Painajainen. Olin synnyttämässä. Kipu säkenöi vatsassani kuin sisälleni olisi tungettu kasa hehkuvia hiiliä. Minua ravisteli taas yksi supistus. Joku olisi voinut yhtä hyvin seivästää minut keihäällä ja kaataa samalla päälleni kiehuvaa vettä.
Miten minä olin taas raskaana? Oliko se taas sen paskiaisen, eksäni muksu? Ei helvetti, en halunnut toista lasta sen kusipään kanssa. Mietin, että minun olisi pakko antaa vauva pois, adoptioon. Miten minä muka pärjäisin kahden mukulan yksinhuoltajana?
Ajatukset katkesivat kun taas uusi kivun aalto hyökyi ylitseni ja kätilö käski minun ponnistaa. H-hetki oli saapunut. Kivun, veren ja parin vihaisen huudahduksen myötä maailmaan syntyi uusi lapsi. Tyttö. Ehdin juuri nähdä, että pienellä oli paksu tukko ruskeaa tukkaa päässään, kun toinen kasvottomista kätilöistä kääri muksun liinoihin ja alkoi kantaa tytärtäni pois.
Hätäännyin. "Odota! Mihin sinä viet sitä?" Kätilö käveli hämärästä huoneesta pimeään käytävää. Ei helvetti. Luokseni jäänyt nainen tarttui minua harteista kun yritin nousta. "Halusit antaa sen adoptioon." Aloin kirkua ja riuhtoa itseäni vapaaksi. Tajusin, etten enää koskaan näkisi tuota pienokaista, jos en tekisi jotain, ja helvetin äkkiä. "En minä tarkoittanut sitä! En sanonut sitä! Anna minun lapseni takaisin!"
Painimme hetken, tunsin oloni veltoksi ja heikoksi, mutta raivolla riehuin itseni irti kasvottoman naisen käsistä. Löin häntä. Kahdesti. Sitten tipuin sängystä. Olin yksin huoneessa. Ne olivat vieneet lapseni. Ei helvetti. Minuun sattui, tunsin kuinka veri valui reisiäni pitkin. Sattui niin hemmetisti. Mutta ainoa mitä pystyin ajattelemaan oli lapseni. Minun lapseni.
Raahauduin lattialla kohti ovea ja jätin verivanan jälkeeni. Pääsin oviaukolle ja kivusta huolimatta kiskoin itseni seisomaan. Käytävä oli sysimusta. Ne olivat menneet vasemmalle. Minua pelotti ja sattui. "Tuo se takaisin! Minä en antanut sitä pois! En sanonut sitä! Se on minun!" Kukaan ei vastannut huutooni, ei edes kaiku.
Nojasin seinään ja otin askeleen kerrallaan tuijottaen tiukasti eteenpäin, pimeyteen. Käteni maalasivat veristä vanaa seinälle edetessäni synkässä käytävässä, jonka seinät kaartuivat ahdistavasti ylleni. Jalat painoivat tonnin, kuin ne olisi tehty lyijystä. Huusin koko ajan. "Tuo se takaisin! Jumalauta, se on minun lapseni!"
Oli pakko päästä lapsen luokse. Miten olin voinut edes ajatella, että annan sen pois? En ikinä. Mutta olin ajatellut sitä. Kylmä kauhu kouraisi sisintäni. Entä jos ansaitsin tämän? Minä olin pilannut kaiken. Olin epäröinyt. Olin surkea äiti. Niin kamala äiti, että eivät ne enää antaisi sitä takaisin. Yhtään virhettä ei saa tehdä, ei yhtään! Tai ne vievät lapsen pois. Huusin paniikissa: "Antakaa se takaisin! Se on minun lapseni!"
Yhtäkkiä edessä oli seinä, umpikuja, mutta myös ovi. Tiesin, että se oli oikea paikka! Tänne kaikki vastasyntyneet tuotiin syntymän jälkeen. Pieniin, muovisiin sairaalan kehtosänkyihin. Niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Syöksyin ovesta sisään. Minun lastani ei kukaan vie! Oli hämärää ja joka puolella oli nukkuvia vauvoja, eri kokoisissa ja mallisissa kehdoissaan. Ei yhtään kätilöitä.
Kompuroin kehdolta toiselle ja hiljalleen tajusin, että vauvoilla oli kaikilla ruskeat hiukset. Paniikkini alkoi kuohua yli äyräiden kun syöksähtelin katsomassa lasta toisensa jälkeen. Ei helvetti. Kaikilla ruskeat hiukset. Eikä yksikään näyttänyt minulta. Minkä näköinen se oli ollut? En muistanut. Lapsi vietiin pois niin äkkiä. Kauhu ja epätoivo yltyivät sisälläni. Sydämeeni sattui enemmän kuin kroppaani, vaikka liukastelin omiin, verisiin jalanjälkiini. Minä en tunnistanut omaa lastani. Kuka se oli? Ei kukaan näistä. Pakko olla!
Aloin höpöttää ääneen kuin hullu. "Minä saan sen takaisin jos vain tunnistan sen! Jos en tunnista ne vievät sen pois, pois huonolta äidiltä. Äiti tunnistaa lapsensa. En kelpaa äidiksi. Missä se on? Missä se on!!!"
Havahduin kuin piiskalla lyötynä hereille unestani. Tyttöni oli alkanut itkeä. Se oikea, kohta kaksivuotias tyttöni. Tajusin olevani sängyssä, kotona, ja veressä. Ei helvetti. Kuukautiset olivat alkaneet, vatsaan sattui niin perhanasti. Pikkumuruni parahti uudestaan, kuulosti hätääntyneeltä. Olin ylös sängystä niin nopeasti, että tasapaino petti ja kaaduin päin vaatekaappia. Se ei hidastanut tahtia vaan rymistelin itkevän lapsen luokse ovet paukkuen.
Tyttö rauhoittui heti syliini päästyään ja vähän aikaa muksua tuuditeltuani aloin itsekin rauhoittua. Pikku blondi, sinisilmäinen nöpönenä. Tunnistin oman kultani jo pelkästä tuoksusta. Tiesin tarkalleen miten takatukka pyörtyi kiharoille ja päälaella kasvoi hiuksia tuskin lainkaan. Natiaisen kaikki kymmenet eri itkut olivat tuttuja, tunnistin niistä mitä hän halusi, mikä oli hätänä milloinkin. Minun lapseni.
Painajaisen jättämä, kouristava ahdistus alkoi hälvetä ja sen korvasivat tavallisen elämän huolet. Peittelin kullannupun vuoteeseen ja sipsutin sitten varpaillani keittiö-olohuone-makuuhuoneeni lavuaarille huitaisemaan buranaa naamaan. Ensin kipu, sitten sotku.
Seistessäni kolmelta aamuyöllä kuumassa suihkussa, jäin podiskelemaan miten paljon elämäni oli muuttunut. Ennen päiväni olivat täytenään untuvaisia haavekuvia ja toiveita, mutta nykyään yritän vain selvitä arjesta tunti kerrallaan, joskus viisi miinuuttiakin tuntuu kovalta tavoitteelta. Kun olin nuori, joskus kymmenisen vuotta sitten, kulutin aikani suhertamalla tulevan kartanoni pohjapiirrosta ruutupaperille, listaamalla vihkoon kuuden lapseni nimivaihtoehtoja, lauleskellen samalla riipaisevasta rakkaudesta kertovia lauluja.
Elin niin paljon unelmissani, että yhdeksäntoistakesäisenä otin itselleni kanji tatuoinnin (sen ensimmäisen tatskan), yumen, joka tarkoittaa unta tai unelmaa. Halusin aina muistaa, että minun tavoitteeni oli tehdä unelmistani totta, elää unelmiani elämässäni, eikä vain päässäni. Olin vakuuttunut, että joku päivä saisin kaiken sen, mitä pienessä mielessäni fantasioin.
Tuntuu jotenkin ironiselta, että juuri yume on ainoa tatuoinneistani, joka on levähtänyt oikein kunnolla, mennyt pilalle. Sitä ei pysty enää lukemaan, se on vain mustaa suttua kalpealla ihollani ilman mitään merkitystä, aivan kuten haaveeni. Rapistunut, haalistunut ja epämääräinen suttu. Olen kohta 30 vuotta elänyt sortuvissa pilvilinnoissani, ja viisi tärkeintä unelmaani ovat kaikki menneet vituiksi.
En tiedä mitä muiden ihmisten tavoitteet ovat elämässä, mutta minun ovat kiteytyneet rakkauteen, perheeseen, kotiin, uraan ja itseeni. Tässä järjestyksessä. Tuijotin kylpyhuoneen seinää lasisen suihkuoven läpi mitään näkemättä ja kuuma vesi höyrysi ympärilläni. Kuinka kaikki meni näin vituiksi?
Minulla oli unelma RAKKAUDESTA
Olen
ollut viidesti elämässäni oikein kunnolla rakastunut. Ensimmäinen
rakkauteni vei minut kihloihin asti, mutta loppupeleissä minun ei
koskaan olisi pitänyt sanoa kyllä, en ollut valmis 18-kesäisenä
sitoutumaan yhteen ihmiseen. Seuraava rakkauteni iski kuin salama
taivaalta ja puolessatoista vuodessa olin naimisissa. Elämäni onnellisin
päivä. Siitä sitten mentiinkin alamäkeä 5 vuotta enemmän tai vitusti
enemmän onnettomana. Tähän väliin mahtui myös kaksi epätoivoista
rakastumista miehiin, joita en sitten lopulta koskaan saanut, vaan he
valitsivat jonkun toisen.
Viimeisin rakkauteni oli kuitenkin se kaikkein katkerin. Neljästi
olin rakastunut ennenkin, mutten koskaan tällä tavalla. Tiesin heti
alkuunsa, että mies oli minulle väärä eikä todennäköisesti tekisi minua
koskaan onnelliseksi. Tämä oli kuitenkin sivuseikka, sillä ensimmäisen kerran rakastuin
siihen kuuluisaan "sokeaan rakkauteen". Olisin tehnyt mitä tahansa,
siedin mitä tahansa paskaa, tarvitsin häntä epätoivoisesti ja olin
valmis olemaan koko lopun elämäni tämän miehen kanssa.
Niin,
puhun muksuni isästä, mulkku eksästäni, jonka voisin kivittää torilla
kansan hurratessa. Kyllä, olen ihan vitun katkera. Voitte tunkea
naamaani karman lakia niin paljon kuin haluatte, mutta en mielestäni ole
ansainnut sitä, miten tämä rakastuminen tuhosi itsetuntoni ja rusensi
sydämeni surkastuneeksi rusinaksi. Kun kerrankin olin valmis joka sortin
kompromissiin, antamaan kaikkeni, rakastamaan virheistä huolimatta,
niin eihän se vastapuoli tietenkään tuntenut samoin.
Mikään
ei syö sielua niin kuin rakkaus, joka ei saa vastakaikua. Paitsi ehkä
tämä, kun rakkauteen vastataan halveksunnalla, manipulaatiolla ja
alistamisella. Ja sitä sitten syö siitä kädestä sitä mitä tarjotaan. Kun
rakastamasi ihminen antaa ymmärtää, että sinä olet virheellinen,
kelpaamaton, ruma, samantekevä, huono, toisarvoinen ja tyhmä, kummasti
sitä alkaa uskomaan.
Eron
jälkeen minua ovat ahdistaneet uusien ihmisten ja jopa vanhojen
tuttujen tapaamiset. Alitajuisesti minulla on sellainen olo, että kaikki
katsovat minua arvostellen, kuin jokainen lause, jonka suustani
päästän, olisi idiotismia, enkä enää kelpaa kuten ennen. Koska jos en
kelpaa miehelle, jota rakastan koko sydämestäni, miksi kukaan muukaan
arvostaisi minua pätkän vertaa.
Samalla
menetin kaupan päällisiksi uskoni rakkauteen. Roska paskaa. Kuinka
monta kertaa mies on vannonut minulle ikuista rakkautta? Kuinka monesti
olen ollut se pässi, jota on vedetty narussa? Saman katon alle, sormusta
sormeen ja sitten ryhdytään kohtelemaan kuin likaista rättiä,
pihtaamaan seksissä ja viettämään kaikki aika jonkin/jonkun muun
parissa. Eikös kolmas kerta toden sano? No kolmesti se on nyt nähty.
Yksikään mies ei jaksa rakastaa minua enää kun tuntee todellisen
luonteeni.
Tiedoksesi
sydän, kädessäni on haulikko ja ammun sinut hevonvittuun siitä
keuhkojeni kulmilta norkoilemasta, jos vielä kerrankin raahaat pääni
pölkylle ja annat jonkun kyrpänaaman talloa minut maan rakoon
"rakkaudellaan". Kannatan tätä nykyä intialaista, järjestettyä
avioliittoa. Joku rikas, ansioitunut mies maksamaan viulut, siittämään
muksut ja kusettamaan koirat sateella. Kuulostaa helvetin hyvältä. Ja
ennen kuin se löytyy niin yksi pukki paukuttelemaan pilluni puuduksiin,
kiitos.
Minulla oli unelma KODISTA
Ennen
kuin voin tosissani edes päiväunelmoida tyydyttävästä rynkytyksestä
pitäisi varmaan asua jossain muualla, kuin vanhempiensa luona. Kohta
kolmekymmentä ja täällä sitä ollaan, isin ja äidin nurkissa. Ennen
unelmoin siitä vähintään viiden makuuhuoneen tornillisesta kartanosta,
nyt olisi vain niin helvetin kiva, jos saisi edes jonkun 50 neliön
kämpän, joka maksaisi alle 800 euroa kuussa.
Aloitin
asunnon hakemisen viime vuoden marraskuussa. Olin aika varma, että
pääsisin muuttamaan tammikuun loppuun mennessä, joten sovimme eksän
kanssa, että hän sietäisi naamaani siihen asti, vaikka pelkkä läsnäoloni
oli tässä vaiheessa hänelle riesa. No, puolessa välissä tammikuuta
minulla ei edelleenkään ollut kämppää, en ollut saanut yhden ainutta
tarjousta, vaikka olin hakenut sellaistakin paskaa, jota en halunnut.
Eksällä tuli myös mitta täyteen ja hän potkaisi minut ja kakrun ulos,
otti itselleen mieluisamman kämppiksen, niin että sain yhden päivän
aikaa pakata ja painua vittuun.
Ainoa
vaihtoehto oli mennä maitojunalla kotiin. Pentu sai vierashuoneen, minä
sen yhteydessä olevan avokeittiö-olohuoneen. Kaikki kamat ängettiin
tungettiin kahteen huoneeseen. Olemme kohta puoli vuotta eläneet
pahvilaatikoista noissa kahdessa huoneessa. Sitä kuvittelisi, että
yhäriksi äkillisesti joutunut muija, jolla on puolitoistavuotias lapsi,
olisi kämpänhakijoiden kärkipäässä. Väärin. En asu kadulla,
olisi pitänyt ilmoittaa itseni "osoitteettomaksi", mutta hmm... mitäs
viranomaiset tykkäisivät kasvatuskyvystäni jos sanoisin olevani koditon? Ja hei, minullahan on työpaikka! Toisin sanottuna,
koska en elä työkkärin, sossun, jonkun liiton tai valtion kustantamana,
minulla pitäisi olla varaa maksaa 800-900 euron vuokra, eli hommata se
yksityiseltä, mutta heidän mielestään taas olen liian köyhä ja epäluotettava.
Odotin kuukauden, kaksi, kolme, puoli vuotta. Tiedättekö miten arvottomaksi voi ihminen itsensä tuntea.
Tungin hakemusta joka suuntaan, eikä kukaan katsonut minun kelpaavan,
en ollut niin hyvätuloinen, että minut olisi otettu vuokralle, tai niin
surkeassa jamassa, että kelpaisin almulistalle. Olen harvoin tuntenut
itseni niin virheelliseksi. Vaikka yritin kuinka helvetisti en onnistunut
tarjoamaan lapselleni edes omaa kotia. Apua ei tullut mistään,
tarjouksia ei tullut mistään. Meni toukokuulle asti, ennen kuin sain
ensimmäisen puhelinsoiton, että otanko 900euron kaksion? Eikä siihenkään
ollut varaa.
Jos joku
tarjoaisi minulle 30 000 euroa myisin itseni sekuntiakaan epäröimättä.
Haarat auki ja silmät kiinni. Mutta valitettavasti se vaihtoehto on
melkein yhtä epätodennäköinen, kuin että saisin säästettyä rahat lainaa
varten. Koska olisihan se nyt helvetti järkevämpää ostaa oma kämppä ja
maksaa lainaa/vastinetta 600-700e/kk kuin jotain tonnin vuokraa ja elää
kädestä suuhun. Sellaisella vuokralla saisin todennäköisesti alkaa
käymään ruokajonossakin - jossa ei muuten edes aina riitä ruokaa
kaikille hakijoille. Vaan ei anna pankkikaan lainaa, joten tässä sitä
edelleen ollaan, vanhempien nurkissa, asunnottomana. Kartanoita olen
lakannut piirtelemästä.
Minulla oli unelma PERHEESTÄ
Suurperheen
äiti. Se oli mielessäni aina niin selkeä haave. Monen monta,
täydellistä lasta. Kirkkainpana kaikesta, oli unelma omasta tyttärestä.
Millainen hän olisi, ruskeatukkainen ja minun näköinen, tosi cool ja
tottelevainen. Kristus sentään. Elämä opettaa.
Mikä
on vaistomainen reaktiosi siihen, jos joku lyö sinua? Kuvittele
tilanne, jossa hääräilet keittiössä hyväntuulisena, on ollut ihan
normaali päivä, ja sitten joku kävelee luoksesi, ihan neutraalisti,
katsot häneen luottavaisena ja hymyilet – ja hän lyö sinua
äkkiarvaamatta oikein olan takaa. Minun vaistomainen reaktioni on kylmä
raivo – ja halu lyödä takaisin. Eikä tilanne muutu yhtään vaikka
kyseessä olisi puolitoistavuotias lapsi.
Kun tyttäreni on
väsynyt, nälkäinen tai erityisen hype tilassa, hän saattaa juosta
luokseni, kiivetä sohvalle, minä ojennan käteni kohti, koska luulen
hänen olevan tulossa syliini, ja tyttö sujahtaakin käsivarsien väliin,
mutta vain mäjäyttääkseen minua kasvoille. Saatamme leikkiä yhdessä, hän
on sylissäni ja pusuttelemme, kikatamme, ja yhtäkkiä hän vain päättää
alkaa hakkaamaan kasvojani kaikin voimin. Hänen silmissään on yhtäkkiä
sellainen määrätietoinen kiilto, lapsi tietää tarkalleen mitä tekee, ja
hän lyö minua niin lujaa kuin pystyy. Miksi?
On
niin helvetin vaikeaa välillä ymmärtää mitä kaikkea äitinä joutuu
sietämään, vain siksi että nyt vaan pitää, kun on äiti. Hoen itselleni lähes taukoamatta, että tämä on taas väliaikaista, sellainen vaihe. Nyt
on tämä "saako toisia lyödä vaihe", älä lyö takaisin tai mukula oppii,
että saa. Nyt on tämä "sinä sanot ei ja minä kiljun lattialla vartin
vaihe" ja älä menetä malttiasi tai lapsi oppii, että asiat ratkotaan
huutamalla."Korvatulehduskierre-vaihe". "En suostu nukkumaan vaihe". Kuinka monta vaihdetta tässä kärryssä on?
Uurastettuani
päivän töissä saadakseni lapselle ruokaa pöytään ja puhtaat vaatteet
päälle, järjestettyäni tytön viemisen ja tuomisen päiväkodista, tehtyäni
ruokaa, hoivattuani ja viihdytettyäni neitiä omasta stressistä ja
väsymyksestä huolimatta, on muuten helvetin vaikea "ottaa yksi tiimin
puolesta". Monen monta kertaa minut on vallannut se "millään, mitä hänen
vuokseen teen, ei ole merkitystä, eikä tuo pahoinpitelevä ja
kiukutteleva äpärä rakasta minua" olo. Silloin ollaan pohjalla.
Se
on ollut kerran jos usemapikin, kun olen alkanut huutamaan lapselleni,
vaikka järki sanoo sen aivan turhaksi ja tuhoisaksi tavaksi. Monesti
olen melkein pudottanut lapsen sylistäni raivostuttuani siitä, että hän
lyö minua. Karjun ja räyhään ”ei saa, ei perkele saa lyödä, ei saa
satuttaa äitiä, jumalauta!”. Kiroilen, käännän selkäni lapselle, kiehun
ja tärisen, joskus kävelen pois huoneesta tai heitän jonkun tavaran
seinään, tai työnnän lapsen kylmästi pois. Vaikka kuinka syy olisi
"vaiheessa" tai korvatulehduksessa, tai missä lie, joskus on vain vitun
vaikeaa olla äiti.
En
kuvitellut sen olevan tällaista. Minun pitäisi olla tyytyväinen, että
lapseni luottaa minuun niin totaalisesti, että uskaltaa lyödä, testata
rajojaa, kiukutella ja osoittaa kaikki tunteensa juuri minulle. Kasvatusoppaan mukaan se on tosi hyvä juttu.
Kaikki se negatiivinen ja väkivaltainen paska, mitä lapseni kiitoksena
antaa hoivalleni ja sille, että laitan hänet kaikkien omien tarpeitteni
edelle, tuntuu aika surkealta minusta. Ovatko jotkut oikeasti luonnostaan hyviä tässä?
On yksi asia, joka minussakin herättää sen primitiivisen vaiston. Kipu. Ja nimenomaan lapsen kipu ja hätä, kun lapsi on sairas ja todella
tarvitsee minua. Siinä venyy jo se katkennutkin pinna ja jaksaa, vaikkei
oikeasti jaksaisi.
Loppupeleissä sitä sietää ihan mitä tahansa muksunsa eteen.
Eräs ilta, kun
pikkukulta oli keuhkoputkentulehduksessa, hän oli niin
väsynyt ja kipeä, että jouduin monta tuntia kävelemään edes takas
asuntoa lapsi sylissä, jottei hän huutoitkenyt taukoamatta. Tytär
nyyhkytti kaulaani vasten ja roikkui minussa kiinni kuin pieni
apinanpoikanen. Hyräilin ja kävelin kävelemästä päästyäni, syöttäen aina
välillä lusikallisen jugurttia taaperolle, joka ei ollut suostunut
syömään juuri mitään koko päivänä. Lopulta, kun paitani oli märkä
jugurtista, räästä ja kyyneleistä, kannoin pienen sänkyyn. Tyttö
käpertyi kuin kilpikonna polvilleen sykkyrälle peiton alle, nukahti vihdoin. Seisoin siinä sängyn vieressä ja itkin äänettömästi pitkän tovin väsymystäni ja sydäntä särkevää huolta.
Ehkä
homma olisi vähän erilaista, jos olisi hyvä mies rinnalla. En voi ihan tosissani mitenkään kuvitella enää hankkivani toista lasta, jos on mahdollisuus, että jään sen kanssa yksin. Ylipäätään se kuusi lasta saa minut kylmäksi kauhusta. Idyllinen perhekuva, joka mielessäni joskus oli, on nyt kadonnut. Sitä joko ollaan vanhempia, tai ollaan suhteessa. Molemmat eivät mahdu arkeen. Tähän tyttäreni lisäksi vaikka ne ikuisesti haaveilemani kaksoset, ja pari villiä poikaa, niin miten minä muka repeäisin joka suuntaan?
Tämä kultainen esikoiseni opettaa minulle kovalla kädellä mitä äitiys on, mitä kasvatus on, mitä perhe on. Se on sitä, että unohdetaan 06-20 välillä kaikki mitä sinä itse haluat ja järjestetään kaikki sen mukaan mitä lapsi tarvitsee. Tässä ei mitään suhteita rakenneta, tässä ei mitään kroppaa treenata, tässä ei unelmaduunia haeta tai uraa rakenneta. Tässä keitetään puuroa, vaihdetaan vaippaa, kuskataan muksua, tienataan leipä pöytään, siivotaan joskus jos ehditään, pyykätään kun vaatteet loppuvat ja kaikki kotona olo aika kannetaan sylissä eroahdistuksesta ja läheisyyden kaipuusta kärsivää pellavapäätä, joka huutaa epätoivoisesti äitiä, kuin kaikki maailman valo katoaisi jos mamma hetkenkään on antamatta huomiotaan.
Minulla oli myös unelma URASTA ja ennen kaikkea MINUSTA
Mitä kaikkea minä voisinkaan olla. Olen ihmeellinen ja mahtava nainen. Olin. Nyt olen vain äiti. Olen halunnut maalata, kirjoittaa, sisustaa, harrastaa. Minusta piti tulla kirjailija tai journalisti. Nyt olen tavallinen toimistotyöläinen taulukkopalkalla. Harvat vapaat tuntini kuluvat nukkumiseen tai muutaman ystäväsuhteeni ylläpitoon, yleensä facebookissa, samalla kun kokkaan tai viikkaan pyykkejä.
Kuulostan ehkä marttyyriltä, mutta loppujen lopuksi tämähän on tietoinen valinta. Huomasin nimittäin, että en pystynyt mitenkään olemaan onnellinen niin kauan, kun yritin olla onnellinen. Minun onnellisuuteni on kiinni asioista, kuten seksi, lukeminen, kirjoittaminen, elokuvat, hyvä ruoka, maalaaminen, viihtyisät katukahvilat, älykäs ja humoristinen seura, musiikki. Kun yritin tavoitella näitä asioita, ottaa omaa aikaa ja panostaa minuun ja siihen mitä minä haluan, petyin joka ikinen kerta. Lapsi ei leiki nätisti vaan kaataa koirien vesikipon matoille ja sohville, kun yritän lukea lehteä hetken. Kavereiden kanssa ei voi jutella ja syödä rauhassa ravintolassa, kun pikkuneiti heittelee tomaatin paloilla viereisiä pöytäseurueita. Pitkällä iltakävelyllä ei voi käydä kun lapsi kirkuu raivoissaan puolet matkasta kun ei saanut loiskuttaa vesilammikossa tarpeeksi kauan.
On täysin turhaa yrittää tulla onnelliseksi mistään muusta tällä hetkellä, kuin siitä, että tekee lapsen tyytyväiseksi. Ja lopulta, kun päästin irti kaikesta siitä mitä olen itselleni halunnut, kuten urasta, harrastuksista ja seksielämästä, pystyin olemaan taas tyytyväinen minäkin. Jos onnistun leikittämään, syöttämään, kylvettämään, vaatettamaan ja nukuttamaan mukulan hymy molempien huulilla, olen päivän päätteeksi ihan varteenotettavan onnellinen. Jos niiden kahden tunnin aikana, jotka minulle jää pennun nukkumaan mentyä, jaksan sekä ehdin katsoa jotain telkasta, lukea kirjaa tai höpistä ystävälleni, tulee niin loistava onnistumisen tunne, että elämä maistuu ihan elämisen arvoiselta.
Yksiplus Yksin on päiväkirja äidiksi tulemisesta, yksin, ja yrityksestä rakentaa perhe siinä onnistumatta.
Niin makaa kuin petaa
En ole koskaan pitänyt sängyn petaamisesta. Unten valtakunta on ennen jäänyt totaalisotkuun joka aamu ylös noustessa. Jos siis suomalainen sananlasku pitää paikkansa, ja sänkyni on vertauskuva elämälleni, kaikki tuntuukin yhtäkkiä paljon loogisemmalta. Sängyssähän se kaikki on tapahtunut; kolmiodraamat, pettämiset, avioero ja uuden elämän synty.
Kun kaikki muu kaatui jäi jäljelle vain masussa kasvava bebé ja uskollinen koira (se ensimmäinen bebé). Monet olivat sitä mieltä, että nyt makaat niin kuin olet pedannut. Olisi kuitenkin kristillisen naiivia ajatella, että jokainen meistä saa sen mitä on ansainnut. Yleensä sitä saa mitä sattuu tulemaan, kohtalo kun jakelee kortteja pakasta jokseenkin omavaltaisesti.
Oli miten oli, ryhdyin petaamaan sänkyäni - ainakin jokatoinen aamu. Jos sillä vaikka olisi jotain merkitystä. Täysin odottamatta tuuli kääntyikin bebén astuttua maailmaan 41tunnin synnyttämisen jälkeen. Ehkä kärsimykseni kompensoi syntejäni. Kenties kaikella on merkityksensä ja elämäni on jokin suuri opetus, jonka valkopartainen herra pilvenhattaralla on minulle suunnitellut.
Hetkellisesti vaikutti siltä, että kaikki kääntyisi parhain päin, sillä muutin lapsen isän kanssa yhteen ja rakastuin. Lakkasin petaamasta petiä. Parisuhteen myötä sänky oli taas näyttämönä ensin intohimolle, sitten sen puutteelle ja lopulta toispuoleiselle kylmyydelle. Ei pitäis nuolaista ennen kuin tipahtaa - eikä ainakaan lakata asettelemasta lakanoita paikoilleen.
Kun kaikki muu kaatui jäi jäljelle vain masussa kasvava bebé ja uskollinen koira (se ensimmäinen bebé). Monet olivat sitä mieltä, että nyt makaat niin kuin olet pedannut. Olisi kuitenkin kristillisen naiivia ajatella, että jokainen meistä saa sen mitä on ansainnut. Yleensä sitä saa mitä sattuu tulemaan, kohtalo kun jakelee kortteja pakasta jokseenkin omavaltaisesti.
Oli miten oli, ryhdyin petaamaan sänkyäni - ainakin jokatoinen aamu. Jos sillä vaikka olisi jotain merkitystä. Täysin odottamatta tuuli kääntyikin bebén astuttua maailmaan 41tunnin synnyttämisen jälkeen. Ehkä kärsimykseni kompensoi syntejäni. Kenties kaikella on merkityksensä ja elämäni on jokin suuri opetus, jonka valkopartainen herra pilvenhattaralla on minulle suunnitellut.
Hetkellisesti vaikutti siltä, että kaikki kääntyisi parhain päin, sillä muutin lapsen isän kanssa yhteen ja rakastuin. Lakkasin petaamasta petiä. Parisuhteen myötä sänky oli taas näyttämönä ensin intohimolle, sitten sen puutteelle ja lopulta toispuoleiselle kylmyydelle. Ei pitäis nuolaista ennen kuin tipahtaa - eikä ainakaan lakata asettelemasta lakanoita paikoilleen.
maanantai 17. kesäkuuta 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)