Äidinrakkaus

Kaikki, mitä tarvitset, on rakkaus. Tämän kliseen varmasti jokainen meistä on kuullut. Kun sain tietää olevani raskaana, sain kuulla kyseisen fraasin muodossa ”sinun ei tarvitse kuin rakastaa sitä”. Helpommin sanottu, kuin tehty.

Voin hyvin ymmärtää miksi raiskauksesta raskaaksi tulevat eivät kykene pitämään kantamaansa vauvaa vaan päätyvät joko aborttiin tai adoptioon. Itselläni ei toki ollut mitään moiseen väkivaltaan, kauhuun ja tuskaan liittyvää, mutta jos olisi ollut, mitä olisin tehnyt? Normaalistihan lapsi on yhdistelmä niitä kahta asiaa mitä rakastat maailmassa kaikkein eniten – itseäsi ja puolisoasi. Kuinka siis edes voisit olla rakastamatta vatsassasi kasvavaa sikiötä? Vaan entä kun puolet alkavasta elämästä on jotain hyvää ja puolet pahaa?

”Muista, että jos pidät sen, et saa syyttää lastasi elämäsi pilaamisesta.” Ystäväni varoitus ei ollut mitenkään kaukaa haettu. Lapsen saaminen nimittäin tulee mullistamaan koko elämäni. Ei suinkaan vain niin, että pienokainen rajoittaa vapauttani, aikaani ja siirtyy keskipisteeksi elämääni oman itseni sijalle, vaan joudun myös etsimään uuden kodin (kämppäni on tarpeeksi iso meille korkeintaan vuodeksi) vaikka juurihan vasta sain ja sisustin tämän mieleisekseni! Joudun myös vaihtamaan alaa kokonaan, en nimittäin voi enää tehdä kolmivuorotyötä, saati 12tunnin vuoroja ja käydä vain nukkumassa kotona. Menetän siis kotini, työni ja vapauteni.

Tosiasioiden kohtaaminen aiheutti minulle alussa jonkin verran ahdistusta. Ajatus rahapulasta ja ammatinvaihdosta olivat rankkoja hyväksyä, mutta onneksi en ole materialisti tai urakeskeinen. Perhe on periaatteissani se ykkönen. Mutta juuri se sitten aiheuttikin ne suurimmat ongelmat. Tavoitteena kun on täydellinen perhe, ja todellisuudessa minua odottaa yksinhuoltajuus. Joka kerta kun soitan isälleni – voisitko isukki lainata poraa ja auttaa kiinnittämään uuden taulun seinälle, voisitko isi kertoa mitä lakkaa ostan kaupasta kun haluaisin hioa ja laittaa nätiksi tämän piirongin tai voisitko dädi heittää minut ja koiran toiselle puolelle kaupunkia kun julkiset eivät oikein kulje – niin sydäntäni oikein vihlaisee. Kenelle minun lapseni soittaa?

Alussa oli vaikea rakastaa masuasukasta kokonaisuudessaan, kun puolet sen verestä tuli mielestäni pilaantuneesta lähteestä. Syytin alun järkytyksessä lapsen isää enemmän kuin itseäni ja en voinut käsittää hänen kylmää päätöstään hylätä meidät. Nimenomaan meidät, koska minä joutuisin luopumaan paljosta ja jäisin pulaan ensikertalaisena äitinä ilman häntä. Huomasin kuitenkin nopeasti, että mitä enemmän vihaa tunsin isää kohtaan, sitä vaikeampi minun oli rakastaa lasta.

Ei auttanut muu kuin ottaa härkää sarvista ja päästää irti katkeruudesta. Ette ehkä voi kuivitella itseänne minun kenkiini, mutta ajatelkaa miten vaikeaa on antaa anteeksi ystävälle, joka jättää teidät pulaan – ihan kylmästi, tietoisesti ja itsekkäästi jättää teidät kuseen tilanteessa, josta ette tunne selviytyvänne yksin ja luotatte toisen apuun. En voinut muuta, kuin keskittyä niihin ominaisuuksiin, jotka kyseisessä miehessä ovat hyviä, ja viitata kintaalla kaikki epäkohdat.

Joskus tulee hetkiä, jolloin ajattelen asiaa paljon mustavalkoisemmin. Mies, joka hylkää lapsensa, ei ansaitse sitä, että hänen lapsensa arvostaa häntä. Jos isästä ei kerta ole isäksi, niin miksi lapsen pitäisi häntä kunnioittaa? Miksi minä en siis voisi vihata ja puhua pahaa mukulan siittäjästä? Koska sitten lapsi joutuisi aikamoisen konfliktin keskelle, ihan niin kuin minäkin odotusaikani alussa. Kuinka hyväksyä ja rakastaa sitä osaa, joka on isästä peräisin? Kuinka olla ylpeä itsestä, jos isä on äidin sanojen mukaan mätä kuin matoinen omena? Kuinka rikkinäisen lapsen siinä kasvattaisinkaan, jos tuomitsisin ja haukkuisin isän maanrakoon…

Onneksi raskaus kestää 9 kuukautta ja äidillä on aikaa psyykata itseään läpi jos jonkinmoista tunteiden vuoristorataa. Enää en nimittäin osaa vihata lapseni isää. Hän on antanut minulle elämäni upeimman joululahjan, oman lapsen. Olen hyväksynyt hänen valintansa ja perustelunsa – ja vaikken olisi samaa mieltä, yritän ymmärtää. Isyyttä on parempi olla pakottamatta kenellekään, enhän haluaisi miehen vihaavan lastaan. Mitään, mikä sinulle väkisin pakotetaan, ei ole kuitenkaan kovin helppo rakastaa. Joskus pohdin, että asiat olisivat varmasti hänellekin hyvin erilailla, jos minä en olisi lapsen äiti. Jos hän rakastaisi minua, ehkä hän rakastaisi myös lasta ja haluaisi olla sen elämässä. Taisteltuani itse ristiriitaisten tunteiden kanssa aiheen tiimoilta, kuinka voisin täysin tuomita isänkään?

On huojentavaa olla vihdoin tässä tunnetilassa, jossa rakastan lastani täysin. Periipä se isältään sitten vaaleat hiukset, siniset silmät, pystynenän tai puoli metriä enemmän pituutta kuin minulla on – tulen rakastamaan joka ikistä asiaa pennussani. Tunne vahvistuu päivä päivältä ja olen huomannut, että enää mikään muu ei minua ahdista kuin pelko siitä, että saatan menettää lapseni.

Voimakkaan rakkauden kylkiäisenä kulkee aina menetyksen pelko. Väitetään, ettei äidinrakkautta vahvempaa rakkautta olekaan, ja alan hiljalleen uskoa tuohon väittämään. Vauva on vielä mahassani, ja voin vain kuvitella miten valtavaksi tunne kasvaa kun pienokainen syntyy. En ole aikaisemmin ymmärtänyt lainkaan kun oma äitini on puhunut siitä jatkuvasta huolesta, jota vanhempi kantaa lastaan kohtaan. Nyt alan päästä kärryille. Tuntuu, että elämäni loppuisi ja kuolisin jos menettäisin tämän lapsen.

Katsoin eilen elokuvan Creation, joka kertoo Charles Darwinin elämästä ja evoluutioteorian kirjoittamisesta. Eniten leffa kuitenkin keskittyy Darwinin suunnattomaan suruun vanhimman tyttärensä menettämisestä. Elokuva kuvasi karmaisevan hyvin millaisen ikuisen vamman vanhempi saa sieluunsa kun menettää lapsensa. Itkin tietysti silmät päästäni kun pystyin niin voimakkaasti samaistumaan Paul Bettanyn esittämään musertavaan tuskaan.

Raskaus oli loppupeleissä paljon helpompaa alussa kun äidinrakkaus oli vasta orastamassa. Mitä enemmän välittää, sitä enemmän pelkää. Eikä mikään maailmassa ole yhtä pelottavaa kuin äidinrakkaus. Se on niin totaalinen ja valtava, etten usko minkään muun tunteen kykenevän samalla tavalla repimään ihmistä palasiksi. Vaikka kuinka vertailen tunteitani ex-miehiäni kohtaan ja tätä rakkautta, rinnastaminen on mahdotonta, rakkaus kumppaniin ja rakkaus lapseen eivät ottele edes samassa painosarjassa. Miehistä sentään pääsee yli. Kun menetät puolison, siitä pystyy vielä toipumaan (tai sitten en ole kokenut ”tosirakkautta”), mutta olen kuullut, että lapsensa menettämisestä ei toivu koskaan.

”Yhdenkään vanhemman ei pitäisi joutua hautaamaan lastaan.” Toteaa Bernard Hill ikimuistoisesti Taru Sormusten Herrasta elokuvassa Theodenin pojan haudalla. Luoja armahtakoon, etten koskaan joudu kokemaan moista päivää itse. Kontrolloivat ja ylihuolehtivat äidit saavat yhtäkkiä sympatiani. Ihmiselämä on niin pienestä kiinni. Katsot hetkeksi muualle ja lapsi juoksee autotielle (missä on lähin eläinten hautausmaa?) tai viet mukulat rannalle leikkimään ja yhtäkkiä yhtä päätä ei enää näykään aaltojen yläpuolella.

Ystäväni sanoi minulle raskaudesta kuullessaan, että ”lapsessa saat sellaisen rakkaan, joka ei koskaan jätä sinua” mutta eihän se pidä paikkaansa. Tulen rakastamaan tätä lasta enemmän kuin mitään maailmassa ja joku päivä se muuttaa ulos kotoa (ensin pari vuotta teininä huudeltuaan huoneensa ovelta, että ”pää kiinni, ämmä!”) alkaen elää omaa elämäänsä. Kuinka ihmeessä te muut äidit olette pystyneet päästämään irti? Olen kiitollinen, että äidinrakkaus on puhkeamassa kukkaan sisälläni, mutta tämä äidiksi ryhtyminen on paljon vaativampaa ja pelottavampaa kuin olisin koskaan kuvitellut. Pari kuukautta vielä ja sitten pitäisi olla valmis... Onkohan kukaan oikeasti koskaan valmis äidiksi? Minusta tuntuu, etten minä ainakaan.