analysoida tunteitaan. Kysyin varovaisesti, että mitä hän sillä tarkoitti, olin nimittäin juuri otsa kurtussa pohdiskellut tuntojani. ”Naiset miettivät ihan ihmeellisiä asioita. Kuten miltä minusta nyt tuntuu ja miksi minä tunnen näin. Tunteet tulevat ja menevät, ei niitä tarvitse jäädä analysoimaan.” Ai eikö? Seisahduin miettimään tätä toteamusta. Mutta isukki, minä haluan tietää miksi minä tunnen ja mitä tunnen ja mikä on sen kaiken suuri merkitys.

Näen kyllä järjen valon isäni sanoissa. Tunteet ovat suurelta osin hallitsemattomia, niiden voimakkuuteen ja kohteeseen ei yleensä kykene vaikuttamaan vaikka kuinka haluaisi. Tunteet syntyvät ja katoavat ihan oman, mystisen suunnitelmansa mukaan. Joten miksi jäädä miettimään, kun vaikka kuinka asiaa päässään pyörittelisi, se ei muutu suuntaan eikä toiseen? Siksi, koska olen nainen ja minulla on pakottava tarve siihen.

Ensinnäkin niin järjetön kysymys, kuin ”mistä tiedän olenko rakastunut?”. Äläkä naura minulle siellä, kysymys ei ole niin yksinkertainen kuin miltä näyttää. Ihastumisella, välittämisellä ja rakkaudella on nimittäin vissi ero, mutta hetkittäin ne tuntuvat hyvin samanlaisilta. Jos toinen ihminen saa minut tuntemaan lämpöä sisälläni, hän saa minut hymyilemään, hän on minulle tärkeä, ajattelen häntä usein ja toivon hänen olevan onnellinen, voidaan selkeästi tehdä johtopäätös, että välitän. Mutta kuinka paljon?

Nuorena rakkauden tunnistaminen oli helppoa. Ensirakkaus, se hetki kun toisesta ihmisestä muodostuu elämäsi tärkein asia. Aina kun näet hänet perhoset lepattavat vatsassasi. Kun hän koskettaa sinuun perhoset muuttuvat valtavan kokoisiksi ja vapiset. Tuosta toisesta on yllättäen tullut elämäsi tarkoitus, kaikki pyörii hänen ympärillään ja kuolisit hänen vuokseen silmänräpäyksessä. Nuori ja ehjä sydän on valmis hyppäämään suhteeseen sokeasti. Kun annat itsesi toiselle naiivisti, kokonaan, ilman mitään varauksia, ei ihmekään, että tuon rakkauden menettäminen tuntuu kuolemalta.

Toisen kerran suhteeseen lähtiessä sydän onkin sitten jo haavoittunut, arpinen. Joskus on kuitenkin niin onnekas, että rakkaus iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja vaikka kuvittelit, että et koskaan toivu menetyksestäsi oletkin yhtäkkiä löytänyt korvikkeen. Maailmassa on sittenkin muita miehiä. Ensimmäinen ei ollutkaan ”se oikea”, mutta nyt olet varmasti saanut kaiken mitä olet halunnut. Ja taas sitä heittäytyy sinisilmäisesti koko sydämellään hommaan mukaan. Ah, siinä on mies, joka on kaikkea mitä se edellinen ei ollut. Joka hetki, kun olet erossa hänestä, sinuun sattuu. Jos hän lähtee pidemmälle matkalle, etäisyys tuntuu luissa ja ytimissä, aivan kuin pystyisit vaistoamaan hänen loittonevan sinusta.

Kun sitten tämäkin rakkaus kuihtuu ja kuolee, sydämesi tallotaan palasiksi toistamiseen, huomaat äkkiä, että ”sitä oikeaa” ei ole. Tai jos on, hän on oikea vain siihen hetkeen. Kun tarpeeksi saa takkiinsa, muuttuu kyyniseksi. Kuinka voit yhtenä hetkenä olla valmis kuolemaan jonkun puolesta, hyppäisit kaivoon jos hän käskisi, ja sitten huomata, että et oikein edes tiedä miksi alun perin kiinnostuit koko ihmisestä. Olitko koskaan rakastunut? Vai olitko vain ihastunut? Syötitkö itsellesi soopaa ja uskoit johonkin minkä halusit olevan olemassa sen sijaan, että olisit kokenut jotain todellista?

Tunnen itseni vanhaksi. Nuorena uskoin vakaasti, että uljas prinssi ilmestyisi valkoisella hevosellaan ikkunani taakse ja vannoisi ikuista rakkauttaan. Kuvittelin, että eläisin onnellisena elämäni loppuun asti täydellisen komistuksen kainalossa. Nyt, kun kolmekymppiä lähenee uhkaavasti, sydän on ehtinyt kuihtua rusinaksi lukemattomien pettymysten ja epäonnistumisten myötä. Voiko tuollaista pilkottua ja hyljeksittyä reppanaa enää edes elvyttää? On mahdotonta, että kykenisin enää sellaiseen rakkauteen kuin nuorena tyttönä, mutta perkele vieköön sydämeni on sitkeä tapaus. Vieläkin se yrittää vetää omistajansa ojasta allikkoon.

Ihastuminen ei aiheuta minussa tällä hetkellä sitä reaktiota, joka sen pitäisi. En ole ilahtunut, että olen löytänyt jonkun, joka saa minut tuntemaan taas. Ei, minulla on päällimmäisenä ajatus, että voi ei, joko taas pässiä viedään narussaan. Ihastuminen, evoluution kehittämä tunnetemppu. Hetkellinen kiintyminen toiseen ihmiseen, jotta voitte lisääntyä ja siten joutua olemaan yhdessä lasten takia kun tunteet haihtuvat kuin pieru Saharaan.

Ihminen on laumaeläin ja pariutuminen on meillä verissä. Alitajuisesti hakemalla haemme sitä kumppania, vaikka kuinka järjen valossa ei olisi tarvetta tai halua sitoutumiseen. Ihastumme helposti kun löytyy joku, joka täyttää edes osan kriteereistämme. Alamme painaa villasella kaikkia puutteita ja huonoja tekoja, ja selittelemme itsellemme, että pohjimmiltaan se toinen on juuri mitä haluan ja tarvitsen. Yritämme väkisin survoa sen potentiaalisen partnerin siihen muottiin, jota haluamme elämänkumppanilta. Mahtuu, mahtuu, sattuu, sattuu, ei voi mitään, tällä mennään. Sitten kitistään pari vuotta, että miksi sä noin teet? miksi sä oot tollanen? mikset sä muutu? miksi mä en ole onnellinen?

Tottakai on mahdollista, että ihastuminen voi johtaa todelliseenkin onneen. Tunteet voivat syventyä tasaisesti palavaksi rakkaudeksi, mutta ne voivat myös huveta perus välittämiseksi tai jopa kylmäksi välinpitämättömyydeksi. Äitini sanoi, että rakkaus on tahtotila. Jokaisessa suhteessa on kausia, jolloin sen toisen naama vituttaa ja yhdessä olo ahdistaa. Siinä kai se pitkän suhteen salaisuus onkin, niiden suvantojen yli on työskenneltävä ja aina parin vuoden välein uudestaan rakastuttava. Sitä varten siitä toisesta ihmisestä on yhä uudestaan ja uudestaan löydettävä ”sitä jotain”, sellaisia piirteitä ja ominaisuuksia, jotka saavat sydämesi sykkimään.

Mutta jotta voisi aina uudestaan ihastua, on siinä toisessa jo alkujaan oltava paljon materiaalia, mihin langeta. Jos otat kumppaniksesi jonkun, jonka hyvät puolet joudut raapimaan kasaan kauhealla vaivalla, niin tuskinpa niitä kultaisia ominaisuuksia riittää enää ensimmäisestä alamäestä selviämiseen. Ja jos olet päässyt oikein kyyniseksi ja paksunahkaiseksi jatkuvien sydäntensärkijöiden kouluttamana, et halua ehkä lähteä yrittämään edes silloin, kun vakka on täynnä bonareita.

Kun olet turhan monesti epäonnistunut, ei seuraavassa koekanissa saa enää olla perustavanlaatuisia puutteita. Täydellisyys on ainoa, mikä kelpaa enää siinä vaiheessa, kun pari kertaa on kokeillut suhdetta pitkän kaavan kautta. Koska miksi kukaan haluaisi ottaa sen riskin, että antaa sydämensä toiselle, kun tietää millaista tuhoa väärä ihminen voi sille tehdä? Pienen pienikin epäilys siitä, että tämä tyyppi ei ole sitä itseään, ajaa minut nurkkaan ja saa puolustusmuurini kohoamaan pilviin. Mieluummin käsken kullanmurujen ja hanipuppeleiden olla törmäämättä oveen matkallaan, kuin annan itseni heittäytyä, jos on pienintäkään mahdollisuutta, että juttu ei skulaa pitkällä tähtäimellä.

Kun on valmiiksi yhtä vainoharhainen ja epävarma kuin mielisairaalan pitkäaikaisin asukki, lisätäänpä yhtälöön vielä se lapsi. Lapsi sekoittaa rakkauskuvioita vielä entisestään. Yhtään partneria ei voi ottaa kevytkenkäisesti vain hetkelliseksi leluksi, sillä se ei olisi reilua mukulalle. Jatkuvasti vaihtuvat isähahmot tekevät pikku prinsessalle enemmän hallaa kuin isättömyys. Lapset tarvitsevat tasaisuutta ja varmuutta elämäänsä, eivätkä missään nimessä sitä, että puolen vuoden välein taas yksi isukki hylkää, lähtee kävelemään, saa monoa mammalta ja katoaa. Kun on yksinhuoltaja, joutuu punnitsemaan ukot heti alkuunsa. Miehessä on nähtävä potentiaali monen kymmenen vuoden yhteiseen tulevaisuuteen, ennen kuin urhon uskaltaa päästää pentunsa elämään.

Aina se, että alussa on nähnyt tulevaisuutta ja katsellut maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, ei kuitenkaan riitä. Vaikka toisessa ei olisikaan varsinaisesti mitään vikaa ja tunteitakin olisi pelissä, kaikkia ei ole silti tarkoitettu olemaan yhdessä. Onnellisuuden raja on niin häilyvä. Mikä tekee minut tarpeeksi onnelliseksi? Jos ajattelee suhdetta pidemmälle kuin vain tänään tai pari kuukautta, lämpöiset tykkäämisen tunteet eivät kannattele kovin pitkälle.

En ole vielä niin vanha, ettenkö tavoittelisi korkeuksiin kun kyse on elämänkumppanista. Vanhana sitä ilmeisesti päätyy laskemaan rimaa ja kelpuuttaa sen keskiverron, jonkun, jonka kanssa nyt on mukavaa, ihan ok, ei sen suurempia vikoja. Olen katsellut noita keski-ikäisenä toisensa löytäneitä, ja tyytyväisiltähän he näyttävät. Vielä sitä kuitenkin itse haluaa paljon enemmän. Siksipä eroaminen, vaikka olisikin lapsia, ei minusta ole mikään synti. Tulen aina pyrkimään siihen, että jos jonkun miehen itselleni otan, hän voisi olla juuri se isä, jonka lapseni ansaitsevat, ja juuri se mies, jonka minä tarvitsen. Jos kuitenkin osoittautuu, että suhde ei toimi, tunteet eivät syvene ja odotukset eivät täyty, annan itselleni luvan erota.

Eroaminen sattuu lapsiin, sen tajuaa idioottikin. Enkä ikimaailmassa haluaisi satuttaa lastani. Loppupeleissä on kuitenkin oltava sen verran itsekäs, että pistää oman onnellisuutensa etusijalle. Koska jos äiti on onnellinen, silloin on myös pentukin. Vanhempien täytyy olla tyytyväisiä elämäänsä, muuten heidän jatkuva riitelynsä tai yleinen surkeutensa heijastuu mukuloihin. Siksi en ymmärräkään, miksi pitäisi kituutella suhteessa, joka ei kerta kaikkiaan tee aikuisia onnellisiksi. Ei sellainen ole hyväksi lapsillekaan. He kuitenkin tarvitsevat esikuvan terveestä ihmissuhteesta ja kumppanuudesta. Onnellinen vanhempi kykenee paremmin huolehtimaan pentujensa hyvinvoinnista ja olemaan aidosti läsnä. Masentunut ja onneton ei jaksa leikkiä, opettaa ja kannustaa.

Minä saan ja minun pitää tähdätä omaan onnellisuuteeni, huolimatta siitä, että minulla on lapsi. Mutta minun on myös tehtävä valintani harkiten ja minimoida riskit, koska olen velvollinen ottamaan huomioon tyttäreni hyvinvoinnin. Siksi yritän nyt kuumeisesti analysoida tunteita ja saada jotain selkoa niistä. En voi heittäytyä suhteeseen päätä pahkaa ja sokeasti kuten nuorena tein. En voi antaa sydäntäni ensimmäiselle, joka olisi tarjoamassa minulle omia tunteitaan. Minun täytyy miettiä mikä on järkevää, suunnitella tulevaisuutta ja arvioida mahdollisuutta onnistumiselle.

Harmi vain, ettei se ole niin helppoa, sillä isäni on (kuten aina) oikeassa. Miettiminen ei tunnu johtavan yhtään mihinkään. Olenko ihastunut vai rakastunut? Mistä sen tietää? Molemmat tuntuvat samalta, vain lopputulos on eri. Olenko edes valmis sitoutumaan? Onko minulla edes mitään kiinnostusta olla parisuhteessa vai haluaisinko vaihteeksi olla yksin? Miehet sanovat usein, että naisilta on turha kysyä mitä he haluavat, koska he eivät itse tiedä sitä. Vituttaa olla samaa mieltä.

Seison keskellä risteystä. Teitä, joita voisin lähteä kulkemaan, on yhtä monta kuin ilmansuuntia. Kaikki riippuu siitä, mitä päätän tehdä. Mutta mitä minä oikein tunnen? Mikä olisi järkevää? Loppupeleissä en tiedä yhtään mitä haluan, ja niinpä istua nökötän kivellä, keskellä valintojen vyyhtiä ja pääni pyörii kuin teinipojalla hietsun rannalla. Vaihtoehtoja on liian monta. Vaihdan mielipidettäni yhtä usein kuin pelimies naista vuoteessaan. Lopulta päädyn aina harmistukseen ja yritän lopettaa ajattelemisen.

En kuitenkaan haluaisi vain odottaa niin kauan, että mahdollisuudet menevät ohi, vaihtoehdot katoavat ja lopulta jää enää yksi suunta, johon voi lähteä. Jotkut luottavat siihen, että asiat järjestyvät itsekseen. Minusta he ovat pahimpia itsensä kusettajia. Kyllähän ne asiat lutviintuvat niin, kun annat muiden päättää puolestasi, tai odotat kunnes tarjolla on enää yksi tie. Minä en kuitenkaan haluaisi jäädä virran vietäväksi, vaan olla oman elämäni herra. Siksi minua nyt vaivaa ja öisin valvottaa se suuri kysymys: olenko minä rakastunut?

Joku voisi väittää, että jos olisit rakastunut, tietäisit sen. Lähemmäs parinkymmenen vuoden kokemuksella rakkaudesta (jos lasketaan jo se ala-asteen ihastus) en olisi kuitenkaan niin varma asiasta. Varsinkin kun meidän perheessä rakkaus on aina otettu niin kovin vakavasti. Ei mitään sellaista jenkki meininkiä, että jokatoiselle ihmiselle hoetaan "I love you". Se, että suustasi päästät "minä rakastan sinua" on askeleen päässä alttarista ja sanasta "tahdon". Kerran naimisissa olleena väittäisin, että joskus nuo kolme sanaa ovat jopa sitovammat kuin se yksi. Jos voit tunnustaa ääneen olevasi rakastunut voisit yhtä hyvin tarjota sielusi ja sydämesi kultalautasella.  

Olen kuitenkin alkanut kyseenalaistamaan onko näkemykseni todellisesta rakkaudesta vääristynyt. Haluan olla kumppanilleni se "elämän nainen", se "ainoa". Minun pitäisi olla tärkeämpi kuin mikään muu - paitisi lapset, tietysti. Sen verran nyt äitinä tajuaa, että lapset menevät jokaisen ämmän edelle. Mutta minun pitäisi olla jotain ainutlaatuista ja korvaamatonta. Ja samoin haluan tuntea miestä kohtaan. Tätä kaikkea ei tarvitse saavuttaa heti ensitreffeillä, mutta jos siihen tähdätään, niin kuinka kauan pitäisi odottaa? Luulisi, että jos kyseessä on "se oikea", niin nopeastihan sen huomaa. Sitten taas, ethän voi rakastua syvästi ennen kuin tunnet toisen kunnolla, ja se taas vaatii aikaa. 

Yritän saavuttaa sen saman tunteen ja huuman kuin ensirakkaudessa - en kuitenkaan ole varma onko tuo lähtökohta kovin fiksu, se suhde kun meni niin ruhtinaallisesti päin hevon persettä. Miksi siis tavoitella sellaista tunnetta, joka lopulta johti vain suuren suureen sydänsuruun? Ehkä keski-ikäiset ovat löytäneet sen oikeasti toimivan reseptin rakkauteen. Voihan olla, että suhteen saa parhaiten toimimaan keskinäisen arvostuksen, välittämisen ja tahdonvoiman pohjalta, eikä sellaisen valtavan tunnemyrskyn ja sokean ihastumisen, jollaisen myötä olen itse aikaisemmat partnerini valinnut. 

Jos laittaa analysoinnit ja pohdinnat sivuun ja miettii ihan kylmiä faktoja, niin yksinkertainen totuus on se, että loppupeleissä sitä joko on onnellinen toisen kanssa tai sitten ei - eikä se selviä kuin kokeilemalla. Eikä sillä ole merkitystä miltä alussa tuntui, vain sillä millaiseksi rakkaus muokkaantui pitkällä aikavälillä. Tämä johtopäätelmä kyrpii minua erityisesti, sillä sehän tarkoittaa, että kukaan ei voi ojentaa minulle heti nyt vastausta siihen, että toimiiko suhde ja kannattaako siihen lähteä. On vain kokeiltava ja otettava selvää kantapään kautta. Se on sitten fifti-siksti, että kannattiko.

Ironiaa ja itserakkautta

Minkä se tiikeri raidoilleen voi? Synnytyksen jälkeen pitäisi kokea haluttomuutta. No toki, en halunnut seksiä kahteen päivään. Sitten himot valtasivat ensin uneni (mukavaa, että sen hetken kun sai synnytyssairaalassa nukuttua, pää ei muuta osannut kehitellä kuin naimista, naimista ja vähän lisää naimista) ja lopulta valveillaoloaikani. Ilmeisesti olen niitä onnekkaita ihmisiä, joilla on erittäin aktiivinen libido. Eli vaikka piirakka olisi palasina, kroppani sairaana ja mieleni lopen uupunut, niin seksiä haluaisin silti. Aina eivät kuitenkaan halut ja kyvyt täsmää.

Synnytyksen jälkeen ei tuosta noin vaan harrasteta seksiä. Vaikka kuinka pääkoppa olisi erimieltä, niin keho tekee kyllä hyvin selväksi, että toiminta on tilapäisesti lakkautettu. Ja huolimatta siitä, että ajatuksena seksi olisi ollut ihanaa jo ensimmäisen kuukauden aikana – niin käytännössä homma olisi kaatunut ennen kuin olisi ehtinyt alkaakaan. Tarkoitan tällä nyt sitä, että lettuni oli neiti Scarface, ja olisi pelottanut tiehensä jopa Kyöpelivuoren peikon. En tosin katsastanut alakerran tilannetta peilin kautta, mutta voin vain kuvitella kuinka herkullinen ilmestys se oli.

Leikkaushaavan takia ei paikkoja tietysti voinut sheivata, eli welcome to the batcave! Mustan pehkon keskellä mustat tikit ja verta, joiden lisäksi saatoin vain kuvitella miltä huuleni näyttivät – varmaan tummilta ja lörpiltä kuin lepakon siivet. Sellainen ihana zombienoidan piirakka. Sitäkö olisi pitänyt mennä tarjoamaan jollekulle? Siihen vielä höysteeksi arpinen vatsa, takkuinen tukka ja mustat silmäpussit. Ooo lalaaa, mikä beibe!

No, kuukaudessa ehtii tapahtua ihmeitä. Tikit sulavat, verenvuoto tyrehtyy, sheiveri löytyy kylpyhuoneen hyllyltä ja harjakin keksitään. Hetkellinen hyvänolontunne kuitenkin iloisesti katkaistiin kun veri lähti taas vuotamaan. Kysyin huolestuneena neuvolatädiltä, että missä vika? Ei missään, kunhan olin saanut ovulaation, eli olin taas hedelmällinen. Sain kuulla, että yleensä imetys toimii ehkäisynä eikä kuukautiskierto palaa moneen kuukauteen – ellei satu olemaan sellaista sorttia kuin minä, oikein erityinen tapaus, sellainen joka sikiää jo suunnilleen ajatuksen voimalla. Neuvolatäti kiitteli, että en ollut harrastanut seksiä vielä, koska muuten olisin kaikella todennäköisyydellä ollut taas raskaana.

Tuo toteamus tappoi hinkuni seksiin – mutta vain hetkellisesti. Ei lisää pentuja tälle nartulle, kiitos. Yritinkin siis kysellä jos saisin jonkun kunnollisen ehkäisyn. Kierukan, kapselin, jonkin sellaisen mitä mainostetaan 99,8% varmana, eikä se voi mennä rikki tai irrota, niin kuin perkeleen kondomi – siihen en enää luota. Neuvolatäti totesi, että tietysti saisin sellaisen, mutta vasta parin kuukauden päästä. Jahas, eli selibatia – harmi vain, että tuo uskonihmisten harrastama itsekidutus ei koskaan ole sopinut minulle.

Ajattelin puoliviattomasti, että voisinhan minä tietysti harjoittaa ruostuneita hurmaustaitojani nyt kun ei enää ollut jättiläisvatsaa, mutta ei vielä saanut ryhtyä tositoimiin. Homma osoittautui kuitenkin paljon haastavammaksi kuin olisin kuvitellut. Päätin aloittaa panostamalla yläkerran kauneuteen ja unohtaa alakerran ulkomuodon. Tarkoitushan oli kuitenkin vain harjoitella hurmaamista kunnes saisin jotkut napit ja niiden myötä vihreän valon itse vaakamambolle. Niinpä siis laitoin tukkani nätiksi, puuteroin naamani, värjäisin luomet, maalasin kajaalit, räpelsin ripsarit ja punasin huuleni. Näytin ulos lähtiessäni mielestäni syötävän söpöltä ja ajattelin bussissa istuessani, että olin varmasti onnistunut, sillä eräs nuori herra tuijotti minua sillä silmällä varsin pitkään.

Päästyäni ensimmäisen peilin eteen jähmetyin kuitenkin kauhusta. Olin ensinnäkin saanut silmääni stressinäpyn (muutto uuteen kotiin ja unettomat yöt vaativat veronsa), joten oikea mollukka oli ihan punainen ja alaluomi turvonnut. Sen lisäksi ne kajaalit olivat bussiin juostessa myöskin ottaneet vauhdin alleen ja valuneet alaluomelle mustaksi töhryksi. Näytin yksinkertaisesti sanottuna siltä kuin olisin saanut pataani ja pahasti. Tajusin, että nuorukainen bussissa olikin konkreettisesti tuijottanut minua silmään, eikä suinkaan sillä silmällä, ja oli varmaan pohtinut moraalista velvoitettaan tulla kysymään missä se naistenhakkaaja luurasi, että olisi voinut antaa olemattomalle pahoinpitelijälleni selkää.

Lannistuin tästä takaiskusta vain hetkellisesti. Päätin seuraavaksi panostaa seurustelutaitoihini, sillä vaikka naama ei olisi täydellinen, niin kyllähän upea luonteeni hurmaisi kenet tahansa. Kokeilin tätä muutaman kerran kavereideni kanssa. Ensimmäisellä kerralla kahvittelu meni plörinäksi kun siinä pöydän ääressä jutustellessa toverini huomautti hienostuneesti, että paitani on muuten märkä. Olin valunut maitoa isot lätäköt valkoisen paidan läpi – ja sehän paljasti tietysti rintamuksestani enemmän kuin olisi tarpeen.

Toisella kerralla, kun erehdyin seurustelemaan ystävieni kanssa illalla – eli väsyneenä – kadotin kykyni verbaalisen kommunikointiin. Sanat alkoivat yksinkertaisesti sekoittua toisiinsa eikä kopassani vain leikannut. Jos yritin aloittaa lauseen sanoilla: ”Mä olin ajatellut sen niin – ” niin ulos tuli plörähtäen: ”Molinna tellus nin.” Eikä sanottavissani löytynyt päätä eikä häntää silloinkaan kun sain itse sanat muodostettua. Kaverini katsoivat minuun monta kertaa pitkään tai vilkuilivat toisiinsa merkitsevästi. Minusta tuntuu, että en vakuuttanut älynlahjoillani sinä iltana.

Kolmannella yrittämällä, siinä kesken mukavan lounaan, juttelun ja syömisen, otin haarukallisen kastikkeessa pyöriteltyä bataattia ja suuntasin sen kohti suutani. Herkku tipahti kuitenkin kesken matkaa ja putosi roiskahtaen rintalastalleni, levittäen ruskeaa soossia pitkin rinnuksiani. Hetken tuijotin oranssia bataattia jähmettyneenä, haarukka kädessäni, suu auki lauseesta, joka oli jäänyt minulta kesken. Sitten kaverini repesi raikuvaan nauruun ja totesi, että jos maitopaita ja sönköttäminen eivät vielä aja miestä tiehensä niin tuo viimeistään tekee tempun.

Päätin, että en voi sittenkään laskea pelkästään oman ihanuuteni varaan. Vakuutin kuitenkin, että ongelmat olivat pääasiassa olleet huonoa tuuria ja väsymystä. Uskoin vakaasti, että jos yhdistäisin hurmaavan persoonani ja huolitellun ulkomuodon pääsisin varmasti tilaisuuden tullen miehen pöksyihin. Pistin päättelyni koetukselle. Laitoin tukkani ja naamani kuntoon, puin päälleni seksikkään mekon, varmistin olevani sopivassa mielentilassa ja pirteä kuin peipponen. Sain seurakseni miehen ja kun hän istui sohvalle, menin kiehnäämään uroksen kainaloon kuin kissa, joka kerjää kermaa.

Kun olin päässyt lämpimään syliin ja saanut pari pusua, nostin seksikkäästi jalkani koukkuun sohvalle niin, että hame liukui vihjailevasti alaspäin. Mies kohotti kulmiaan ja tokaisi ”onpas sulla karvat”. Hämmennyin hetkeksi, katsoin alas ja näin kauhukseni hameeseeni haarojenvälin kohdalle takertuneen 8cm pitkän, musta, kiharan karvan (lahjoitus koirani hännästä), joka sojotti kohti kattoa kuin hävytön ministondis. Olin vähällä vajota maan alle ja tunsin kuinka kylmä kauhu ja häpeä olivat pyyhkäistä ylitseni. Sen sijaan, että olisin juossut vessaan ja lukinnut itseni sinne – kuten hetkellisesti kävi mielessä – räjähdin nauruun. Sittenkin kun kroppani oli panovalmis, näytin ihanalta pornopupulta ja seurassani oli naitavaksi kelpaava mies – en vaan onnistunut saamaan munaa.

Kikatin, että hitto miten seksikästä, ja mies tokaisi kylmästi, että eikä ole, mikä sai minut nauramaan kahta kauheammin. Mitä enemmän yritin, sitä enemmän päin metsää homma tuntui menevän – ja sain vielä kuulla sen suoraan päin naamaa. Minulla oli ihan yhtä hyvät mahdollisuudet seksiin kuin jos olisin pukenut päälleni jätesäkin, en olisi peseytynyt viikkoon, olisin vilistänyt lattialla nelin kontin kuin simpanssi ja huutanut bujaka, bujaka, bujaka! 

Jälkeenpäin makasin yksin kylmässä sängyssäni ja pohdin mitä olisi tehtävissä seksielämäni pelastamiseksi. Olen sen verran itserakas, että uskoin vieläkin törmänneeni vai Murphyn lakiin – todellisuudessahan olen himoittava beibe, jonka viettelytaidoille ei ole vertaista. Sen verran itsetuntoni sai kuitenkin kolauksen, että mietin pitäisikö minun ihan oikeasti tarkistaa sen kellariin lukitun vangin tilanne. Puntaroituani ajatusta jonkin aikaa otin härkää sarvista, eli tässä tapauksessa peilin pöydältä, ja katsoin missä mennään. On kuitenkin vastuuntunnotonta kaupata kenellekään tarkistamatonta tuotetta.

Arvioin tilannetta ehkä viitisen minuuttia ennen kuin osasin päättää mitä mieltä olin. En tietystikään näyttänyt posliinisen siloiselta ja neitseellisen virheettömältä – mutta siltä eivät minun tavarani ole näyttäneet viiteentoista vuoteen. Olen katsonut sen verran pornoa, että tiedän suurimman osan naisten letuista näyttävän siltä kuin joku olisi epähuomiossa ampunut haarojen väliin haulikolla. Siihen verrattuna sain olla varsin tyytyväinen. Oikeastaan vetkutteluni peili kanssa johtui lähinnä siitä, että en yksinkertaisesti muistanut miltä näytin ennen synnytystä. Uskokaa tai älkää, ei ole kiinnostanut katsoa alakertaan enkä ole harrastanut seksiä pelin edessä varmaan kymmeneen vuoteen.

Tarkastus oli siis sinänsä yhtä tyhjän kanssa. Kuten jo vuosia sitten olen päätellyt, tulin jälleen siihen tulokseen, että ulkonäöllä ei tussun kanssa ole niinkään väliä. Toiminnalliset ominaisuudet taasen paljastuisivat vasta kun uudestaan pääsisin harrastamaan seksiä. Se todellinen tenkka på olikin siinä milloin uskaltaisi tai ylipäätään saisi vähän lämpöä peiton alla. Arpeni ei ehkä näyttänyt miltään ulospäin, mutta kyllä se sisällä tuntui. Ja mistä sitä tietää millaisia vaikutuksia kohtuinfektiolla on? Se kammottava jälkiseuraus, josta olin netistä aikaisemmin lukenut, eli kyvyttömyys yhdyntään, alkoi kummitella mielessäni.

Siinähän sitä vasta ironiaa olisikin, kun tällaiselle yliaktiivisesta libidosta kärsivälle naikkoselle siunaantuisi vajaatoimintainen rasia. Kun eihän tiikeri voi pomppia ilman raitoja, kuten Nalle Puhissa todetaan. Ja onhan se vähän niin, että uga zaka, uga zaka, I can’t stop this feeling deep inside of me... Mielenkiinnolla odotan kuinka tässä lopulta käy. Kantaako minut metsään apinamies vai kenties valkotakkiset miehet pehmustettuun huoneeseen. Onko kukaan kokeillut lobotomiaa? Ehkä se poistaisi himoni. Vaikka minun tuurillani olisin operaation jäljiltä poskelle kuolaava vajakki, joka nylkyttäisi jokaisen ohikulkijan koipea kuin kiimainen koira. Koska kuten sanottu, minkä se tiikeri raidoilleen voi? Ja minä jos kuka olen toivoton tapaus.