I have a dream

Painajainen. Olin synnyttämässä. Kipu säkenöi vatsassani kuin sisälleni olisi tungettu kasa hehkuvia hiiliä. Minua ravisteli taas yksi supistus. Joku olisi voinut yhtä hyvin seivästää minut keihäällä ja kaataa samalla päälleni kiehuvaa vettä. 

Miten minä olin taas raskaana? Oliko se taas sen paskiaisen, eksäni muksu? Ei helvetti, en halunnut toista lasta sen kusipään kanssa. Mietin, että minun olisi pakko antaa vauva pois, adoptioon. Miten minä muka pärjäisin kahden mukulan yksinhuoltajana?

Ajatukset katkesivat kun taas uusi kivun aalto hyökyi ylitseni ja kätilö käski minun ponnistaa. H-hetki oli saapunut. Kivun, veren ja parin vihaisen huudahduksen myötä maailmaan syntyi uusi lapsi. Tyttö. Ehdin juuri nähdä, että pienellä oli paksu tukko ruskeaa tukkaa päässään, kun toinen kasvottomista kätilöistä kääri muksun liinoihin ja alkoi kantaa tytärtäni pois.

Hätäännyin. "Odota! Mihin sinä viet sitä?" Kätilö käveli hämärästä huoneesta pimeään käytävää. Ei helvetti. Luokseni jäänyt nainen tarttui minua harteista kun yritin nousta. "Halusit antaa sen adoptioon." Aloin kirkua ja riuhtoa itseäni vapaaksi. Tajusin, etten enää koskaan näkisi tuota pienokaista, jos en tekisi jotain, ja helvetin äkkiä. "En minä tarkoittanut sitä! En sanonut sitä! Anna minun lapseni takaisin!"

Painimme hetken, tunsin oloni veltoksi ja heikoksi, mutta raivolla riehuin itseni irti kasvottoman naisen käsistä. Löin häntä. Kahdesti. Sitten tipuin sängystä. Olin yksin huoneessa. Ne olivat vieneet lapseni. Ei helvetti. Minuun sattui, tunsin kuinka veri valui reisiäni pitkin. Sattui niin hemmetisti. Mutta ainoa mitä pystyin ajattelemaan oli lapseni. Minun lapseni.

Raahauduin lattialla kohti ovea ja jätin verivanan jälkeeni. Pääsin oviaukolle ja kivusta huolimatta kiskoin itseni seisomaan. Käytävä oli sysimusta. Ne olivat menneet vasemmalle. Minua pelotti ja sattui. "Tuo se takaisin! Minä en antanut sitä pois! En sanonut sitä! Se on minun!" Kukaan ei vastannut huutooni, ei edes kaiku.

Nojasin seinään ja otin askeleen kerrallaan tuijottaen tiukasti eteenpäin, pimeyteen. Käteni maalasivat veristä vanaa seinälle edetessäni synkässä käytävässä, jonka seinät kaartuivat ahdistavasti ylleni. Jalat painoivat tonnin, kuin ne olisi tehty lyijystä. Huusin koko ajan. "Tuo se takaisin! Jumalauta, se on minun lapseni!" 

Oli pakko päästä lapsen luokse. Miten olin voinut edes ajatella, että annan sen pois? En ikinä. Mutta olin ajatellut sitä. Kylmä kauhu kouraisi sisintäni. Entä jos ansaitsin tämän? Minä olin pilannut kaiken. Olin epäröinyt. Olin surkea äiti. Niin kamala äiti, että eivät ne enää antaisi sitä takaisin. Yhtään virhettä ei saa tehdä, ei yhtään! Tai ne vievät lapsen pois. Huusin paniikissa: "Antakaa se takaisin! Se on minun lapseni!"

Yhtäkkiä edessä oli seinä, umpikuja, mutta myös ovi. Tiesin, että se oli oikea paikka! Tänne kaikki vastasyntyneet tuotiin syntymän jälkeen. Pieniin, muovisiin sairaalan kehtosänkyihin. Niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Syöksyin ovesta sisään. Minun lastani ei kukaan vie! Oli hämärää ja joka puolella oli nukkuvia vauvoja, eri kokoisissa ja mallisissa kehdoissaan. Ei yhtään kätilöitä.

Kompuroin kehdolta toiselle ja hiljalleen tajusin, että vauvoilla oli kaikilla ruskeat hiukset. Paniikkini alkoi kuohua yli äyräiden kun syöksähtelin katsomassa lasta toisensa jälkeen. Ei helvetti. Kaikilla ruskeat hiukset. Eikä yksikään näyttänyt minulta. Minkä näköinen se oli ollut? En muistanut. Lapsi vietiin pois niin äkkiä. Kauhu ja epätoivo yltyivät sisälläni. Sydämeeni sattui enemmän kuin kroppaani, vaikka liukastelin omiin, verisiin jalanjälkiini. Minä en tunnistanut omaa lastani. Kuka se oli? Ei kukaan näistä. Pakko olla!

Aloin höpöttää ääneen kuin hullu. "Minä saan sen takaisin jos vain tunnistan sen! Jos en tunnista ne vievät sen pois, pois huonolta äidiltä. Äiti tunnistaa lapsensa. En kelpaa äidiksi. Missä se on? Missä se on!!!"

Havahduin kuin piiskalla lyötynä hereille unestani. Tyttöni oli alkanut itkeä. Se oikea, kohta kaksivuotias tyttöni. Tajusin olevani sängyssä, kotona, ja veressä. Ei helvetti. Kuukautiset olivat alkaneet, vatsaan sattui niin perhanasti. Pikkumuruni parahti uudestaan, kuulosti hätääntyneeltä. Olin ylös sängystä niin nopeasti, että tasapaino petti ja kaaduin päin vaatekaappia. Se ei hidastanut tahtia vaan rymistelin itkevän lapsen luokse ovet paukkuen.

 Tyttö rauhoittui heti syliini päästyään ja vähän aikaa muksua tuuditeltuani aloin itsekin rauhoittua. Pikku blondi, sinisilmäinen nöpönenä. Tunnistin oman kultani jo pelkästä tuoksusta. Tiesin tarkalleen miten takatukka pyörtyi kiharoille ja päälaella kasvoi hiuksia tuskin lainkaan. Natiaisen kaikki kymmenet eri itkut olivat tuttuja, tunnistin niistä mitä hän halusi, mikä oli hätänä milloinkin. Minun lapseni.

Painajaisen jättämä, kouristava ahdistus alkoi hälvetä ja sen korvasivat tavallisen elämän huolet. Peittelin kullannupun vuoteeseen ja sipsutin sitten varpaillani keittiö-olohuone-makuuhuoneeni lavuaarille huitaisemaan buranaa naamaan. Ensin kipu, sitten sotku.

Seistessäni kolmelta aamuyöllä kuumassa suihkussa, jäin podiskelemaan miten paljon elämäni oli muuttunut. Ennen päiväni olivat täytenään untuvaisia haavekuvia ja toiveita, mutta nykyään yritän vain selvitä arjesta tunti kerrallaan, joskus viisi miinuuttiakin tuntuu kovalta tavoitteelta. Kun olin nuori, joskus kymmenisen vuotta sitten, kulutin aikani suhertamalla tulevan kartanoni pohjapiirrosta ruutupaperille, listaamalla vihkoon kuuden lapseni nimivaihtoehtoja, lauleskellen samalla riipaisevasta rakkaudesta kertovia lauluja.

Elin niin paljon unelmissani, että yhdeksäntoistakesäisenä otin itselleni kanji tatuoinnin (sen ensimmäisen tatskan), yumen, joka tarkoittaa unta tai unelmaa. Halusin aina muistaa, että minun tavoitteeni oli tehdä unelmistani totta, elää unelmiani elämässäni, eikä vain päässäni. Olin vakuuttunut, että joku päivä saisin kaiken sen, mitä pienessä mielessäni fantasioin.

Tuntuu jotenkin ironiselta, että juuri yume on ainoa tatuoinneistani, joka on levähtänyt oikein kunnolla, mennyt pilalle. Sitä ei pysty enää lukemaan, se on vain mustaa suttua kalpealla ihollani ilman mitään merkitystä, aivan kuten haaveeni. Rapistunut, haalistunut ja epämääräinen suttu. Olen kohta 30 vuotta elänyt sortuvissa pilvilinnoissani, ja viisi tärkeintä unelmaani ovat kaikki menneet vituiksi.

En tiedä mitä muiden ihmisten tavoitteet ovat elämässä, mutta minun ovat kiteytyneet rakkauteen, perheeseen, kotiin, uraan ja itseeni. Tässä järjestyksessä. Tuijotin kylpyhuoneen seinää lasisen suihkuoven läpi mitään näkemättä ja kuuma vesi höyrysi ympärilläni. Kuinka kaikki meni näin vituiksi?


Minulla oli unelma RAKKAUDESTA
Olen ollut viidesti elämässäni oikein kunnolla rakastunut. Ensimmäinen rakkauteni vei minut kihloihin asti, mutta loppupeleissä minun ei koskaan olisi pitänyt sanoa kyllä, en ollut valmis 18-kesäisenä sitoutumaan yhteen ihmiseen. Seuraava rakkauteni iski kuin salama taivaalta ja puolessatoista vuodessa olin naimisissa. Elämäni onnellisin päivä. Siitä sitten mentiinkin alamäkeä 5 vuotta enemmän tai vitusti enemmän onnettomana. Tähän väliin mahtui myös kaksi epätoivoista rakastumista miehiin, joita en sitten lopulta koskaan saanut, vaan he valitsivat jonkun toisen.

Viimeisin rakkauteni oli kuitenkin se kaikkein katkerin. Neljästi olin rakastunut ennenkin, mutten koskaan tällä tavalla. Tiesin heti alkuunsa, että mies oli minulle väärä eikä todennäköisesti tekisi minua koskaan onnelliseksi. Tämä oli kuitenkin sivuseikka, sillä ensimmäisen kerran rakastuin siihen kuuluisaan "sokeaan rakkauteen". Olisin tehnyt mitä tahansa, siedin mitä tahansa paskaa, tarvitsin häntä epätoivoisesti ja olin valmis olemaan koko lopun elämäni tämän miehen kanssa.

Niin, puhun muksuni isästä, mulkku eksästäni, jonka voisin kivittää torilla kansan hurratessa. Kyllä, olen ihan vitun katkera. Voitte tunkea naamaani karman lakia niin paljon kuin haluatte, mutta en mielestäni ole ansainnut sitä, miten tämä rakastuminen tuhosi itsetuntoni ja rusensi sydämeni surkastuneeksi rusinaksi. Kun kerrankin olin valmis joka sortin kompromissiin, antamaan kaikkeni, rakastamaan virheistä huolimatta, niin eihän se vastapuoli tietenkään tuntenut samoin.

Mikään ei syö sielua niin kuin rakkaus, joka ei saa vastakaikua. Paitsi ehkä tämä, kun rakkauteen vastataan halveksunnalla, manipulaatiolla ja alistamisella. Ja sitä sitten syö siitä kädestä sitä mitä tarjotaan. Kun rakastamasi ihminen antaa ymmärtää, että sinä olet virheellinen, kelpaamaton, ruma, samantekevä, huono, toisarvoinen ja tyhmä, kummasti sitä alkaa uskomaan. 

Eron jälkeen minua ovat ahdistaneet uusien ihmisten ja jopa vanhojen tuttujen tapaamiset. Alitajuisesti minulla on sellainen olo, että kaikki katsovat minua arvostellen, kuin jokainen lause, jonka suustani päästän, olisi idiotismia, enkä enää kelpaa kuten ennen. Koska jos en kelpaa miehelle, jota rakastan koko sydämestäni, miksi kukaan muukaan arvostaisi minua pätkän vertaa.

Samalla menetin kaupan päällisiksi uskoni rakkauteen. Roska paskaa. Kuinka monta kertaa mies on vannonut minulle ikuista rakkautta? Kuinka monesti olen ollut se pässi, jota on vedetty narussa? Saman katon alle, sormusta sormeen ja sitten ryhdytään kohtelemaan kuin likaista rättiä, pihtaamaan seksissä ja viettämään kaikki aika jonkin/jonkun muun parissa. Eikös kolmas kerta toden sano? No kolmesti se on nyt nähty. Yksikään mies ei jaksa rakastaa minua enää kun tuntee todellisen luonteeni. 

Tiedoksesi sydän, kädessäni on haulikko ja ammun sinut hevonvittuun siitä keuhkojeni kulmilta norkoilemasta, jos vielä kerrankin raahaat pääni pölkylle ja annat jonkun kyrpänaaman talloa minut maan rakoon "rakkaudellaan". Kannatan tätä nykyä intialaista, järjestettyä avioliittoa. Joku rikas, ansioitunut mies maksamaan viulut, siittämään muksut ja kusettamaan koirat sateella. Kuulostaa helvetin hyvältä. Ja ennen kuin se löytyy niin yksi pukki paukuttelemaan pilluni puuduksiin, kiitos. 


Minulla oli unelma KODISTA
Ennen kuin voin tosissani edes päiväunelmoida tyydyttävästä rynkytyksestä pitäisi varmaan asua jossain muualla, kuin vanhempiensa luona. Kohta kolmekymmentä ja täällä sitä ollaan, isin ja äidin nurkissa. Ennen unelmoin siitä vähintään viiden makuuhuoneen tornillisesta kartanosta, nyt olisi vain niin helvetin kiva, jos saisi edes jonkun 50 neliön kämpän, joka maksaisi alle 800 euroa kuussa.

Aloitin asunnon hakemisen viime vuoden marraskuussa. Olin aika varma, että pääsisin muuttamaan tammikuun loppuun mennessä, joten sovimme eksän kanssa, että hän sietäisi naamaani siihen asti, vaikka pelkkä läsnäoloni oli tässä vaiheessa hänelle riesa. No, puolessa välissä tammikuuta minulla ei edelleenkään ollut kämppää, en ollut saanut yhden ainutta tarjousta, vaikka olin hakenut sellaistakin paskaa, jota en halunnut. Eksällä tuli myös mitta täyteen ja hän potkaisi minut ja kakrun ulos, otti itselleen mieluisamman kämppiksen, niin että sain yhden päivän aikaa pakata ja painua vittuun.

Ainoa vaihtoehto oli mennä maitojunalla kotiin. Pentu sai vierashuoneen, minä sen yhteydessä olevan avokeittiö-olohuoneen. Kaikki kamat ängettiin tungettiin kahteen huoneeseen. Olemme kohta puoli vuotta eläneet pahvilaatikoista noissa kahdessa huoneessa. Sitä kuvittelisi, että yhäriksi äkillisesti joutunut muija, jolla on puolitoistavuotias lapsi, olisi kämpänhakijoiden kärkipäässä. Väärin. En asu kadulla, olisi pitänyt ilmoittaa itseni "osoitteettomaksi", mutta hmm... mitäs viranomaiset tykkäisivät kasvatuskyvystäni jos sanoisin olevani koditon? Ja hei, minullahan on työpaikka! Toisin sanottuna, koska en elä työkkärin, sossun, jonkun liiton tai valtion kustantamana, minulla pitäisi olla varaa maksaa 800-900 euron vuokra, eli hommata se yksityiseltä, mutta heidän mielestään taas olen liian köyhä ja epäluotettava.

Odotin kuukauden, kaksi, kolme, puoli vuotta. Tiedättekö miten arvottomaksi voi ihminen itsensä tuntea. Tungin hakemusta joka suuntaan, eikä kukaan katsonut minun kelpaavan, en ollut niin hyvätuloinen, että minut olisi otettu vuokralle, tai niin surkeassa jamassa, että kelpaisin almulistalle. Olen harvoin tuntenut itseni niin virheelliseksi. Vaikka yritin kuinka helvetisti en onnistunut tarjoamaan lapselleni edes omaa kotia. Apua ei tullut mistään, tarjouksia ei tullut mistään. Meni toukokuulle asti, ennen kuin sain ensimmäisen puhelinsoiton, että otanko 900euron kaksion? Eikä siihenkään ollut varaa. 

Jos joku tarjoaisi minulle 30 000 euroa myisin itseni sekuntiakaan epäröimättä. Haarat auki ja silmät kiinni. Mutta valitettavasti se vaihtoehto on melkein yhtä epätodennäköinen, kuin että saisin säästettyä rahat lainaa varten. Koska olisihan se nyt helvetti järkevämpää ostaa oma kämppä ja maksaa lainaa/vastinetta 600-700e/kk kuin jotain tonnin vuokraa ja elää kädestä suuhun. Sellaisella vuokralla saisin todennäköisesti alkaa käymään ruokajonossakin - jossa ei muuten edes aina riitä ruokaa kaikille hakijoille. Vaan ei anna pankkikaan lainaa, joten tässä sitä edelleen ollaan, vanhempien nurkissa, asunnottomana. Kartanoita olen lakannut piirtelemästä.


Minulla oli unelma PERHEESTÄ
Suurperheen äiti. Se oli mielessäni aina niin selkeä haave. Monen monta, täydellistä lasta. Kirkkainpana kaikesta, oli unelma omasta tyttärestä. Millainen hän olisi, ruskeatukkainen ja minun näköinen, tosi cool ja tottelevainen. Kristus sentään. Elämä opettaa. 

Mikä on vaistomainen reaktiosi siihen, jos joku lyö sinua? Kuvittele tilanne, jossa hääräilet keittiössä hyväntuulisena, on ollut ihan normaali päivä, ja sitten joku kävelee luoksesi, ihan neutraalisti, katsot häneen luottavaisena ja hymyilet – ja hän lyö sinua äkkiarvaamatta oikein olan takaa. Minun vaistomainen reaktioni on kylmä raivo – ja halu lyödä takaisin. Eikä tilanne muutu yhtään vaikka kyseessä olisi puolitoistavuotias lapsi.

Kun tyttäreni on väsynyt, nälkäinen tai erityisen hype tilassa, hän saattaa juosta luokseni, kiivetä sohvalle, minä ojennan käteni kohti, koska luulen hänen olevan tulossa syliini, ja tyttö sujahtaakin käsivarsien väliin, mutta vain mäjäyttääkseen minua kasvoille. Saatamme leikkiä yhdessä, hän on sylissäni ja pusuttelemme, kikatamme, ja yhtäkkiä hän vain päättää alkaa hakkaamaan kasvojani kaikin voimin. Hänen silmissään on yhtäkkiä sellainen määrätietoinen kiilto, lapsi tietää tarkalleen mitä tekee, ja hän lyö minua niin lujaa kuin pystyy. Miksi?
 
On niin helvetin vaikeaa välillä ymmärtää mitä kaikkea äitinä joutuu sietämään, vain siksi että nyt vaan pitää, kun on äiti. Hoen itselleni lähes taukoamatta, että tämä on taas väliaikaista, sellainen vaihe. Nyt on tämä "saako toisia lyödä vaihe", älä lyö takaisin tai mukula oppii, että saa. Nyt on tämä "sinä sanot ei ja minä kiljun lattialla vartin vaihe" ja älä menetä malttiasi tai lapsi oppii, että asiat ratkotaan huutamalla."Korvatulehduskierre-vaihe". "En suostu nukkumaan vaihe". Kuinka monta vaihdetta tässä kärryssä on?

Uurastettuani päivän töissä saadakseni lapselle ruokaa pöytään ja puhtaat vaatteet päälle, järjestettyäni tytön viemisen ja tuomisen päiväkodista, tehtyäni ruokaa, hoivattuani ja viihdytettyäni neitiä omasta stressistä ja väsymyksestä huolimatta, on muuten helvetin vaikea "ottaa yksi tiimin puolesta". Monen monta kertaa minut on vallannut se "millään, mitä hänen vuokseen teen, ei ole merkitystä, eikä tuo pahoinpitelevä ja kiukutteleva äpärä rakasta minua" olo. Silloin ollaan pohjalla.

Se on ollut kerran jos usemapikin, kun olen alkanut huutamaan lapselleni, vaikka järki sanoo sen aivan turhaksi ja tuhoisaksi tavaksi. Monesti olen melkein pudottanut lapsen sylistäni raivostuttuani siitä, että hän lyö minua. Karjun ja räyhään ”ei saa, ei perkele saa lyödä, ei saa satuttaa äitiä, jumalauta!”. Kiroilen, käännän selkäni lapselle, kiehun ja tärisen, joskus kävelen pois huoneesta tai heitän jonkun tavaran seinään, tai työnnän lapsen kylmästi pois. Vaikka kuinka syy olisi "vaiheessa" tai korvatulehduksessa, tai missä lie, joskus on vain vitun vaikeaa olla äiti.


En kuvitellut sen olevan tällaista. Minun pitäisi olla tyytyväinen, että lapseni luottaa minuun niin totaalisesti, että uskaltaa lyödä, testata rajojaa, kiukutella ja osoittaa kaikki tunteensa juuri minulle. Kasvatusoppaan mukaan se on tosi hyvä juttu. Kaikki se negatiivinen ja väkivaltainen paska, mitä lapseni kiitoksena antaa hoivalleni ja sille, että laitan hänet kaikkien omien tarpeitteni edelle, tuntuu aika surkealta minusta. Ovatko jotkut oikeasti luonnostaan hyviä tässä?

On yksi asia, joka minussakin herättää sen primitiivisen vaiston. Kipu. Ja nimenomaan lapsen kipu ja hätä, kun lapsi on sairas ja todella tarvitsee minua. Siinä venyy jo se katkennutkin pinna ja jaksaa, vaikkei oikeasti jaksaisi. Loppupeleissä sitä sietää ihan mitä tahansa muksunsa eteen. 

Eräs ilta, kun pikkukulta oli keuhkoputkentulehduksessa, hän oli niin väsynyt ja kipeä, että jouduin monta tuntia kävelemään edes takas asuntoa lapsi sylissä, jottei hän huutoitkenyt taukoamatta. Tytär nyyhkytti kaulaani vasten ja roikkui minussa kiinni kuin pieni apinanpoikanen. Hyräilin ja kävelin kävelemästä päästyäni, syöttäen aina välillä lusikallisen jugurttia taaperolle, joka ei ollut suostunut syömään juuri mitään koko päivänä. Lopulta, kun paitani oli märkä jugurtista, räästä ja kyyneleistä, kannoin pienen sänkyyn. Tyttö käpertyi kuin kilpikonna polvilleen sykkyrälle peiton alle, nukahti vihdoin. Seisoin siinä sängyn vieressä ja itkin äänettömästi pitkän tovin väsymystäni ja sydäntä särkevää huolta.

Ehkä homma olisi vähän erilaista, jos olisi hyvä mies rinnalla. En voi ihan tosissani mitenkään kuvitella enää hankkivani toista lasta, jos on mahdollisuus, että jään sen kanssa yksin. Ylipäätään se kuusi lasta saa minut kylmäksi kauhusta. Idyllinen perhekuva, joka mielessäni joskus oli, on nyt kadonnut. Sitä joko ollaan vanhempia, tai ollaan suhteessa. Molemmat eivät mahdu arkeen. Tähän tyttäreni lisäksi vaikka ne ikuisesti haaveilemani kaksoset, ja pari villiä poikaa, niin miten minä muka repeäisin joka suuntaan?

Tämä kultainen esikoiseni opettaa minulle kovalla kädellä mitä äitiys on, mitä kasvatus on, mitä perhe on. Se on sitä, että unohdetaan 06-20 välillä kaikki mitä sinä itse haluat ja järjestetään kaikki sen mukaan mitä lapsi tarvitsee. Tässä ei mitään suhteita rakenneta, tässä ei mitään kroppaa treenata, tässä ei unelmaduunia haeta tai uraa rakenneta. Tässä keitetään puuroa, vaihdetaan vaippaa, kuskataan muksua, tienataan leipä pöytään, siivotaan joskus jos ehditään, pyykätään kun vaatteet loppuvat ja kaikki kotona olo aika kannetaan sylissä eroahdistuksesta ja läheisyyden kaipuusta kärsivää pellavapäätä, joka huutaa epätoivoisesti äitiä, kuin kaikki maailman valo katoaisi jos mamma hetkenkään on antamatta huomiotaan.


Minulla oli myös unelma URASTA ja ennen kaikkea MINUSTA
Mitä kaikkea minä voisinkaan olla. Olen ihmeellinen ja mahtava nainen. Olin. Nyt olen vain äiti. Olen halunnut maalata, kirjoittaa, sisustaa, harrastaa. Minusta piti tulla kirjailija tai journalisti. Nyt olen tavallinen toimistotyöläinen taulukkopalkalla. Harvat vapaat tuntini kuluvat nukkumiseen tai muutaman ystäväsuhteeni ylläpitoon, yleensä facebookissa, samalla kun kokkaan tai viikkaan pyykkejä.

Kuulostan ehkä marttyyriltä, mutta loppujen lopuksi tämähän on tietoinen valinta. Huomasin nimittäin, että en pystynyt mitenkään olemaan onnellinen niin kauan, kun yritin olla onnellinen. Minun onnellisuuteni on kiinni asioista, kuten seksi, lukeminen, kirjoittaminen, elokuvat, hyvä ruoka, maalaaminen, viihtyisät katukahvilat, älykäs ja humoristinen seura, musiikki. Kun yritin tavoitella näitä asioita, ottaa omaa aikaa ja panostaa minuun ja siihen mitä minä haluan, petyin joka ikinen kerta. Lapsi ei leiki nätisti vaan kaataa koirien vesikipon matoille ja sohville, kun yritän lukea lehteä hetken. Kavereiden kanssa ei voi jutella ja syödä rauhassa ravintolassa, kun pikkuneiti heittelee tomaatin paloilla viereisiä pöytäseurueita. Pitkällä iltakävelyllä ei voi käydä kun lapsi kirkuu raivoissaan puolet matkasta kun ei saanut loiskuttaa vesilammikossa tarpeeksi kauan.

On täysin turhaa yrittää tulla onnelliseksi mistään muusta tällä hetkellä, kuin siitä, että tekee lapsen tyytyväiseksi. Ja lopulta, kun päästin irti kaikesta siitä mitä olen itselleni halunnut, kuten urasta, harrastuksista ja seksielämästä, pystyin olemaan taas tyytyväinen minäkin. Jos onnistun leikittämään, syöttämään, kylvettämään, vaatettamaan ja nukuttamaan mukulan hymy molempien huulilla, olen päivän päätteeksi ihan varteenotettavan onnellinen. Jos niiden kahden tunnin aikana, jotka minulle jää pennun nukkumaan mentyä, jaksan sekä ehdin katsoa jotain telkasta, lukea kirjaa tai höpistä ystävälleni, tulee niin loistava onnistumisen tunne, että elämä maistuu ihan elämisen arvoiselta.

Tuomiosunnuntai

Lumi satoi tänään maahan. Sellainen ohut, säälittävä kerros valkeaa huurretta, joka on iltaa myöten pakkaantunut luisteluradaksi korkokenkieni alle. Suomen pohjoisosissa on meneillään kaamos. Viisikymmentä päivää pimeyttä. Istun käpertyneenä sohvalla koira kainalossani ja mietin kuinkahan pitkä valottomuuden aika minua odottaa.

Mies ja tyttö leikkivät lattialla. Isä on juuri näyttänyt kuinka sohvan reunaa naputellaan rumpukapuloilla. Lapsi kiljuu riemusta päästessään hakkaamaan pölyävää päällistä kaikin voimin. Rapsutan koiraa korvan takaa ja katselen kuinka lapsi ja isukki vaihtavat kohta leikin jahtaukseen. Mies on loukannut jalkansa työtapaturmassa ja tuli tänään kainalosauvojen kanssa kotiin. Siitä huolimatta hän nilkuttaa huojuen karkuun ja tytär viipottaa pienillä jaloillaan töpsötellen perässä. Kun hän saa "aaapuuuaa minua jahdataaan" huutelevan isänsä kiinni osat vaihtuvat ja neiti juokseekin karkuun. Lapsi kikattaa lakkaamatta paetessaan raajarikkoa, mörköä imitoivaa isäänsä. Tyttäreni ensimmäinen hippa-leikki.

Minun on vaikea käsittää, että kaikki tämä on nyt loppumassa. Tytär ei kohta enää jaa ensikokemuksiaan isänsä kanssa. Hän ei enää näe kaljupäistä savolaista joka päivä. Ei iltahalia tai aamusuukkoa. Kaksikko, jotka ovat kuin paita ja perse, joilla tuntuisi olevan aivan oma kielensä ja oma telepaattinen yhteytensä, etääntyvät kohta. Lasta odottaa jatkuva ikävöinti ja minua odottaa yksinhuoltajuus. Kohta minä olen se ainoa viihdyttäjä, lohduttaja, opettaja ja lellijä. Ihan kohta meidän perheemme hajoaa, ja jäämme tytön kanssa yksin.

Tuijotan miestä, joka on nostanut tytön sohvalle, kutittelee neitosta kainaloista ja pärisyttelee lapsen pallukkamasua. Minä vihaan häntä. En voi ymmärtää, miten hän pystyy hylkäämään meidät. Siinä hän leikkii lapsensa kanssa, kuin kaikki maailmassa olisi hyvin ja ihanaa. Muksukin nauraa niin, että asunto raikuu. Tyttö ei vielä tiedä, eikä voi mitenkään ymmärtää, että isä on päättänyt jättää minut, ja sitä myöten lapsenkin. Minun puolestani olisi pitänyt tajuta, minun olisi pitänyt haistaa se jo kaukaa. Tuijotan tyhjää ja mietin miten olin niin tyhmä, niin sokea?

Merkkejä on ollut ilmassa jo vaikka kuinka pitkään. Mies on ollut etäinen, kireä, ei ole kaivannut seuraani, on vältellyt läheisyyttäni, on suuttunut minulle mitättömistä asioista ja muutenkin tuohtunut heti jos vähänkin vaadin jotain. Hän on halunnut vain pelata kavereiden kanssa, tehdä omia juttujaan. Kyllä minä tunsin sen, kuinka kiinnostus ja välittäminen haihtuivat. Minähän aiheutin oikein dramaattisen riidan pari kertaa vaatien tietää mitä hittoa tapahtuu. Joka kerta minulle kuitenkin vakuutettiin, että kaikki on hyvin, mies on onnellinen, minä, me olemme kaikki mitä hän haluaa. Viikko sitten torstaina sanoin pelkääväni, että hän jättää minut ja ukko kehtasi suuttua kun edes ajattelen moista, että mihin hän muka olisi menossa?

Isukin puhelin alkaa väristä pöydällä, viesti. Vilkaisen luuriin ja leukapieleni kiristyvät. Kolme kuukautta sitten lapsi leikki dädinsä kännykällä ja avasi vahingossa viestiketjun, jonka minä luin nostaessani puhelimen turvaan. Viestit olivat miehen ex-panolta, joka ehdotteli pientä kivaa. Revin tietysti pelihousuni silloin, mutta ukko koki oikeudekseen viestitellä kenelle halusi mitä halusi, kunhan ei tee mitään. Selvisi myös, että hän piti "lämpimänä" muutamaa muutakin exää. Exät pilaavat aina kaiken. Mies ei suostunut luopumaan muista naisista minun vuokseni. Olisi pitänyt siitä jo tajuta, että en ole se, mitä hän haluaa.

Tänään on minun ex-aviomieheni syntymäpäivä. Hän vaihtoi minut viiden vuoden yhdessäolon jälkeen päivässä uuteen. Sitä edellinen ex-kihlattuni ei myöskään kauaa aikaillut napatessaan nuoren goottitytön sijaisekseni. Olenko minä niin helposti korvattavissa? Vaikka tämä nykyinen, uusin eksäni, väittää, ettei aio seurustella kenenkään kanssa, eikä pannakaan ketään, vaikka eroamme, en jaksa uskoa häntä. Kuinka kauan menee, kunnes joudun katselemaan häntä jonkun horatsun kanssa? Vai pitäisikö minun vain olla kyyninen ja lakata uskomasta siihen  "en ole pettänyt sinua, ei ole ketään muuta" virteen heti alkuunsa?

Hän ei kuulemma osaa asua kumppanin kanssa. Hän ei ole valmis vakavaan suhteeseen. Hän haluaa olla yksin, oman elämänsä herra. Hänellä ei ollut tarpeeksi pitkää taukoa edellisen suhteen ja minun välillä. Minä istuin häntä vastapäätä kuuntelemassa näitä syitä, joihin hän oli päätynyt 25.11. eli Tuomiosunnuntaina. Miehen piti vain lähteä viikonlopuksi käymään kotikonnuillaan, näkemässä muita muksujaan ja kun hän tuli takaisin, hän ilmoitti kaiken olevan ohi. Ja minä tuijotin silmät selälläni, uskomatta korviani. Mitä tapahtui? Mitä helvettiä tapahtui?

Kysyin epätoivoisena häneltä suoraan, että rakastaako hän minua. "En rakasta." Miehen ilmekään ei värähtänyt. Hän katsoi minua suoraan silmiin, eikä mitään tunnetta, vihaa, rakkautta, sääliä, mitään ei välittynyt siitä katseesta. Se oli sellainen "asia nyt vain on näin" katse. Se repi minut palasiksi. Kun kyynelteni lomasta kykenin kysymään sain lisää vastauksia. Hän oli rakastanut minua kyllä, mutta oli viikonloppuna tajunnut, että rakkaus oli loppunut, ja että meidän suhteemme ei voisi ikinä toimia, eikä toiminut, ja sen myötä tunteetkin kuolivat pois. Mitään ei hänen puoleltaan ollut enää jäljellä.

Se on vain vaihe, suvanto. Niin minä olin tolkuttanut itselleni. Kyllä tästä noustaan. Rakkaus on niin sokea. Totuus oli naamani edessä koko ajan. Se välinpitämättömyys, mikä miehestä on huokunut jo pidemmän aikaa, eikä häntä ollut kiinnostanut minun onnellisuuteni kuukausiin. Jos itkin hän ei lohduttanut, jos valitin hän ei kuunnellut, jos pyysin hän ei tehnyt. Minä näin sen, minun täytyi nähdä se, mutta en vain halunnut uskoa. Hän SANOI, että kaikki on hyvin ja suunnitteli meidän ostavan yhteisen asunnon, lähtevän matkalle Japaniin. Tyhjiä lupauksia, sanahelinää.

Enkö minä ymmärtänyt edes siitä, että hän päätti lähteä jouluksi Vuokattiin ilman meitä, että meitä ei kaivata? Yritin järjestää minut ja tyttären mukaan. Ehdotin, että menisimme kahdella autolla. Ei käy. Ehdotin, että tulisin junalla tai bussilla. Ei käy. Olin valmis maksamaan lennot ja hotellin. Ei käy. Mies kyllä antoi minulle merkkejä kissan kokoisin kirjaimin, mutta minä yritin epätoivoisesti saada asiat järjestymään. Mehän olimme perhe. Olen unelmoinut siitä niin pitkään, mies, lapset, koira, oma koti. Minun piti saada se kaikki. Viime sunnuntaina mies päätti toisin.

Tuomiosunnuntai. Ironista. Me aloimme seurustella viime vuonna perjantaina 13.pvä. Suhteemme taisi olla kirottu alusta alkaen. Mutta mitä minä ihan oikeasti odotin mieheltä, joka aluksi hylkäsi meidät? Jos hän ei alunperinkään halunnut minua ja lasta, miksi mielenmuutos olisi ollut kestävä? Ukkohan oli suunnitellut elämänsä ihan erilaiseksi, ja sitten minä pamahdin paksuksi ja hän joutui muuttamaan toimintasuunnitelmaa. Nyt hän vain palaa takaisin alkuperäisille uomille. "Minä yritin, mutta ei tästä tule mitään." Hän kokee täyttäneensä isän velvollisuuden, koska hän vuoden päivät yritti jaksaa asua saman katon alla kanssani ja leikkiä perhettä. Ainakin vähän. Silloin kun ei paiskinut ylipitkää työpäivää, ollut keikkahommissa tai pelannut kaikkia vapaahetkiään tietokoneella.

Oikeastihan minun pitäisi olla iloinen, sillä tämä miehenköriläs oli varsin paska kumppani.
Olinkohan edes koskaan täysin onnellinen hänen kanssaan? Sillä kaikella tosin ei ole merkitystä jos sydämeltä kysyy, ihminen kun ei voi valita keneen rakastuu. Eivätkä minun tunteeni suostuneet kuolemaan kertalaukauksella edes nyt kun jätkä ilmoitti kaiken olevan ohi. Kaikkein onnellisimmat ihmiset maailmassa ovat rakastuneita. Yhtä lailla kaikkein onnettomimmat ihmiset maailmassa ovat rakastuneita. Kunpa minä kuuluisin siihen ensin mainittujen joukkoon, enkä näihin sydän verta vuotaen kärsiviin raukkoihin.

Selvittelimme tänään paperiasioita. Lastenvalvoja voi ottaa meidät vastaan vasta puolen vuoden päästä. Ilmeisesti emme ole ainoa erotapaus vireillä. Niinpä päätimme lopulta itse laatia sopimuksen lapsen huoltajuudesta, asumisesta, elatuksesta ja tapaamisoikeuksista. Vatvoimme tänään käytännön asiat läpi ja luulen, että tajusin vasta nyt kunnolla, että minä olen taas yksinhuoltaja. Olen vetänyt täyden ympyrän takaisin lähtöpisteeseen. Uusi vuosi ja uudet kujeet. 1.1.2013 minun pitäisi muuttaa pois yhteisestä asunnostamme omaan kotiin, jota minulla ei totta vieköön ole. Mihin minulla edes on varaa yksin? Mistä minä saan asunnon?

Onneksi vaihdoin työpaikkaa vastikää, nyt minulla sentään on mahdollisuus pärjätä joten kuten ilman kumppania. Sitä en kyllä tiedä kuinka jaksan tämän kaiken henkisesti. Kaksi vuotta sitten vietin mustaa joulua juuri avioeron kokeneena, hylättynä sinkkuna. Tämän joulun vietän vasta avoeron kokeneena, hylättynä yhärinä. Vaikka ukko povasi minulle, että kaikealla todennäköisyydellä löydän unelmieni miehen kulman takaa, hankin parissa vuodessa kolme muksua lisää ja asun pian omakotitalossa muistamatta edes häntä, minulla ei ole varaa jäädä haaveilemaan moisesta. Ensin minun pitäisi sitäpaitsi hoitaa pois alta yksi ongelma, eli lakata rakastamasta tuota mulkvistiä, arvotonta paskapäätä, jota parempia on kymmenen tusinasta. Harmi vain, että juuri hänet minä olisin halunnut.

Laihdutusblog update 1

Laihdutusyritys on edelleen käynnissä, mutta paino on edelleen 88,5kg. Miksi näin? Käy vilkaisemassa Suklaanhimo

Tiedättekö mikä päivä tänään on? Tänään on se maanantai. SE kammottava, hirvittävä, pelottava maanantai kun minä aloitan laihduttamisen! Kuten luvattua, 12.11.12 olen aloittanut blogin Mami vs Makkarat. Sinne siis sutena!

PS. Sieltä löytyy myös se mamin makkarat -kuva.

Pullava

Heinäkuussa:

Kuten niin usein viime aikoina, kirmasimme miehen kanssa innoissamme sänkyyn heti tyttären nukahdettua. Otimme molemmat mahdollisimman mukavan asennon ja ryhdyimme lempiharrastukseemme. Seuraavan tunnin tai kahden aikana hiljaisuuden rikkoin vain tasainen paperin rahina, ja satunnaiset yhden lauseen kommentit naurunhörähdyksineen.

Pikkuneitimme unirytmin tasaannuttua vanhemmat ovat löytäneet aikaa lukemiselle. Kaikillahan täytyy olla yhteisiä mielenkiinnon kohteita tai harrastuksia (jokainen suhdeopas toitottaa tätä faktaa) - meillä ne ovat pelaaminen, leffaillat ja lukeminen. Jos emme klikkaile iltaamme läpi maagina ja barbaarina, löhöä sohvalla herkkuja ahmien ja tuijota liikkuvaa kuvaa, meidät löytää melko varmasti sängyn pohjalta kääntelemässä kirjan sivuja. Tänä kyseisenä iltana mies uppoutui R. A. Salvatoren tuotantoon sillä aikaa kun minä tahkosin läpi George R. R. Martinin (se niin merkityksellinen R. R.) Game of Thrones sarjaa.

Koin todellisen sympatiahetken kun viimeisimmän teoksen (SPOILER ALERT!) bitch queen Cercei joutui täydellisen nöyryytyksen eteen. Kuningatar kävelytetään kirjassa alasti läpi kaupungin, jota hän on tyrannisoinut. Vaikka Cercei on kaunotar, kun hänet riisutaan jalokivistä, silkkipuvuista ja ajellaan kaikin puolin kaljuksi, jää jäljelle vain kolmekymppinen, kolmen lapsen äiti, jonka rinnat ovat alkaneet vastata painovoiman kutsuun, vatsa on kirjava raskausarvista ja muutama kilokin on ehkä ehtinyt kertyä - varsinkin vyötärölle.

En voinut olla kuvittelematta kuinka olisin itse pärjännyt moisessa tilanteessa - ja pelkkä ajatuskin sai minut irvistämään inhosta. Cercei oli ehkä päässyt aavistuksen rapistumaan, mutta verrattuna minuun hän oli silti oikea jumalatar. Kuvitellaanpa nyt minut vuorostani kävelemässä paraatin nokassa läpi Helsingin kaupungin. Kaikki ovat tulleet katsomaan, kadunvarret ovat täynnä ihmisiä ja minä olen alasti. Olen niin kalpea, että häikäisee. Taaperran asvaltilla reidet tärähdellen, löysä mahani hyllyen, käsivarsien allit heiluen ja iso takapuolen hytkyen.

Kyllä, minulla olisi hävettävää. Painan 20kiloa enemmän kuin minun pitäisi (jotta olisin omasta mielestäni täydellinen). Fyysistä runsauttani enemmän häpeän kuitenkin sitä, että tämä entinen taistelulajien harrastaja, heppatyttö ja tanssija, on istunut kotona perseellään koko viime vuoden. Lopputuloksena kuntoni on romahtanut kuin Nokian tulevaisuudennäkymät ja kroppani on levinnyt kuin romaanikerjäläiset Helsingin keskustaan. Olen yrittänyt vältellä todellisuutta, uskotellen itselleni, että minulla on kaikki oikeus löysäillä, olinhan juuri raskaana! No, muksun yksvee synttärit lähestyvät kovaa vauhtia ja minä olen 10kiloa lihavempi kuin heti synnytyksen jälkeen.

Uskaltauduin vihdoin kysymään mieheltä olenko hänen mielestään jo liiankin lihava. Hän katsoi minua silmiin ja tokaisi, että "ensinnäkään, et ole lihava", ja päätyi vielä toteamaan, ettei hänellä ole mitään valittamista mistään kehoni osasta. Olin huokaista helpotuksesta ja olisin varmaan tuudittautunut siihen pilvilinnojen maailmaan, jossa sokeasti olen pomppinut, ellei viimeaikoina olisi sadellut vihjauksia siitä, että jos nyt en liian iso ole, niin ehkä siihen suuntaan ollaan kuitenkin menossa.

Olimme yhdessä aamukävelyllä. Pikkuneiti kukerteli rattaissa, koira kirmaili pellolla keppi hampaissaan, ja muru piti minua kädestä kävellessämme normaalia reittiämme kohti kotia. Tallustimme ohi aidanmaalaajasta, joka sattui olemaan nainen. Hän oli pukeutunut maalareille tyypillisesti valkoisiin, haalarihousuihin ja wife-beater paitaan. Enkä minä voinut lakata tuijottamasta häntä. Nainen oli kauniisti ruskettunut, muttei mikään grillattu kana. Hän oli lihaksikas ja jäntevä kuin ammattiurheilija. Pitkät, tummat hiukset oli hutaistu huolimattomasti kiinni ja kun neito pyyhkäisi pari hiussourtuvaa taakse kasvoiltaan, hän kohotti katseensa ja hymyili minulle ohimennen ennen kuin palasi työnsä pariin.

Olin niin häkeltynyt ja otettu, että kävelin melkein edessäni olevaan, tuoreeseen koiranpaskaan. Mies onneksi kiskaisi minut ratkaisevalla hetkellä askeleen oikealle ja virnisti sitten tajutessaan mitä olin jäänyt tuijottelemaan. "On kyllä hyvän näköinen. Millos sä alat käymään salilla?" hän letkautti ja puhkaisi ihastelukuplan mielestäni.

Pitäisi tapahtua ihme, ennen kuin minä näyttäisin samalta kuin tuo siveltimellä sivalteleva kaunotar (joka voisi varmaan kävellä alasti kaupungilla ilman häpeän häivääkään). Aloin potea valtavaa alemmuuskompleksia, jota ei yhtään helpottanut se, että kotiin päästessämme huomasin farkkujeni revenneen haaroista. Loistavaa. Kun vain kolmet kymmenestä omistamastani housuparista ylipäätään mahtuvat päälleni, voitte kuvitella masennukseni.

Olimme seuraavaksi lähdössä kauppaan, joten ei auttanut muu kuin kiskoa loppupäiväksi ylle mustat lökärit (lökäreitä, joita käytän lähinnä yökkäripöksyinä, minulla on kolmet, ja niistä yhtiin takapuoleni ei enää mahdu). Saman tien kun mies näki mustat pökät päälläni hän nimesi ne "seksintappajahousuiksi", eikä ihan ilman syytä, ne nimittäin vedetään vatsan yli melkein kainaloon asti mummo-style ja ne jäävät roikkumaan takapuolen päälle niin, että peräpuskurista tulee muodoton ja entistäkin suuremman näköinen. Ja eipä muuta kuin kauppaan. 

Pyöriessämme ruokaostoksilla marketin kaiuttimista pärähteli ilmoille jos jonkinlaista mainosta. En kiinnittänyt taustameluun mitään huomiota tutkiessani lapsenruokahyllyn tarjontaa - ennen kuin mies yhtäkkiä kaappasi minut syliinsä, tarttui takapuoleeni ja alkoi laulaa "pullava, pullava, helppo herkku jokaisen!". Onhan toki romanttista, että mies alkaa laulaa minulle serenadia keskellä ihmisjoukkoa, enkä voinut kuin nauraa riiviölle, samalla kun tönin hänet irti takapuolestani, mutta vitsi alkoi käydä vanhaksi kun ukko joikhasi mukana joka ainoa kerta mainoksen pyörähtäessä vuorollaan kajareista. Mikään määrä yhä tiukemmansävyistä ärähtelyä ei saanut herraa lopettamaan vaan lopulta kävelin ostosreissun ulko-ovelle asti posket punaisena, pullava, pullavaa hyräilevä mies rinnallani. (Kanssashoppailijoiden oli varmaan vaikea pidätellä hymyjään, ja varmaan ainakin osa ajatteli, että "onhan tuo emäntä tosiaan vähän pullava".)

Olen kotona yrittänyt sulkea silmäni, ripustanut pyykit peilin eteen, ja yksikertaisesti olla välittämättä. Töissä se on kuitenkin mahdotonta, kun pitäisi näyttää joten kuten edustavalta. Jokaisella meillä on mielessämme kehonkuva itsestämme, (anorektikko näkee itsensä aina lihavana, Michael Jackson itsensä valkoisena jne) ja minä kuvittelen näyttäväni sellaiselta kuin olin 18-vuotiaana. Hoikka, vaikkakin isoluinen ja leveälanteinen. Turhan voimakkaat kädet ja reidet, mutta aikalailla tasainen vatsa ja kohtuulliset tissit. Ei mitään hävettävää. Mielikuvani omasta kropastani ei ole muuttunut kymmeneen vuoteen, ja olisin kiitollinen, jos asia jatkuisi niin. Todellisuus kuitenkin tunkee naamalleni jokaisessa peilitetyssä tilassa, kuten hisseissä, käytävillä, vessoissa, taukotilassa, se puskee päälle ikkunoiden heijastuksissa ja metallin kiiltävällä pinnalla (kuka pirulainen käy hiomassa nuo kaikki niin hemmetin sileiksi?).

Olen joutunut nyt todella kohtaamaan kuvajaiseni, ja ajautunut jopa kotona katsomaan itseäni, silmät auki ja kriittisesti. Vaikka miten laittautuisin, vaikka olisi pitsihepeneet päällä, en pysty ajattelemaan itsestäni muuta kuin "norsu", hyvänä päivänä, että "pullava".  Jalat kuin marmoripylväät, eikä rinnat enää niin ylväät, vatsa pehmeää taikinaa, jenkkakahvatkin paistaa, onkohan minulla kohta enää kaulaa? Nyt sinä siellä mietit, että lakkaa kauhistelemasta ja TEE jotain asialle! Niin teenkin, eilen illalla söin iltapalaksi lettuja, sitä edellisenä päivänä poppareita leffaa katsellessa, sitä edellisenä itse leivottuja mokkapaloja, sitä edellisenä vohveleita... Herkkupersettä on kasvatettu tunteella ja tarmolla - mutta nyt riittää!

Aina kun ilmoitan, että nyt pitäisi alkaa laihduttamaan (minulla kun on tapana ensin lihoa pari vuotta, sitten laihduttaa pari vuotta, sitten lihoa pari vuotta jne.) joku nero päästää suustaan lauseen: "se on sitten ylös, ulos ja lenkille!". Lenkille, melkein oksennan pelkästä ajatuksestakin. Olen aina, ihan nuoresta, vihannut juoksemista (lähinnä siksi, että en osaa juosta kunnolla - ihan totta, minussa on jokin vika, olen surkea juoksemaan) ja olen vältellyt sitä jos vain suinkin pystyn. Ennen en kuitenkaan koskaan pelännyt juoksemista niin kuin nykyään. En ole ottanut yhtäkään juoksuaskelta sitten sen, kun olin 8kk raskaana, ja juoksin korkkarit jalassa bussiin. Silloin minulla oli vielä pohjakunto kondiksessa, nyt on jäljellä vain pohja, ja pelkään, että jos yritän, en oikeasti enää osaa, jaksa tai kykene liikkumaan juosten, vaan löydän itseni ojasta.

Ei, lenkkeily olisi ehkä se paras tapa saada tämä painokriisi kuriin, mutta minusta ei ole siihen - ei ainakaan vielä. Minun täytyy aloittaa jostain helpommasta, jostain mikä ei tunnu Mount Everestiltä. Olosuhteiden pakosta olen alkanut pyöräillä töihin ja olin ensimmäiset kaksi viikkoa aika varma, että kuolisin siihen. Oikeastaan kuolema ei ehkä ollut turhan kaukana kun olin jäädä rekan alle tuijottaessani upeaa sporttiautoa (olen aika varma, että kyseessä oli jaguar xkr 2012, mutten voi vannoa, keskittymiseni näes herpaantui ja kohdistui rekan uhkaavan lähellä olevaan ja yhä lähemmäs syöksyvään keulaan) kotiin pyöräillessä. Itse urheilusuoritus ei kuitenkaan ole aiheuttanut minulle sydänkohtausta, aivoverenvuotoa tai mitään muutakaan tappavaa reaktiota. Alkukidutuksen jälkeen se on alkanut jopa tuntua hyvältä.

Viikottainen pyöräily on pieni askel oikeaan suuntaan. No hyvä on, se on helvetin iso harppaus oikeaan suuntaan yhdeksän kuukautta sohvalla maanneelle, joka ilta herkutelleelle laiskamadolle. Ollaanpa nyt rehellisiä eikä suomalaisittain vähättelevän nöyriä. Samoin seisomatyöstä ei voi olla kuin hyötyä kalorien polttamisessa. Niin, ja siihen suurimpaan ongelmaan, herkkuihin, olen myös iskenyt hampaani. Siinä missä aikanaan olin sosiaalinen tupakoitsija, olen myös nykyään (tai ehkä olen aina ollut) kimppa-ahmatti. Jos toinen syö herkkuja, minä en yksinkertaisesti pysty kieltäytymään niistä. MUTTA jos toinen syö terveellisesti, ei kanna kotiin karkkipusseja tai leivo taivaallisia jälkiruokia, myös minä pystyn pidättäytymään niistä. Mieheni onnekseni tuli tässä asiassa minua vastaan ja sovimme, että meillä on kotona vain yksi karkkipäivä viikossa.

Naputtelet ehkä siellä pöytää ärsyyntyneenä, siroilla sormillasi, ja ihmettelet, että "niin, ja entä sitten?". Vähän pyöräilyä, herkkujen rajoittamista, siinäkö kaikki? Missä on se DIEETTI? Se paasto, kalorien laskeminen, itsekidutus? Etkö aio karpata? Tai ryhtyä edes atkinsonin dieetille (vaikka se ei olekaan enää in)? Missä ovat radikaalit toimenpiteet radikaaliin rapistumiseen? On kauhean epämuodikasta tehdä vähän ja pikkuhiljaa. Kymmenen vuoden laihduttamis-lihomis-vuoristorata on kuitenkin ehtinyt opettaa minulle jotain: minä en ole dieetti-ihminen. Dieetit ovat vain väliaikaisia. Niillä paahdetaan kohti tavoitetta ja kun se on saavutettu purjehditaan hetki onnen satamassa, mutta lopulta ajaudutaan takaisin siihen mistä minun ongelmani ovat kaikki lähtöisin: laiskuuteen ja epäterveellisen ruoan rakastamiseen.

Katsoin tuossa Oprah Winfreyn showta ja totesin, että kuten hänellä, minulla tulee aina olemaan tämä ongelma - paino-ongelma. Laihuutta enemmän minä rakastan ruokaa. Kaunista peilikuvaa enemmän minä haluan herkkuja. Ja oikeastaan minä pidän itsestäni vähän pyöreänä (vaikka nyt olenkin ja liian pullukka) ja pehmeänä, silloin olen enemmän kotona omassa nahassani. Olen onnellisempi jos saan syödä syntisiä ruokia ja olla vähän pullava, ja yleensä aika onneton tai vähintään lyhytpinnainen kun minun pitää urheilla, syödä salaatteja ja olla hoikka. Minä tarvitsen kultaisen keskitien, tarvitsen kompromissin.

En ole sokea lihavuuden terveyshaitoille ja haluaisin olla "muodollisesti sopiva". Olen tullut siihen pisteeseen, että en ole enää tyytyväinen kehooni, eikä asioiden kieltäminen ja välttely enää auta. Pullamössöstä leivotaan vielä kaunis pitko, mutta ei väkisin. Aion aloittaa sillä, että kuukauden päivät katselen rauhassa mihin suuntaan pikkuisilla askeleilla pääsee, ja jos siltä tuntuu, yritän muokata elämäntapojani taas vähän lisää. Koska sitähän oikea, pitkäkestoinen painonpudotus ja terveellisyys on - elämäntapamuutosta, ei dieettilaihduttamista.

Lokakuussa:

Kirjoitin edellisen tekstin abauttirallaa kolme kuukautta sitten, mutten koskaan uskaltanut julkaista sitä. Paino ja oma ulkonäköni oli lopulta liian herkkä aihe päästettäväksi päivänvaloon - ainakaan ennen kuin tiesin kuinka minun käy. Onko toivoa horisontissa, vai leviänkö tuhatkiloiseksi vaahtokarkkiukoksi, joka lopulta räjähtää pilvenpiirtäjän katolle? En ole koskaan osannut käsitellä häviötä (varsinkaan julkista epäonnistumista) mitenkään hyvin, eikä kolhiintunut itsetuntoni ollut valmis ottamaan vastaan negatiivista paskaa. Niinpä jätin painomurehtimiseni omaan tietooni.

Mitä sitten tapahtui kesän aikana? Jatkoinko ruokavalioni vahtimista ja pyöräilyä? Kyllä, mutta eräs kohtalokas ilta ajoin sateessa pyörällä, vedin mutkan suoraksi ja lensin kuin leppäkeihäs. Polveni oli paketissa melkein kuukauden ja siihen tyssäsi pyöräilyni. Kun koipi parani säät kävivät keljuiksi ja vetivät viimeisen niitin urheilulleni. Sentään herkkupäivä oli pitkään vain kerran viikossa, ja melkein joka toinen viikko päätös piti täysin. Laihduinko minä? Itseasiassa kyllä. Hitaasti, mutta varmasti.

Antaakseni teille paremman perspektiivin siihen millaisista mittasuhteista tässä nyt tosiasiassa puhutaan, palaan ajassa vähän taaksepäin. Synnytyksen jälkeen painoin oli 81,5 kg. Kaksi kuukautta myöhemmin, jälkitarkastuksessa, painoin 83,5 kg. Mahduin silloin kokoa pienempiin vaatteisiin ja minulla oli ihan hyvä olo kroppani kanssa. Silloin annoin itselleni luvan löysäillä. Olin jostain kuullut legendan, että imettäessä laihtuu väkisinkin. Harmi vain, että imetin tyttöäni täysimetyksessä vain kolme kuukautta, eli joulukuuhun asti, eikä se paino sinä aikana kyllä pudonnut. Joulun jälkeen huomasin, että olin lihonut. En tosin tiennyt paljonko, meillä kun ei ollut vaakaa, mutta vaatteet alkoivat kiristää. Kun vihdoin pakotin itseni keväällä vaa'alle olin lihonut kolme kiloa kolmessa kuussa, ja vaikka olin nyt tietoinen asiasta, painon nousu sen kun jatkui.
Helmikuussa 86,5 kg
Maaliskuussa 87,5 kg
Huhtikuussa 88,0 kg
Toukokuussa 88,5 kg
Kesäkuussa 90,0 kg
Heinäkuussa 91,0 kg
Heinäkuussa painoni heitti yli sen maagisen ysikympin rajan, silloin ostin vaa'an ja kuten jo tiedätte, päätin vihdoin, että tekisin asialle jotain. En tehnyt paljoa, mutta lihomisen pysäyttäminen vaati vain liikuntaa ja syömisen tarkkailua. Minä aloin laihtua.
Elokuussa 89,5 kg
Syyskuussa 89,0 kg
Lokakuussa 88,5 kg

Ja nyt, kun olen neljä kuukautta tarkkaillut tilannetta, uskallan kertoa sen myös teille. En tosin pelkästään sen takia, että olen pari kiloa laihtunut. Minua kauhistuttaa yhä tuo luku, mitä vaa'an viisari osoittaa. Inhottaa paljastaa kenellekään, että tosiaan painan yli 80kiloa, vaikka olen vain 168cm pitkä. Oma ihannepainoni on 70kg, mutta tällä hetkellä haaveilen, että vielä joskus painaisin 79kg. Sekin on joidenkin mielestä ihan liikaa, mutta minun ruumiinrakenteelleni se on osoittautunut hyväksi painoksi, sellaiseksi, jonka näin aikuisena pystyn vielä pitämään. Oli kyllä aikoja kun ottelin taekwondossa 62kiloisten sarjassa, mutta olisi aika utopistista tähdätä niihin mittoihin, joissa oli 17-vuotiaana. 69kg painoin parikymppisenä, mutta silloin treenasin kaksi tuntia kolme kertaa viikossa enkä syönyt kuin kerran päivässä. 79kg, sen minä haluan!

Kuten varmaan kaikkia laihduttajia, minua pelottaa, että repsahdan ja alan taas lihomaan. Vaikka olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että tee hidas elämänmuutos, pienin askelin, niin tunnen pakottavaa tarvetta tehdä enemmän, laihtua nopeammin! Haluan tulokset nyt! Haluan olla kaunis ja haluttava taas. Mutta kuinka? Tähän mennessä minulla ei ole ollut aikaa ja mahdollisuutta aloittaa mitään harrastusta tai kunnollista liikuntaa. Vuorotyö, suhdekiemurat ja lapsi ovat vieneet kaikki voimani. Lopulta jaksamiseni ei enää riittänyt ja jokin muutos oli pakko tehdä. Vaihtoon lähti työpaikka. Vaikka rakastin kirjakaupassa työskentelyä, vaihdan sen viikon päästä sihteerin istumatyöhön ja virastotyöaikoihin.

Nyt kaiken pitäisi muuttua. Kohta en voi enää vedota siihen, että minulla ei ole aikaa, olen niin väsynyt iltavuoron jälkeen tai herättyäni 04 aamulla. Kohta elämässäni on joku rytmi ja rutiini. Ja mitä sitten, miten minä pistän hyötykäyttöön tasapaksun työn tarjoamat puitteet? Pirun hyvä kysymys, ja sellainen, johon en ihan yksin osannut vastata.

Päädyin sattumalta juttelemaan Mika Nyyssölän (Body SM 2012 voittaja) kanssa ja sain häneltä vinkkejä laihduttamiseen ja treenaamiseen. Älkääkä nyt alkako hihkumaan innosta, minä en tähtää samanlaiseksi suomen Schwarzeneggeriksi, kuin mitä Mika on. Minä haluan vain eroon pullamahastani ja pakaraselluliitistä! Nollaprosentin lihaskimppua ei tästä naisesta tehdä. Nyyssölä kuitenkin valoi minuun uskoa, että en ole ikuisesti tuomittu lihavaksi. Joskus tapaa niitä ihmisiä, joiden valloittavat persoonat tartuttavat positiivisuuden kärpäsen sinuun itseesi. Mikan tunnustus siitä, ettei laihduttaminen, saati ihannepainon pitäminen, ole helppoa kehonrakentajien kuninkaallekaan sai minut huokaisemaan helpotuksesta. Minä en ole mikään luuseri, olen vain ihminen! Ei tämä ole helppoa kenellekään.

Body champpioni myös antoi minulle idean, joka jäi kytemään. Mika kirjoittaa treenaamisestaan jatkuvaa blogia ja kertoi siitä saavansa lisää draivia. Jospa minäkin saisin sen tarvittavan draivin, kun saisin palautetta, tukea ja tiettyä painetta ulkopuolelta? Minähän vihaan epäonnistua. Entä jos hyödyntäisin julkisen epäonnistumisen pelkoani? Entä jos laittaisin laihduttamiseni kaikkien nähtäville? Ajatus oli hurjan innostava ja ihan kammottavan pelottava. Pyörittelin asiaa pitkään ja totesin, että jos teen sen, jos alan postaamaan itsestäni pullukkakuvia kaiken kansan nähtäville, minulla täytyy olla pirun hyvä mahdollisuudet onnistua! Tarvitsen siis muutakin kuin karkkipäivän.

Nyyssölä vinkkasi minulle kaiken, mitä tarvitsen ja kuten tavallista, käännyin perheeni puoleen toteuttaakseni ohjeistuksen. Veljeni sattuu olemaan liikunnanohjaaja ja hän lupautui tekemään minulle ravintosuunnitelman. Nyt siis vihdoin aion tehdä sen, vetää kunnon stopin syöpöttelylleni. Ruoka ei ole kuitenkaan ainoa, millä makkarat katoavat ja peppu kiinteytyy, siihen tarvitaan myös liikuntaa. Tämän itsekidutuksen toteuttaminen on minulle mahdotonta yksin, joten sisareni, joka on tukipilarini kaikessa elämässäni, lupautui treenikaverikseni. Veljeni puolestaan lupasi minulle treenisuunnitelman, jota voisin siskoni tsemppauksella toteuttaa.

Kuulostaako hyvältä? Kuulostaako tarpeeksi yksinkertaiselta? Kyllä! Ja se viimeinen palanen, laihdutusblogini, on jo kuvaa vaille valmis (tarkoitan siis sitä lähtöpainoa, olen lihava, kuvaa). Ihan hetken joudutte odottamaan, ennen kuin pääsette kauhistelemaan makkaroitani. Kunhan veljeni muutto on valmis hän tekee minulle ravinto- ja treenisuunnitelmat. Jos kaikki menee hyvin, kahden viikon päästä, kun olen aloittanut uuden työni, menen pitkästä aikaa ensikertaa salille! Lupaan, että 12.marraskuuta laitan tänne linkin, josta pääsette blogiini, ja projekti Mami vs makkarat on alkanut!

PS. Jos kiinnostuit Mika Nyyssölästä, tässä linkki hänen blogiinsa: mikanyyssola.fi

Kynsin ja hampain

Kello oli 4:30 sunnuntaiaamuna. Ulkona oli koleaa, pimeää, katuvalojen loiste tuntui imeytyvän märkään asvalttiin. Ajattelin, että varmaan kuvittelen, mieleni tekee temppuja, ja kaikki vain näytti synkemmältä kuin oli. Valo ei ollut häviämässä taistelua pimeyttä vastaan, heikkenemässä kuin loppuun palavan tulitikun päässä kytevä pikkuriikkinen liekki. Eikä taivas ollut tavallista mustempi, aivan kuin kelmeästi hohkava puolikuu ja himmeät, sinne tänne ripotellut tähdet olisivat muuttuneet jotenkin vähäpätöisiksi. Tänä yönä sentään taivaalla oli valoa, eikä raskasta pilvimassaa. Sade ei piiskannut katuja, kuten se oli tehnyt vain muutamia tunteja sitten.

Tuuli havisutti keltaisia lehtiä, jotka riippuivat itsepintaisesti kiinni puissa, jotka yrittivät niitä oksiltaan varistaa. Sama tuuli tarrautui takkini kaulukseen ja liepeisiin, kiskoen äkäisesti paksua kangasta. Kävelin kohti bussipysäkkiä ja mietin kotona nukkuvaa perhettäni. Koira olisi kerällä omassa, pienessä pedissään, tyytyväisenä aamulenkin jäljiltä. Karvakuono tuhisisi ja narisisi juuri sillä tavalla, jota minä rakastin ja mies vihasi. Mies tosin olisi itse niin syvällä unessa, ettei huomaisi moista, vaan halailisi tyynyään ja kuorsaisi vaimeasti. Hän väitti tietysti, ettei kuorsannut, mutta kyllä minä sen kuulin. Varsinkin silloin kun hän halaili tyynyä. Minua halatessa hän ei kuorsannut, onneksi.

Ja sitten se rakkain, se pieni ihme, tyttäreni. Istuin bussipysäkin kylmälle, graffitiselle penkille ja katselin mitään näkemättä roskaisia tienpientareita, joissa rikkaruohot rehottivat viimeisiä päiviään ennen pakkasöitä. Mietin rakasta lastani, jonka tummansiniset silmät olivat suljettu, ja näkivät ties mitä ihmeellisiä unia, kun neiti makasi omassa pinnasängyssään kirjavien ABC-lakanoiden alla lämpimässä. Hänen päällään oli uusi body, jossa luki Mommy’s little Nightmare. Se oli ostettu Pariisista kaikella rakkaudella.

Pariisi, se oli ollut ihana reissu. Sain sen synttärilahjaksi perheeltäni ja pääsin sisareni kanssa neljäksi päiväksi ihailemaan ehkä Euroopan kuuluisinta kaupunkia. Notre Dame, La Tour Eiffel, Arc de Triomphe, Musée du Louvre, Basilique du Sacré-Cœur… Ostin sitä varten ranska-suomi matkasanakirjankin, mutta en lopulta oppinut puhumaan ranskaa sen enempää kuin mitä lukion alkeiskurssilla aikanaan oli mieleen tarttunut. Tutustuin la cuisine françaiseen sen enempää ystävystymättä ja toin tuliaisena Eiffel tornin mallisia karkkeja. Se oli ensimmäinen kerta kun olin erossa tyttärestäni yli 24 tuntia.

Vuoden päivät ehtivät kulua ennen kuin olimme yli vuorokauden erossa toisistamme. Ennen lähtöä ajattelin, että jo se oli aikakin! Vähän omaa aikaa äidille. Keväällä kävimme yhdessä Eglannissa, minä, äitini ja tyttö. Se reissu oli ollut rankka. Matkustaminen lapsen kanssa ei ollut lainkaan sellaista kevyttä, vapaata lomailua, johon olen tottunut reissatessani ennen äitiyttä. Mutta sitten taas, kaikki mitä olin odottanut äitiydestä, on osoittautunut vaaleanpunaisiksi pilvilinnoiksi, jotka nyt murenevat hurjaa vauhtia.

En ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi ollut yhtä epärealistiset odotukset ja kuvitelmat äitiydestä kuin minulla itselläni. En voi käsittää miten olin onnistunut luomaan mieleeni sellaisen harhakuvien maailman. En ole koskaan oikein sietänyt kenenkään muun lapsia. Ajattelin aina, että ne itkevät, haisevat, kiukuttelevat, eivät osaa käyttäytyä, sotkevat, meluavat – olivat vääränlaisia kaikilla tavoilla. Ainoastaan sukulaisteni pikkuvauvat saivat sydämeni heltymään, kun tuudittelin parin kuukauden vanhoja toukkia sylissäni, luin niille satuja ja hyräilin iloisesti. Kun ne eivät koskaan sanoneet vastaan, tuoksuivat lämpimältä maidolta, olivat paikallaan ja kiltisti, eivät huutaneet, itkeneet, eivätkä vaatineet mitään. Silloin ne olivat hyviä, ihania, sellaisia kuin lapsen pitää olla. 

Jotenkin, jossain kieron mieleni sopukoissa, se oli minun mielikuvani äitiydestä. Että lapsi ei vaadi minulta muuta kuin sen, että rakastan sitä. Pidän sylissä ja hymyilen, tuuditan, hyräilen ja luen välillä satuja. Sitten kun lapsi kasvaa, vähän kuin itsekseen, tottelevaiseksi, siistiksi, rauhalliseksi ja uteliaaksi, me juttelemme iloisesti, piirrämme hiljaa pöydän ääressä ja istumme sohvalla lukemassa kirjaa. Ajattelin, että teen liudan lapsia, jotta voin ihailla sivusta kuinka heidän erilaiset persoonansa tulevat esiin, muksuista olisi toisilleen leikkiseuraa, ja äiti voisi leipoa pentujen kanssa lauantaisin, mutta muuten ne viihtyisivät ihan itsekseen.

Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä vanhemmuus todella on. En osannut ajatella realistisesti sitä millainen sitoutuminen lapsen saaminen on. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että menisi vuosi, ennen kuin olisin edes pari päivää erossa tyttärestäni. Ai että minulla ei olisikaan enää aikaa ja mahdollisuuksia tehdä mitä itse haluan? Kyllä sitä minulle sanottiin, mutta ei se uponnut kaaliin. Kuinka vaikeaa se nyt voisi olla? Annat lapselle ruoan, vaihdat vaipan, laitat nukkumaan kun tarvitsee nukkua ja sitten olet tehnyt velvollisuutesi. Vähän kuin koira, vauva-ajan jälkeen se ei vaatisi enää niin paljon, nukkuisi yönsä ja jos leikit sen kanssa tunnin päivässä kaikki pysyvät tyytyväisinä.

Sanomattakin on selvää, että pikkuhiljaa olen alkanut huomaamaan, ettei lapsi ole sama asia kuin koiranpentu. Olen ehkä tajunnut, että tytärtäni ei ”kouluteta” kahdessa vuodessa tottelevaiseksi, sisäsiistiksi, helposti hoitoon vietäväksi, itsekseen viihtyväksi ja asiansa osaavaksi yksilöksi, joka ei vaadi juuri muuta kuin ruokaa kahdesti päivässä ja on aina iloinen. Mutta niin minä tosiaan joskus kuvittelin. Että kyllähän se muksu parissa vuodessa on ”valmis”. Sitten äiti voi taas elää elämäänsä vapaasti. Kotona odottaa hyväntuulinen ja vaivaton tytär, jonka kanssa vietetään välillä laatuaikaa, mutta muuten äiti voi keskittyä reissaamiseen, rakkauteen, kavereihin ja harrastuksiin.

Tämä syksy on tuntunut minusta erityisen raskaalta. Normaalisti nautin tästä vuodenajasta. Muistan kuinka viime vuonna olin täynnä odotusta, toivoa ja onnea. Sipsutin vatsa pystyssä, korkokengissä, elokuvissa sisareni kanssa. Lueskelin koira kainalossani sohvalla lempikirjaani kun sade ropisi taustamusiikkina ikkunoihin. Kun tyttäreni syntyi kävelin pitkiä lenkkejä vaunuja työnnellen syksyn värjäämien puiden alla. Kuten tienvarsien pensaat, kadut olivat oranssin ja kullan värisiä, horisonttia maalasi joka ilta toinen toistaan kauniimpi auringonlasku ja riepotteleva tuuli sai hiukseni hulmuamaan. Mullan ja pudonneiden lehtien tuoksu sai minut vetämään syvään henkeä, sulkemaan silmäni ja unelmoimaan. Silloin uskalsin unelmoida helposta elämästä, uudesta rakkaudesta, loistavasta tulevaisuudesta.

Nyt istun bussissa, joka hurisee aamuyön pimeydessä kohti työpaikkaani. Lasin takana näkyy vuoroin mustaa, vuoroin katulampun valaisemia pätkiä harmaista betonirakennuksista pimeine ikkunoineen. Olen huomannut, että minun on yhä vaikeampi olla onnellinen. Päiväni kuluvat helposti negatiivisissa, ahdistuneissa ja epävarmoissa tunnelmissa. Olen yrittänyt syyttää siitä työtäni, unenpuutetta tai parisuhdettani, mutta joskus mietin, että voisiko se vain johtua siitä, että yritän kynsin ja hampain pitää kiinni vanhoista haaveistani, surrealistisista kuvitelmistani, vanhasta itsestäni.

Olen aina halunnut äidiksi. Jo ihan pikkutyttönä aloin haaveilemaan siitä kuinka monta lasta saan, mitkä nimet heille annan, minkä näköisiä he ovat. Näin jälkeenpäin huomaan, että minulle oli aina tärkeintä saada lapsia – ei olla heidän kanssaan. Lukumäärä, nimet, ominaisuudet, niistä minä haaveilin. En suinkaan yhdessä olosta, perhe-elämästä ja kasvattamisesta. Minä halusin viisi lasta tai enemmän, jotta voisin keksiä monta hienoa nimeä. Sen lisäksi halusin aviomiehen. Hänen kohdallaan sitten puolestani haaveilin yhteisestä elämästä, tekemisestä, kaiken voittavasta rakkaudesta. Minusta tuntuu, että minulla on vieläkin sama ongelma.

Yritän epätoivoisesti rakentaa toimivaa parisuhdetta, jossa saisin kaiken sen mistä olen aina haaveillut – eli miehen joka palvoo minua, lellii minua, on intohimoinen, uskollinen ja tarvitsee minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Toisinaan tuntuu, että kuvitelmani täydellisestä suhteesta on yhtä suurta illuusiota kuin käsitykseni äitiydestä. Itse olen valmis rakastamaan miestä niin, että hän menee kaiken muun edelle, omistan kaiken aikani hänelle, halua häntä koko ajan ja teen kaikkeni, jotta hän olisi onnellinen. Olen ollut kahdessa suhteessa, jossa toinen osapuoli tunsi samoin – aluksi. Oih, miten olimmekaan luotuja toisillemme emmekä saaneet tarpeeksi toisistamme. Ennen kuin miehet saivat tarpeekseen ja enää minä annoin ja annoin ja yritin, kun he ottivat, ottivat eivätkä antaneet.

Toisinaan olen varma, että vika on minussa. Toisinaan tajuan, ettei maailmassa ole sellaista miestä, joka haluaisi rakastella kassani joka toinen päivä. Joka toisi minulle kukkia vuosi toisensa jälkeen äitienpäivänä, naistenpäivänä, nimipäivänä, vuosipäivänä, syntymäpäivänä ja satunnaisina muina päivinä. Joka osoittaisi minulle arvostustaan silloin tällöin muutenkin kuin vain joulu- ja syntymäpäivälahjan muodossa. Joka kertoisi rakkaudestaan ja intohimostaan puhumalla tai vaikkapa rakkauskirjeissä. Joka haluaisi joka päivä tehdä minun kanssani jotain, jutella, katsoa elokuvaa, pelata, käydä kävelyllä, jotain – edes viisitoista minuuttia. Toisin sanottuna sellainen Herra Oikea. Jota minä turhaa odotan, sillä häntä ei ole olemassa.

Viimeiset viisitoista vuotta olen kuvitellut elämäni utopiaa täydellisen miehen ja viiden lapsen kanssa. Todellisuus on kuitenkin ilmestynyt häilymään rakentamani prinsessalinnan ylle kuin pahaenteinen myrskypilvi. Viisi lasta? Luoja armahtakoot, hyvä kun selviän edes ensimmäisen kanssa. Tai pikemminkin, miten ihmeessä minä selviän tästä yhdestä?

Lapsi saattaa huutaa tunnin tai kaksi yöllä ilman mitään syytä eikä neuvolatäti osannut neuvoa muuta kuin, että sehän on normaalia. Se on joku saatanan vaihe. Huonosti nukkuvan lapsen äitinä oleminen on yöllistä helvettiä kun haluaisit vain levätä, nukkua, antakaa joku minun nukkua! Mutta lapsi herää yöllä mihin lie neurologisen kehityksen aiheuttamiin, tahattomiin nykimisiin ja huutaa, huutaa, itkee. En kestä kuunnella sitä. Ensin yritän ja rukoilen, että pentu huutaisi itsensä uneen. Sitten yritän saada miehen hoitamaan asian, joka vain tiuskaisee, että antaa huutaa. Menen itse rauhoittelemaan tyttöä. Saan tuudittaa häntä loputtomalta tuntuvan ajan. Kolme tuntia herätykseen. Kaksi ja puoli tuntia herätykseen. Kaksi tuntia herätykseen. Puolitoista tuntia herätykseen. Nukahda jo!

Yhtälailla normaalia on kuulemma se, että välillä minun tekisi mieli jättää lapsi lattialle, rääkykööt siinä, kärsikööt. Mielessäni välähtää kuva siitä kuinka ravistelen tyttöä ja huudan ”ole saatana hiljaa!”. Saatan kuvitella, että avaan ikkunan ja pudotan pennun neljännestä kerroksesta. Se on normaalia. Naiset kokevat vauvansa kanssa uudenlaisen, täyden vallan tunteen, joka aiheuttaa väkivaltaisia mielikuvia. Saatat kuvitella tappavasi lapsesi. Se on normaalia. Koska oikeasti et katkaisisi edes hiusta hänen päästään. Normaalia. Minä vihaan sitä, vihaan niitä väsymyksen, turhautuneisuuden ja epätoivon aiheuttamia mielikuvia. Tuuditan lasta hellästi sylissäni samalla kun puren raivoissani huultani. Etkö voi saatana nukkua? Etkö perkele voi antaa minun olla? LOPETA!

Joskus saan yössä kolme tuntia unta. Hyvänä yönä viisi. Sitten olen yhdeksän tuntia töissä. Matkoihin menee puoli tuntia suuntaansa. Heti kun pääsen kotiin pitäisi hakea lapsi päiväkodista. Päiväkotitädeillä on aina jotain valitettavaa. Ei ollut tänään jarrusukkia mukana. Ei ollut tuttiin merkitty lapsen nimeä. On todella huono juttu, että lapsi oli tänäänkin hoidossa kymmenen tuntia. Olitko jossain huitelemassa? Ei työvuorosi voinut kestää niin pitkään, ettet ehtinyt hakemaan tytärtäsi ennen puoli viittä. Miksi ette ilmoittaneet, että tuotte lapsen tänään puoli kymmeneltä, ettekä puoli yhdeksältä? Kyllä tämä nyt oli sopimatonta, tämä oli huono juttu, teidän pitäisi vähän ajatella, miten niin ette pääse vanhempainiltaan, ettekö välitä? Onko sekin normaalia, että kuvittelee mäjäyttävänsä lekalla tarhatädin kallon tohjoksi?

Etkö välitä, sitä kysymystä minun ei onneksi koskaan tarvitse itseltäni kysyä. Välitän niin paljon, että se sattuu. Muuten väittäisin, että minua ei ole tarkoitettu äidiksi, minun ei olisi koskaan pitänyt saada lasta. Jos kerta äitiys on vaikeaa, kamalaa, helvettiä, voisi luulla, että minä vihaan lastani, mutta jumalauta kun minä rakastan sitä pientä niin totaalisesti. Minun pikkuneitiäni. Vaikka olen ihan kuitti, väsynyt luita ja ytimiä myöten. Päätä, selkää, niskaa ja jalkoja särkee, en ole syönyt, nukkunut, rentoutunut. Silti hymy leviää väkisinkin naamalleni kun katseeni vihdoin löytää tyttäreni päiväkodin lattialta, muiden lasten joukosta, leikkimässä itsekseen muovipuhelimella. Ja miten sydän onkaan pakahtua kun pentu huomaa minut ja hänen silmänsä leviävät, suusta pääsee välittömästi pieni kuiskaus: ”äiti”.

Kun olin tullut Pariisista, ja lapsi näki minut neljän päivän ja viiden yön tauon jälkeen, hän alkoi kauttaaltaan vapista. Silmät olivat lautasen kokoiset, ja ilme kuin lapsi ei olisi uskonut, että olen siinä, ja samalla pelkäsi, että katoan. Kädet alkoivat vimmatusti haroa suuntaani ja sylissä pitävä isä unohtui täysin. Äidin syliin oli päästävä, ja sitten ei osattukaan enää päättää kumpaa tekisi, halaisi tiukasti vai tuijottaisi lumoutuneena kasvoja? Lopulta niitä tehtiin vuorotellen, aina pari sekuntia tuijotusta, sitten hali, ei kun tuijotusta, ei vaan hali, tuijotus, hali, jne. Ja minä istuin sohvalla ilman mitään havaintoa muusta maailmasta tuijottaen ja halaillen tytärtäni ihan yhtä onnellisena ja lumoutuneena. En ollut edes tajunnut kuinka ikävä minulla oli ollut. Eikä oikeastaan edes yhtään haittaisi jos ei taas vuoteen tarvitsisi olla vuorokautta pidempää erossa.

Välillä on niitä kultaisia hetkiä. Saatamme istua miehen kanssa lattialla sylikkäin kun lapsi konttaa ympäriinsä pyykkinarulta varastama sukka hampaissaan ja kantaa minulle lelujaan vuorotellen. Nasun, kirahvin, puisen kissan, pehmokissan, toisen kirahvin, sitten vaaditaan lukemaan kirjaa, kyllästytään ja etsitään hyrrä, esitellään sitä, tuodaan sitten tutti ja halataan. Samalla ehdimme miehen kanssa jutella, suukotella, nauraa yhdessä pikkuisellemme ja leikkiä hänen kanssaan. Mutta monesti elämä on vain sitä arkea. Käy töissä, hae muksu, ruoki, kylvetä, viihdytä, kuuntele huutoa kun et koko ajan pidä sylissä ja ehdi leikkiä, käytä ja ruoki koira, yritä saada ruoka tehtyä ja syötyä, pitäisi siivota ja tiskata ja pyykätä. Usein asiat kaatuvat niskaan kun ei ehdi eikä jaksa.

Näin jälkiviisaana voin huokaista helpotuksesta, etten saanut lapsia nuorempana, niin kuin aina toivoin. Ehdin etsiä itseäni, kokeilla erilaisia tapoja elää. Sain olla täysi narttu, ryypätä, rellestää, elää moraalittomasti ja siveettömästi. Kokeilin vastuullista, sitoutunutta parisuhdetta useammankin kerran, siinä missä sinkkuilua ja seksisuhteitakin. Asuin yksin, yhdessä, vaihdoin alaa, opiskelin, reissasin. Onneksi ehdin kokea sen kaiken ennen kuin sain lapsen, koska tajuan nyt, että seuraavat parikymmentä vuotta perheen täytyy olla keskipisteeni. Ennen, jos tein virhearvion, siitä kärsin vain minä itse. Nykyään olen vastuussa myös lapsesta, ja se muuttaa kaiken. Oman sydämensä jos menee särkemään, se on yksi asia, mutta jos satuttaa teoillaan omaa lastaan, se on jo ihan toinen juttu.

Aina sanotaan, että lapsi kasvattaa vanhempaansa enemmän kuin vanhempi lasta, ja minun on oltava aivan samaa mieltä. Mikään ei ole aikuistanut minua samalla tavalla, kuin lapsen saaminen. Ja mitä olen muilta kuullut, en tosiaankaan ole vain kuvitellut muutosta itsessäni, vaan olen nykyään täysin erilainen. Kun kävimme korkeasaaressa, sisareni, minä ja tyttö, päätimme päivän päätteeksi vielä syödä saaren ravintolassa. Sisko katseli vierestä kuinka sinnikkäästi jaksoin ruokkia ja hoivata väsynyttä ja kiukuttelevaa muksua korottamatta ääntäni kertaakaan, enkä edes hermostunut, vaikka oma ruokani jäähtyi kylmäksi siinä sivussa odotellessa, lapsi hoidettiin ensin. Myöhemmin hän totesi, että vanhasta minusta ei koskaan olisi ollut moiseen, ja tottahan se on. Ennen pinnani oli lyhyempi kuin kissan viiksi, malttia minulla ei ollut lainkaan ja odottaminen oli jotain, mitä en harrastanut koskaan, en ainakaan jos kyseessä oli ruokani.

Olen muuttunut, ja joudun muuttumaan koko ajan. Ehkä se aiheuttaa osittain sen kaoottisen tunteen elämässäni. On kuin mikään ei pysyisi paikallaan, enkä saa mistään otetta vaan asiat, päivät, tapahtumat vain syöksyvät ylitseni. Kaikkein vaikeinta on se, että aika loppuu koko ajan kesken. Ei ole tarpeeksi aikaa nukkua ja levätä. Ei ole tarpeeksi aikaa valmistautua aamulla töihin. Töiden jälkeen on aina kiire hakemaan muksu päiväkodista tai kiire kotiin perheen luokse. Lapselle ja miehelle ei kuitenkaan koskaan ole tarpeeksi aikaa. Itselleen ei ole aikaa. Kavereilleen ei ole aikaa. Koiralle ei ole aikaa. Harrastamiselle ei ole aikaa.

Pahinta on se, että mitään ei pysty tekemään kunnolla. En ehdi nukkua ja levätä kunnolla joten olen liian väsynyt tekemään mitään kunnolla valveilla. Lapsen kanssa on niin vähän aikaa ja siitäkin suuri osa menee kiukuttelemisen kuuntelemiseen, epätoivoiseen yritykseen saada lapsi syömään, vaipanvaihtotappeluun jne. Aikaa pitää kuitenkin olla myös omiin perustarpeisiin, että saisi käydä vessassa (lapsi huutaa oven takana), saisi käydä suihkussa (lapsi huutaa oven takana), saisi pukea päälleen (lapsi riippuu lahkeessa ja huutaa kun ei saa varastaa sukkia tai pääse syliin), saisi syödä lämpimän aterian (lapsi huutaa vieressä ja yrittää varastaa haarukat, veitset, lasin, ruoan), saisi hetken rentoutua kirjan, telkan tai jonkin muun parissa (lapsi huutaa kun ei saa kirjaa tai huomiota).

Hyvin usein käy sitten niin, että lapsen jatkuva vaatiminen, joka tietysti johtuu suurelta osalta siitä, että äiti on ollut poissa koko päivän, johtaa siihen tunteeseen, että aika ei riitä itselle eikä lapselle, tai ainakin tekee kaiken väärin ja huonosti. Jos vielä perusasioiden lisäksi yrittää mahduttaa johonkin väliin aikaa kavereille tai harrastamiselle taas lapsi huutaa, koska taas äiti lähtee. Jos yrittää johonkin väliin mahduttaa aikaa miehen kanssa se on aina lapsen mentyä nukkumaan eli pois lepoajasta, ja usein miestä ei kiinnosta kun hän yrittää juuri tehdä aikaa kavereille tai itselleen. Joskus arki on oikeaa noidankehää.

Odotan koko ajan sitä, että asiat alkaisivat vihdoin sujua. Kuinka vaikeaa se voi olla, että arki rullaisi omalla painollaan, ilman hirveää yrittämistä ja jatkuvaa epäonnistumista? Yritän myös miettiä, kuinka sitä ehtisi olla onnellinen, tai ehkä enemmänkin mistä sitä tulisi onnelliseksi. ”Sinulla on terve lapsi, ole onnellinen!” Mies hokee sitä jatkuvasti. Totta. Tietenkin olen siitä onnellinen, että on terve ja hyvinvoiva muksu. Mutta senkö pitäisi riittää elämässä? Joka päivä ei tarvitse löytää onnellisuuden hetkiä? Pieniä asioita, joista tulla iloiseksi? Eikö muka pitäisi olla onnellinen kaikilla elämänsä osa-alueilla ja kokea niillä onnistumisia?

Kun katsoo asioita kauempaa, minun pitäisi olla tyytyväinen. Minulla on mies, joka rakastaa minua (vaikkei sitä koskaan sanokaan) ja haluaa olla kanssani (vaikkei hänellä oikein olekaan aikaa minulle). Minulla on terve ja ihana tytär (joka ei koskaan anna minun nukkua ja kiukuttelee minulle kun olen niin paljon poissa). Minun perheeni, isä, äiti, veli ja sisko, ovat terveitä ja onnellisia (vaikken ehdi heitä kyllä nähdä, hyvä jos välillä soitella). Minulla on ystäväni (vaikkei minulla ole aikaa heille). Minulla on työpaikka, josta pidän (vaikka se vie kaiken aikani ja jaksamiseni). Minulla on katto pään päällä (ja paskat naapurit) ja ruokaa pöydässä (jota ei saa syödä rauhassa). Minulla on kiltti ja ihana koira (jolle minulla ei ole aikaa ja jaksamista).

Periaatteessahan minulla on kaikkea, mutta ei sitä utopiaa, jota kuvittelin, että elämäni joskus olisi. Sitä harhakuvaa, että olisi jatkuvasti onnellinen. Vanhoista kuvitelmista on kauhean vaikea päästää irti. Miksen minä voisi saada kaikkea sitä mitä olen aina halunnut? Olen vakuutellut itselleni vuosia, että tietysti voin saada sen. Nyt olen tosin ajautunut siihen, että kunhan nyt saisin edes yhden asian, edes jotain, mistä olen aina haaveillut! Oma, linnamainen talo, jossa on torneja, kirjasto ja takkahuone. Tai minulle täysin omistautunut, intohimoisesti rakastava mies. Ehkä se unelmaduuni, mukanaan tolkuttomasti rahaa. Viisi täydellistä, helppoa lasta, kai nyt edes jotain voin saada?

Ennen kuin huomaankaan on taas maanantai. Tyttö heräsi yöllä 3:45, en tiedä yhtään miksi. Puolentoista tunnin jälkeen hän nukahtaa ja siitä puolen tunnin päästä myös minä saan taas unta. 7:20 herään taas tytön ääniin, tällä kertaa kyseessä ei ole huutelua vaan aamukukertelua. Hän leikkii kaikella todennäköisyydellä sängyssä majailevalla pehmolohikäärmeellä, tai ehkä tutilla. Mieskin on vielä sängyssä, käperryn hänen syliinsä ja mietin voisinko vain jäädä siihen, en jaksaisi millään kohdata uutta päivää. Sitten tajuan, että murun herätyskello ei ole soinut ja hän myöhästyy kohta töistä, minun on pakko herättää hänet.

Paria tuntia myöhemmin vien muksua päiväkotiin. Vilkaisin ulos ikkunasta ennen lähtöä ja ulkona paistoi aurinko, joten en vaivautunut ottamaan sateenvarjoa. Aurinko saa väsyneet silmäni särkemään samalla kun suuret, kylmät pisarat kastelevat hiukseni päähän liimautuneeksi matoksi. Sataa ja paistaa? Tämä on taas niitä päiviä. Mustia pilviä vasten heijastuu haalea sateenkaari. Se kuvastaa elämääni turhankin hyvin. Mietin miten saisin elämäni myrskypilvet ajettua pois ja sateenkaaren oikein loistamaan. Miten paljon minun on vielä muututtava?

Joskus ei vain jaksaisi itse muuttua. Mikseivät muut voi muuttua minun tarpeideni mukaan? Miksi minun pitää uhrautua ja luopua kaikesta mitä minä haluaisin, ja samalla pitäisi jaksaa tehdä toiset onnelliseksi? Ja mikä on kiitos? Lapsi konttaa huoneen toisesta päästä luokseni ja puree varvastani kaikin voimin. Kesken suloisen halimisen hän yhtäkkiä kynsii molemmin käsin kasvojani. Tai leluvasaralla nakuttelun lomassa hän huitaisee minua leukaan täysin varoittamatta, täysin tarkoituksellisesti. Mies taas… en jaksa edes lähteä ajattelemaan sitä.

Istun töissä ja tuijotan tyhjää. Asiakkaita ei juuri nyt ole. Minun pitäisi varmaan tehdä jotain hyödyllistä, mutta murehdin vain elämääni. Mitä hyötyä on murehtimisesta? Ei kai mitään, mutta kun mikään ei muutu vaikka kuinka yrittäisi muuttaa asioita, jäljelle jää vain tämä, murehtiminen. Mitenhän sitä pystyisi vain lakata yrittämästä saada ne asiat mitä haluaa. Lakkaisi haluamasta mitään ja vain olisi, eläisi sitä elämää mikä tarjolla on. Elämäni – kun mikään ei toimi. Ogelmani – kun mikään ei riitä. Minä – kynsi ja hampain kiinni haaveissa, jotka eivät toteudu.

Eroahdistus

10kk ja 3vk. Iso tyttö. Osaa kontata, taputtaa käsiään, vilkuttaa, sanoa "äiti". Eikä pidä unohtaa, että suussakin on monta hammasta. Äidin iso tyttö, päiväkotilainen.

Pikkumuru tarrautui isänsä harteisiin kun kannoimme hänet päiväkodin ovesta sisään. Rintaani puristi ahdistus kun katselin dädin sylissä kurkkivan lapsosen sinisiä, viattomia silmiä, jotka uteliaana tutkivat ympäristöä. Teki mieleni kaapata mustiin jarrusukkahousuihin ja lilaan bodyyn puettu michelinmiehen morsian, ja karata jonnekin mistä kukaan ei voisi häntä koskaan minulta viedä. Sen sijaan kävelin päättäväisesti sisemmälle lasten leikkihuoneeseen ja hymyilin päiväkodin tädeille iloisesti.

Saimme tyttärellemme tarhapaikan reilun kolmen kilometrin päästä kodistamme. Seutumme kaikki muut päikkikset kun olivat täynnä niin meidät lykättiin siihen ainoaan, jossa oli vielä tilaa. Kyseessä on sisar-ryhmä, eli osa lapsista on kolmekin vuotta vanhempia kuin meidän neitimme. Samassa rakennuksessa on myös eka ja toka luokka viereisestä ala-asteesta. Koen tällaisen isompien lasten läsnäolon uhkaavaksi. Päiväkodin tilat eivät myöskään ole mitenkään järin isot, ottaen huomioon, että ryhmään tulee noin 20 lasta. Piha on jaettu ala-asteen kanssa, mutta pienten alue on sentään erikseen aidattu. Ja onneksi molemmat päiväkotitädit ovat erittäin mukavia.

Olen ensikertalainen äiti, ja jos sitä ei mistään muusta huomaa niin siitä, että haluan tehdä kaiken varmasti oikein ja ohjeen mukaan. Olimme jo kahdesti käyneet tutustumassa päiväkotiin etukäteen ennen oikeaa ekaa päikkispäivää, jotta paikka ja tarhatädit olisivat entuudestaan tuttuja. Sen lisäksi meillä oli tietysti porrastettu aloitus, eli ensimmäisenä päivänä lapsonen jäi vieraiden hoitoon vain puoleksi tunniksi, muuten olimme neljän tunnin setin yhdessä leikkimässä. Toisena päivänä neiti sai jo syödä hoidossa ja olimme pari tuntia poissa viiden tunnin päivästä, kotiin mentiin vielä nukkumaan. Kolmantena päivänä neiti oli lounaan, välipalan ja päiväunet päiväkodissa, kuuden tunnin päivän yhteensä. Torstai ja perjantai olivatkin sitten seitsemän tunnin päivät, kaikilla ruokailuilla ja ohjelmalla. Näin jälkikäteen en ole ihan varma olisiko porrastusta edes tarvittu, pikkuneiti ei nimittäin ollut missään vaiheessa moksiskaan kun vanhemmat lähtivät kälppimään. Tyttö jäi tyytyväisenä leikkimään uusilla leluilla eikä malttanut aina edes vilkuttaa, vaikka kuinka huutelin hänelle heipä hei.

Äidille kevyt aloitus oli kuitenkin tarpeen, olen nimittäin alkanut potea kammottavaa eroahdistusta. Tavallaan, ihan pikkuisen, olen myös huojentunut, että kokonaisten hoitopäivien aikana myös tyttären eroahdistus heräsi. Olisi loppupeleissä ollut ihan hirveää, jos lapsi ei olisi millään tavalla osoittanut välittävänsä, onko hän vanhempiensa kanssa vai ei. Tytöllä ei ole mitään radikaaleja eroahdistuksen oireita, hän ei ole esimerkiksi lakannut syömästä, nukkumasta tai nauramasta. Hän ei myöskään ole itkenyt edes toisena viikkonaan päikkiksessä vaan on positiivinen ja aktiivinen kaiket päivät (eli on hurmannut hoitajansa). Mutta kun haen hänet kotiin, lapsonen tarrautuu kaulaani kuin apinanpoikanen. Seuraavat kaksi tuntia mikään muu ei sitten kelpaakaan kuin syli. Huuto ja itku repeää jos yrität mennä edes vessaan ilman pikkumurua. Tyttö konttaa oven taakse paukuttamaan ja huutamaan kunnes pääsee taas syliin. Pikkuisen läheisyyden ja huomion tarve on aivan kuin kasaantunut koko päivän ja räjähtää käsiin sitten kun hän pääsee kotiin.

Pidän lapsemme hoitajista, tyttökin pitää heistä aivan selkeästi. M-täti on jo vanhempi konkari, joka on varma ja hyväntuulinen, kauhean leppoisa. S-täti taasen on aurinkoinen, nuori ja energinen, mutta myöskin asiansa osaava. Minulla ei siis ole mitään syytä olettaa, että lastani hoidettaisiin huonosti, vaan voin täysin luottaa päiväkotiin. Onkin jotenkin kauhean vaikea käsitellä lapseni eroahdistusta kun en voi laittaa sitä kenenkään muun syyksi. Lapsella ei ole huono olla päiväkodissa, mutta hänellä on huono olo, koska hän saa olla liian vähän vanhempiensa kanssa. Minä ja minun päätökseni ovat aiheuttaneet tämän. On tuskaista nähdä oman lapsensa ahdistus ja silti niin raskasta antaa hänelle kompensaationa niin paljon, kun tytön kanssa oleminen vie sitten jokaisen sekunin ensimmäisistä tunneista kotona pitkän työpäivän päälle.

Minulla on muutamia luonteenpiirteitä, joista en erityisemmin välitä. Yksi niistä on se, että olen erittäin kontrolloiva. Haluaisin aina pitää piuhat käsissä, päättää ja määrätä. Tämä koskee erityisesti tytärtäni. Minun oli todella vaikea ensimmäisenä tarhapäivänä katsoa vierestä kun lapsonen pääsi hiekkalaatikolle leikkimään. En ole vienyt häntä koskaan hiekkalaatikolle, ja mieleni olisi tehnyt kieltää se nytkin. Neiti oli onnesta soikeana huitoessaan lapiolla, kasatessaan S-tädin avustuksella hiekkakakkuja, ja ahmiessaan hiekkaan kaksin käsin pieneen kitaansa. Jouduin käyttämää kaiken tahdonvoimani, etten pysäyttänyt koko touhua (ja rehellisyyden nimissä, pysäytinkin lopulta ja vein tytön keinumaan - joka on omaksi puolustuksekseni pikkuisen lempihommaa). Hiekka voi olla ja on likaista. Kissat käyvät kusella hiekkalaatikoilla. Siitä voi saada matoja ja ties mitä loisia. Lapsen vatsalle ei tee hyvää parin desin hiekka-annos. Ja kun muksu oksensi tuntia myöhemmin teki mieleni sanoa "ja mitä tästä opimme?".

Minä olen oppinut sen, että nykyään muksun paska on hiekkapainotteista. Yritän töin ja tuskin hyväksyä sen, että joku muu päättää nyt lapseni kasvatuksesta, leikeistä, uusista kokemuksista, ruoasta sun muusta joka arkipäivä. Seitsemästä viiteen S-täti ja M-täti saavat päättää. 10/24 minulla ei ole valtaa. Voi luoja, lapseni on enää vain puoliksi minun.

En tiedä ahdistaako tämä teitä muita äitejä, mutta minulla on kauhea painajainen - entä jos lapsi alkaa pitää enemmän päiväkodin tädeistä kuin minusta? Heidän kanssaan hän kaiken kivan tekee, viettää kaikki päivät, oppii uudet asiat. Se olisi minun tehtäväni, minun oikeuteni, minun lapseni, minun, minun, minun. Mutta minä olen luovuttanut kaiken jollekulle toiselle. Annoin hänestä pois 50%. Hän tulee kotiin lähinnä  nukkumaan.

Tätä on minun eroahdistukseni, jatkuvaa epäilyä siitä, että teen väärin, olen hylännyt lapseni. Jatkuvaa tuskaa siitä, että en näe muksua tarpeeksi, en tee hänen kanssaan tarpeeksi, en anna hänelle tarpeeksi. Yritän tolkuttaa itselleni, että minun on pakko tehdä töitä, mutta miksi? Ei ole mitään tärkeämpää kuin oma lapsi, ja hän on nyt jonkun toisen - osittain.

Meille tarjottiin tänään toista päiväkotipaikkaa, kivenheiton päästä kodistamme (oikeasti, voisin parvekkeelta heittää kiven tarhan pihaan jossei välissä olisi yhtä kerrostaloa). Kun kävin katsastamassa paikan, lopullinen päätökseni ratkesi siihen, että päiväkodin täti-H sanoi: "Kaikkein rankinta on, kun nämä pienet kasvavat isommiksi ja lähtevät. Heistä tulee kuin omia lapsia, joista on niin vaikea luopua." Tämä pätee varmasti jokaiseen hyvään hoitotätiin, mutta minä en voinut sietää ajatusta, että joku muu ajattelisi minun lastani omanaan. Sen lisäksi, että olen kontrolloiva, olen myös omistushaluinen. MINUN! Jos ei mikään muu tässä maailmassa, niin vähintäänkin lasteni pitäisi olla täysin, kokonaan minun. Minä vuodatin verta ja hikeä, kärsin kaikki tuskat ja vaivat, jotta lapsi tähän maailmaan pääsi. Hän kuuluu vain minulle (en unohtanut isukkia, mutta...).

Pääkoppaani ei mahdu hyväksyntä siitä, että olen antanut lapseni toisten kasvatettavaksi. Silti se on ollut tietoinen päätös, tosin olosuhteiden pakottamana. Miettiessäni vaihtoehtoja hakiessani tytölle hoitopaikkaa, en pystynyt laittamaan häntä perhepäivähoitajalle, vaikka sehän olisi ollut paras valinta päiväkodin vaihtuvien hoitajien ja isojen ryhmien sijaan. Vain neljä lasta, vain yksi hoitaja. Mutten kyennyt siihen, koska pelkäsin, että tytön suhde hoitajaansa olisi silloin ollut yhtä intiimi kuin hänen omaan äitiinsä, minuun. Hänellä olisi yhtäkkiä ollut kakkosäiti. Ei perhana. Päiväkodissa sentään tätejä on useita, ehkei lapsi pääse niin hyvin leimautumaan. Välillä joudun pysähtymään ja hengittämään syvään päästäkseni eroon siitä itseinhon tulvahduksesta, joka minut valtaa, tajutessani miten itserakkaasti ajattelen. Luoja, miten minä voin laittaa omat pelkoni lapsen hyvinvoinnin edelle?

Epäröin koko ajan, että olisiko sittenkin pitänyt ottaa se kolmen vuoden hoitovapaa ja kasvattaa tytär ihan itse kun vieraiden käsiin lapsen laittaminen on näin vaikeaa. Jos olen rehellinen, tiedän, että pollani olisi hajonnut neljän seinän sisällä, maailmani pyöriessä vain lapsen ympärillä... Mutta silti, olisiko kuitenkin pitänyt uhrautua ja hoitaa äidin velvollisuus? Tyttöni on niin pieni! Alle 11kuukautta kun päästin hänet pois. Ei osaa edes vielä kävellä. Välillä tuntuu, että palan helvetissä koko kuolemanjälkeisen elämäni tästä hyvästä.

Samassa päiväkodissa tyttömme kanssa on aloittanut jo neljä muuta lapsosta, kaksi sisarusparia. (Jokaisen nimi alkaa E-kirjaimella! Viiden een kopla!) Kolmivuotias tyttö ja hänen kaksivuotias veljensä parkuivat raivon, epäuskon, paniikin ja uupumuksen itkua ensimmäisenä päivänään alusta loppuun. Raivostuttavaa kuunneltavaa, minun oli vaikea löytää sympatiaa heille. Miten vaikeaa se nyt voi olla aloittaa päiväkoti? Mutta sitten taas, tyttö oli ollut kotona, vain äidin kanssa, kolme vuotta. Onhan se aikamoinen mullistus siinä vaiheessa. Tyttö itki vielä seuraavankin päivän kun 2vee poika se sijaan tuntui jo tointuneen.

Vertailukohta jätti minut pohtimaan, että ehkäpä lapselle on kuitenkin helpompi aloittaa päiväkoti nuorempana. Mitä nuorempana, sen parempi, jottei kasva liian kiinni äitiinsä ja sitten kärsi niin pirun paljon enemmän kun joutuu eroon. Jossain vaiheessahan se on pakko, viimeistään eskarin aloittaessa. Uskon vakaasti, että päiväkoti tekee lapsesta huomattavasti sosiaalisemman ja sopeutuvaisemman kuin kotona äidin kanssa oleminen. Paremmat valmiudet hän varmasti saa lastentarhan opettajan ohjauksessa ja ammattilaislastenhoitajien käsittelyssä, kuin ensikertalaisen, tietämättömän äidin haparoivassa kotihoidossa. Varmasti. Vaikka suhde omiin vanhempiin voikin sitten jäädä kylmäksi ja etäiseksi. Ehkä. 

En osaa päättää olenko tehnyt oikein vai väärin, mutta tuntuu, ettei takaisinkaan ole enää paluuta. Kaksi viikkoa neitimme on ollut päiväkodissa ja minä paiskin edelleenkin vuorotyötä. Tienaan rahaa ja näen lasta pari tuntia aamulla tai pari tuntia illalla. Hankalien työaikojen takia olemme joutuneet puhaltamaan yhteen hiileen miehen kanssa tavallista enemmän ja meistä on paljastunut aika hyvä tiimi. Se on lähentänyt meitä, vaikka perheaikaa meillä onkin kovin vähän. Kolmistaan (+karvainen) olemme liian harvoin, minä kun teen melkein kaikki viikonloput töitä ja mies arkipäivät. Joskus mietin, että annamme lapselle väärän kuvan yhtenäisestä perheestä. (Välillä kun vaikuttaa siltä, että elämme miehen kanssa kaukosuhteessa saman katon alla.) Onneksi pikkuneiti on vielä niin pieni, ettei ymmärrä. Ja ehkä siinä vaiheessa kun neiti ymmärtää, minä vaihdan virastotyöaikoihin.

Työpaikan vaihto pyörii mielessäni, mutta ei ole ajankohtainen vielä, sillä saan sentään arkivapaita ihan mukavasti. Yritän pitää huolen, että otan joka viikko lapsen yhdeksi päiväksi kotiin kanssani. Tyttö on siis päiväkodissa vain neljä päivää viikossa, ja aina yhden päivän ihan vain äidin kanssa. Äiti tarvitsee sen, muuten hän ei kestäisi. Uskon sen tekevän ihan hyvää tytöllekin, ainakin niin kauan kunnes hän alkaa itkeä S-tädin ja M-tädin perään eikä halua enää kotiin. Toivon tosiaan, että edellä mainittu jää vain painajaisiini. Ovathan muutkin perheet, tai lähinnä äidit, selvinneet tästä - päiväkodista.