Ällöttävää

Synnytys on ihmeellinen ja upea kokemus. Väärin. Lapsen syntyminen maailmaan on vanhemmille henkisesti ehkä fantastista, mutta itse synnytys on jotain aivan muuta. Olen ihmetellyt miksi ne sukulaiseni, joilla on jo lapsia, eivät koskaan ole sen tarkemmin halunneet puida itse synnytystä kanssani. ”Sitten kun olet raskaana voit alkaa miettiä asiaa. Ei sitä nyt kannata murehtia.”

Nyt kun olen raskaana, ovat kielenkannat ruvenneet vähän löystymään. Tuskaista, kestää ikuisuuden, paikat repeävät ja jäävät rumiksi, raskausarpia ja komplikaatioita… Olen saanut kuulla jos jonkinmoista totuutta edessä odottavasta urakasta ja silti aivan selkeästi minulle kerrotaan vain siloteltuja synnytystarinoita. Minua ei haluta pelotella liikaa. Kun jo nämä nätimmät versiot synnyttämisestä karmivat selkäpiitäni, päätin osallistua neuvolan tarjoamaan synnytysvalmennukseen ottaakseni selvää asioiden todellisesta laidasta.

Valitettavasti synnytysvalmennusta veti nelikymppinen täti, joka istui pimeän huoneen nurkassa ja luki powerpoint esitelmänsä ranskalaiset viivat taululta tympeän monotonisesti. Luulisi, että parikymmentä vuotta neuvolassa työskennellyt (ja kaikesta päätellen itsekin synnyttänyt) alan ammattilainen olisi kyennyt heittämään kolikkonsa kekoon ja kertomaan tosielämän esimerkkejä tai moniulotteisia tulkintoja asioista. Ei. Sain esitelmästä vähemmän irti kuin sukulaisten pumpuloiduista tarinoista.

Minä ja tusina muuta äitiä yritimme valppaasti imeä itseemme kaikki esitelmän tiedonrippeet, mutta tehtävä tuntui mahdottomalta. Muilla mammoilla oli sentään puolisot mukanaan, joiden kanssa naiset kävivät hiljaisia keskusteluita käsiteltävistä aiheista. Itse tyydyin lähinnä tarkkailemaan kuinka erinomaisesti raskaana olevat emännät olivat kietoneet miehensä pikkusormiensa ympärille. Kumppanit käskettiin milloin tuulettamaan siunatussa tilassa olevia naisiaan lehdillä, hieromaan heidän jalkojaan tai selkäänsä, ihmettelemään eukon turvonneita raajoja, asettelemaan tuolia paremmin, nostelemaan tavaroita tai hakemaan juotavaa. Ja mies kuin mies pomppi naisensa sanojen mukaan kuin käpynsä hukannut pikkuorava.

Jonkun miesraukka oli ollut yön töissä ja silti raahautunut naikkosensa kanssa paikalle aamukahdeksaksi. Huolimatta siitä kuinka paljon energiajuomaa jäppinen veti, kuinka hän vähensi vaatetustaan tai haki parempaa asentoa penkillä, kundi ei vain pysynyt hereillä. Itseänikin väsytti julmetusti megalomaanisen tylsistymisen lisäksi, ja pysyin hereillä lähinnä huvittamalla itseäni tuon miespolon vailveillapysymistaistelua seuraamalla. Kyseisen soturin emäntä oli tietysti niin kileissä kuin raskaana oleva nainen vain voi olla silloin, kun hänen mielestään puoliso ei välitä heidän yhteisestä lapsestaan. Mikään määrä anteeksipyytelyitä tai selityksiä ei riittänyt ja pari oli kuin myrskypilvi häipyessään paikalta.

Toinen myrskypilvi oli eräs äiti, joka vaati, että hänen on saatava parempi tuoli. Me kaikki istuimme puisilla kirkonpenkeillä, jotka sattuivat selkään ja puuduttivat perseen. Silti tämä yksi mamma kärsi niin kamalasti ja voi niin hurjan paljon pahemmin verrattuna meihin muihin, että hän pisti miehensä vetämään kauheat herneilyt terveydenhoitajalle kunnes daami sai kuin saikin pehmeän työtuolin alleen. Terkkari ilmoitti siinä samalla, että valitettavasti tuoleja ei sitten ole saatavilla enempää ja niinpä me muut äidit jatkoimme hiljaista kärsimystämme niissä alkuperäisissä kidutusvälineissä. Yksi itsensä ja kaikki yhden puolesta.

Jäin pohtimaan mahtaisinko käyttäytyä yhtä itsekeskeisesti ja avuttomasti jos minulla olisi mies rinnallani. Pistäisinkö hänet pomppimaan jokaisen mielihaluni mukaan kuin ylijännitetyn vieterin? Raskaus ei ole sairaus – niin minulla on tapana sanoa ihmisille, jotka kauhistelevat kun kannan itse ruokakassini kaupasta kotiin tai aherran menemään kuin ennenkin. Raskaana oleva ei ole vammainen. Näin koen itse, mutta nuo muut äidit kyllä antavat ihan eri kuvan kykenemättömyydellään ja voivottelullaan. Tietysti jos on valmis palvelija vierellä niin miksi vaivautua? Sydämeltäni laiskana löhöäjänä olisin saattanut ehkä itsekin käyttää tilannetta hyväkseni – onneksi nyt ei ole sitä mahdollisuutta ja olen säilyttänyt itsenäisen omatoimisuuteni (olen siis yhtä saamaton kuin ennen).

Syvälliset pohdiskelut raskaana olevien äitien heittäytymisestä ja isien rakastavasta ylihuolehtimisesta sekä yrittämisestä saivat väistyä kun terveydenhoitaja laittoi pyörimään synnytysvideon. Flikki oli ihmisten pukeutumistyylin ja sairaalan laitteiston perusteella varhaiselta 90-luvulta, mutta jos sen ei antanut häiritä, niin opetuselokuvasta oli jopa jotain hyötyä, toisin kuin kaikesta muusta siihen asti. Pätkä oli selkeästi tehty hiukan ohuempia silkkihanskoja käyttäen, joten vaikka se oli kaunisteltu versio synnytyksestä, niin silti tarpeeksi järkyttämään minua.

Ensinnäkin, jo se, että pääsee näkemään millaiseen tilaan itsensä joutuu synnytyksessä asettamaan – eli pillu paljaana vuoteella, lettu ihan reteästi levällään tursuen milloin mitäkin eritteitä, avuton kärsiminen kunnes pentu suostuu puskemaan maailmaan läpi elimistösi ja siinä matkallaan repimään paikat rikki– oli muuta kuin olin olettanut. Kiitän jenkkielokuvia vääristyneistä mielikuvistani, joissa naisen intiimialueet pysyvät siveästi kankaiden alla, synnyttävä äiti kirkuu kuin pieksetty, huoneessa hyörii lääkäreitä ja hoitajia kuin herhiläisiä, ja vauva on ihanan pinkki ja puhdas, hetkessä käärittynä puhtaaseen kaapuun. Tämän videon perusteella saksien väli on välillä ”vaipalla” suojattuna, mutta muutenhan siinä tarjotaan kaikki esille, äiti ähisee kuin ylilihava sotanorsu portaissa, huoneessa on läsnä vain kätilö ja apuri (sekä satunnaisesti muita ammattilaisia), vauva on syntyessään sinisen purppurainen, ties minkä möhnän peitossa ja siihen se sellaisenaan lasketaan äidin tissien päälle haukkomaan henkeään.

Video ei näyttänyt sitä kaikkein likaisinta vaihetta; eli kun vauva on tullut ulos, niin eihän se tarkoita, että kaikki muu roina olisi. Ei näytetty istukan tutkimista, äidin peseytymistä tai muutakaan karua, mikä H-hetkeä seuraa. Pikaisesti todettiin, että vaikka vauva syntyi 2vk etuajassa ja oli suloisen pieni, niin synnyttäjän paikat repesivät silti sen verran mukavasti, että ne oli tikattava. Kuulostaa pelottavasti siltä, että ”vehkeet” eivät selviä synnytysurakasta ilman vaurioita.

”Synnytyksessä äidin hyvinvointia koskevia riskejä ovat lähinnä eritasoiset repeytymät, jotka voivat johtaa alapään tunnottomuuteen, pidätyskyvyn ongelmiin, virtsaamis- ja ulostamiskipuihin sekä seksielämän ongelmiin.” Todetaan internetin ihmeellisessä maailmassa. Lähdin tutkimaan asiaa videon nähtyäni vähän tarkemmin, kyseinen juttu kun hypättiin yli ohimennen. Mitään tällaisia synnytyksen jälkeisiä vaurioitumisia tai ongelmiahan ei videolla tietenkään mainittu eikä nyt ainakaan se synnytysvalmennusta vetävä terveydenhoitaja käsitellyt. Synnytyksestä puhutaan vain yleisesti, pehmeästi, jos kaikki menee hyvin, ideaalitapauksessa ja niin edespäin. Mutta eikö vaarat ja riskit olisi hyvä tuoda esille etukäteen?

Ah, aivan, me äidit olemme niin herkässä tilassa! Me alamme pelkäämään synnytystä jos siitä puhutaan rehellisesti ja avoimesti. Parempi, että komplikaatiot ja vauriot tulevat yllätyksenä, sen sijaan, että tietoisesti uhraisimme kroppamme lapsellemme. Eihän kukaan ikinä suostuisi alatiesynnytykseen jos tietäisi sen jälkeen olevansa kykenemätön nauttimaan seksistä tai kokevansa seuraavat 30-vuotta järkyttäviä kipuja ulostaessa tahi olevansa kykenemätön enää pidättelemään virtsaansa. Sen sijaan, että asioista puhuttaisiin aikuisten oikeasti, niin ensisynnyttäjiä rauhoitellaan ja manipuloidaan uskomaan, että on se vaan hieno kokemus se synnytys. Kaiken maailman kipulääkkeitä on olemassa (joita ei kyllä saa itse määrätä vaan kätilöstähän sekin on kiinni) ja hyvin se menee!

Onko oikeasti helpompaa elää illuusiossa, ja sitten traumatisoitua itse tilanteessa? Olet niin herkkä ja avuton kun olet raskaana! Et voi panikoida kaikkia riskejä ja käsitellä asiaa aikuisten oikeasti – keskity vain kantamaan vauvaa. Senkö takia se synnytysvideon kätilökin puhui äidille kuin kaksivuotiaalle lapselle tai täydelle vajakille? ”Oi hyvä, juuri noin. Hyvä Tiina, hienosti. Voi, sitten vielä vähän. Niin, on vähän hankala paikka. Hyvä, hieno tyttö.” Minä puhun ehkä koiralle tuolla tavalla lässyttäen! Pirulauta jos joku ämmä seisoo minun haarojeni välissä synnytyksessä kun ulostan ja virtsaan ja pusken verta ja hikeä – ja sanoo ”Voi kun hienoa, hyvä tyttö.”!

Koko ajatus synnytyksestä on käynyt vastenmieliseksi. Tilanne ja kaikki mitä siihen kuuluu, on yksinkertaisesti ällöttävää. Tulossa se on ja olo on kuin kävelisi sodassa kohti ryssäjoukkoja ilman luoteja aseessa. Silti se vain on tehtävä ja takaisin ei ole kääntymistä, mutta ei se kivaa tule olemaan, varmasti sattuu ja hyvä jos hengissä tullaan kotiin. Kiitos seisoo lopussa – ainakin toivottavasti – mutta ei se yhtään helpota tätä odottamista, kun mieluummin pitäisi vaan jalat ristissä ja vetäisi hirveät perseet.