Tuomiosunnuntai

Lumi satoi tänään maahan. Sellainen ohut, säälittävä kerros valkeaa huurretta, joka on iltaa myöten pakkaantunut luisteluradaksi korkokenkieni alle. Suomen pohjoisosissa on meneillään kaamos. Viisikymmentä päivää pimeyttä. Istun käpertyneenä sohvalla koira kainalossani ja mietin kuinkahan pitkä valottomuuden aika minua odottaa.

Mies ja tyttö leikkivät lattialla. Isä on juuri näyttänyt kuinka sohvan reunaa naputellaan rumpukapuloilla. Lapsi kiljuu riemusta päästessään hakkaamaan pölyävää päällistä kaikin voimin. Rapsutan koiraa korvan takaa ja katselen kuinka lapsi ja isukki vaihtavat kohta leikin jahtaukseen. Mies on loukannut jalkansa työtapaturmassa ja tuli tänään kainalosauvojen kanssa kotiin. Siitä huolimatta hän nilkuttaa huojuen karkuun ja tytär viipottaa pienillä jaloillaan töpsötellen perässä. Kun hän saa "aaapuuuaa minua jahdataaan" huutelevan isänsä kiinni osat vaihtuvat ja neiti juokseekin karkuun. Lapsi kikattaa lakkaamatta paetessaan raajarikkoa, mörköä imitoivaa isäänsä. Tyttäreni ensimmäinen hippa-leikki.

Minun on vaikea käsittää, että kaikki tämä on nyt loppumassa. Tytär ei kohta enää jaa ensikokemuksiaan isänsä kanssa. Hän ei enää näe kaljupäistä savolaista joka päivä. Ei iltahalia tai aamusuukkoa. Kaksikko, jotka ovat kuin paita ja perse, joilla tuntuisi olevan aivan oma kielensä ja oma telepaattinen yhteytensä, etääntyvät kohta. Lasta odottaa jatkuva ikävöinti ja minua odottaa yksinhuoltajuus. Kohta minä olen se ainoa viihdyttäjä, lohduttaja, opettaja ja lellijä. Ihan kohta meidän perheemme hajoaa, ja jäämme tytön kanssa yksin.

Tuijotan miestä, joka on nostanut tytön sohvalle, kutittelee neitosta kainaloista ja pärisyttelee lapsen pallukkamasua. Minä vihaan häntä. En voi ymmärtää, miten hän pystyy hylkäämään meidät. Siinä hän leikkii lapsensa kanssa, kuin kaikki maailmassa olisi hyvin ja ihanaa. Muksukin nauraa niin, että asunto raikuu. Tyttö ei vielä tiedä, eikä voi mitenkään ymmärtää, että isä on päättänyt jättää minut, ja sitä myöten lapsenkin. Minun puolestani olisi pitänyt tajuta, minun olisi pitänyt haistaa se jo kaukaa. Tuijotan tyhjää ja mietin miten olin niin tyhmä, niin sokea?

Merkkejä on ollut ilmassa jo vaikka kuinka pitkään. Mies on ollut etäinen, kireä, ei ole kaivannut seuraani, on vältellyt läheisyyttäni, on suuttunut minulle mitättömistä asioista ja muutenkin tuohtunut heti jos vähänkin vaadin jotain. Hän on halunnut vain pelata kavereiden kanssa, tehdä omia juttujaan. Kyllä minä tunsin sen, kuinka kiinnostus ja välittäminen haihtuivat. Minähän aiheutin oikein dramaattisen riidan pari kertaa vaatien tietää mitä hittoa tapahtuu. Joka kerta minulle kuitenkin vakuutettiin, että kaikki on hyvin, mies on onnellinen, minä, me olemme kaikki mitä hän haluaa. Viikko sitten torstaina sanoin pelkääväni, että hän jättää minut ja ukko kehtasi suuttua kun edes ajattelen moista, että mihin hän muka olisi menossa?

Isukin puhelin alkaa väristä pöydällä, viesti. Vilkaisen luuriin ja leukapieleni kiristyvät. Kolme kuukautta sitten lapsi leikki dädinsä kännykällä ja avasi vahingossa viestiketjun, jonka minä luin nostaessani puhelimen turvaan. Viestit olivat miehen ex-panolta, joka ehdotteli pientä kivaa. Revin tietysti pelihousuni silloin, mutta ukko koki oikeudekseen viestitellä kenelle halusi mitä halusi, kunhan ei tee mitään. Selvisi myös, että hän piti "lämpimänä" muutamaa muutakin exää. Exät pilaavat aina kaiken. Mies ei suostunut luopumaan muista naisista minun vuokseni. Olisi pitänyt siitä jo tajuta, että en ole se, mitä hän haluaa.

Tänään on minun ex-aviomieheni syntymäpäivä. Hän vaihtoi minut viiden vuoden yhdessäolon jälkeen päivässä uuteen. Sitä edellinen ex-kihlattuni ei myöskään kauaa aikaillut napatessaan nuoren goottitytön sijaisekseni. Olenko minä niin helposti korvattavissa? Vaikka tämä nykyinen, uusin eksäni, väittää, ettei aio seurustella kenenkään kanssa, eikä pannakaan ketään, vaikka eroamme, en jaksa uskoa häntä. Kuinka kauan menee, kunnes joudun katselemaan häntä jonkun horatsun kanssa? Vai pitäisikö minun vain olla kyyninen ja lakata uskomasta siihen  "en ole pettänyt sinua, ei ole ketään muuta" virteen heti alkuunsa?

Hän ei kuulemma osaa asua kumppanin kanssa. Hän ei ole valmis vakavaan suhteeseen. Hän haluaa olla yksin, oman elämänsä herra. Hänellä ei ollut tarpeeksi pitkää taukoa edellisen suhteen ja minun välillä. Minä istuin häntä vastapäätä kuuntelemassa näitä syitä, joihin hän oli päätynyt 25.11. eli Tuomiosunnuntaina. Miehen piti vain lähteä viikonlopuksi käymään kotikonnuillaan, näkemässä muita muksujaan ja kun hän tuli takaisin, hän ilmoitti kaiken olevan ohi. Ja minä tuijotin silmät selälläni, uskomatta korviani. Mitä tapahtui? Mitä helvettiä tapahtui?

Kysyin epätoivoisena häneltä suoraan, että rakastaako hän minua. "En rakasta." Miehen ilmekään ei värähtänyt. Hän katsoi minua suoraan silmiin, eikä mitään tunnetta, vihaa, rakkautta, sääliä, mitään ei välittynyt siitä katseesta. Se oli sellainen "asia nyt vain on näin" katse. Se repi minut palasiksi. Kun kyynelteni lomasta kykenin kysymään sain lisää vastauksia. Hän oli rakastanut minua kyllä, mutta oli viikonloppuna tajunnut, että rakkaus oli loppunut, ja että meidän suhteemme ei voisi ikinä toimia, eikä toiminut, ja sen myötä tunteetkin kuolivat pois. Mitään ei hänen puoleltaan ollut enää jäljellä.

Se on vain vaihe, suvanto. Niin minä olin tolkuttanut itselleni. Kyllä tästä noustaan. Rakkaus on niin sokea. Totuus oli naamani edessä koko ajan. Se välinpitämättömyys, mikä miehestä on huokunut jo pidemmän aikaa, eikä häntä ollut kiinnostanut minun onnellisuuteni kuukausiin. Jos itkin hän ei lohduttanut, jos valitin hän ei kuunnellut, jos pyysin hän ei tehnyt. Minä näin sen, minun täytyi nähdä se, mutta en vain halunnut uskoa. Hän SANOI, että kaikki on hyvin ja suunnitteli meidän ostavan yhteisen asunnon, lähtevän matkalle Japaniin. Tyhjiä lupauksia, sanahelinää.

Enkö minä ymmärtänyt edes siitä, että hän päätti lähteä jouluksi Vuokattiin ilman meitä, että meitä ei kaivata? Yritin järjestää minut ja tyttären mukaan. Ehdotin, että menisimme kahdella autolla. Ei käy. Ehdotin, että tulisin junalla tai bussilla. Ei käy. Olin valmis maksamaan lennot ja hotellin. Ei käy. Mies kyllä antoi minulle merkkejä kissan kokoisin kirjaimin, mutta minä yritin epätoivoisesti saada asiat järjestymään. Mehän olimme perhe. Olen unelmoinut siitä niin pitkään, mies, lapset, koira, oma koti. Minun piti saada se kaikki. Viime sunnuntaina mies päätti toisin.

Tuomiosunnuntai. Ironista. Me aloimme seurustella viime vuonna perjantaina 13.pvä. Suhteemme taisi olla kirottu alusta alkaen. Mutta mitä minä ihan oikeasti odotin mieheltä, joka aluksi hylkäsi meidät? Jos hän ei alunperinkään halunnut minua ja lasta, miksi mielenmuutos olisi ollut kestävä? Ukkohan oli suunnitellut elämänsä ihan erilaiseksi, ja sitten minä pamahdin paksuksi ja hän joutui muuttamaan toimintasuunnitelmaa. Nyt hän vain palaa takaisin alkuperäisille uomille. "Minä yritin, mutta ei tästä tule mitään." Hän kokee täyttäneensä isän velvollisuuden, koska hän vuoden päivät yritti jaksaa asua saman katon alla kanssani ja leikkiä perhettä. Ainakin vähän. Silloin kun ei paiskinut ylipitkää työpäivää, ollut keikkahommissa tai pelannut kaikkia vapaahetkiään tietokoneella.

Oikeastihan minun pitäisi olla iloinen, sillä tämä miehenköriläs oli varsin paska kumppani.
Olinkohan edes koskaan täysin onnellinen hänen kanssaan? Sillä kaikella tosin ei ole merkitystä jos sydämeltä kysyy, ihminen kun ei voi valita keneen rakastuu. Eivätkä minun tunteeni suostuneet kuolemaan kertalaukauksella edes nyt kun jätkä ilmoitti kaiken olevan ohi. Kaikkein onnellisimmat ihmiset maailmassa ovat rakastuneita. Yhtä lailla kaikkein onnettomimmat ihmiset maailmassa ovat rakastuneita. Kunpa minä kuuluisin siihen ensin mainittujen joukkoon, enkä näihin sydän verta vuotaen kärsiviin raukkoihin.

Selvittelimme tänään paperiasioita. Lastenvalvoja voi ottaa meidät vastaan vasta puolen vuoden päästä. Ilmeisesti emme ole ainoa erotapaus vireillä. Niinpä päätimme lopulta itse laatia sopimuksen lapsen huoltajuudesta, asumisesta, elatuksesta ja tapaamisoikeuksista. Vatvoimme tänään käytännön asiat läpi ja luulen, että tajusin vasta nyt kunnolla, että minä olen taas yksinhuoltaja. Olen vetänyt täyden ympyrän takaisin lähtöpisteeseen. Uusi vuosi ja uudet kujeet. 1.1.2013 minun pitäisi muuttaa pois yhteisestä asunnostamme omaan kotiin, jota minulla ei totta vieköön ole. Mihin minulla edes on varaa yksin? Mistä minä saan asunnon?

Onneksi vaihdoin työpaikkaa vastikää, nyt minulla sentään on mahdollisuus pärjätä joten kuten ilman kumppania. Sitä en kyllä tiedä kuinka jaksan tämän kaiken henkisesti. Kaksi vuotta sitten vietin mustaa joulua juuri avioeron kokeneena, hylättynä sinkkuna. Tämän joulun vietän vasta avoeron kokeneena, hylättynä yhärinä. Vaikka ukko povasi minulle, että kaikealla todennäköisyydellä löydän unelmieni miehen kulman takaa, hankin parissa vuodessa kolme muksua lisää ja asun pian omakotitalossa muistamatta edes häntä, minulla ei ole varaa jäädä haaveilemaan moisesta. Ensin minun pitäisi sitäpaitsi hoitaa pois alta yksi ongelma, eli lakata rakastamasta tuota mulkvistiä, arvotonta paskapäätä, jota parempia on kymmenen tusinasta. Harmi vain, että juuri hänet minä olisin halunnut.

Laihdutusblog update 1

Laihdutusyritys on edelleen käynnissä, mutta paino on edelleen 88,5kg. Miksi näin? Käy vilkaisemassa Suklaanhimo

Tiedättekö mikä päivä tänään on? Tänään on se maanantai. SE kammottava, hirvittävä, pelottava maanantai kun minä aloitan laihduttamisen! Kuten luvattua, 12.11.12 olen aloittanut blogin Mami vs Makkarat. Sinne siis sutena!

PS. Sieltä löytyy myös se mamin makkarat -kuva.