Pink Elephant

Muutama päivä vielä ja raskausviikko 38 on saavutettu! Jotta tuo merkkipaalu - eli se hetki, josta alkaen vauvaa ei enää pidetä ennenaikaisena, vaikka neiti päättäisi maailmaan ilmestyä – olisi mahdollisimman merkityksellinen, se osuu tarkalleen syntymäpäiväni kohdalle. Pelätty, kammoksuttu, 27-vuotis juhlapäivä. Tuon iän saavuttaminen on vainonnut minua niin pitkään kuin jaksan muistaa, sillä mielessäni se on se ”todellisen aikuistumisen” kynnys. Ei ihme, että rokkarit sun muut legendat nirhaavat itsensä 27-vuotiaina.

Minulla nyt ei kuitenkaan ole suunnitteilla seppukua, harakiriä, jonkin sortin kamikazea, tai mitään vähemmänkään kunniallista elämänlopetusta – vaan elämän aloitus. Aikuisuus ja vanhemmuus, oikein sellainen leppoisa uusi sivu kirjassani. Tässä pitäisi nyt olla valmis kantamaan vastuu toisesta ihmisestä. Ei ainoastaan niiden perusjuttujen hoitamisesta - niin kuin ruoka, vaatetus, katto pään päälle - vaan myös kasvattamisesta. Minun täytyy vastata toisen ihmisen moraalikehityksestä, sympatiasta, periaatteista, tekemisistä ja sanomisista. Olen vieläpä nyt sen ikäinen, eli aikuinen, että minun pitäisi tietää oikea ja väärä ja mitä opettaa. Herra tuomari, esitän vastalauseen…

En tunne itseäni henkisesti yhtään sen aikuisemmaksi kuin 24-vuotiaana. Olisin hullu, jos kävisin väittämään, että omat elämänarvoni ovat vakiintuneet, että tietäisin elämän tarkoituksen, että olisin mitenkään valmis jakamaan ”suuressa viisaudessani” opitut asiat seuraavalle sukupolvelle. Pirhana, tässä yrittää vielä itsekin haparoida eteenpäin puolisokeana ja löytää oikean tien kohti päämäärää, joka ei sekään ole oikein selvillä. Että 27 vuotta, tervetuloa, mutta ei täältä mitään fiksua ja filmaattista aikuista löydy.

H-hetken ja syntymäpäivän lähestyminen ovat kuin vaaleanpunaisten elefanttien täyttämä painajainen Dumbon pahimmissa viinahöyryissä. En halua ajatella mitä ne merkitsevät, mutta siinä ne koko ajan pomppivat nenäni edessä ilkkumassa, ihan sama kuinka paljon yritän vetää korvat silmieni suojaksi. Olo on jokseenkin mielipuolinen (kuten varmaan oli disneyn piirtäjillä heidän kyseisiä elefantti-monstereita piirtäessään) kun yhtaikaa ei malttaisi odottaa ja sitten toisaalta ihan mielellään pysäyttäisi ajankulun tähän pisteeseen.

Noh, jos ihan rehellisiä ollaan, niin en minä kyllä aikaa jäädyttäisi. Vaikka raskauteni on ollut niin helppo, että lääkäri nimesi minut täydelliseksi synnyttäjäksi ja toivotti tervetulleeksi samoissa merkeissä useamminkin, niin kyllä tässä nyt alkaa jo vähän voimat hiipua. Pikku pentuni on kasvanut mittaa niin mukavasti, että alimmat kylkiluut työntyvät ulospäin ja hengittäminen ei ole vain hankalaa, vaan välillä jopa tuskaista. Enää ei löydy mitään siedettävää nukkuma-asentoa (tekisi mieli ostaa läjä tyynyjä vatsan, selän, jalkojen ja käsien alle), joten untakaan ei siunaannu kovin ruhtinaallisesti. Ja mikä pahinta, ihanat raskaushormonit saavat tunteeni mellastamaan kuin armageddon olisi ovella.

Yritäpä kuule tässä tilassa pitää itsesi kasassa! Ei tarvitse kuin katsoa vaikkapa sitä Dumboa niin saa itkeä silmänsä päästään. Äitinorsulta viedään hänen pieni, suloinen vauvansa, joka jää ihan yksin ja syrjityksi. Byyyyäääää! Ja kolme pakettia nenäliinoja, kiitos. Sitten Dumbo käy vierailulla kahlitun äitinsä luona, joka yrittää kaltereiden välistä tuudittaa lastaan. Byyyäääää! Seuraavaksi siunaantuukin valtava raivopuuska ryökäle tirehtööriä kohtaa, joka laittaa pienen norsuvauvan hyppäämään tornista! Miten edesvastuutonta! Jonka perään onkin ihan tosissaan huolissaan, että eivät kai ne harakanpahaiset yllytä avutonta pikkulasta lentämään? Tukkapöllyä tiedossa joka ikiselle…

Äidinvaistot puskevat läpi? Älähän naurata… Mutta ei se Dumbo valitettavasti ole ainoa mikä pistää tipan linssiin. Ei kuulkaa ole mitään niin helppoa kuin saada raskaana oleva nainen pillittämään, sen voin vannoa. Yksi sana väärään suuntaan ja Noan arkille tulee kiire valmistua ajoissa. Samoin yksi sana väärään suuntaan ja Darth Vaderkin kalpenisi vihani edessä. Enkä suosittele astumaan kynnykseni yli aamulla ennen kuin olen syönyt kunnon aamiaisen tai saattaa löytää oman päänsä vadilta. Kävisi sääliksi sitä miestä, joka joutuisi asumaan kanssani juuri nyt. Voisi olla akassa kestämistä.

Kun sitten olen taltuttanut myrskyävät mielialani ja uskallan astua ulos talosta, on vaaleanpunainen elefantti taas läsnä – tai siltä ainakin tuntuu. Paisunut keskivartaloni vetää yhtä paljon huomiota kuin pörröinen koiranpentu ja pornot hutsuvaatteet yhdistettynä. Yhtäkkiä tuntemattomat kaduntallaajat kokevat oikeudekseen tuijottaa, ja mikä pahinta, kommentoida!

Chi-chi rottaansa ulkoiluttava, jakkupukuinen rouva kipsutti korkkareissaan suoraan eteeni, osoitti mahaani ja kysyi innoissaan ”Milloin tuo tapahtuu?”. Melkein kävelin chihuahuan päälle kun nainen niin innoissaan halusi kehua miten upealta näytän ja vakuuttaa, että hyvin menee! No tattista. Naapurin isäntä käveli minua vastaan rappukäytävässä, vilkaisi vatsaani ja pysähtyi kuin seinään. ”Oletko sä pieniin päin!?!” Ukko oli aika järkyttynyt kun selvisi, että mukula syntyy kuukauden sisällä (ovatko miehet tosiaan sokeita vai ovatko upeat kasvoni hämänneet kolmen lapsen isää katsomasta vatsaani kertaakaan?).

Eräs pikkutyttö ei saanut silmiään irti masustani bussissa istuessamme, kun vauva päätti koko matkan myllertää menemään. Paidan läpi näkyvät muljahtelut ja potkaisut pitivät tyttösen silmät lautasten kokoisina ja vähän väliä oli äidille osoiteltava, että ”katso, katso!”. Minulle ainakin on opetettu, ettei vieraita saa osoittaa tai tuijottaa… Kaikkein paras oli kuitenkin tämänpäiväinen jeesustelija, jonka oli omien sanojensa mukaan pakko tulla siunaamaan minut ja ”jumalan lapsi”. Jumala rakastaa teitä! No maksaisi sitten elatusmaksut, perkele sentään, ja pitäisi kiihkouskovaiset seuraajansa poissa pelottelemasta minua paasauksillaan.

On kuin taluttaisin vaaleanpunaista elefanttia hihnassa uskaltautuessani julkisille paikoille. Ihmisillä on pakonomainen tarve tuijottaa, osoitella ja kommentoida. Eikä tätä mahaa saa piiloon sen paremmin kuin räikeän pinkkiä norsuakaan saisi. Käydessäni baarissa viime viikolla pystyin sentään ymmärtämään ihmisten toljotuksen. Miksi tuo on tuossa tilassa täällä, alkoholi ja hävyttömyyden mekassa? Jos olisin uskaltautunut tanssilattialle pyörittelemään rantapalloani, lattia olisi varmaan tulvinut kuopistaan ulos pullahtaneita silmämunia – nyt ihmettely rajoittui sentään vain supinaan ja arvosteleviin vilkaisuihin.

Valitettavasti, rakkaat kanssaihmiseni, en halua teidän huomiotanne. Voisitteko siis ystävällisesti lopettaa mielipiteidenne jakamisen, ja mikäli mahdollista, mulkoilla jotakuta muuta. Toiseksi, aion taapertaa itsepäisesti menemään ihan niin kuin ennenkin, tehdä kaikkea mitä "raskaana olevat eivät tee". Matkassa on ehkä yksiä epämukavuuksia, mutta ei tässä nyt ehdi lopettaa elämistä vain sen takia, että napa on ottanut puolen metrin harppauksen eteenpäin. Toivon tosiaan, ettei pikkuinen päätä puskea maailmaan ennen laskettua aikaa, tässä olisi nimittäin pippaloita sun muita menoja edessä vielä. Olen laskenut sen varaan, että pari viikkoa vielä voin juosta kaupungilla ja kavereilla pelkkä elefantti mukana. Itse vauva pistänee hetkeksi stopin suunnitelmilleni, joten lepuuttelehan tyttö ihan rauhassa siellä kohdussa vielä jonkin aikaa, mammalla olisi vähän bisneksiä hoidettavana ennen H-hetkeä.

Pitäisi kaiketi osata painaa jarrua ja vähän hidastaa tahtia. Saunominen, seksi, suursiivous, shoppailu jne. todennäköisesti kaikki edistävät synnytystä, että jos haluan pitää mukulan mahassa pitäisi enemmänkin sohvaperunoitua ja syöpötellä eikä säntäillä sinne tänne kuin paraskin supermamma. Saatan vieläkin intoutua juoksemaan bussiin tai nostelemaan painavia tavaroita, vaikka kumpaakin pitäisi vältellä. Toisin kuin kaikki muut, minä näes tunnun vähän väliä unohtavan sen pinkin norsun, joka on valloittanut kaikkien muiden huomion keskipisteen. Ei minusta tunnu mitenkään erilaiselta tai rajoittuneelta, raskaus on kehittynyt pikkuhiljaa, joten minäkin olen oppinut tekemään kaikkea mitä haluan sen kanssa. Unohdan varoa niitä suuria "älä tee tätä paksuna" juttuja ja vasta jälkikäteen tajuan, että jaaaaaa ai niin se juttu tosiaan. Hups kun ei tullut mieleen.

Enkä varmasti ole välinpitämätön lastani kohtaan. Olen omalta osaltani ylihuolehtivainen ja murehdin pikkuisen perään vähän väliä. Vaaveli tuntuisi kuitenkin olevan aikasta ärhäkkää ja sitkeää sorttia (tulee selkeästi suvun muuhun naisväkeen), monottaen minua aina kunnolla jos oikein alan huolimaan ja liikkumalla niin aktiivisesti, ettei tosiaan tarvitse koskaan miettiä onko pentu vielä hengissä vai ei (nukkuisit välillä!). Mutta tyttö kun ei anna aihetta pelätä puolestaan niin tässä sitä ollaan, rentona ja rasavillinä äitinä. Mekko päälle ja baanalle tai kaupasta litra mansikoita, saman verran kermavaahtoa ja leffailtaa pidemmän kaavan kautta. Kaikki irti vapaudesta valita kun sitä vapautta vielä on.

Ehkäpä se aikuisuus ja äiteys tulevat sitten käsi kädessä vaavelin syntymän myötä. Pahimmassa tapauksessa jään tällaiseksi kuin nyt olen ja sitten voidaankin jäädä pohtimaan, että onko hyvä vai huono asia, jos omena ei putoa pitkälle puusta.

Mahtavaa mammailua

Nyt se on virallista – olen aloittanut äitiysloman! Pitkän kesäloman perään muutos ei arjessa tunnu kyllä missään, mutta vielä viime viikolla oli epäselvää milloin äikkärini starttaisi. Kela nimittäin vetkutteli äitiyshakemukseni kanssa 2,5 kuukautta ja päätti 2.8. että 8.8. homma laitetaan rullaamaan. Väittäisin, että melkoisen tiukalla aikataululla siis mentiin, kelan päätöksestä kun on riippunut niin moni muukin käytännön asia (jonka takia olen lafkaan soitellut kerran tai kaksi per viikko).

Kuten odotin, rahaa ei paljoa heru, ja kämppähakemuksia tulikin saman tien lykättyä suuntaan jos toiseen. Halvempaa paremmalla sijainnilla – mission impossible, mutta pidetään silti peukkuja, että jouluna vaaveli ja minä asuisimme jo uuden katon alla. Ja vaikka fyrkkaa ei nyt sitten pursua ovista ja ikkunoista vaan lompakko huokailee tyhjyyttään, halusin silti juhlistaa alkavaa äitiyttäni ja uutta sivua elämäni kirjassa pienillä pippaloilla.

Baby shower, vauvakutsut, miksi niitä nyt haluaakaan nimittää, jonkin sortin ”olen raskaana” –kestit, ja omalla tyylillä tietenkin. Lueskelin netistä millaiset ko. juhlat pitäisi olla, mutta muiden malli ei vain natsannut. Perinteisestihän joku muu järkkää kekkerit odottavan äidin puolesta ja leikitään ties mitä lapsekkaita juttuja, tungetaan juhlapaikka täyteen pinkkiä (kun kerta tyttö on tulossa) ja juodaan mehua Hello Kitty –pahvimukeista.

Ensinnäkin rakastan juhlien järjestämistä! Olisin ollut katkera jos joku muu olisi saanut hoitaa kaiken puolestani. Toiseksi olen melkoinen kontrollifriikki, joka vihaa yllätyksiä – haluan itse pitää langat käsissä. Kuten entinen opettajani sanoi: jos haluat, että jotain tehdään kunnolla, tee se itse. Enkä suinkaan ole pikkutarkka pilkunviilaaja, joka hermostuu jo teekuppien väärästä asennosta… Tuntui siis järkevältä hoitaa melkein kaikki itse. Olisi ollut julmaa altistaa joku muu turhanpäiväiselle vauhkoamiselleni hopealusikoiden sävystä, servettien asettelukulmasta tai kurkunpalojen muodosta.

Samoin olen yliherkkä pinkille ja tyttömäiselle hörhötykselle. Enkä siedä lapsellisia, jenkkimäisiä, pinnallisia aikuisten leikkejä, joita netti oli pullollaan ehdotuksina vauvakestien ohjelmaksi. Joku voisi jo kysyä, että miksi ihmeessä ylipäätään järjestin koko hulabaloot kun mikään, mitä hommaan perinteisesti kuuluu, ei kelpaa. Koska itse ideahan on ihan loistava! Vedenpitävä tekosyy kutsua vain ja ainoastaan naispuoliset kaverisi viettämään aikaa yhdessä. Tyttöjenilta twistillä. Violettia ja vihreää, skumppaa, sidukkaa ja lonkeroa, paljon ruokaa, naposteltavaa ja läjäpäin herkkuja (joita leipoivat puolestani taitavammat kätöset).

Nyt on sitä paitsi viimeinen hetki minkään sortin bileille vähään aikaan. Kohta kainalossani kulkee parkuva pirpana ja ystävien kanssa ei ehdi enää irrotella. Minua kun on vielä siunattu fyysisesti helpolla loppuraskaudella, niin nyt on otettava irti kaikki mitä lähtee. Shoppailua, kahvittelua, leffassa käyntiä, kaikkea sitä mikä hankaloituu kohta huomattavasti. Jaloissa ei paina, selkää ei särje, välillä tuskin edes huomaan isoa vatsaani kun se istuu niin mukavan tasapainoisesti keskelle lantiotani. Voin vipeltää menemään kuin ennenkin, energiaa riittää ja onneksi myös ystäviä. Melkein kaikki rakkaat pääsivät paikalle vauvakesteilleni ja heillä on aikaa minulle arkenakin. Itse asiassa, viime aikoina on mennyt niin mukavasti, että tässä jo ihan on alkanut odottamaan sitä pudotusta kuopan pohjalle.

Äitini toi vauvakesteille mukanaan Vauvamuistot-kirjan, jonka hän oli täyttänyt minun vauva-ajastani. En ole ennen osannut arvostaa moista opusta, mutta nyt olikin äärettömän mielenkiintoista lukea millainen pentu olen itse ollut, kuinka synnytys on mennyt ja miten olen kehittynyt. Kirja ja sen lukuisat vauvakuvat vahvistivat henkistä valmiuttani oman lapsen tuomiseen tähän maailmaan. On paljon helpompi haaveilla siitä millaista alkava vanhemmuus tulee olemaan kun näkee mitä se on ollut omalle äidilleen. Pieni pollani täyttyikin hetkessä lukemattomilla unelmilla kun näin kuvia ensimmäisestä pyörästäni, ensimmäisen luokan kevätjuhlistani ja perheemme ensimmäisestä koirasta sylissäni. Ajatella, että kohta maailmaan astuu uusi pienokainen, jolla on vielä kaikki tuo edessään ja minä saan olla todistamassa joka hetken (sormet ristissä, että saan).

Eikä vauvakirja ollut ainoa ajatusten herättäjä, muutenkin maailmani on saanut lisää perspektiiviä - isoisäni kuoleman ja hänen hautajaistensa myötä. Kuoleman kohtaaminen pakottaa väkisinkin miettimään sitä, mikä oikeasti on elämässä tärkeää. Mitä isoisäni jätti jälkeensä lähtiessään? Millään materialla ei ollut enää rahtusenkaan verran väliä. Muistot ja rakkaus läheisiä kohtaan on ainoa mitä jää jäljelle. Ja kun kertailin isoisäni rikasta elämää, hänen seikkailujaan ja kohtaamiaan vaikeuksiaan, pystyin arvioimaan omaa tilannettani aivan uusin silmin. Lapsen saaminen tuntuu oikeastaan nyt siltä kuin asiat olisivat vain ottamassa luonnollista järjestystään elämässäni. Kuolema siinä missä syntymä tekevät elämisestä elämisen arvoista.

Kuulostaa kliseiseltä puhua henkisen rauhan saavuttamisesta, ja vakuutan ettei tällä ole mitään tekemistä Jumalan kanssa. Kaikenlaisen elämänmyrskyn heiteltyä sinne sun tänne tasapainon oli kuitenkin pakko palautua jossain vaiheessa. Kun lakkaa murehtimasta niitä asioita, joihin ei voi vaikuttaa, huomaa yhtäkkiä löytävänsä arvon kaikesta muusta ympärillään.

En ehkä tiedä mitä teen työkseni vuoden päästä, en tiedä missä kohta asun, enkä tiedä kuinka selviän ensi kuun laskuista. Tiedän kuitenkin sen mikä on tärkeää, tiedän mitä haluan elämältä. Haluan olla äiti ja haluan perheen. Tiedän mitkä ovat tavoitteeni ja ne asiat minkä eteen aion taistella. On helpompaa olla vahva kun on löytänyt itsensä. Tuntuu siltä kuin en olisi enää tuuliajolla vaan olen löytänyt kurssini. Tämänhetkinen tunnetilani tavoittelee sitä, mihin kaikki ihmiset elämässään pyrkivät. Sitä, mikä antaa meille voimaa ja toivoa, jonka sanotaan olevan elämän eliksiiri ja jota ilman ei voi elää. Miksi sitä kutsutaankaan? Ai niin, onnellisuus. Kehtaisin melkein väittää olevani lähes onnellinen.

Yksi Sirkka, kiitos!

Tutustumiskäynti synnytyssairaalaan, mikäs sen parempi tapa viettää keskiviikkoa. Olin kyllä aivan varma, että käynti olisi samanlainen hukkareissu kuin synnytysvalmennus, eikä alku lähtenyt liikkeelle kovin lupaavasti.

Ensinnäkin, kierros piti alkaa neljältä, mutta vastaanottajamme oli parikymmentä minuuttia myöhässä. Puoli tuntia (olin tietysti etuajassa) tuli sitten kulutettua tarkkailemalla muita käyntiin osallistujia. Luonnollisestikin olin ainoa yksinäinen, muilla oli miehet mukana matkassa. Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä millaiset parit ovat ryhtyneet lisääntymään. Toistensa näköiset, toistensa pituiset, kehonrakenteeltaan samanlaiset ja muutenkin keskenään kovin androgyynisiltä näyttävät pariskunnat olivat kuin automaattisen rotukoneen läpi prosessoituja duoja. Sanotaan, että puolisot alkavat näyttämään toisiltaan mitä pidempään ovat yhdessä (pukeutumisen, ilmeiden ja käyttäytymisen osalta) ja se piti ainakin näissä ihmisissä paikkansa. Vaikka pakan olisi sekoittanut ja olisi pitänyt tietämättä nimetä kumppanit jokaiselle naiselle, tehtävä olisi ollut naurettavan helppo.

Tunsin itseni ulkopuoliseksi ilman sitä "minun näköistäni puolisoa" siinä rinnalla, mutta se ei ollut ainoa syy, miksi oloni oli kuin seepralla leijonalaumassa. Vaikka olen jo sen 27vuotta ehtinyt kartuttaa ikää, tunsin itseni ihan pikkulikaksi näiden muiden mammojen läsnäollessa. Yhdestä emännästä olisin veikannut, että hän oli siinä 25vuoden kinttaalla, muut pystyi leimaamaan suosiolla yli kolmikymppisiksi. Useammalla kuin yhdellä isukilla paistoi pälvikalju, kaljamaha pömpötti sympaattisesti emännän raskausmasun rinnalla ja perinteistä sortsit + tennissukat yhdistelmää oli ihan liikaa. He olivat kaikki kuin "lapsen vanhemmat" kuvakirjan malleja. Nämä odottajat ympärilläni näyttivät ihan siltä, että heillä pitäisi olla lapsia – siis sellaisilta vanhemmilta miltä isät ja äidit jo 20vuotta sitten minun lapsuudessani näyttivät. Joukko oli niin kliseisen "vanhemman näköistä", että olisin voinut epäillä olevani piilokamerassa... Ehkäpä he olivat pukeneet päälleen omien vanhempiensa vaatteita tunteakseen sopivansa tulevaan vanhemmuuden rooliin?

Aikaisempi tutustumisryhmä käveli ohitsemme pois lähtiessään ja siinäkin setti oli sama. Vain muutama nuorekkaampi neitonen (siis joita voisi uskoa edes kaksivitosiksi), muuten oli sitä sivistynyttä nelikymppisten kermaa. Oikeasti aikuisia ihmisiä, jotka käyvät rapukesteissä, pitävät solmiota töissä ja maksavat hullun suurta asuntolainaa. Ja siinä missä edes muutama isä oli pukeutunut tyylikkäästi ja näytti hyvältä, naiset heidän rinnallaan vaikuttivat ainakin 10vuotta vanhemmilta! Järjestäen kaikki raskaana olevat naiset näyttivät miestensä rinnalla vanhoilta, nuhjuisilta akoilta, jotka olisi uskonut kolmen kouluikäisen lapsen äideiksi ennen kuin ensisynnyttäjiksi. Kertaalleen jäin miettimään, että oliko yhdellä naisella pikkuveli mukanaan, mutta harva pikkuveli pitäisi siskonsa kädestä kiinni ja katselisi niin hellästi (että puuma sitten kai oli kyseessä?). 

Miksi ihmeessä kaikki naiset näyttivät niin vanhoilta? Miksi miehet näyttivät niin freesseiltä ja virkeiltä, mutta daamien tukat oli hutaistu sotkuisesti kiinni, vaatteet olivat niin mammamaisen trendittömiä jätesäkkejä ja kasvot niin väsyneen kuluneet, että olisi luullut jokaisen kärsivän pahimmasta mahdollisesta ”pussi päähän ja piiloon” –päivästä? Ihan kuin raskaus olisi imenyt kaiken energian näistä naisista ja tehnyt heistä vanhuksia. Olisi tietysti mielenkiintoista tietää miten toiset näkivät minut, korkkareissa, farkuissa, kynnet laitettuna, meikkiä naamassa ja tukka valtoimenaan. Näytinkö heidän silmissään ihan yhtä ikääntyneeltä ja nuhjuiselta - vai kenties täysin sopimattomalta äidiksi?

Kun vihdoin pääsimme itse asiaan, eli kiipeämään pari kerrosta portaita lapsivuodeosastolle, aloin jo kokea pientä epätoivoa (en siksi, että oli korkkarit ja piti reippailla portaissa, vaikka aikamoinen virtahepo nuorallatanssijana –olo siitä tulikin). Meitä oli viihdyttämässä kolmekymppinen (näytti samalta ikäpolvelta kuin raskaana olevat kuuntelijansa) kanaemo, joka säteili kuin Naantalin aurinko. Te olette niin ihania! Raskaus on niin ihanaa! Vauvat ovat niin ihania! Voi kuinka ihanaa ja saanhan hymyillä vielä vähän lisää! Mistähän metsästä täti oli sienensä poiminut, minulle voisi tehdä hyvää pienet tripit hänen sateenkaariensa ja vaaleanpunaisten pilviensä täyttämään maailmaan… Mutta olipahan ystävällinen täti, vaikka antoikin itsestään epämääräisen hullun kuvan ylitsevuotavalla positiivisuudellaan ja naamalle jämähtäneellä virneellään.

Katsoimme tietysti opetusvideon lapsivuodeosaston toiminnasta (sen jälkeen kun yli-iloinen kätilö oli selittänyt muutamalla epäselvällä lauseella jotain perustietoja osastosta - ehkä hän oli vetänyt jonkun potilaan seurana ilokaasua?), sen sijaan, että olisimme konkreettisesti kävelleet ympäriinsä häiriköimässä uusia perheitä. Pätkä ei ollut mikään aivan turha, se käsitteli hieman laajemmin samoja asioita kuin synnytysvalmennuksen videon loppupuoli, ja vahvisti jo valmiita mielikuviani ensihoitohetkistä vastasyntyneen kanssa. Oli kuitenkin jossain määrin vaikea keskittyä itse asiaan kun flikkiin valittu kätilö oli niin äärettömän ärsyttävä. Tuo videon naikkonen oli varmasti muodollisesti sopiva, vasta valmistunut kaksikymppinen, hoikka ja niin nätti, mutta voi luoja mikä pässi!

Ehkä olen liian jyrkkä. Ehkä annoin liikaa sen häiritä, että kätilö oli kuin epäaito, aivoton kana, joka näytti ihan lentoemolta – vain rakennekynnet ja jakkupuku puuttuivat. Hän olisi sopinut paremmin musiikkivideolle pyörittämään takapuoltaan kuin neuvomaan itseään vanhempia äitejä. Mutta ehkä hän oli ohjaajan valinta, ja jonkin sortin käsikirjoitusta daami kaiketi luki, ettei vuorosanojen tönkköyskään ehkä ollut hänen vikansa. Voisin jopa toivoa, että hän oli vain huono näyttelijä eikä kätilö ollenkaan. Mutta tämä tyttö videolla ja meitä livenä ohjannut aurinkonaama eivät kyllä herättäneet luottamustani kätilöihin.

Koko homma kääntyi yllättäen plussan puolelle kun kaksi päivää sitten synnyttänyt mamma tuli miehensä kanssa esittelemään pienen pientä tytärtään. Vastasyntyneen näkeminen siinä suoraan nokkansa alla eikä vain videolla teki kaikesta hyvinkin toden tuntuista, vaikka tuore äiti ei kauaa toljotettavana viihtynytkään. Tuli sellainen olo, että tuohon tähdätään - ja se on sen arvoista. Siitä sitten meidät passitettiin taasen portaisiin, tällä kertaa alas ja synnytysosastolle, missä nousujohdanteeseen kääntynyt päivä parani entisestään.

Viihdyttäjämme vaihtui viisikymppiseen kätilöön, jonka ensimmäisistä lauseista jo huomasi, että tässä on aito ja rehellinen, suorapuheinen lyyli, jolla on kokemusta ja varmuutta otteissaan. Kätilö Sirkka (kuten rinnassa olevasta nimilapusta lunttasin) vei meidät ihmettelemään erilaisia synnytyshuoneita ja laitteita. Oli monitoria, naamaria, mittalaitetta jos minkälaista ja sänkyä, tuolia, ammetta, istuinta sun muuta mistä sitten ajan tullessa pääsisimme valitsemaan missä sen lapsen haluaa maailmaan pullauttaa ja minkä lääkkeiden voimalla.

Ihan sama mitä Sirkalta kysyi, hän vastasi huumorilla, tiedolla, taidolla ja totuudella. Kerrankin kätilö, joka puhui raskaana oleville kuin tasavertaisille. Kuin nainen naiselle, ilman mitään ihkuttamista tai paapomista. Tämä nainen oli niin häkellyttävän uskottava ja rauhallinen, että yhtäkkiä synnyttäminen ei enää tuntunutkaan niin kauhealta ajatukselta. Ja kerrankin joku tuntui kertovan asiat juuri niin kuin ne ovat, jättämättä mitään epämukavia yksityiskohtia pois vaan antoi sellaista informaatiota, jota on tässä koko ajan kaivattukin.

Oli huojentavaa nähdä synnytysosasto ja puhua kymmeniä vuosia lapsia maailmaan saattaneen ammattilaisen kanssa. Ahdistus ja synnytyksen jännittäminen vaihtuivat yllättäen mielenrauhaan kun konkreettisesti näki missä kaikki tulee tapahtumaan ja kuuli selkeitä faktoja siitä miten. Kaikkein rohkaisevinta oli kuitenkin itse rouva Sirkka, joka oli ensimmäinen tapaamani kätilö, joka todella tuntuu olevan oikeassa ammatissa – jonka kanssa minullakaan ei menisi hermot vaan voisin luottaa kaiken sujuvan niin kuin pitääkin. Hän kertoi kaiken, mitä voisin haluta tietää etukäteen, oli jopa ollut yli tusinassa vesisynnytyksessä mukana (jollaista tässä olen mietiskellyt) ja tiesi niin paljon, että en voinut kuin kunnioittaa kyseistä konkaria.

Ainoa ongelma tietysti on, että kuinkas tilaan itselleni tällaisen kätilö-sirkan? Entä jos saankin sen sieniä napsineen ilopillerin tai parikymppisen nätin tytön, jota tekisi mieli heittää kirjalla päähän? En kehdannut kysyä, saako kätilön vaihtoa vaatia, jossei vain tunne oloaan hyväksi tietyn henkilön vastuun alla (kuinkahan moni synnyttäjä kehtaa tai uskaltaa valittaa siitä naisesta, jonka käsissä oman lapsen syntymä on?). On kai vain pidettävä sormet ristissä, että synnytysosasto on täytenään sirkkoja, ja kerrankin elämässäni onni olisi puolellani ja saisin yhden heistä kätilökseni. Jännä miten suuri merkitys yhdellä ihmisellä voi olla tällaisessakin asiassa – kuinka jo nyt Sirkka-täti sai minut vakuuttuneeksi siitä, että on niitä lapsia ennenkin synnytetty ja minä varmasti selviän siitä ihan siinä missä esiäitinikin ennen minua. 

Että antaa vaan tulla vauva, game on! Se on viisi viikkoa synnytykseen (tai seitsemän jos kyseessä on myöhästelijä) ja äiti on kuule valmis haasteeseen! Yksi Sirkka paikalle niin homma hoituu käden käänteessä.