Eroahdistus

10kk ja 3vk. Iso tyttö. Osaa kontata, taputtaa käsiään, vilkuttaa, sanoa "äiti". Eikä pidä unohtaa, että suussakin on monta hammasta. Äidin iso tyttö, päiväkotilainen.

Pikkumuru tarrautui isänsä harteisiin kun kannoimme hänet päiväkodin ovesta sisään. Rintaani puristi ahdistus kun katselin dädin sylissä kurkkivan lapsosen sinisiä, viattomia silmiä, jotka uteliaana tutkivat ympäristöä. Teki mieleni kaapata mustiin jarrusukkahousuihin ja lilaan bodyyn puettu michelinmiehen morsian, ja karata jonnekin mistä kukaan ei voisi häntä koskaan minulta viedä. Sen sijaan kävelin päättäväisesti sisemmälle lasten leikkihuoneeseen ja hymyilin päiväkodin tädeille iloisesti.

Saimme tyttärellemme tarhapaikan reilun kolmen kilometrin päästä kodistamme. Seutumme kaikki muut päikkikset kun olivat täynnä niin meidät lykättiin siihen ainoaan, jossa oli vielä tilaa. Kyseessä on sisar-ryhmä, eli osa lapsista on kolmekin vuotta vanhempia kuin meidän neitimme. Samassa rakennuksessa on myös eka ja toka luokka viereisestä ala-asteesta. Koen tällaisen isompien lasten läsnäolon uhkaavaksi. Päiväkodin tilat eivät myöskään ole mitenkään järin isot, ottaen huomioon, että ryhmään tulee noin 20 lasta. Piha on jaettu ala-asteen kanssa, mutta pienten alue on sentään erikseen aidattu. Ja onneksi molemmat päiväkotitädit ovat erittäin mukavia.

Olen ensikertalainen äiti, ja jos sitä ei mistään muusta huomaa niin siitä, että haluan tehdä kaiken varmasti oikein ja ohjeen mukaan. Olimme jo kahdesti käyneet tutustumassa päiväkotiin etukäteen ennen oikeaa ekaa päikkispäivää, jotta paikka ja tarhatädit olisivat entuudestaan tuttuja. Sen lisäksi meillä oli tietysti porrastettu aloitus, eli ensimmäisenä päivänä lapsonen jäi vieraiden hoitoon vain puoleksi tunniksi, muuten olimme neljän tunnin setin yhdessä leikkimässä. Toisena päivänä neiti sai jo syödä hoidossa ja olimme pari tuntia poissa viiden tunnin päivästä, kotiin mentiin vielä nukkumaan. Kolmantena päivänä neiti oli lounaan, välipalan ja päiväunet päiväkodissa, kuuden tunnin päivän yhteensä. Torstai ja perjantai olivatkin sitten seitsemän tunnin päivät, kaikilla ruokailuilla ja ohjelmalla. Näin jälkikäteen en ole ihan varma olisiko porrastusta edes tarvittu, pikkuneiti ei nimittäin ollut missään vaiheessa moksiskaan kun vanhemmat lähtivät kälppimään. Tyttö jäi tyytyväisenä leikkimään uusilla leluilla eikä malttanut aina edes vilkuttaa, vaikka kuinka huutelin hänelle heipä hei.

Äidille kevyt aloitus oli kuitenkin tarpeen, olen nimittäin alkanut potea kammottavaa eroahdistusta. Tavallaan, ihan pikkuisen, olen myös huojentunut, että kokonaisten hoitopäivien aikana myös tyttären eroahdistus heräsi. Olisi loppupeleissä ollut ihan hirveää, jos lapsi ei olisi millään tavalla osoittanut välittävänsä, onko hän vanhempiensa kanssa vai ei. Tytöllä ei ole mitään radikaaleja eroahdistuksen oireita, hän ei ole esimerkiksi lakannut syömästä, nukkumasta tai nauramasta. Hän ei myöskään ole itkenyt edes toisena viikkonaan päikkiksessä vaan on positiivinen ja aktiivinen kaiket päivät (eli on hurmannut hoitajansa). Mutta kun haen hänet kotiin, lapsonen tarrautuu kaulaani kuin apinanpoikanen. Seuraavat kaksi tuntia mikään muu ei sitten kelpaakaan kuin syli. Huuto ja itku repeää jos yrität mennä edes vessaan ilman pikkumurua. Tyttö konttaa oven taakse paukuttamaan ja huutamaan kunnes pääsee taas syliin. Pikkuisen läheisyyden ja huomion tarve on aivan kuin kasaantunut koko päivän ja räjähtää käsiin sitten kun hän pääsee kotiin.

Pidän lapsemme hoitajista, tyttökin pitää heistä aivan selkeästi. M-täti on jo vanhempi konkari, joka on varma ja hyväntuulinen, kauhean leppoisa. S-täti taasen on aurinkoinen, nuori ja energinen, mutta myöskin asiansa osaava. Minulla ei siis ole mitään syytä olettaa, että lastani hoidettaisiin huonosti, vaan voin täysin luottaa päiväkotiin. Onkin jotenkin kauhean vaikea käsitellä lapseni eroahdistusta kun en voi laittaa sitä kenenkään muun syyksi. Lapsella ei ole huono olla päiväkodissa, mutta hänellä on huono olo, koska hän saa olla liian vähän vanhempiensa kanssa. Minä ja minun päätökseni ovat aiheuttaneet tämän. On tuskaista nähdä oman lapsensa ahdistus ja silti niin raskasta antaa hänelle kompensaationa niin paljon, kun tytön kanssa oleminen vie sitten jokaisen sekunin ensimmäisistä tunneista kotona pitkän työpäivän päälle.

Minulla on muutamia luonteenpiirteitä, joista en erityisemmin välitä. Yksi niistä on se, että olen erittäin kontrolloiva. Haluaisin aina pitää piuhat käsissä, päättää ja määrätä. Tämä koskee erityisesti tytärtäni. Minun oli todella vaikea ensimmäisenä tarhapäivänä katsoa vierestä kun lapsonen pääsi hiekkalaatikolle leikkimään. En ole vienyt häntä koskaan hiekkalaatikolle, ja mieleni olisi tehnyt kieltää se nytkin. Neiti oli onnesta soikeana huitoessaan lapiolla, kasatessaan S-tädin avustuksella hiekkakakkuja, ja ahmiessaan hiekkaan kaksin käsin pieneen kitaansa. Jouduin käyttämää kaiken tahdonvoimani, etten pysäyttänyt koko touhua (ja rehellisyyden nimissä, pysäytinkin lopulta ja vein tytön keinumaan - joka on omaksi puolustuksekseni pikkuisen lempihommaa). Hiekka voi olla ja on likaista. Kissat käyvät kusella hiekkalaatikoilla. Siitä voi saada matoja ja ties mitä loisia. Lapsen vatsalle ei tee hyvää parin desin hiekka-annos. Ja kun muksu oksensi tuntia myöhemmin teki mieleni sanoa "ja mitä tästä opimme?".

Minä olen oppinut sen, että nykyään muksun paska on hiekkapainotteista. Yritän töin ja tuskin hyväksyä sen, että joku muu päättää nyt lapseni kasvatuksesta, leikeistä, uusista kokemuksista, ruoasta sun muusta joka arkipäivä. Seitsemästä viiteen S-täti ja M-täti saavat päättää. 10/24 minulla ei ole valtaa. Voi luoja, lapseni on enää vain puoliksi minun.

En tiedä ahdistaako tämä teitä muita äitejä, mutta minulla on kauhea painajainen - entä jos lapsi alkaa pitää enemmän päiväkodin tädeistä kuin minusta? Heidän kanssaan hän kaiken kivan tekee, viettää kaikki päivät, oppii uudet asiat. Se olisi minun tehtäväni, minun oikeuteni, minun lapseni, minun, minun, minun. Mutta minä olen luovuttanut kaiken jollekulle toiselle. Annoin hänestä pois 50%. Hän tulee kotiin lähinnä  nukkumaan.

Tätä on minun eroahdistukseni, jatkuvaa epäilyä siitä, että teen väärin, olen hylännyt lapseni. Jatkuvaa tuskaa siitä, että en näe muksua tarpeeksi, en tee hänen kanssaan tarpeeksi, en anna hänelle tarpeeksi. Yritän tolkuttaa itselleni, että minun on pakko tehdä töitä, mutta miksi? Ei ole mitään tärkeämpää kuin oma lapsi, ja hän on nyt jonkun toisen - osittain.

Meille tarjottiin tänään toista päiväkotipaikkaa, kivenheiton päästä kodistamme (oikeasti, voisin parvekkeelta heittää kiven tarhan pihaan jossei välissä olisi yhtä kerrostaloa). Kun kävin katsastamassa paikan, lopullinen päätökseni ratkesi siihen, että päiväkodin täti-H sanoi: "Kaikkein rankinta on, kun nämä pienet kasvavat isommiksi ja lähtevät. Heistä tulee kuin omia lapsia, joista on niin vaikea luopua." Tämä pätee varmasti jokaiseen hyvään hoitotätiin, mutta minä en voinut sietää ajatusta, että joku muu ajattelisi minun lastani omanaan. Sen lisäksi, että olen kontrolloiva, olen myös omistushaluinen. MINUN! Jos ei mikään muu tässä maailmassa, niin vähintäänkin lasteni pitäisi olla täysin, kokonaan minun. Minä vuodatin verta ja hikeä, kärsin kaikki tuskat ja vaivat, jotta lapsi tähän maailmaan pääsi. Hän kuuluu vain minulle (en unohtanut isukkia, mutta...).

Pääkoppaani ei mahdu hyväksyntä siitä, että olen antanut lapseni toisten kasvatettavaksi. Silti se on ollut tietoinen päätös, tosin olosuhteiden pakottamana. Miettiessäni vaihtoehtoja hakiessani tytölle hoitopaikkaa, en pystynyt laittamaan häntä perhepäivähoitajalle, vaikka sehän olisi ollut paras valinta päiväkodin vaihtuvien hoitajien ja isojen ryhmien sijaan. Vain neljä lasta, vain yksi hoitaja. Mutten kyennyt siihen, koska pelkäsin, että tytön suhde hoitajaansa olisi silloin ollut yhtä intiimi kuin hänen omaan äitiinsä, minuun. Hänellä olisi yhtäkkiä ollut kakkosäiti. Ei perhana. Päiväkodissa sentään tätejä on useita, ehkei lapsi pääse niin hyvin leimautumaan. Välillä joudun pysähtymään ja hengittämään syvään päästäkseni eroon siitä itseinhon tulvahduksesta, joka minut valtaa, tajutessani miten itserakkaasti ajattelen. Luoja, miten minä voin laittaa omat pelkoni lapsen hyvinvoinnin edelle?

Epäröin koko ajan, että olisiko sittenkin pitänyt ottaa se kolmen vuoden hoitovapaa ja kasvattaa tytär ihan itse kun vieraiden käsiin lapsen laittaminen on näin vaikeaa. Jos olen rehellinen, tiedän, että pollani olisi hajonnut neljän seinän sisällä, maailmani pyöriessä vain lapsen ympärillä... Mutta silti, olisiko kuitenkin pitänyt uhrautua ja hoitaa äidin velvollisuus? Tyttöni on niin pieni! Alle 11kuukautta kun päästin hänet pois. Ei osaa edes vielä kävellä. Välillä tuntuu, että palan helvetissä koko kuolemanjälkeisen elämäni tästä hyvästä.

Samassa päiväkodissa tyttömme kanssa on aloittanut jo neljä muuta lapsosta, kaksi sisarusparia. (Jokaisen nimi alkaa E-kirjaimella! Viiden een kopla!) Kolmivuotias tyttö ja hänen kaksivuotias veljensä parkuivat raivon, epäuskon, paniikin ja uupumuksen itkua ensimmäisenä päivänään alusta loppuun. Raivostuttavaa kuunneltavaa, minun oli vaikea löytää sympatiaa heille. Miten vaikeaa se nyt voi olla aloittaa päiväkoti? Mutta sitten taas, tyttö oli ollut kotona, vain äidin kanssa, kolme vuotta. Onhan se aikamoinen mullistus siinä vaiheessa. Tyttö itki vielä seuraavankin päivän kun 2vee poika se sijaan tuntui jo tointuneen.

Vertailukohta jätti minut pohtimaan, että ehkäpä lapselle on kuitenkin helpompi aloittaa päiväkoti nuorempana. Mitä nuorempana, sen parempi, jottei kasva liian kiinni äitiinsä ja sitten kärsi niin pirun paljon enemmän kun joutuu eroon. Jossain vaiheessahan se on pakko, viimeistään eskarin aloittaessa. Uskon vakaasti, että päiväkoti tekee lapsesta huomattavasti sosiaalisemman ja sopeutuvaisemman kuin kotona äidin kanssa oleminen. Paremmat valmiudet hän varmasti saa lastentarhan opettajan ohjauksessa ja ammattilaislastenhoitajien käsittelyssä, kuin ensikertalaisen, tietämättömän äidin haparoivassa kotihoidossa. Varmasti. Vaikka suhde omiin vanhempiin voikin sitten jäädä kylmäksi ja etäiseksi. Ehkä. 

En osaa päättää olenko tehnyt oikein vai väärin, mutta tuntuu, ettei takaisinkaan ole enää paluuta. Kaksi viikkoa neitimme on ollut päiväkodissa ja minä paiskin edelleenkin vuorotyötä. Tienaan rahaa ja näen lasta pari tuntia aamulla tai pari tuntia illalla. Hankalien työaikojen takia olemme joutuneet puhaltamaan yhteen hiileen miehen kanssa tavallista enemmän ja meistä on paljastunut aika hyvä tiimi. Se on lähentänyt meitä, vaikka perheaikaa meillä onkin kovin vähän. Kolmistaan (+karvainen) olemme liian harvoin, minä kun teen melkein kaikki viikonloput töitä ja mies arkipäivät. Joskus mietin, että annamme lapselle väärän kuvan yhtenäisestä perheestä. (Välillä kun vaikuttaa siltä, että elämme miehen kanssa kaukosuhteessa saman katon alla.) Onneksi pikkuneiti on vielä niin pieni, ettei ymmärrä. Ja ehkä siinä vaiheessa kun neiti ymmärtää, minä vaihdan virastotyöaikoihin.

Työpaikan vaihto pyörii mielessäni, mutta ei ole ajankohtainen vielä, sillä saan sentään arkivapaita ihan mukavasti. Yritän pitää huolen, että otan joka viikko lapsen yhdeksi päiväksi kotiin kanssani. Tyttö on siis päiväkodissa vain neljä päivää viikossa, ja aina yhden päivän ihan vain äidin kanssa. Äiti tarvitsee sen, muuten hän ei kestäisi. Uskon sen tekevän ihan hyvää tytöllekin, ainakin niin kauan kunnes hän alkaa itkeä S-tädin ja M-tädin perään eikä halua enää kotiin. Toivon tosiaan, että edellä mainittu jää vain painajaisiini. Ovathan muutkin perheet, tai lähinnä äidit, selvinneet tästä - päiväkodista.

Äidinrakkaus

Kaikki, mitä tarvitset, on rakkaus. Tämän kliseen varmasti jokainen meistä on kuullut. Kun sain tietää olevani raskaana, sain kuulla kyseisen fraasin muodossa ”sinun ei tarvitse kuin rakastaa sitä”. Helpommin sanottu, kuin tehty.

Voin hyvin ymmärtää miksi raiskauksesta raskaaksi tulevat eivät kykene pitämään kantamaansa vauvaa vaan päätyvät joko aborttiin tai adoptioon. Itselläni ei toki ollut mitään moiseen väkivaltaan, kauhuun ja tuskaan liittyvää, mutta jos olisi ollut, mitä olisin tehnyt? Normaalistihan lapsi on yhdistelmä niitä kahta asiaa mitä rakastat maailmassa kaikkein eniten – itseäsi ja puolisoasi. Kuinka siis edes voisit olla rakastamatta vatsassasi kasvavaa sikiötä? Vaan entä kun puolet alkavasta elämästä on jotain hyvää ja puolet pahaa?

”Muista, että jos pidät sen, et saa syyttää lastasi elämäsi pilaamisesta.” Ystäväni varoitus ei ollut mitenkään kaukaa haettu. Lapsen saaminen nimittäin tulee mullistamaan koko elämäni. Ei suinkaan vain niin, että pienokainen rajoittaa vapauttani, aikaani ja siirtyy keskipisteeksi elämääni oman itseni sijalle, vaan joudun myös etsimään uuden kodin (kämppäni on tarpeeksi iso meille korkeintaan vuodeksi) vaikka juurihan vasta sain ja sisustin tämän mieleisekseni! Joudun myös vaihtamaan alaa kokonaan, en nimittäin voi enää tehdä kolmivuorotyötä, saati 12tunnin vuoroja ja käydä vain nukkumassa kotona. Menetän siis kotini, työni ja vapauteni.

Tosiasioiden kohtaaminen aiheutti minulle alussa jonkin verran ahdistusta. Ajatus rahapulasta ja ammatinvaihdosta olivat rankkoja hyväksyä, mutta onneksi en ole materialisti tai urakeskeinen. Perhe on periaatteissani se ykkönen. Mutta juuri se sitten aiheuttikin ne suurimmat ongelmat. Tavoitteena kun on täydellinen perhe, ja todellisuudessa minua odottaa yksinhuoltajuus. Joka kerta kun soitan isälleni – voisitko isukki lainata poraa ja auttaa kiinnittämään uuden taulun seinälle, voisitko isi kertoa mitä lakkaa ostan kaupasta kun haluaisin hioa ja laittaa nätiksi tämän piirongin tai voisitko dädi heittää minut ja koiran toiselle puolelle kaupunkia kun julkiset eivät oikein kulje – niin sydäntäni oikein vihlaisee. Kenelle minun lapseni soittaa?

Alussa oli vaikea rakastaa masuasukasta kokonaisuudessaan, kun puolet sen verestä tuli mielestäni pilaantuneesta lähteestä. Syytin alun järkytyksessä lapsen isää enemmän kuin itseäni ja en voinut käsittää hänen kylmää päätöstään hylätä meidät. Nimenomaan meidät, koska minä joutuisin luopumaan paljosta ja jäisin pulaan ensikertalaisena äitinä ilman häntä. Huomasin kuitenkin nopeasti, että mitä enemmän vihaa tunsin isää kohtaan, sitä vaikeampi minun oli rakastaa lasta.

Ei auttanut muu kuin ottaa härkää sarvista ja päästää irti katkeruudesta. Ette ehkä voi kuivitella itseänne minun kenkiini, mutta ajatelkaa miten vaikeaa on antaa anteeksi ystävälle, joka jättää teidät pulaan – ihan kylmästi, tietoisesti ja itsekkäästi jättää teidät kuseen tilanteessa, josta ette tunne selviytyvänne yksin ja luotatte toisen apuun. En voinut muuta, kuin keskittyä niihin ominaisuuksiin, jotka kyseisessä miehessä ovat hyviä, ja viitata kintaalla kaikki epäkohdat.

Joskus tulee hetkiä, jolloin ajattelen asiaa paljon mustavalkoisemmin. Mies, joka hylkää lapsensa, ei ansaitse sitä, että hänen lapsensa arvostaa häntä. Jos isästä ei kerta ole isäksi, niin miksi lapsen pitäisi häntä kunnioittaa? Miksi minä en siis voisi vihata ja puhua pahaa mukulan siittäjästä? Koska sitten lapsi joutuisi aikamoisen konfliktin keskelle, ihan niin kuin minäkin odotusaikani alussa. Kuinka hyväksyä ja rakastaa sitä osaa, joka on isästä peräisin? Kuinka olla ylpeä itsestä, jos isä on äidin sanojen mukaan mätä kuin matoinen omena? Kuinka rikkinäisen lapsen siinä kasvattaisinkaan, jos tuomitsisin ja haukkuisin isän maanrakoon…

Onneksi raskaus kestää 9 kuukautta ja äidillä on aikaa psyykata itseään läpi jos jonkinmoista tunteiden vuoristorataa. Enää en nimittäin osaa vihata lapseni isää. Hän on antanut minulle elämäni upeimman joululahjan, oman lapsen. Olen hyväksynyt hänen valintansa ja perustelunsa – ja vaikken olisi samaa mieltä, yritän ymmärtää. Isyyttä on parempi olla pakottamatta kenellekään, enhän haluaisi miehen vihaavan lastaan. Mitään, mikä sinulle väkisin pakotetaan, ei ole kuitenkaan kovin helppo rakastaa. Joskus pohdin, että asiat olisivat varmasti hänellekin hyvin erilailla, jos minä en olisi lapsen äiti. Jos hän rakastaisi minua, ehkä hän rakastaisi myös lasta ja haluaisi olla sen elämässä. Taisteltuani itse ristiriitaisten tunteiden kanssa aiheen tiimoilta, kuinka voisin täysin tuomita isänkään?

On huojentavaa olla vihdoin tässä tunnetilassa, jossa rakastan lastani täysin. Periipä se isältään sitten vaaleat hiukset, siniset silmät, pystynenän tai puoli metriä enemmän pituutta kuin minulla on – tulen rakastamaan joka ikistä asiaa pennussani. Tunne vahvistuu päivä päivältä ja olen huomannut, että enää mikään muu ei minua ahdista kuin pelko siitä, että saatan menettää lapseni.

Voimakkaan rakkauden kylkiäisenä kulkee aina menetyksen pelko. Väitetään, ettei äidinrakkautta vahvempaa rakkautta olekaan, ja alan hiljalleen uskoa tuohon väittämään. Vauva on vielä mahassani, ja voin vain kuvitella miten valtavaksi tunne kasvaa kun pienokainen syntyy. En ole aikaisemmin ymmärtänyt lainkaan kun oma äitini on puhunut siitä jatkuvasta huolesta, jota vanhempi kantaa lastaan kohtaan. Nyt alan päästä kärryille. Tuntuu, että elämäni loppuisi ja kuolisin jos menettäisin tämän lapsen.

Katsoin eilen elokuvan Creation, joka kertoo Charles Darwinin elämästä ja evoluutioteorian kirjoittamisesta. Eniten leffa kuitenkin keskittyy Darwinin suunnattomaan suruun vanhimman tyttärensä menettämisestä. Elokuva kuvasi karmaisevan hyvin millaisen ikuisen vamman vanhempi saa sieluunsa kun menettää lapsensa. Itkin tietysti silmät päästäni kun pystyin niin voimakkaasti samaistumaan Paul Bettanyn esittämään musertavaan tuskaan.

Raskaus oli loppupeleissä paljon helpompaa alussa kun äidinrakkaus oli vasta orastamassa. Mitä enemmän välittää, sitä enemmän pelkää. Eikä mikään maailmassa ole yhtä pelottavaa kuin äidinrakkaus. Se on niin totaalinen ja valtava, etten usko minkään muun tunteen kykenevän samalla tavalla repimään ihmistä palasiksi. Vaikka kuinka vertailen tunteitani ex-miehiäni kohtaan ja tätä rakkautta, rinnastaminen on mahdotonta, rakkaus kumppaniin ja rakkaus lapseen eivät ottele edes samassa painosarjassa. Miehistä sentään pääsee yli. Kun menetät puolison, siitä pystyy vielä toipumaan (tai sitten en ole kokenut ”tosirakkautta”), mutta olen kuullut, että lapsensa menettämisestä ei toivu koskaan.

”Yhdenkään vanhemman ei pitäisi joutua hautaamaan lastaan.” Toteaa Bernard Hill ikimuistoisesti Taru Sormusten Herrasta elokuvassa Theodenin pojan haudalla. Luoja armahtakoon, etten koskaan joudu kokemaan moista päivää itse. Kontrolloivat ja ylihuolehtivat äidit saavat yhtäkkiä sympatiani. Ihmiselämä on niin pienestä kiinni. Katsot hetkeksi muualle ja lapsi juoksee autotielle (missä on lähin eläinten hautausmaa?) tai viet mukulat rannalle leikkimään ja yhtäkkiä yhtä päätä ei enää näykään aaltojen yläpuolella.

Ystäväni sanoi minulle raskaudesta kuullessaan, että ”lapsessa saat sellaisen rakkaan, joka ei koskaan jätä sinua” mutta eihän se pidä paikkaansa. Tulen rakastamaan tätä lasta enemmän kuin mitään maailmassa ja joku päivä se muuttaa ulos kotoa (ensin pari vuotta teininä huudeltuaan huoneensa ovelta, että ”pää kiinni, ämmä!”) alkaen elää omaa elämäänsä. Kuinka ihmeessä te muut äidit olette pystyneet päästämään irti? Olen kiitollinen, että äidinrakkaus on puhkeamassa kukkaan sisälläni, mutta tämä äidiksi ryhtyminen on paljon vaativampaa ja pelottavampaa kuin olisin koskaan kuvitellut. Pari kuukautta vielä ja sitten pitäisi olla valmis... Onkohan kukaan oikeasti koskaan valmis äidiksi? Minusta tuntuu, etten minä ainakaan.

Älä ikinä kerro

”Aiot pitää sen? No, kai se on helpompi vaihtoehto.” Totesi eräs kun kuuli raskaudestani. Jäin suu auki ihmettelemään, että miten niin helpompaa? ”No tiedäthän, kun se on jo tulossa niin antaa sitten tulla. Ei tarvitse miettiä asiaa.” Miten ihanan yksinkertainen maailma on joillekin. Voi kun itse osaisi olla miettimättä asioita ja tallustaisi läpi elämänsä kuin muuli hihnassa. Miten onnellinen ihminen varmaan olisikaan, jos olisi sen verran tyhmä tai laiska, ettei turhaan vaivaisi päätään perusteluilla, pohdinnoilla, harkinnalla ja suunnittelulla.

Sillä hetkellä, kun tein raskaustestin – kuten olin tehnyt vuosien varrella jo muutaman kerran – ja tuskin ehdin nostaa sen lavuaarin reunalle odottamaan ennen kuin ne kaksi sinistä viivaa jo kirkuivat positiivista, ei mikään maailmassa tuntunut enää helpolta. Tuijotin vihaisena vuoroin pakettia ja vuoroin testiä. Ohjeessa luki selkeällä suomenkielellä, että tuloksessa kestäisi kolme minuuttia, ei kolme sekuntia. Odotin itsepäisesti sen kolme minuuttia ja varman päälle vielä kolme ylimääräistä minuuttia ennen kuin luovutin ja pakotin itseni miettimään itse testitulosta.

Muutamia päiviä myöhemmin istuin bussissa matkallani klinikalle. Mielessäni pyöri erityisen vahvasti puhelu todennäköisen isän kanssa. ”En halua isäksi. En halua koko lasta!” Check. Ei isää. Entä minä sitten, mitä minä halusin? Muistelin synkkänä lapsuuttani.  Näin mielessäni ne kaksi nukkea, Marian ja Julian – kaksoset. Olin päättänyt jo alle kouluikäisenä, että saisin nuo kaksi tytärtä viimeistään 21-vuotiaana. Miksi juuri silloin? Koska olin laskenut, että valmistuisin lukiosta 19-vuotiaana, menisin naimisiin 20-vuotiaana ja lapset synnyttäisin 21-vuotiaana. Ennen kuin osasin laskea osasin jo miettiä sitä, että en halunnut teiniäidiksi, pitäisihän sitä ehtiä elääkin hetki. Mutta viimeistään kun ylittäisin sen maagisen kahdenkymmenen rajan, olisi aika ryhtyä äidiksi.

Ironista kyllä valmistuin lukiosta 19-vuotiaana ja olin kihloissa. Lapsuuden suunnitelmani saivat takapakkia vain hetken, sillä erottuani kaksikymppisenä löysin pian uuden rakkaan ja olin 21-vuotiaana naimisissa. Lapsia ei kuitenkaan siunaantunut. Yli viisi vuotta myöhemmin istuin nyt bussissa, avioero vireillä, raskaana. Päässäni kummitteli toinenkin pikkutyttönä tehty päätös; vaikka kävisi mitä muuta tahansa, aion saada lapsen nuorempana kuin äitini. Äitini sai ensimmäisensä 27-vuotiaana. Olin 26 ja täyttäisin loppukesästä sen 27.

Kun vihdoin makasin klinikalla ja lääkäri käynnisti ultralaitteen oloni oli surrealistinen. Olin raskaana ja harkitsin vakavasti aborttia. Elämäntilanteeni oli kaoottinen, rahallinen tilanteeni surkea, henkinen tilani vielä huonommassa jamassa. ”Olet seitsemän viikkoa raskaana.” Lääkäri informoi minua. Check. Hän nimesi hedelmöityksen todennäköisen ajankohdan päivän tarkkuudella. Isä varmistui. Check. ”Sikiö on terve, kaikki näyttää hyvältä. Sydämenlyönti on vahva.”

Oletteko koskaan kokenut sellaista hetkeä, jolloin maailma katoaa ympäriltä? Kaikki muuttuu valkoiseksi ja korvien välissä soi viimeinen lause, jonka kuulitte. Sanojen merkitys on yhtäkkiä muuttanut kaiken, mutta vaikutus on niin valtava, ettei se mahdu tajunnan käsiteltäväksi. ”Sydän?” Siinä kaikki mitä sain ulos suustani.

Kurkotin ensikerran katsomaan monitoria, jossa ultrakuva pyöri. ”Tuossa. Lyö vahvasti ja tasaisesti.” Lääkäri kertoi ja käänsi sitten monitoria sen verran, etten enää nähnyt. Verkkokalvoilleni oli kuitenkin jo ikuisesti palanut kuva siitä pienestä ihmismäisestä mötikästä, jonka sydän jyskytti hurjaa vauhtia. Eikö sen pitänyt näyttää pavulta tai joltain muulta epämääräiseltä, eikä mikroskooppiselta, elävältä olennolta?

Seuraavaksi minulle selitettiin yksityiskohdat abortista. Ota pilleri, tule takaisin parin päivän päästä sitten hoidetaan homma, supisteluja, veristä vuotoa. Nukutus, sikiö kaavitaan ulos, veristä vuotoa, jälkitarkastus. Vaihtoehtoja. Mitä haluat tehdä? Istuin siinä pöydän ääressä ja lääkäri katsoi minua hetken ennen kuin lähetti kotiin miettimään asiaa tarkemmin. ”Varaan sinulle ajan. Peruuta se, jos päätät pitää vauvan.” Check.

Odotushuoneessa oli äiti ja isoäiti vauvan kanssa. Kaikki kolme nauroivat iloisesti. Isä, äiti ja kaksi alle polven korkuista lasta leikkivät odotushuoneen leluilla lattialla. En jäänyt pukemaan ulkovaatteita vaan kiskoin niitä vauhdilla päälle samalla kun kiirehdin ulos rakennuksesta yrittäen olla suoranaisesti juoksematta. Ovesta ulos. Kulman taakse. Jaksaa jaksaa. Tsemppasin itseäni eteenpäin kunnes pääsin sivukujalle ja purskahdin itkuun. Jatkoin kuitenkin matkaa heti kun vain näin eteeni. Itkevä nainen sairaalan kulmalla – joku olisi saattanut tulla kysymään tarvitsinko apua.

Klinikalta bussipysäkilleni oli noin 15minuutin kävelymatka puiston läpi. Aloin laahustamaan lumihangessa eteenpäin, määrätietoisesti päämäärää kohti pyrkien, mutta aina parin askeleen jälkeen purskahdin kontrolloimattomaan itkuun. Kasasin itseni väkisin ohikulkijoiden lähestyessä, mutta pääosin sain kärsiä matkaani ilman ulkopuolisia häiriöitä. Sisällä myllertävä myrsky olikin aivan tarpeeksi matkaseuraa.

Kirosin itseäni syvimpään helvettiin kun en ollut osannut pitää housuja jalassani. Kirosin lapsen isää vielä syvemmälle ja päässäni helisi edelleen kirkkaasti miehen täysi kieltäytyminen vastuusta. ”Sinä teet tietysti oman päätöksesi, mutta tiedä, että minä en sitä halua.” Yksinhuoltajaäidiksi, mahtavaa. Mitä minullakin olisi tarjota lapselle? Ei isää, ei ehjää perhettä, vaikea lapsuus, rahat aina tiukalla, sossun luukulla, betonihelvettilähiö kasvupaikkana, aina pulaa kaikesta, jopa vaatteista ja ruoasta, äiti aina töissä. Mitä minulla olisi annettavana lapselle?

Kuinka ihmeessä selittäisin lapselle miksi isä hylkäsi? ”Mikä minussa oli vialla? Miksen minä kelpaa? Miksi olen huonompi? Miksi minulla on vähemmän kuin muilla?” Näin sen sieluni silmin, oman lapseni esittämässä kysymyksiä joihin minulla ei olisi kuin kamalia vastauksia. Olisiko julmaa saada lapsi tietäen, että tuomitsisi sen vähempiarvoiseen asemaan? Tapa vai anna elämä? Eräs ystäväni oli juuri kertonut minulle, että jos voisi, hän menisi ajassa taaksepäin ja sanoisi raskaana olevalle äidilleen ”tee abortti”. Entä jos itsekin epäonnistuisin äitinä niin täydellisesti, että lapseni joku päivä tulisi sanomaan päin naamaani ”sinun olisi vain pitänyt tehdä abortti”?

Minut on kasvatettu uskomaan rehellisyyteen ja vanhempani aina painottivat, että he eivät koskaan valehtelisi meille, joten mekään emme saaneet valehdella heille. Mutta rehellisyyden nimissä, ei kukaan halua saada tietää, että ei ollut suunniteltu ja haluttu lapsi. Äitisi olisi halunnut tehdä abortin. Isäsi ei halunnut sinua lainkaan. Isäsi hylkäsi ja katui sinua koko elämänsä. Sinä olit virhe, vahinko.

Matka klinikalta bussipysäkille on pisin, jonka koskaan elämässäni olen joutunut kävelemään. Kaiken kammottavan pyöriessä mielessäni näin yhä edelleen sen sydämensykkeen silmissäni. Lapseni sydän, joka löisi taukoamatta jopa sata vuotta, oli jo nyt töissä. Se piti hengissä sitä pientä elämän alkua, joka oli turvassa vatsani sisällä, ja täysin tietämätön siitä millaisen hirmumyrskyn se oli saanut aikaan kantajansa mielessä. Minun lapseni, omaa vertani, viaton ja syytön siihen tilanteeseen, joka sen oli laittanut aluille, tai siihen mitä sen olemassaolosta seuraisi. Se minun pitäisi tappaa.

Olin epäonnistunut ja alisuorittanut elämässäni liian monia asioita. Ammatti, ura, koulutus, talous, parisuhde, harrastukset… Olin jättänyt kesken, mennyt helpomman kautta, valinnut nopeimman vaihtoehdon ja yksinkertaisesti vain ryssinyt liian monia asioita. Jos oli yksi asia, minkä halusin elämässäni tehdä kunnolla, se oli äitiys. Ja siinä sitä nyt oltiin, aloittamassa vanhemmuutta surkeimmista mahdollisista lähtökohdista. Joutuisin tekemään hurjasti töitä, kantamaan kahden ihmisen vastuun, omistamaan seuraavat vuodet pelkästään lapseni hyväksi. Jos rakastaisin lastani enemmän kuin elämää, jos kertoisin sille joka ilta, että se oli parasta mitä minulle oli koskaan tapahtunut, jos päättäisin asettaa elämäntehtäväkseni äitiyden - olisiko se tarpeeksi?

Kun vihdoin pääsin bussipysäkille, kyyneleeni olivat kuivuneet. Tunnustin itselleni, että olivatpa asiat miten tahansa, en pystyisi tappamaan omaa lastani. Ehkä lapsi kiroaisi minut joku päivä syvimpään helvettiin siitä hyvästä, mutta vaihtoehtoja ei vain ollut. Kaikki ei aina mene niin kuin haluaisi. Se oli hyvä opetus, opetus joka lapsen olisikin syytä oppia jo nuorena. Eikä aina saanut kaikkea mitä halusi. Ei sekään huonompi opetus. Materia oli vain materiaa, mitä rahakaan oikeasti merkitsi? Ei raha itsessään tehnyt ketään onnelliseksi. Lapseni joutuisi oppimaan, että kaikki oli itse ansaittava. Tekisin kaikkeni, jotta lapseni olisi ylpeä siitä vähästä mitä sillä oli, silloin ei olisi tarvetta itkeä sen perään, mitä ei ollut.

Toimintasuunnitelma on valmiina ja se tuntuu hyvältä. Mutta oliko päätökseni oikein? Saati että oliko se helpompaa? Helppoa tuskin tulee mikään olemaan, eikä tilanteessa ehkä ollut oikeaa eikä väärää – kaikki ei aina ole niin mustavalkoista. Toivon lapselleni paljon sellaista, mitä se ei vain voi saada. Ehkä on vain hyvä, että me joudumme molemmat kohtaamaan elämän realiteetit ja päästämään irti lapsellisista unelmista, rakentamaan elämämme terveemmältä pohjalta. Kuolema on helppoa, eläminen on paljon vaikeampaa.

Ota kuva, se kestää kauemmin

”Jätä kaikki murehtiminen meille. Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin nauttia raskaudestasi!” Näin tokaisi lääkärini hymyillen RV26 käynnin päätteeksi. Raskaus on ihmeellistä aikaa, taianomainen vaihe naisen elämässä. Puut ovat täynnä keijuja, tontut vilistävät takapihalla ja pilvenhattaroiden lomassa lentelee siivekkäitä hevosia. Joka aamu näen sateenkaaren taivaalla kun olen niin onnellinen.

Raskauteen liittyy aivan uskomaton määrä naisen psyykkistä manipulointia, jonka tarkoitus on uskotella, että kaikki on aivan ihanaa. Kärsittyäni ensimmäiset viisi kuukautta jatkuvasta pahoinvoinnista, oksennettuani kesken hampaidenpesun tai bussipysäkillä odottelun, halailtuani puuta kymmenen minuuttia yli 25asteen pakkasessa päästäkseni eroon heikotuksesta, ja nukahdettuani seisoville jaloille asiakkaan naaman eteen aamuruuhkassa, odotan yhä edelleen sitä maagisen ihanaa raskautta. Voisin uskoa, että valoa näkyy jo tunnelin päässä, ellei tämä hetkellinen ”en oksenna, en ole väsynyt, ei huippaa eikä itketä” tilani olisi vain tyyntä ennen myrskyä.

Pohdin usein, ovatko muut raskaana olevat naiset todella niin onnellisia ja elämänsä parhaimmassa loistossa, kuin minun oletetaan olevan? Vai näenkö heidät vaaleanpunaisten lasien läpi siinä missä minutkin nähdään? Ummetus ja ripuli, virtsausongelmat ja vuodot, turvotus ja närästys, kipeät rinnat ja tolkuton hikoileminen – nämä raskauden ihanat boonukset kun eivät yleensä näy ulospäin. Ihmettelen kuinka kukaan voisi tuntea itsensä upeaksi kärsiessään edellä mainituista vaivoista. Samalla vielä vatsa kasvaa kohti jättiläiskurpitsan mittoja, että yritäpä siinä leikata varpaankynsiä, ajella sääriä – saati trimmata muuta karvoitusta – ja löytää yllesi kauniita hepeneitä.

Silti kuulen jatkuvasti muiden naisten suusta, että: ”Sinähän oikein hehkut!” Joka ikinen saman sukupuolen edustaja vakuuttaa minulle, että heistä raskaana olevat naiset näyttävät kauniilta. Se pallovatsa on vain ihana asia, eikä siitä saa sanoa pahaa sanaa! En tiedä yrittävätkö he psyykata itseään vai minua, mutta kovasti nämä naiset uskovat sanoihinsa. ”Se on niin luonnollista, se on siunattu tila.” Evoluution lahja ihmisnaaraille; kyky kantaa omaa jälkeläistään omassa kropassaan. Ehkä on vain loogista, että me olemme myös kehittäneet kyvyn nähdä paisuneen keskivartalon kauneutena.

En tosin ole varma onko miehille siunaantunut samaa kykyä. Imartelevinta, mitä urokselta olen kuullut, herran nähdessä vatsani, on: ”No sehän on kasvanut.” Yleisempi on: ”Oletko lihonut?” Raskaana olevaa naista ei mielletä seksikkääksi. Miehille kyseinen tila on itse asiassa katseenkääntäjä – siis poispäin. Ihan sama kuinka kaunis olet, jos olet selkeästi raskaana, mies rastii ruudun mielessään pieneen laatikkoon näköhavaintonsa vieressä: ”Poissa käytöstä.” – ja katsoo muualle.

Naiset ovat ryhtyneet taistelemaan tätä ”raskaana olevat eivät ole seksikkäitä” mielikuvaa vastaan. Tästä todisteena ovat yhä enemmän yleistyvät raskauskuvat – ne alastonversiot. Vai sanoisimmeko sensuellit kuvat, kuten on ilmeisesti soveliaampaa. Viimeaikaisimpia julkkisesimerkkejä on mm. Miranda Kerr, huippumalli joka vastikää pullautti naisten päiväunelle, Orlando Bloomille, muksun. Nainen ei hävennyt poseerata ilman rihman kiertämää, nännit nöpöttäen, tukka seksikkäästi märäksi sliipattuna.

Kuinka suosittu tällainen kuva sitten on miesväen surffatessa internetin ihmeellisessä maailmassa virikkeitä hakiessa? Niin, kyllä, minä mietin kuinka paljon kuvaa käytetään itsetyydytykseen kuten mitä tahansa muuta alastonkuvaa. Jos tissit ja perse on esillä, mihin muuhunkaan käyttöön naisen kuva voisi netissä joutua? ”Mutta Mirandahan on siinä raskaana!” Hengähtää suivaantunut lukija. ”Sehän olisi hävytöntä väärinkäyttöä! Perverssiä!” Mutta eikö kuva ole otettu juuri sen takia, että naisen raskausvartaloa voisi ihailla? Ah, aivan, meidän tulee ihailla itse raskautta, eikä vartaloa.

Seksuaalisuus raskauden aikana on yhä edelleen jollain tapaa tabu ja liian intiimiä sekä yksityistä jaettavaksi. Odottavaa äitiä toki yritetään tukea ja rohkaista, muun muassa vauvasivustoilla ja neuvolassa: ”Raskaudessa ei ole mitään syytä pidättäytyä seksistä.  Ajattele millaista voimaa voit saada seksuaalisuudestasi! Suo itsellesi tämä nautinnon ja ilon lähde.” Silti mies, joka haluaisi löytää itselleen raskaana olevan petikumppanin, leimataan välittömästi iljettäväksi pervoksi. Siis että joku fantasioisi kantavasta naisesta? Hyi… Asia on aivan eri raskaana olevan seurustelusuhteessa, nimittäin oma mies saa himoita vaimokettaan ihan siinä missä ennenkin – hän on kuitenkin tulevan lapsen isä ja tämä on kaikki luonnollista. Vaan entäpä miten käy sinkkunaisen?

Lasta ei hankita yksin, sen saattavat aluilleen kaksi ihmistä ja kaksi ihmistä lasta odottavat. Tämä on yleismaailmallinen normi – jonka kyydistä minä olen valitettavasti tippunut. Sinkkunainen, joka on raskaana, joutuu yllättävän ongelman eteen. Saanko minä harrastaa seksiä ja kenen kanssa? Kun lapsen isä ei tule kyseeseen eikä mitään muutakaan vakituista kumppania ole maisemissa, niin miten käy sen ”suurta voimaa antavan seksuaalisuuden” hyödyntämisen?

”Sinulla oli treffit kolmen eri miehen kanssa saman viikon aikana? Mutta olet raskaana! Siis kolme! Miten ihmeessä, eihän se raskaana pitäisi niin mennä!” Yksikään nainen ei yhtäkkiä ymmärrä miten odottava äiti voi hurmata itselleen urhon, tai ainakaan useamman. ”Eihän se nyt ihan normaalia ole.” Ilmestyy äkkiä avomielisimmänkin neitokaisen kanssa jutellessa. Kannustava ilmapiiri muuttuu nopeasti yleiseksi suvaitsemattomuudeksi: ”Mitä lapsesikin sanoisi, jos saisi tietää?” Treffailu ja varsinkin seksin harrastaminen onkin pahasta, vaarallista ja miettisit nyt vähän mitä olet tekemässä.

Sinkkuäidille selviää nopeasti mitkä ovat nyky-yhteiskunnan mieltämät rajat odottavalle naiselle. Raskaana olevaa naista saa himoita yksi ainoa ihminen, se puoliso – ja puolison tulisi olla se lapsen biologinen isä. Nainen saa haluta seksiä, mutta hänen on oltava täysin uskollinen lapsen isälle – ketään muuta ei saa himoita raskauden aikana, koska seksi muiden kanssa ei olisi luonnollista ja sopivaa. Seuraa hakeva mies ei saa haluta viedä sänkyynsä raskaana olevaa naista, se olisi pervoa. Raskaana oleva nainen ei saisi elää villiä sinkkuelämää ja deittailla, selibatia on ainoa vaihtoehto jos lapsen isää ei ole saatavilla.

Ihmisten mielipiteet ovat perujaan yksiavioisen yhteiskunnan moraalikäsitteistä, ja ne puskevatkin alitajunnastamme, opastaen siinä mikä on oikein ja väärin. Ne ovat niin syvään juurtuneita oppeja siitä miten maailman pitäisi pyöriä, ettei suurin osa edes voi sille mitään, ettei hyväksy raskaana olevan sinkkuilua. Mielipiteet eivät ole enää niin jyrkkiä kun vauva on syntynyt ja kyseessä on yksinhuoltajaäiti, eli jos vain jaksan odottaa kolmisen kuukautta (ja sitten ainakin soveliaan puoli vuotta todistaakseni olevani hyvä äiti) ennen kuin etsin itselleni treffiseuraa, olen taas yhteisön hyvissä kirjoissa.

Mutta nauti ja iloitse odotusajastasi! On hurjan tärkeää lapselle, että äiti on onnellinen raskaudessaan. Äidin tunteet välittyvät vauvalle, joten ole iloinen! Jos raskaana ollessa nyt joutuu tekemään muutamia uhrauksia, niin ei se kuitenkaan kestä kuin 9 kuukautta, ja siitäkin on jäljellä enää yksi kolmasosa! Että voisitko nyt olla tyytyväinen?

Minulle vakuutetaan, että pian kaipaan tätä aikaa. Myöhemmin katselen taaksepäin haikeana ja haaveilen seuraavasta odotuksesta innolla. Yhdeksän kuukautta ei ole mitään! Ohi sujauksessa! Maagista aikaa! Sinun pitää osata arvostaa sitä. Kyllä kyllä, minä yritän arvostaa sitä. Ehkä otan upeasta ”pidä se selibatiassa” kropastani kuvan niin kuin Miranda Kerr teki. Koska raskaus on vain hetkellistä. Ota kuva, se kestää kauemmin.

Maailman paras isä

Kun aikanaan kävin edellisen siippani kanssa parisuhdeterapiassa, kyseli psykologi minulta niitä tavanomaisia juttuja – kuten mikä on suhde isääni. Totesin isäni olleen erinomainen, aina paikalla kun tarvitaan, rauhallinen ja luotettava. ”Sanoiko hän rakastavansa sinua?” Nauroin, että sellainen pohjoisen mies, kuin minun isänikin on, ei puhu eikä pussaa. ”Halasiko isäsi sinua usein, kun olit lapsi?” Jäin miettimään. Ei, eipä isi ollut kokoajan sulkemassa syliinsä ujoa, kömpelöä, epävarmaa, teini-ikäistä tyttöään.

Lopulta psykologi päätyi siihen, että kaikki suhdeongelmani johtuvat pohjimmiltaan siitä, että isäni ei ole halannut minua tarpeeksi. Tuomio särähti omaan korvaani pahasti, sillä olen aina itse kokenut, että minulla on ystäväpiirini paras isä. Tuntuu muutenkin hävyttömältä syyttää vanhempiaan siitä, millaisen sopan on itse saanut aikaiseksi henkilökohtaisessa elämässään. Ja jos tosiaan isääni on syyttäminen kykenemättömyydestäni pitää pitkäaikaista suhdetta kasassa, miten ihmeessä kukaan, jolla ei ole ollut niin loistava isukki kuin minulla, pystyy seurustelemaan päivääkään?

Mikä sitten on hyvä isä? Sain huomata, että aiheesta on tehty tieteellisiä tutkimuksia jo vuosikymmenien ajan. Törmäsin eräässä lehdessä artikkeliin, jossa esiteltiin näitä erinomaisia ”hyvä isä” –tutkimuksia tuloksineen. Niiden mukaan, jos isä ei ole läsnä ja jaa tasapuolisesti lapsenhoitoa äidin kanssa, lapsesta kasvaa epäsosiaalinen. Tämä läsnäolo ja hoivaaminen isän puolelta näkyy merkittävästi lapsen kehityksessä jo ensimmäisestä ikävuodesta alkaen. Jos vauvalle siunaantuu tällainen hyvä isä, niin lapsesta kehittyy huomattavasti älykkäämpi, itsenäisempi ja aloitekykyisempi. Jo yhdeksänvuotiaina nämä täydellisten isukkien kasvatit pärjäävät kaikissa testeissä huono-onnisempia paremmin.

Mietitäänpä siis hetki mitä on odotettavissa minun lapselleni, jolla ei ole hyvää tai huonoa isää, vaan olematon isä. Tutkimuksissa ei ollut vertailuryhmää, jossa isää ei olisi lainkaan. Pitäisikö minun siis olettaa, että täysin poissaoleva isä on se huonoin skenaario? Vai katoavatko isän tuomat vaikutukset – niin positiiviset kuin negatiivisetkin – kun koko hahmoa ei ole? Sen verran tutkimuksissa oli todettu, että ”kolmiperhe” (kaksi vanhempaa ja vauva) selviävät vähemmillä uniongelmilla ja koliikilla kuin ”kaksiperhe” (jossa lapsen hoitamisen suorittaa vain toinen vanhemmista).

Lapsi tarvitsee hyvän isän kehittyäkseen tasapainoiseksi yksilöksi ja saavuttaakseen täyden potentiaalinsa. Näin voisi yhteen vetää tutkimuksista. Ehkä tämä selittää miksi maailma on niin täynnä sekopäisiä ja henkisesti arpeutuneita ihmisiä. Surkeaa ajatella, että esimerkiksi kaikki sotaleskien pienokaiset ovat tuomittuja olemaan ikuisesti huono-osaisempia… Vai ovatko?

Katsoin tuossa eräs päivä tippa linssissä sen uusimman Star Trek elokuvan. Voi miten urheasti George Kirk uhrasi elämänsä pelastaakseen 800 ihmistä, mukaan luettuna vaimonsa ja juuri syntyvän poikansa. Siinäpä vasta todellakin hyvä ja kunnioitettava isukki (tätä tuomiota myös hoettiin pitkin koko leffan)! Mutta kun jäin vähän syvällisemmin miettimään niin oliko G. Kirk parempi kuin oma isäni? Hän oli poikansa elämässä alle kolme minuuttia, ei yhtään halausta, ei minkäänlaista läsnäoloa, eikä ainakaan vaipanvaihtoa.

Myönnetään, että James T. Kirk kasvoi leffan mukaan aikamoisen hulttioiseksi ja ongelmalliseksi nuorukaiseksi, mutta siitä ei kukaan syyttänyt isän puutetta. Tuntuu, että ”hyvän isän” määritelmä täyttyi tässä tapauksessa pelkästään mielikuvalla. Isäsi oli hieno mies, voit olla hänestä ylpeä. Sittenpä poika taisteli puolet elämästään ollakseen isänsä muiston arvoinen. Sekö siis riittää? Minun ei tarvitse kuin luoda lapselleni tarpeeksi uljas mielikuva ja käsitys siittäjästään ja avot! lapsi on pelastettu?

Päättelemmekö tästä, että sellainen tavallinen pulliainen, normaali isukki, ei vedä vertoja kuolleen miehen muistolle? On siinä kovat paineet vanhemmille! Saati sitten kun ajattelen omaa isääni. Lapsiaan yli kaiken rakastava, meitä treeneissä juoksuttanut, pulassa auttanut, sylissä kantanut ja kanssamme leikkinyt isukki, on pilannut tyttärensä yhtälailla, kuin joku pahoinpitelevä juoppo, joka hyväksikäyttää ja halveksuu mukuloitaan, toivoen ettei heitä olisi koskaan syntynytkään? Jos laitan samalle viivalle nämä kolme jamppaa – sen kuolleen hyvän isän (vai sanoisimmeko hyvän miehen, isänä kun ei kaveri ehtinyt olla), sen läsnä olevan, luotettavan isän, joka ei aina muista halata ja sanoa niitä kolmea taikasanaa, sekä sen pieksevän, välinpitämättömän pummi-isän – niin mielestäni on kuitenkin aika selkeää millainen se todellinen hyvä isä on.

Vaikka tässä pääsisimmekin yhteisymmärrykseen siitä hyvän isän määritelmästä, niin se ei paljoa omalla kohdallani helpota. Huono isä jättää lapsensa henkiseen hyvinvointiin aukon, jota yksilö pyrkii lopun elämäänsä täyttämään, mutta käykö näin myös lapselle, jolla ei ole isää? Osaako vauvani kaivata jotain, mitä sillä ei koskaan ole ollut? Jossain vaiheessa ymmärrys siitä, että minulla ei ole isää niin kuin naapurin Matiaksella ja parhaalla kaverillani Hennalla, varmasti tulee vastaan. Onko se kuitenkaan enää nyky-yhteiskunnassa niin outoa kun on uusioperheitä ja sateenkaariperheitä? Jos se on ongelma, niin kuinka ihmeessä minä korvaan sen puuttuvan isän tarpeen?

Sitten taas, vaikka lapsella olisi mittareiden mukaan aivan täydelliset vanhemmat, ei kenestäkään kasva täydellistä ihmistä. Meillä jokaisella on heikkoutemme ja niitä ei pelasta maailma paraskaan isä – vaikka kuinka olisi punaviittainen supermies, ekspertti vaipanvaihtaja ja luonnonlahja vauvan tuudittaja yhdessä paketissa. Olisiko lapsellani suurempi todennäköisyys kasvaa briljantiksi yksilöksi kaikilla herkuilla, jos sen isä olisi kuvioissa mukana – oletettavasti kyllä. Pitääkö minun pelätä, että vaikka mitä tekisin, lapsestani kasvaa epäsosiaalinen, tyhmemmän puoleinen ja kykenemätön vajakki – tuskinpa. Vaikka sitten niin kävisikin, ihan pelkästään isänpuutteen vuoksi, niin onpahan maailma sitten täynnä muita samanlaisia, joiden isät eivät kyenneet yltämään täydellisyyden standardiin.