I have a dream

Painajainen. Olin synnyttämässä. Kipu säkenöi vatsassani kuin sisälleni olisi tungettu kasa hehkuvia hiiliä. Minua ravisteli taas yksi supistus. Joku olisi voinut yhtä hyvin seivästää minut keihäällä ja kaataa samalla päälleni kiehuvaa vettä. 

Miten minä olin taas raskaana? Oliko se taas sen paskiaisen, eksäni muksu? Ei helvetti, en halunnut toista lasta sen kusipään kanssa. Mietin, että minun olisi pakko antaa vauva pois, adoptioon. Miten minä muka pärjäisin kahden mukulan yksinhuoltajana?

Ajatukset katkesivat kun taas uusi kivun aalto hyökyi ylitseni ja kätilö käski minun ponnistaa. H-hetki oli saapunut. Kivun, veren ja parin vihaisen huudahduksen myötä maailmaan syntyi uusi lapsi. Tyttö. Ehdin juuri nähdä, että pienellä oli paksu tukko ruskeaa tukkaa päässään, kun toinen kasvottomista kätilöistä kääri muksun liinoihin ja alkoi kantaa tytärtäni pois.

Hätäännyin. "Odota! Mihin sinä viet sitä?" Kätilö käveli hämärästä huoneesta pimeään käytävää. Ei helvetti. Luokseni jäänyt nainen tarttui minua harteista kun yritin nousta. "Halusit antaa sen adoptioon." Aloin kirkua ja riuhtoa itseäni vapaaksi. Tajusin, etten enää koskaan näkisi tuota pienokaista, jos en tekisi jotain, ja helvetin äkkiä. "En minä tarkoittanut sitä! En sanonut sitä! Anna minun lapseni takaisin!"

Painimme hetken, tunsin oloni veltoksi ja heikoksi, mutta raivolla riehuin itseni irti kasvottoman naisen käsistä. Löin häntä. Kahdesti. Sitten tipuin sängystä. Olin yksin huoneessa. Ne olivat vieneet lapseni. Ei helvetti. Minuun sattui, tunsin kuinka veri valui reisiäni pitkin. Sattui niin hemmetisti. Mutta ainoa mitä pystyin ajattelemaan oli lapseni. Minun lapseni.

Raahauduin lattialla kohti ovea ja jätin verivanan jälkeeni. Pääsin oviaukolle ja kivusta huolimatta kiskoin itseni seisomaan. Käytävä oli sysimusta. Ne olivat menneet vasemmalle. Minua pelotti ja sattui. "Tuo se takaisin! Minä en antanut sitä pois! En sanonut sitä! Se on minun!" Kukaan ei vastannut huutooni, ei edes kaiku.

Nojasin seinään ja otin askeleen kerrallaan tuijottaen tiukasti eteenpäin, pimeyteen. Käteni maalasivat veristä vanaa seinälle edetessäni synkässä käytävässä, jonka seinät kaartuivat ahdistavasti ylleni. Jalat painoivat tonnin, kuin ne olisi tehty lyijystä. Huusin koko ajan. "Tuo se takaisin! Jumalauta, se on minun lapseni!" 

Oli pakko päästä lapsen luokse. Miten olin voinut edes ajatella, että annan sen pois? En ikinä. Mutta olin ajatellut sitä. Kylmä kauhu kouraisi sisintäni. Entä jos ansaitsin tämän? Minä olin pilannut kaiken. Olin epäröinyt. Olin surkea äiti. Niin kamala äiti, että eivät ne enää antaisi sitä takaisin. Yhtään virhettä ei saa tehdä, ei yhtään! Tai ne vievät lapsen pois. Huusin paniikissa: "Antakaa se takaisin! Se on minun lapseni!"

Yhtäkkiä edessä oli seinä, umpikuja, mutta myös ovi. Tiesin, että se oli oikea paikka! Tänne kaikki vastasyntyneet tuotiin syntymän jälkeen. Pieniin, muovisiin sairaalan kehtosänkyihin. Niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Syöksyin ovesta sisään. Minun lastani ei kukaan vie! Oli hämärää ja joka puolella oli nukkuvia vauvoja, eri kokoisissa ja mallisissa kehdoissaan. Ei yhtään kätilöitä.

Kompuroin kehdolta toiselle ja hiljalleen tajusin, että vauvoilla oli kaikilla ruskeat hiukset. Paniikkini alkoi kuohua yli äyräiden kun syöksähtelin katsomassa lasta toisensa jälkeen. Ei helvetti. Kaikilla ruskeat hiukset. Eikä yksikään näyttänyt minulta. Minkä näköinen se oli ollut? En muistanut. Lapsi vietiin pois niin äkkiä. Kauhu ja epätoivo yltyivät sisälläni. Sydämeeni sattui enemmän kuin kroppaani, vaikka liukastelin omiin, verisiin jalanjälkiini. Minä en tunnistanut omaa lastani. Kuka se oli? Ei kukaan näistä. Pakko olla!

Aloin höpöttää ääneen kuin hullu. "Minä saan sen takaisin jos vain tunnistan sen! Jos en tunnista ne vievät sen pois, pois huonolta äidiltä. Äiti tunnistaa lapsensa. En kelpaa äidiksi. Missä se on? Missä se on!!!"

Havahduin kuin piiskalla lyötynä hereille unestani. Tyttöni oli alkanut itkeä. Se oikea, kohta kaksivuotias tyttöni. Tajusin olevani sängyssä, kotona, ja veressä. Ei helvetti. Kuukautiset olivat alkaneet, vatsaan sattui niin perhanasti. Pikkumuruni parahti uudestaan, kuulosti hätääntyneeltä. Olin ylös sängystä niin nopeasti, että tasapaino petti ja kaaduin päin vaatekaappia. Se ei hidastanut tahtia vaan rymistelin itkevän lapsen luokse ovet paukkuen.

 Tyttö rauhoittui heti syliini päästyään ja vähän aikaa muksua tuuditeltuani aloin itsekin rauhoittua. Pikku blondi, sinisilmäinen nöpönenä. Tunnistin oman kultani jo pelkästä tuoksusta. Tiesin tarkalleen miten takatukka pyörtyi kiharoille ja päälaella kasvoi hiuksia tuskin lainkaan. Natiaisen kaikki kymmenet eri itkut olivat tuttuja, tunnistin niistä mitä hän halusi, mikä oli hätänä milloinkin. Minun lapseni.

Painajaisen jättämä, kouristava ahdistus alkoi hälvetä ja sen korvasivat tavallisen elämän huolet. Peittelin kullannupun vuoteeseen ja sipsutin sitten varpaillani keittiö-olohuone-makuuhuoneeni lavuaarille huitaisemaan buranaa naamaan. Ensin kipu, sitten sotku.

Seistessäni kolmelta aamuyöllä kuumassa suihkussa, jäin podiskelemaan miten paljon elämäni oli muuttunut. Ennen päiväni olivat täytenään untuvaisia haavekuvia ja toiveita, mutta nykyään yritän vain selvitä arjesta tunti kerrallaan, joskus viisi miinuuttiakin tuntuu kovalta tavoitteelta. Kun olin nuori, joskus kymmenisen vuotta sitten, kulutin aikani suhertamalla tulevan kartanoni pohjapiirrosta ruutupaperille, listaamalla vihkoon kuuden lapseni nimivaihtoehtoja, lauleskellen samalla riipaisevasta rakkaudesta kertovia lauluja.

Elin niin paljon unelmissani, että yhdeksäntoistakesäisenä otin itselleni kanji tatuoinnin (sen ensimmäisen tatskan), yumen, joka tarkoittaa unta tai unelmaa. Halusin aina muistaa, että minun tavoitteeni oli tehdä unelmistani totta, elää unelmiani elämässäni, eikä vain päässäni. Olin vakuuttunut, että joku päivä saisin kaiken sen, mitä pienessä mielessäni fantasioin.

Tuntuu jotenkin ironiselta, että juuri yume on ainoa tatuoinneistani, joka on levähtänyt oikein kunnolla, mennyt pilalle. Sitä ei pysty enää lukemaan, se on vain mustaa suttua kalpealla ihollani ilman mitään merkitystä, aivan kuten haaveeni. Rapistunut, haalistunut ja epämääräinen suttu. Olen kohta 30 vuotta elänyt sortuvissa pilvilinnoissani, ja viisi tärkeintä unelmaani ovat kaikki menneet vituiksi.

En tiedä mitä muiden ihmisten tavoitteet ovat elämässä, mutta minun ovat kiteytyneet rakkauteen, perheeseen, kotiin, uraan ja itseeni. Tässä järjestyksessä. Tuijotin kylpyhuoneen seinää lasisen suihkuoven läpi mitään näkemättä ja kuuma vesi höyrysi ympärilläni. Kuinka kaikki meni näin vituiksi?


Minulla oli unelma RAKKAUDESTA
Olen ollut viidesti elämässäni oikein kunnolla rakastunut. Ensimmäinen rakkauteni vei minut kihloihin asti, mutta loppupeleissä minun ei koskaan olisi pitänyt sanoa kyllä, en ollut valmis 18-kesäisenä sitoutumaan yhteen ihmiseen. Seuraava rakkauteni iski kuin salama taivaalta ja puolessatoista vuodessa olin naimisissa. Elämäni onnellisin päivä. Siitä sitten mentiinkin alamäkeä 5 vuotta enemmän tai vitusti enemmän onnettomana. Tähän väliin mahtui myös kaksi epätoivoista rakastumista miehiin, joita en sitten lopulta koskaan saanut, vaan he valitsivat jonkun toisen.

Viimeisin rakkauteni oli kuitenkin se kaikkein katkerin. Neljästi olin rakastunut ennenkin, mutten koskaan tällä tavalla. Tiesin heti alkuunsa, että mies oli minulle väärä eikä todennäköisesti tekisi minua koskaan onnelliseksi. Tämä oli kuitenkin sivuseikka, sillä ensimmäisen kerran rakastuin siihen kuuluisaan "sokeaan rakkauteen". Olisin tehnyt mitä tahansa, siedin mitä tahansa paskaa, tarvitsin häntä epätoivoisesti ja olin valmis olemaan koko lopun elämäni tämän miehen kanssa.

Niin, puhun muksuni isästä, mulkku eksästäni, jonka voisin kivittää torilla kansan hurratessa. Kyllä, olen ihan vitun katkera. Voitte tunkea naamaani karman lakia niin paljon kuin haluatte, mutta en mielestäni ole ansainnut sitä, miten tämä rakastuminen tuhosi itsetuntoni ja rusensi sydämeni surkastuneeksi rusinaksi. Kun kerrankin olin valmis joka sortin kompromissiin, antamaan kaikkeni, rakastamaan virheistä huolimatta, niin eihän se vastapuoli tietenkään tuntenut samoin.

Mikään ei syö sielua niin kuin rakkaus, joka ei saa vastakaikua. Paitsi ehkä tämä, kun rakkauteen vastataan halveksunnalla, manipulaatiolla ja alistamisella. Ja sitä sitten syö siitä kädestä sitä mitä tarjotaan. Kun rakastamasi ihminen antaa ymmärtää, että sinä olet virheellinen, kelpaamaton, ruma, samantekevä, huono, toisarvoinen ja tyhmä, kummasti sitä alkaa uskomaan. 

Eron jälkeen minua ovat ahdistaneet uusien ihmisten ja jopa vanhojen tuttujen tapaamiset. Alitajuisesti minulla on sellainen olo, että kaikki katsovat minua arvostellen, kuin jokainen lause, jonka suustani päästän, olisi idiotismia, enkä enää kelpaa kuten ennen. Koska jos en kelpaa miehelle, jota rakastan koko sydämestäni, miksi kukaan muukaan arvostaisi minua pätkän vertaa.

Samalla menetin kaupan päällisiksi uskoni rakkauteen. Roska paskaa. Kuinka monta kertaa mies on vannonut minulle ikuista rakkautta? Kuinka monesti olen ollut se pässi, jota on vedetty narussa? Saman katon alle, sormusta sormeen ja sitten ryhdytään kohtelemaan kuin likaista rättiä, pihtaamaan seksissä ja viettämään kaikki aika jonkin/jonkun muun parissa. Eikös kolmas kerta toden sano? No kolmesti se on nyt nähty. Yksikään mies ei jaksa rakastaa minua enää kun tuntee todellisen luonteeni. 

Tiedoksesi sydän, kädessäni on haulikko ja ammun sinut hevonvittuun siitä keuhkojeni kulmilta norkoilemasta, jos vielä kerrankin raahaat pääni pölkylle ja annat jonkun kyrpänaaman talloa minut maan rakoon "rakkaudellaan". Kannatan tätä nykyä intialaista, järjestettyä avioliittoa. Joku rikas, ansioitunut mies maksamaan viulut, siittämään muksut ja kusettamaan koirat sateella. Kuulostaa helvetin hyvältä. Ja ennen kuin se löytyy niin yksi pukki paukuttelemaan pilluni puuduksiin, kiitos. 


Minulla oli unelma KODISTA
Ennen kuin voin tosissani edes päiväunelmoida tyydyttävästä rynkytyksestä pitäisi varmaan asua jossain muualla, kuin vanhempiensa luona. Kohta kolmekymmentä ja täällä sitä ollaan, isin ja äidin nurkissa. Ennen unelmoin siitä vähintään viiden makuuhuoneen tornillisesta kartanosta, nyt olisi vain niin helvetin kiva, jos saisi edes jonkun 50 neliön kämpän, joka maksaisi alle 800 euroa kuussa.

Aloitin asunnon hakemisen viime vuoden marraskuussa. Olin aika varma, että pääsisin muuttamaan tammikuun loppuun mennessä, joten sovimme eksän kanssa, että hän sietäisi naamaani siihen asti, vaikka pelkkä läsnäoloni oli tässä vaiheessa hänelle riesa. No, puolessa välissä tammikuuta minulla ei edelleenkään ollut kämppää, en ollut saanut yhden ainutta tarjousta, vaikka olin hakenut sellaistakin paskaa, jota en halunnut. Eksällä tuli myös mitta täyteen ja hän potkaisi minut ja kakrun ulos, otti itselleen mieluisamman kämppiksen, niin että sain yhden päivän aikaa pakata ja painua vittuun.

Ainoa vaihtoehto oli mennä maitojunalla kotiin. Pentu sai vierashuoneen, minä sen yhteydessä olevan avokeittiö-olohuoneen. Kaikki kamat ängettiin tungettiin kahteen huoneeseen. Olemme kohta puoli vuotta eläneet pahvilaatikoista noissa kahdessa huoneessa. Sitä kuvittelisi, että yhäriksi äkillisesti joutunut muija, jolla on puolitoistavuotias lapsi, olisi kämpänhakijoiden kärkipäässä. Väärin. En asu kadulla, olisi pitänyt ilmoittaa itseni "osoitteettomaksi", mutta hmm... mitäs viranomaiset tykkäisivät kasvatuskyvystäni jos sanoisin olevani koditon? Ja hei, minullahan on työpaikka! Toisin sanottuna, koska en elä työkkärin, sossun, jonkun liiton tai valtion kustantamana, minulla pitäisi olla varaa maksaa 800-900 euron vuokra, eli hommata se yksityiseltä, mutta heidän mielestään taas olen liian köyhä ja epäluotettava.

Odotin kuukauden, kaksi, kolme, puoli vuotta. Tiedättekö miten arvottomaksi voi ihminen itsensä tuntea. Tungin hakemusta joka suuntaan, eikä kukaan katsonut minun kelpaavan, en ollut niin hyvätuloinen, että minut olisi otettu vuokralle, tai niin surkeassa jamassa, että kelpaisin almulistalle. Olen harvoin tuntenut itseni niin virheelliseksi. Vaikka yritin kuinka helvetisti en onnistunut tarjoamaan lapselleni edes omaa kotia. Apua ei tullut mistään, tarjouksia ei tullut mistään. Meni toukokuulle asti, ennen kuin sain ensimmäisen puhelinsoiton, että otanko 900euron kaksion? Eikä siihenkään ollut varaa. 

Jos joku tarjoaisi minulle 30 000 euroa myisin itseni sekuntiakaan epäröimättä. Haarat auki ja silmät kiinni. Mutta valitettavasti se vaihtoehto on melkein yhtä epätodennäköinen, kuin että saisin säästettyä rahat lainaa varten. Koska olisihan se nyt helvetti järkevämpää ostaa oma kämppä ja maksaa lainaa/vastinetta 600-700e/kk kuin jotain tonnin vuokraa ja elää kädestä suuhun. Sellaisella vuokralla saisin todennäköisesti alkaa käymään ruokajonossakin - jossa ei muuten edes aina riitä ruokaa kaikille hakijoille. Vaan ei anna pankkikaan lainaa, joten tässä sitä edelleen ollaan, vanhempien nurkissa, asunnottomana. Kartanoita olen lakannut piirtelemästä.


Minulla oli unelma PERHEESTÄ
Suurperheen äiti. Se oli mielessäni aina niin selkeä haave. Monen monta, täydellistä lasta. Kirkkainpana kaikesta, oli unelma omasta tyttärestä. Millainen hän olisi, ruskeatukkainen ja minun näköinen, tosi cool ja tottelevainen. Kristus sentään. Elämä opettaa. 

Mikä on vaistomainen reaktiosi siihen, jos joku lyö sinua? Kuvittele tilanne, jossa hääräilet keittiössä hyväntuulisena, on ollut ihan normaali päivä, ja sitten joku kävelee luoksesi, ihan neutraalisti, katsot häneen luottavaisena ja hymyilet – ja hän lyö sinua äkkiarvaamatta oikein olan takaa. Minun vaistomainen reaktioni on kylmä raivo – ja halu lyödä takaisin. Eikä tilanne muutu yhtään vaikka kyseessä olisi puolitoistavuotias lapsi.

Kun tyttäreni on väsynyt, nälkäinen tai erityisen hype tilassa, hän saattaa juosta luokseni, kiivetä sohvalle, minä ojennan käteni kohti, koska luulen hänen olevan tulossa syliini, ja tyttö sujahtaakin käsivarsien väliin, mutta vain mäjäyttääkseen minua kasvoille. Saatamme leikkiä yhdessä, hän on sylissäni ja pusuttelemme, kikatamme, ja yhtäkkiä hän vain päättää alkaa hakkaamaan kasvojani kaikin voimin. Hänen silmissään on yhtäkkiä sellainen määrätietoinen kiilto, lapsi tietää tarkalleen mitä tekee, ja hän lyö minua niin lujaa kuin pystyy. Miksi?
 
On niin helvetin vaikeaa välillä ymmärtää mitä kaikkea äitinä joutuu sietämään, vain siksi että nyt vaan pitää, kun on äiti. Hoen itselleni lähes taukoamatta, että tämä on taas väliaikaista, sellainen vaihe. Nyt on tämä "saako toisia lyödä vaihe", älä lyö takaisin tai mukula oppii, että saa. Nyt on tämä "sinä sanot ei ja minä kiljun lattialla vartin vaihe" ja älä menetä malttiasi tai lapsi oppii, että asiat ratkotaan huutamalla."Korvatulehduskierre-vaihe". "En suostu nukkumaan vaihe". Kuinka monta vaihdetta tässä kärryssä on?

Uurastettuani päivän töissä saadakseni lapselle ruokaa pöytään ja puhtaat vaatteet päälle, järjestettyäni tytön viemisen ja tuomisen päiväkodista, tehtyäni ruokaa, hoivattuani ja viihdytettyäni neitiä omasta stressistä ja väsymyksestä huolimatta, on muuten helvetin vaikea "ottaa yksi tiimin puolesta". Monen monta kertaa minut on vallannut se "millään, mitä hänen vuokseen teen, ei ole merkitystä, eikä tuo pahoinpitelevä ja kiukutteleva äpärä rakasta minua" olo. Silloin ollaan pohjalla.

Se on ollut kerran jos usemapikin, kun olen alkanut huutamaan lapselleni, vaikka järki sanoo sen aivan turhaksi ja tuhoisaksi tavaksi. Monesti olen melkein pudottanut lapsen sylistäni raivostuttuani siitä, että hän lyö minua. Karjun ja räyhään ”ei saa, ei perkele saa lyödä, ei saa satuttaa äitiä, jumalauta!”. Kiroilen, käännän selkäni lapselle, kiehun ja tärisen, joskus kävelen pois huoneesta tai heitän jonkun tavaran seinään, tai työnnän lapsen kylmästi pois. Vaikka kuinka syy olisi "vaiheessa" tai korvatulehduksessa, tai missä lie, joskus on vain vitun vaikeaa olla äiti.


En kuvitellut sen olevan tällaista. Minun pitäisi olla tyytyväinen, että lapseni luottaa minuun niin totaalisesti, että uskaltaa lyödä, testata rajojaa, kiukutella ja osoittaa kaikki tunteensa juuri minulle. Kasvatusoppaan mukaan se on tosi hyvä juttu. Kaikki se negatiivinen ja väkivaltainen paska, mitä lapseni kiitoksena antaa hoivalleni ja sille, että laitan hänet kaikkien omien tarpeitteni edelle, tuntuu aika surkealta minusta. Ovatko jotkut oikeasti luonnostaan hyviä tässä?

On yksi asia, joka minussakin herättää sen primitiivisen vaiston. Kipu. Ja nimenomaan lapsen kipu ja hätä, kun lapsi on sairas ja todella tarvitsee minua. Siinä venyy jo se katkennutkin pinna ja jaksaa, vaikkei oikeasti jaksaisi. Loppupeleissä sitä sietää ihan mitä tahansa muksunsa eteen. 

Eräs ilta, kun pikkukulta oli keuhkoputkentulehduksessa, hän oli niin väsynyt ja kipeä, että jouduin monta tuntia kävelemään edes takas asuntoa lapsi sylissä, jottei hän huutoitkenyt taukoamatta. Tytär nyyhkytti kaulaani vasten ja roikkui minussa kiinni kuin pieni apinanpoikanen. Hyräilin ja kävelin kävelemästä päästyäni, syöttäen aina välillä lusikallisen jugurttia taaperolle, joka ei ollut suostunut syömään juuri mitään koko päivänä. Lopulta, kun paitani oli märkä jugurtista, räästä ja kyyneleistä, kannoin pienen sänkyyn. Tyttö käpertyi kuin kilpikonna polvilleen sykkyrälle peiton alle, nukahti vihdoin. Seisoin siinä sängyn vieressä ja itkin äänettömästi pitkän tovin väsymystäni ja sydäntä särkevää huolta.

Ehkä homma olisi vähän erilaista, jos olisi hyvä mies rinnalla. En voi ihan tosissani mitenkään kuvitella enää hankkivani toista lasta, jos on mahdollisuus, että jään sen kanssa yksin. Ylipäätään se kuusi lasta saa minut kylmäksi kauhusta. Idyllinen perhekuva, joka mielessäni joskus oli, on nyt kadonnut. Sitä joko ollaan vanhempia, tai ollaan suhteessa. Molemmat eivät mahdu arkeen. Tähän tyttäreni lisäksi vaikka ne ikuisesti haaveilemani kaksoset, ja pari villiä poikaa, niin miten minä muka repeäisin joka suuntaan?

Tämä kultainen esikoiseni opettaa minulle kovalla kädellä mitä äitiys on, mitä kasvatus on, mitä perhe on. Se on sitä, että unohdetaan 06-20 välillä kaikki mitä sinä itse haluat ja järjestetään kaikki sen mukaan mitä lapsi tarvitsee. Tässä ei mitään suhteita rakenneta, tässä ei mitään kroppaa treenata, tässä ei unelmaduunia haeta tai uraa rakenneta. Tässä keitetään puuroa, vaihdetaan vaippaa, kuskataan muksua, tienataan leipä pöytään, siivotaan joskus jos ehditään, pyykätään kun vaatteet loppuvat ja kaikki kotona olo aika kannetaan sylissä eroahdistuksesta ja läheisyyden kaipuusta kärsivää pellavapäätä, joka huutaa epätoivoisesti äitiä, kuin kaikki maailman valo katoaisi jos mamma hetkenkään on antamatta huomiotaan.


Minulla oli myös unelma URASTA ja ennen kaikkea MINUSTA
Mitä kaikkea minä voisinkaan olla. Olen ihmeellinen ja mahtava nainen. Olin. Nyt olen vain äiti. Olen halunnut maalata, kirjoittaa, sisustaa, harrastaa. Minusta piti tulla kirjailija tai journalisti. Nyt olen tavallinen toimistotyöläinen taulukkopalkalla. Harvat vapaat tuntini kuluvat nukkumiseen tai muutaman ystäväsuhteeni ylläpitoon, yleensä facebookissa, samalla kun kokkaan tai viikkaan pyykkejä.

Kuulostan ehkä marttyyriltä, mutta loppujen lopuksi tämähän on tietoinen valinta. Huomasin nimittäin, että en pystynyt mitenkään olemaan onnellinen niin kauan, kun yritin olla onnellinen. Minun onnellisuuteni on kiinni asioista, kuten seksi, lukeminen, kirjoittaminen, elokuvat, hyvä ruoka, maalaaminen, viihtyisät katukahvilat, älykäs ja humoristinen seura, musiikki. Kun yritin tavoitella näitä asioita, ottaa omaa aikaa ja panostaa minuun ja siihen mitä minä haluan, petyin joka ikinen kerta. Lapsi ei leiki nätisti vaan kaataa koirien vesikipon matoille ja sohville, kun yritän lukea lehteä hetken. Kavereiden kanssa ei voi jutella ja syödä rauhassa ravintolassa, kun pikkuneiti heittelee tomaatin paloilla viereisiä pöytäseurueita. Pitkällä iltakävelyllä ei voi käydä kun lapsi kirkuu raivoissaan puolet matkasta kun ei saanut loiskuttaa vesilammikossa tarpeeksi kauan.

On täysin turhaa yrittää tulla onnelliseksi mistään muusta tällä hetkellä, kuin siitä, että tekee lapsen tyytyväiseksi. Ja lopulta, kun päästin irti kaikesta siitä mitä olen itselleni halunnut, kuten urasta, harrastuksista ja seksielämästä, pystyin olemaan taas tyytyväinen minäkin. Jos onnistun leikittämään, syöttämään, kylvettämään, vaatettamaan ja nukuttamaan mukulan hymy molempien huulilla, olen päivän päätteeksi ihan varteenotettavan onnellinen. Jos niiden kahden tunnin aikana, jotka minulle jää pennun nukkumaan mentyä, jaksan sekä ehdin katsoa jotain telkasta, lukea kirjaa tai höpistä ystävälleni, tulee niin loistava onnistumisen tunne, että elämä maistuu ihan elämisen arvoiselta.