I have a dream

Painajainen. Olin synnyttämässä. Kipu säkenöi vatsassani kuin sisälleni olisi tungettu kasa hehkuvia hiiliä. Minua ravisteli taas yksi supistus. Joku olisi voinut yhtä hyvin seivästää minut keihäällä ja kaataa samalla päälleni kiehuvaa vettä. 

Miten minä olin taas raskaana? Oliko se taas sen paskiaisen, eksäni muksu? Ei helvetti, en halunnut toista lasta sen kusipään kanssa. Mietin, että minun olisi pakko antaa vauva pois, adoptioon. Miten minä muka pärjäisin kahden mukulan yksinhuoltajana?

Ajatukset katkesivat kun taas uusi kivun aalto hyökyi ylitseni ja kätilö käski minun ponnistaa. H-hetki oli saapunut. Kivun, veren ja parin vihaisen huudahduksen myötä maailmaan syntyi uusi lapsi. Tyttö. Ehdin juuri nähdä, että pienellä oli paksu tukko ruskeaa tukkaa päässään, kun toinen kasvottomista kätilöistä kääri muksun liinoihin ja alkoi kantaa tytärtäni pois.

Hätäännyin. "Odota! Mihin sinä viet sitä?" Kätilö käveli hämärästä huoneesta pimeään käytävää. Ei helvetti. Luokseni jäänyt nainen tarttui minua harteista kun yritin nousta. "Halusit antaa sen adoptioon." Aloin kirkua ja riuhtoa itseäni vapaaksi. Tajusin, etten enää koskaan näkisi tuota pienokaista, jos en tekisi jotain, ja helvetin äkkiä. "En minä tarkoittanut sitä! En sanonut sitä! Anna minun lapseni takaisin!"

Painimme hetken, tunsin oloni veltoksi ja heikoksi, mutta raivolla riehuin itseni irti kasvottoman naisen käsistä. Löin häntä. Kahdesti. Sitten tipuin sängystä. Olin yksin huoneessa. Ne olivat vieneet lapseni. Ei helvetti. Minuun sattui, tunsin kuinka veri valui reisiäni pitkin. Sattui niin hemmetisti. Mutta ainoa mitä pystyin ajattelemaan oli lapseni. Minun lapseni.

Raahauduin lattialla kohti ovea ja jätin verivanan jälkeeni. Pääsin oviaukolle ja kivusta huolimatta kiskoin itseni seisomaan. Käytävä oli sysimusta. Ne olivat menneet vasemmalle. Minua pelotti ja sattui. "Tuo se takaisin! Minä en antanut sitä pois! En sanonut sitä! Se on minun!" Kukaan ei vastannut huutooni, ei edes kaiku.

Nojasin seinään ja otin askeleen kerrallaan tuijottaen tiukasti eteenpäin, pimeyteen. Käteni maalasivat veristä vanaa seinälle edetessäni synkässä käytävässä, jonka seinät kaartuivat ahdistavasti ylleni. Jalat painoivat tonnin, kuin ne olisi tehty lyijystä. Huusin koko ajan. "Tuo se takaisin! Jumalauta, se on minun lapseni!" 

Oli pakko päästä lapsen luokse. Miten olin voinut edes ajatella, että annan sen pois? En ikinä. Mutta olin ajatellut sitä. Kylmä kauhu kouraisi sisintäni. Entä jos ansaitsin tämän? Minä olin pilannut kaiken. Olin epäröinyt. Olin surkea äiti. Niin kamala äiti, että eivät ne enää antaisi sitä takaisin. Yhtään virhettä ei saa tehdä, ei yhtään! Tai ne vievät lapsen pois. Huusin paniikissa: "Antakaa se takaisin! Se on minun lapseni!"

Yhtäkkiä edessä oli seinä, umpikuja, mutta myös ovi. Tiesin, että se oli oikea paikka! Tänne kaikki vastasyntyneet tuotiin syntymän jälkeen. Pieniin, muovisiin sairaalan kehtosänkyihin. Niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Syöksyin ovesta sisään. Minun lastani ei kukaan vie! Oli hämärää ja joka puolella oli nukkuvia vauvoja, eri kokoisissa ja mallisissa kehdoissaan. Ei yhtään kätilöitä.

Kompuroin kehdolta toiselle ja hiljalleen tajusin, että vauvoilla oli kaikilla ruskeat hiukset. Paniikkini alkoi kuohua yli äyräiden kun syöksähtelin katsomassa lasta toisensa jälkeen. Ei helvetti. Kaikilla ruskeat hiukset. Eikä yksikään näyttänyt minulta. Minkä näköinen se oli ollut? En muistanut. Lapsi vietiin pois niin äkkiä. Kauhu ja epätoivo yltyivät sisälläni. Sydämeeni sattui enemmän kuin kroppaani, vaikka liukastelin omiin, verisiin jalanjälkiini. Minä en tunnistanut omaa lastani. Kuka se oli? Ei kukaan näistä. Pakko olla!

Aloin höpöttää ääneen kuin hullu. "Minä saan sen takaisin jos vain tunnistan sen! Jos en tunnista ne vievät sen pois, pois huonolta äidiltä. Äiti tunnistaa lapsensa. En kelpaa äidiksi. Missä se on? Missä se on!!!"

Havahduin kuin piiskalla lyötynä hereille unestani. Tyttöni oli alkanut itkeä. Se oikea, kohta kaksivuotias tyttöni. Tajusin olevani sängyssä, kotona, ja veressä. Ei helvetti. Kuukautiset olivat alkaneet, vatsaan sattui niin perhanasti. Pikkumuruni parahti uudestaan, kuulosti hätääntyneeltä. Olin ylös sängystä niin nopeasti, että tasapaino petti ja kaaduin päin vaatekaappia. Se ei hidastanut tahtia vaan rymistelin itkevän lapsen luokse ovet paukkuen.

 Tyttö rauhoittui heti syliini päästyään ja vähän aikaa muksua tuuditeltuani aloin itsekin rauhoittua. Pikku blondi, sinisilmäinen nöpönenä. Tunnistin oman kultani jo pelkästä tuoksusta. Tiesin tarkalleen miten takatukka pyörtyi kiharoille ja päälaella kasvoi hiuksia tuskin lainkaan. Natiaisen kaikki kymmenet eri itkut olivat tuttuja, tunnistin niistä mitä hän halusi, mikä oli hätänä milloinkin. Minun lapseni.

Painajaisen jättämä, kouristava ahdistus alkoi hälvetä ja sen korvasivat tavallisen elämän huolet. Peittelin kullannupun vuoteeseen ja sipsutin sitten varpaillani keittiö-olohuone-makuuhuoneeni lavuaarille huitaisemaan buranaa naamaan. Ensin kipu, sitten sotku.

Seistessäni kolmelta aamuyöllä kuumassa suihkussa, jäin podiskelemaan miten paljon elämäni oli muuttunut. Ennen päiväni olivat täytenään untuvaisia haavekuvia ja toiveita, mutta nykyään yritän vain selvitä arjesta tunti kerrallaan, joskus viisi miinuuttiakin tuntuu kovalta tavoitteelta. Kun olin nuori, joskus kymmenisen vuotta sitten, kulutin aikani suhertamalla tulevan kartanoni pohjapiirrosta ruutupaperille, listaamalla vihkoon kuuden lapseni nimivaihtoehtoja, lauleskellen samalla riipaisevasta rakkaudesta kertovia lauluja.

Elin niin paljon unelmissani, että yhdeksäntoistakesäisenä otin itselleni kanji tatuoinnin (sen ensimmäisen tatskan), yumen, joka tarkoittaa unta tai unelmaa. Halusin aina muistaa, että minun tavoitteeni oli tehdä unelmistani totta, elää unelmiani elämässäni, eikä vain päässäni. Olin vakuuttunut, että joku päivä saisin kaiken sen, mitä pienessä mielessäni fantasioin.

Tuntuu jotenkin ironiselta, että juuri yume on ainoa tatuoinneistani, joka on levähtänyt oikein kunnolla, mennyt pilalle. Sitä ei pysty enää lukemaan, se on vain mustaa suttua kalpealla ihollani ilman mitään merkitystä, aivan kuten haaveeni. Rapistunut, haalistunut ja epämääräinen suttu. Olen kohta 30 vuotta elänyt sortuvissa pilvilinnoissani, ja viisi tärkeintä unelmaani ovat kaikki menneet vituiksi.

En tiedä mitä muiden ihmisten tavoitteet ovat elämässä, mutta minun ovat kiteytyneet rakkauteen, perheeseen, kotiin, uraan ja itseeni. Tässä järjestyksessä. Tuijotin kylpyhuoneen seinää lasisen suihkuoven läpi mitään näkemättä ja kuuma vesi höyrysi ympärilläni. Kuinka kaikki meni näin vituiksi?


Minulla oli unelma RAKKAUDESTA
Olen ollut viidesti elämässäni oikein kunnolla rakastunut. Ensimmäinen rakkauteni vei minut kihloihin asti, mutta loppupeleissä minun ei koskaan olisi pitänyt sanoa kyllä, en ollut valmis 18-kesäisenä sitoutumaan yhteen ihmiseen. Seuraava rakkauteni iski kuin salama taivaalta ja puolessatoista vuodessa olin naimisissa. Elämäni onnellisin päivä. Siitä sitten mentiinkin alamäkeä 5 vuotta enemmän tai vitusti enemmän onnettomana. Tähän väliin mahtui myös kaksi epätoivoista rakastumista miehiin, joita en sitten lopulta koskaan saanut, vaan he valitsivat jonkun toisen.

Viimeisin rakkauteni oli kuitenkin se kaikkein katkerin. Neljästi olin rakastunut ennenkin, mutten koskaan tällä tavalla. Tiesin heti alkuunsa, että mies oli minulle väärä eikä todennäköisesti tekisi minua koskaan onnelliseksi. Tämä oli kuitenkin sivuseikka, sillä ensimmäisen kerran rakastuin siihen kuuluisaan "sokeaan rakkauteen". Olisin tehnyt mitä tahansa, siedin mitä tahansa paskaa, tarvitsin häntä epätoivoisesti ja olin valmis olemaan koko lopun elämäni tämän miehen kanssa.

Niin, puhun muksuni isästä, mulkku eksästäni, jonka voisin kivittää torilla kansan hurratessa. Kyllä, olen ihan vitun katkera. Voitte tunkea naamaani karman lakia niin paljon kuin haluatte, mutta en mielestäni ole ansainnut sitä, miten tämä rakastuminen tuhosi itsetuntoni ja rusensi sydämeni surkastuneeksi rusinaksi. Kun kerrankin olin valmis joka sortin kompromissiin, antamaan kaikkeni, rakastamaan virheistä huolimatta, niin eihän se vastapuoli tietenkään tuntenut samoin.

Mikään ei syö sielua niin kuin rakkaus, joka ei saa vastakaikua. Paitsi ehkä tämä, kun rakkauteen vastataan halveksunnalla, manipulaatiolla ja alistamisella. Ja sitä sitten syö siitä kädestä sitä mitä tarjotaan. Kun rakastamasi ihminen antaa ymmärtää, että sinä olet virheellinen, kelpaamaton, ruma, samantekevä, huono, toisarvoinen ja tyhmä, kummasti sitä alkaa uskomaan. 

Eron jälkeen minua ovat ahdistaneet uusien ihmisten ja jopa vanhojen tuttujen tapaamiset. Alitajuisesti minulla on sellainen olo, että kaikki katsovat minua arvostellen, kuin jokainen lause, jonka suustani päästän, olisi idiotismia, enkä enää kelpaa kuten ennen. Koska jos en kelpaa miehelle, jota rakastan koko sydämestäni, miksi kukaan muukaan arvostaisi minua pätkän vertaa.

Samalla menetin kaupan päällisiksi uskoni rakkauteen. Roska paskaa. Kuinka monta kertaa mies on vannonut minulle ikuista rakkautta? Kuinka monesti olen ollut se pässi, jota on vedetty narussa? Saman katon alle, sormusta sormeen ja sitten ryhdytään kohtelemaan kuin likaista rättiä, pihtaamaan seksissä ja viettämään kaikki aika jonkin/jonkun muun parissa. Eikös kolmas kerta toden sano? No kolmesti se on nyt nähty. Yksikään mies ei jaksa rakastaa minua enää kun tuntee todellisen luonteeni. 

Tiedoksesi sydän, kädessäni on haulikko ja ammun sinut hevonvittuun siitä keuhkojeni kulmilta norkoilemasta, jos vielä kerrankin raahaat pääni pölkylle ja annat jonkun kyrpänaaman talloa minut maan rakoon "rakkaudellaan". Kannatan tätä nykyä intialaista, järjestettyä avioliittoa. Joku rikas, ansioitunut mies maksamaan viulut, siittämään muksut ja kusettamaan koirat sateella. Kuulostaa helvetin hyvältä. Ja ennen kuin se löytyy niin yksi pukki paukuttelemaan pilluni puuduksiin, kiitos. 


Minulla oli unelma KODISTA
Ennen kuin voin tosissani edes päiväunelmoida tyydyttävästä rynkytyksestä pitäisi varmaan asua jossain muualla, kuin vanhempiensa luona. Kohta kolmekymmentä ja täällä sitä ollaan, isin ja äidin nurkissa. Ennen unelmoin siitä vähintään viiden makuuhuoneen tornillisesta kartanosta, nyt olisi vain niin helvetin kiva, jos saisi edes jonkun 50 neliön kämpän, joka maksaisi alle 800 euroa kuussa.

Aloitin asunnon hakemisen viime vuoden marraskuussa. Olin aika varma, että pääsisin muuttamaan tammikuun loppuun mennessä, joten sovimme eksän kanssa, että hän sietäisi naamaani siihen asti, vaikka pelkkä läsnäoloni oli tässä vaiheessa hänelle riesa. No, puolessa välissä tammikuuta minulla ei edelleenkään ollut kämppää, en ollut saanut yhden ainutta tarjousta, vaikka olin hakenut sellaistakin paskaa, jota en halunnut. Eksällä tuli myös mitta täyteen ja hän potkaisi minut ja kakrun ulos, otti itselleen mieluisamman kämppiksen, niin että sain yhden päivän aikaa pakata ja painua vittuun.

Ainoa vaihtoehto oli mennä maitojunalla kotiin. Pentu sai vierashuoneen, minä sen yhteydessä olevan avokeittiö-olohuoneen. Kaikki kamat ängettiin tungettiin kahteen huoneeseen. Olemme kohta puoli vuotta eläneet pahvilaatikoista noissa kahdessa huoneessa. Sitä kuvittelisi, että yhäriksi äkillisesti joutunut muija, jolla on puolitoistavuotias lapsi, olisi kämpänhakijoiden kärkipäässä. Väärin. En asu kadulla, olisi pitänyt ilmoittaa itseni "osoitteettomaksi", mutta hmm... mitäs viranomaiset tykkäisivät kasvatuskyvystäni jos sanoisin olevani koditon? Ja hei, minullahan on työpaikka! Toisin sanottuna, koska en elä työkkärin, sossun, jonkun liiton tai valtion kustantamana, minulla pitäisi olla varaa maksaa 800-900 euron vuokra, eli hommata se yksityiseltä, mutta heidän mielestään taas olen liian köyhä ja epäluotettava.

Odotin kuukauden, kaksi, kolme, puoli vuotta. Tiedättekö miten arvottomaksi voi ihminen itsensä tuntea. Tungin hakemusta joka suuntaan, eikä kukaan katsonut minun kelpaavan, en ollut niin hyvätuloinen, että minut olisi otettu vuokralle, tai niin surkeassa jamassa, että kelpaisin almulistalle. Olen harvoin tuntenut itseni niin virheelliseksi. Vaikka yritin kuinka helvetisti en onnistunut tarjoamaan lapselleni edes omaa kotia. Apua ei tullut mistään, tarjouksia ei tullut mistään. Meni toukokuulle asti, ennen kuin sain ensimmäisen puhelinsoiton, että otanko 900euron kaksion? Eikä siihenkään ollut varaa. 

Jos joku tarjoaisi minulle 30 000 euroa myisin itseni sekuntiakaan epäröimättä. Haarat auki ja silmät kiinni. Mutta valitettavasti se vaihtoehto on melkein yhtä epätodennäköinen, kuin että saisin säästettyä rahat lainaa varten. Koska olisihan se nyt helvetti järkevämpää ostaa oma kämppä ja maksaa lainaa/vastinetta 600-700e/kk kuin jotain tonnin vuokraa ja elää kädestä suuhun. Sellaisella vuokralla saisin todennäköisesti alkaa käymään ruokajonossakin - jossa ei muuten edes aina riitä ruokaa kaikille hakijoille. Vaan ei anna pankkikaan lainaa, joten tässä sitä edelleen ollaan, vanhempien nurkissa, asunnottomana. Kartanoita olen lakannut piirtelemästä.


Minulla oli unelma PERHEESTÄ
Suurperheen äiti. Se oli mielessäni aina niin selkeä haave. Monen monta, täydellistä lasta. Kirkkainpana kaikesta, oli unelma omasta tyttärestä. Millainen hän olisi, ruskeatukkainen ja minun näköinen, tosi cool ja tottelevainen. Kristus sentään. Elämä opettaa. 

Mikä on vaistomainen reaktiosi siihen, jos joku lyö sinua? Kuvittele tilanne, jossa hääräilet keittiössä hyväntuulisena, on ollut ihan normaali päivä, ja sitten joku kävelee luoksesi, ihan neutraalisti, katsot häneen luottavaisena ja hymyilet – ja hän lyö sinua äkkiarvaamatta oikein olan takaa. Minun vaistomainen reaktioni on kylmä raivo – ja halu lyödä takaisin. Eikä tilanne muutu yhtään vaikka kyseessä olisi puolitoistavuotias lapsi.

Kun tyttäreni on väsynyt, nälkäinen tai erityisen hype tilassa, hän saattaa juosta luokseni, kiivetä sohvalle, minä ojennan käteni kohti, koska luulen hänen olevan tulossa syliini, ja tyttö sujahtaakin käsivarsien väliin, mutta vain mäjäyttääkseen minua kasvoille. Saatamme leikkiä yhdessä, hän on sylissäni ja pusuttelemme, kikatamme, ja yhtäkkiä hän vain päättää alkaa hakkaamaan kasvojani kaikin voimin. Hänen silmissään on yhtäkkiä sellainen määrätietoinen kiilto, lapsi tietää tarkalleen mitä tekee, ja hän lyö minua niin lujaa kuin pystyy. Miksi?
 
On niin helvetin vaikeaa välillä ymmärtää mitä kaikkea äitinä joutuu sietämään, vain siksi että nyt vaan pitää, kun on äiti. Hoen itselleni lähes taukoamatta, että tämä on taas väliaikaista, sellainen vaihe. Nyt on tämä "saako toisia lyödä vaihe", älä lyö takaisin tai mukula oppii, että saa. Nyt on tämä "sinä sanot ei ja minä kiljun lattialla vartin vaihe" ja älä menetä malttiasi tai lapsi oppii, että asiat ratkotaan huutamalla."Korvatulehduskierre-vaihe". "En suostu nukkumaan vaihe". Kuinka monta vaihdetta tässä kärryssä on?

Uurastettuani päivän töissä saadakseni lapselle ruokaa pöytään ja puhtaat vaatteet päälle, järjestettyäni tytön viemisen ja tuomisen päiväkodista, tehtyäni ruokaa, hoivattuani ja viihdytettyäni neitiä omasta stressistä ja väsymyksestä huolimatta, on muuten helvetin vaikea "ottaa yksi tiimin puolesta". Monen monta kertaa minut on vallannut se "millään, mitä hänen vuokseen teen, ei ole merkitystä, eikä tuo pahoinpitelevä ja kiukutteleva äpärä rakasta minua" olo. Silloin ollaan pohjalla.

Se on ollut kerran jos usemapikin, kun olen alkanut huutamaan lapselleni, vaikka järki sanoo sen aivan turhaksi ja tuhoisaksi tavaksi. Monesti olen melkein pudottanut lapsen sylistäni raivostuttuani siitä, että hän lyö minua. Karjun ja räyhään ”ei saa, ei perkele saa lyödä, ei saa satuttaa äitiä, jumalauta!”. Kiroilen, käännän selkäni lapselle, kiehun ja tärisen, joskus kävelen pois huoneesta tai heitän jonkun tavaran seinään, tai työnnän lapsen kylmästi pois. Vaikka kuinka syy olisi "vaiheessa" tai korvatulehduksessa, tai missä lie, joskus on vain vitun vaikeaa olla äiti.


En kuvitellut sen olevan tällaista. Minun pitäisi olla tyytyväinen, että lapseni luottaa minuun niin totaalisesti, että uskaltaa lyödä, testata rajojaa, kiukutella ja osoittaa kaikki tunteensa juuri minulle. Kasvatusoppaan mukaan se on tosi hyvä juttu. Kaikki se negatiivinen ja väkivaltainen paska, mitä lapseni kiitoksena antaa hoivalleni ja sille, että laitan hänet kaikkien omien tarpeitteni edelle, tuntuu aika surkealta minusta. Ovatko jotkut oikeasti luonnostaan hyviä tässä?

On yksi asia, joka minussakin herättää sen primitiivisen vaiston. Kipu. Ja nimenomaan lapsen kipu ja hätä, kun lapsi on sairas ja todella tarvitsee minua. Siinä venyy jo se katkennutkin pinna ja jaksaa, vaikkei oikeasti jaksaisi. Loppupeleissä sitä sietää ihan mitä tahansa muksunsa eteen. 

Eräs ilta, kun pikkukulta oli keuhkoputkentulehduksessa, hän oli niin väsynyt ja kipeä, että jouduin monta tuntia kävelemään edes takas asuntoa lapsi sylissä, jottei hän huutoitkenyt taukoamatta. Tytär nyyhkytti kaulaani vasten ja roikkui minussa kiinni kuin pieni apinanpoikanen. Hyräilin ja kävelin kävelemästä päästyäni, syöttäen aina välillä lusikallisen jugurttia taaperolle, joka ei ollut suostunut syömään juuri mitään koko päivänä. Lopulta, kun paitani oli märkä jugurtista, räästä ja kyyneleistä, kannoin pienen sänkyyn. Tyttö käpertyi kuin kilpikonna polvilleen sykkyrälle peiton alle, nukahti vihdoin. Seisoin siinä sängyn vieressä ja itkin äänettömästi pitkän tovin väsymystäni ja sydäntä särkevää huolta.

Ehkä homma olisi vähän erilaista, jos olisi hyvä mies rinnalla. En voi ihan tosissani mitenkään kuvitella enää hankkivani toista lasta, jos on mahdollisuus, että jään sen kanssa yksin. Ylipäätään se kuusi lasta saa minut kylmäksi kauhusta. Idyllinen perhekuva, joka mielessäni joskus oli, on nyt kadonnut. Sitä joko ollaan vanhempia, tai ollaan suhteessa. Molemmat eivät mahdu arkeen. Tähän tyttäreni lisäksi vaikka ne ikuisesti haaveilemani kaksoset, ja pari villiä poikaa, niin miten minä muka repeäisin joka suuntaan?

Tämä kultainen esikoiseni opettaa minulle kovalla kädellä mitä äitiys on, mitä kasvatus on, mitä perhe on. Se on sitä, että unohdetaan 06-20 välillä kaikki mitä sinä itse haluat ja järjestetään kaikki sen mukaan mitä lapsi tarvitsee. Tässä ei mitään suhteita rakenneta, tässä ei mitään kroppaa treenata, tässä ei unelmaduunia haeta tai uraa rakenneta. Tässä keitetään puuroa, vaihdetaan vaippaa, kuskataan muksua, tienataan leipä pöytään, siivotaan joskus jos ehditään, pyykätään kun vaatteet loppuvat ja kaikki kotona olo aika kannetaan sylissä eroahdistuksesta ja läheisyyden kaipuusta kärsivää pellavapäätä, joka huutaa epätoivoisesti äitiä, kuin kaikki maailman valo katoaisi jos mamma hetkenkään on antamatta huomiotaan.


Minulla oli myös unelma URASTA ja ennen kaikkea MINUSTA
Mitä kaikkea minä voisinkaan olla. Olen ihmeellinen ja mahtava nainen. Olin. Nyt olen vain äiti. Olen halunnut maalata, kirjoittaa, sisustaa, harrastaa. Minusta piti tulla kirjailija tai journalisti. Nyt olen tavallinen toimistotyöläinen taulukkopalkalla. Harvat vapaat tuntini kuluvat nukkumiseen tai muutaman ystäväsuhteeni ylläpitoon, yleensä facebookissa, samalla kun kokkaan tai viikkaan pyykkejä.

Kuulostan ehkä marttyyriltä, mutta loppujen lopuksi tämähän on tietoinen valinta. Huomasin nimittäin, että en pystynyt mitenkään olemaan onnellinen niin kauan, kun yritin olla onnellinen. Minun onnellisuuteni on kiinni asioista, kuten seksi, lukeminen, kirjoittaminen, elokuvat, hyvä ruoka, maalaaminen, viihtyisät katukahvilat, älykäs ja humoristinen seura, musiikki. Kun yritin tavoitella näitä asioita, ottaa omaa aikaa ja panostaa minuun ja siihen mitä minä haluan, petyin joka ikinen kerta. Lapsi ei leiki nätisti vaan kaataa koirien vesikipon matoille ja sohville, kun yritän lukea lehteä hetken. Kavereiden kanssa ei voi jutella ja syödä rauhassa ravintolassa, kun pikkuneiti heittelee tomaatin paloilla viereisiä pöytäseurueita. Pitkällä iltakävelyllä ei voi käydä kun lapsi kirkuu raivoissaan puolet matkasta kun ei saanut loiskuttaa vesilammikossa tarpeeksi kauan.

On täysin turhaa yrittää tulla onnelliseksi mistään muusta tällä hetkellä, kuin siitä, että tekee lapsen tyytyväiseksi. Ja lopulta, kun päästin irti kaikesta siitä mitä olen itselleni halunnut, kuten urasta, harrastuksista ja seksielämästä, pystyin olemaan taas tyytyväinen minäkin. Jos onnistun leikittämään, syöttämään, kylvettämään, vaatettamaan ja nukuttamaan mukulan hymy molempien huulilla, olen päivän päätteeksi ihan varteenotettavan onnellinen. Jos niiden kahden tunnin aikana, jotka minulle jää pennun nukkumaan mentyä, jaksan sekä ehdin katsoa jotain telkasta, lukea kirjaa tai höpistä ystävälleni, tulee niin loistava onnistumisen tunne, että elämä maistuu ihan elämisen arvoiselta.

Tuomiosunnuntai

Lumi satoi tänään maahan. Sellainen ohut, säälittävä kerros valkeaa huurretta, joka on iltaa myöten pakkaantunut luisteluradaksi korkokenkieni alle. Suomen pohjoisosissa on meneillään kaamos. Viisikymmentä päivää pimeyttä. Istun käpertyneenä sohvalla koira kainalossani ja mietin kuinkahan pitkä valottomuuden aika minua odottaa.

Mies ja tyttö leikkivät lattialla. Isä on juuri näyttänyt kuinka sohvan reunaa naputellaan rumpukapuloilla. Lapsi kiljuu riemusta päästessään hakkaamaan pölyävää päällistä kaikin voimin. Rapsutan koiraa korvan takaa ja katselen kuinka lapsi ja isukki vaihtavat kohta leikin jahtaukseen. Mies on loukannut jalkansa työtapaturmassa ja tuli tänään kainalosauvojen kanssa kotiin. Siitä huolimatta hän nilkuttaa huojuen karkuun ja tytär viipottaa pienillä jaloillaan töpsötellen perässä. Kun hän saa "aaapuuuaa minua jahdataaan" huutelevan isänsä kiinni osat vaihtuvat ja neiti juokseekin karkuun. Lapsi kikattaa lakkaamatta paetessaan raajarikkoa, mörköä imitoivaa isäänsä. Tyttäreni ensimmäinen hippa-leikki.

Minun on vaikea käsittää, että kaikki tämä on nyt loppumassa. Tytär ei kohta enää jaa ensikokemuksiaan isänsä kanssa. Hän ei enää näe kaljupäistä savolaista joka päivä. Ei iltahalia tai aamusuukkoa. Kaksikko, jotka ovat kuin paita ja perse, joilla tuntuisi olevan aivan oma kielensä ja oma telepaattinen yhteytensä, etääntyvät kohta. Lasta odottaa jatkuva ikävöinti ja minua odottaa yksinhuoltajuus. Kohta minä olen se ainoa viihdyttäjä, lohduttaja, opettaja ja lellijä. Ihan kohta meidän perheemme hajoaa, ja jäämme tytön kanssa yksin.

Tuijotan miestä, joka on nostanut tytön sohvalle, kutittelee neitosta kainaloista ja pärisyttelee lapsen pallukkamasua. Minä vihaan häntä. En voi ymmärtää, miten hän pystyy hylkäämään meidät. Siinä hän leikkii lapsensa kanssa, kuin kaikki maailmassa olisi hyvin ja ihanaa. Muksukin nauraa niin, että asunto raikuu. Tyttö ei vielä tiedä, eikä voi mitenkään ymmärtää, että isä on päättänyt jättää minut, ja sitä myöten lapsenkin. Minun puolestani olisi pitänyt tajuta, minun olisi pitänyt haistaa se jo kaukaa. Tuijotan tyhjää ja mietin miten olin niin tyhmä, niin sokea?

Merkkejä on ollut ilmassa jo vaikka kuinka pitkään. Mies on ollut etäinen, kireä, ei ole kaivannut seuraani, on vältellyt läheisyyttäni, on suuttunut minulle mitättömistä asioista ja muutenkin tuohtunut heti jos vähänkin vaadin jotain. Hän on halunnut vain pelata kavereiden kanssa, tehdä omia juttujaan. Kyllä minä tunsin sen, kuinka kiinnostus ja välittäminen haihtuivat. Minähän aiheutin oikein dramaattisen riidan pari kertaa vaatien tietää mitä hittoa tapahtuu. Joka kerta minulle kuitenkin vakuutettiin, että kaikki on hyvin, mies on onnellinen, minä, me olemme kaikki mitä hän haluaa. Viikko sitten torstaina sanoin pelkääväni, että hän jättää minut ja ukko kehtasi suuttua kun edes ajattelen moista, että mihin hän muka olisi menossa?

Isukin puhelin alkaa väristä pöydällä, viesti. Vilkaisen luuriin ja leukapieleni kiristyvät. Kolme kuukautta sitten lapsi leikki dädinsä kännykällä ja avasi vahingossa viestiketjun, jonka minä luin nostaessani puhelimen turvaan. Viestit olivat miehen ex-panolta, joka ehdotteli pientä kivaa. Revin tietysti pelihousuni silloin, mutta ukko koki oikeudekseen viestitellä kenelle halusi mitä halusi, kunhan ei tee mitään. Selvisi myös, että hän piti "lämpimänä" muutamaa muutakin exää. Exät pilaavat aina kaiken. Mies ei suostunut luopumaan muista naisista minun vuokseni. Olisi pitänyt siitä jo tajuta, että en ole se, mitä hän haluaa.

Tänään on minun ex-aviomieheni syntymäpäivä. Hän vaihtoi minut viiden vuoden yhdessäolon jälkeen päivässä uuteen. Sitä edellinen ex-kihlattuni ei myöskään kauaa aikaillut napatessaan nuoren goottitytön sijaisekseni. Olenko minä niin helposti korvattavissa? Vaikka tämä nykyinen, uusin eksäni, väittää, ettei aio seurustella kenenkään kanssa, eikä pannakaan ketään, vaikka eroamme, en jaksa uskoa häntä. Kuinka kauan menee, kunnes joudun katselemaan häntä jonkun horatsun kanssa? Vai pitäisikö minun vain olla kyyninen ja lakata uskomasta siihen  "en ole pettänyt sinua, ei ole ketään muuta" virteen heti alkuunsa?

Hän ei kuulemma osaa asua kumppanin kanssa. Hän ei ole valmis vakavaan suhteeseen. Hän haluaa olla yksin, oman elämänsä herra. Hänellä ei ollut tarpeeksi pitkää taukoa edellisen suhteen ja minun välillä. Minä istuin häntä vastapäätä kuuntelemassa näitä syitä, joihin hän oli päätynyt 25.11. eli Tuomiosunnuntaina. Miehen piti vain lähteä viikonlopuksi käymään kotikonnuillaan, näkemässä muita muksujaan ja kun hän tuli takaisin, hän ilmoitti kaiken olevan ohi. Ja minä tuijotin silmät selälläni, uskomatta korviani. Mitä tapahtui? Mitä helvettiä tapahtui?

Kysyin epätoivoisena häneltä suoraan, että rakastaako hän minua. "En rakasta." Miehen ilmekään ei värähtänyt. Hän katsoi minua suoraan silmiin, eikä mitään tunnetta, vihaa, rakkautta, sääliä, mitään ei välittynyt siitä katseesta. Se oli sellainen "asia nyt vain on näin" katse. Se repi minut palasiksi. Kun kyynelteni lomasta kykenin kysymään sain lisää vastauksia. Hän oli rakastanut minua kyllä, mutta oli viikonloppuna tajunnut, että rakkaus oli loppunut, ja että meidän suhteemme ei voisi ikinä toimia, eikä toiminut, ja sen myötä tunteetkin kuolivat pois. Mitään ei hänen puoleltaan ollut enää jäljellä.

Se on vain vaihe, suvanto. Niin minä olin tolkuttanut itselleni. Kyllä tästä noustaan. Rakkaus on niin sokea. Totuus oli naamani edessä koko ajan. Se välinpitämättömyys, mikä miehestä on huokunut jo pidemmän aikaa, eikä häntä ollut kiinnostanut minun onnellisuuteni kuukausiin. Jos itkin hän ei lohduttanut, jos valitin hän ei kuunnellut, jos pyysin hän ei tehnyt. Minä näin sen, minun täytyi nähdä se, mutta en vain halunnut uskoa. Hän SANOI, että kaikki on hyvin ja suunnitteli meidän ostavan yhteisen asunnon, lähtevän matkalle Japaniin. Tyhjiä lupauksia, sanahelinää.

Enkö minä ymmärtänyt edes siitä, että hän päätti lähteä jouluksi Vuokattiin ilman meitä, että meitä ei kaivata? Yritin järjestää minut ja tyttären mukaan. Ehdotin, että menisimme kahdella autolla. Ei käy. Ehdotin, että tulisin junalla tai bussilla. Ei käy. Olin valmis maksamaan lennot ja hotellin. Ei käy. Mies kyllä antoi minulle merkkejä kissan kokoisin kirjaimin, mutta minä yritin epätoivoisesti saada asiat järjestymään. Mehän olimme perhe. Olen unelmoinut siitä niin pitkään, mies, lapset, koira, oma koti. Minun piti saada se kaikki. Viime sunnuntaina mies päätti toisin.

Tuomiosunnuntai. Ironista. Me aloimme seurustella viime vuonna perjantaina 13.pvä. Suhteemme taisi olla kirottu alusta alkaen. Mutta mitä minä ihan oikeasti odotin mieheltä, joka aluksi hylkäsi meidät? Jos hän ei alunperinkään halunnut minua ja lasta, miksi mielenmuutos olisi ollut kestävä? Ukkohan oli suunnitellut elämänsä ihan erilaiseksi, ja sitten minä pamahdin paksuksi ja hän joutui muuttamaan toimintasuunnitelmaa. Nyt hän vain palaa takaisin alkuperäisille uomille. "Minä yritin, mutta ei tästä tule mitään." Hän kokee täyttäneensä isän velvollisuuden, koska hän vuoden päivät yritti jaksaa asua saman katon alla kanssani ja leikkiä perhettä. Ainakin vähän. Silloin kun ei paiskinut ylipitkää työpäivää, ollut keikkahommissa tai pelannut kaikkia vapaahetkiään tietokoneella.

Oikeastihan minun pitäisi olla iloinen, sillä tämä miehenköriläs oli varsin paska kumppani.
Olinkohan edes koskaan täysin onnellinen hänen kanssaan? Sillä kaikella tosin ei ole merkitystä jos sydämeltä kysyy, ihminen kun ei voi valita keneen rakastuu. Eivätkä minun tunteeni suostuneet kuolemaan kertalaukauksella edes nyt kun jätkä ilmoitti kaiken olevan ohi. Kaikkein onnellisimmat ihmiset maailmassa ovat rakastuneita. Yhtä lailla kaikkein onnettomimmat ihmiset maailmassa ovat rakastuneita. Kunpa minä kuuluisin siihen ensin mainittujen joukkoon, enkä näihin sydän verta vuotaen kärsiviin raukkoihin.

Selvittelimme tänään paperiasioita. Lastenvalvoja voi ottaa meidät vastaan vasta puolen vuoden päästä. Ilmeisesti emme ole ainoa erotapaus vireillä. Niinpä päätimme lopulta itse laatia sopimuksen lapsen huoltajuudesta, asumisesta, elatuksesta ja tapaamisoikeuksista. Vatvoimme tänään käytännön asiat läpi ja luulen, että tajusin vasta nyt kunnolla, että minä olen taas yksinhuoltaja. Olen vetänyt täyden ympyrän takaisin lähtöpisteeseen. Uusi vuosi ja uudet kujeet. 1.1.2013 minun pitäisi muuttaa pois yhteisestä asunnostamme omaan kotiin, jota minulla ei totta vieköön ole. Mihin minulla edes on varaa yksin? Mistä minä saan asunnon?

Onneksi vaihdoin työpaikkaa vastikää, nyt minulla sentään on mahdollisuus pärjätä joten kuten ilman kumppania. Sitä en kyllä tiedä kuinka jaksan tämän kaiken henkisesti. Kaksi vuotta sitten vietin mustaa joulua juuri avioeron kokeneena, hylättynä sinkkuna. Tämän joulun vietän vasta avoeron kokeneena, hylättynä yhärinä. Vaikka ukko povasi minulle, että kaikealla todennäköisyydellä löydän unelmieni miehen kulman takaa, hankin parissa vuodessa kolme muksua lisää ja asun pian omakotitalossa muistamatta edes häntä, minulla ei ole varaa jäädä haaveilemaan moisesta. Ensin minun pitäisi sitäpaitsi hoitaa pois alta yksi ongelma, eli lakata rakastamasta tuota mulkvistiä, arvotonta paskapäätä, jota parempia on kymmenen tusinasta. Harmi vain, että juuri hänet minä olisin halunnut.

Äidinrakkaus

Kaikki, mitä tarvitset, on rakkaus. Tämän kliseen varmasti jokainen meistä on kuullut. Kun sain tietää olevani raskaana, sain kuulla kyseisen fraasin muodossa ”sinun ei tarvitse kuin rakastaa sitä”. Helpommin sanottu, kuin tehty.

Voin hyvin ymmärtää miksi raiskauksesta raskaaksi tulevat eivät kykene pitämään kantamaansa vauvaa vaan päätyvät joko aborttiin tai adoptioon. Itselläni ei toki ollut mitään moiseen väkivaltaan, kauhuun ja tuskaan liittyvää, mutta jos olisi ollut, mitä olisin tehnyt? Normaalistihan lapsi on yhdistelmä niitä kahta asiaa mitä rakastat maailmassa kaikkein eniten – itseäsi ja puolisoasi. Kuinka siis edes voisit olla rakastamatta vatsassasi kasvavaa sikiötä? Vaan entä kun puolet alkavasta elämästä on jotain hyvää ja puolet pahaa?

”Muista, että jos pidät sen, et saa syyttää lastasi elämäsi pilaamisesta.” Ystäväni varoitus ei ollut mitenkään kaukaa haettu. Lapsen saaminen nimittäin tulee mullistamaan koko elämäni. Ei suinkaan vain niin, että pienokainen rajoittaa vapauttani, aikaani ja siirtyy keskipisteeksi elämääni oman itseni sijalle, vaan joudun myös etsimään uuden kodin (kämppäni on tarpeeksi iso meille korkeintaan vuodeksi) vaikka juurihan vasta sain ja sisustin tämän mieleisekseni! Joudun myös vaihtamaan alaa kokonaan, en nimittäin voi enää tehdä kolmivuorotyötä, saati 12tunnin vuoroja ja käydä vain nukkumassa kotona. Menetän siis kotini, työni ja vapauteni.

Tosiasioiden kohtaaminen aiheutti minulle alussa jonkin verran ahdistusta. Ajatus rahapulasta ja ammatinvaihdosta olivat rankkoja hyväksyä, mutta onneksi en ole materialisti tai urakeskeinen. Perhe on periaatteissani se ykkönen. Mutta juuri se sitten aiheuttikin ne suurimmat ongelmat. Tavoitteena kun on täydellinen perhe, ja todellisuudessa minua odottaa yksinhuoltajuus. Joka kerta kun soitan isälleni – voisitko isukki lainata poraa ja auttaa kiinnittämään uuden taulun seinälle, voisitko isi kertoa mitä lakkaa ostan kaupasta kun haluaisin hioa ja laittaa nätiksi tämän piirongin tai voisitko dädi heittää minut ja koiran toiselle puolelle kaupunkia kun julkiset eivät oikein kulje – niin sydäntäni oikein vihlaisee. Kenelle minun lapseni soittaa?

Alussa oli vaikea rakastaa masuasukasta kokonaisuudessaan, kun puolet sen verestä tuli mielestäni pilaantuneesta lähteestä. Syytin alun järkytyksessä lapsen isää enemmän kuin itseäni ja en voinut käsittää hänen kylmää päätöstään hylätä meidät. Nimenomaan meidät, koska minä joutuisin luopumaan paljosta ja jäisin pulaan ensikertalaisena äitinä ilman häntä. Huomasin kuitenkin nopeasti, että mitä enemmän vihaa tunsin isää kohtaan, sitä vaikeampi minun oli rakastaa lasta.

Ei auttanut muu kuin ottaa härkää sarvista ja päästää irti katkeruudesta. Ette ehkä voi kuivitella itseänne minun kenkiini, mutta ajatelkaa miten vaikeaa on antaa anteeksi ystävälle, joka jättää teidät pulaan – ihan kylmästi, tietoisesti ja itsekkäästi jättää teidät kuseen tilanteessa, josta ette tunne selviytyvänne yksin ja luotatte toisen apuun. En voinut muuta, kuin keskittyä niihin ominaisuuksiin, jotka kyseisessä miehessä ovat hyviä, ja viitata kintaalla kaikki epäkohdat.

Joskus tulee hetkiä, jolloin ajattelen asiaa paljon mustavalkoisemmin. Mies, joka hylkää lapsensa, ei ansaitse sitä, että hänen lapsensa arvostaa häntä. Jos isästä ei kerta ole isäksi, niin miksi lapsen pitäisi häntä kunnioittaa? Miksi minä en siis voisi vihata ja puhua pahaa mukulan siittäjästä? Koska sitten lapsi joutuisi aikamoisen konfliktin keskelle, ihan niin kuin minäkin odotusaikani alussa. Kuinka hyväksyä ja rakastaa sitä osaa, joka on isästä peräisin? Kuinka olla ylpeä itsestä, jos isä on äidin sanojen mukaan mätä kuin matoinen omena? Kuinka rikkinäisen lapsen siinä kasvattaisinkaan, jos tuomitsisin ja haukkuisin isän maanrakoon…

Onneksi raskaus kestää 9 kuukautta ja äidillä on aikaa psyykata itseään läpi jos jonkinmoista tunteiden vuoristorataa. Enää en nimittäin osaa vihata lapseni isää. Hän on antanut minulle elämäni upeimman joululahjan, oman lapsen. Olen hyväksynyt hänen valintansa ja perustelunsa – ja vaikken olisi samaa mieltä, yritän ymmärtää. Isyyttä on parempi olla pakottamatta kenellekään, enhän haluaisi miehen vihaavan lastaan. Mitään, mikä sinulle väkisin pakotetaan, ei ole kuitenkaan kovin helppo rakastaa. Joskus pohdin, että asiat olisivat varmasti hänellekin hyvin erilailla, jos minä en olisi lapsen äiti. Jos hän rakastaisi minua, ehkä hän rakastaisi myös lasta ja haluaisi olla sen elämässä. Taisteltuani itse ristiriitaisten tunteiden kanssa aiheen tiimoilta, kuinka voisin täysin tuomita isänkään?

On huojentavaa olla vihdoin tässä tunnetilassa, jossa rakastan lastani täysin. Periipä se isältään sitten vaaleat hiukset, siniset silmät, pystynenän tai puoli metriä enemmän pituutta kuin minulla on – tulen rakastamaan joka ikistä asiaa pennussani. Tunne vahvistuu päivä päivältä ja olen huomannut, että enää mikään muu ei minua ahdista kuin pelko siitä, että saatan menettää lapseni.

Voimakkaan rakkauden kylkiäisenä kulkee aina menetyksen pelko. Väitetään, ettei äidinrakkautta vahvempaa rakkautta olekaan, ja alan hiljalleen uskoa tuohon väittämään. Vauva on vielä mahassani, ja voin vain kuvitella miten valtavaksi tunne kasvaa kun pienokainen syntyy. En ole aikaisemmin ymmärtänyt lainkaan kun oma äitini on puhunut siitä jatkuvasta huolesta, jota vanhempi kantaa lastaan kohtaan. Nyt alan päästä kärryille. Tuntuu, että elämäni loppuisi ja kuolisin jos menettäisin tämän lapsen.

Katsoin eilen elokuvan Creation, joka kertoo Charles Darwinin elämästä ja evoluutioteorian kirjoittamisesta. Eniten leffa kuitenkin keskittyy Darwinin suunnattomaan suruun vanhimman tyttärensä menettämisestä. Elokuva kuvasi karmaisevan hyvin millaisen ikuisen vamman vanhempi saa sieluunsa kun menettää lapsensa. Itkin tietysti silmät päästäni kun pystyin niin voimakkaasti samaistumaan Paul Bettanyn esittämään musertavaan tuskaan.

Raskaus oli loppupeleissä paljon helpompaa alussa kun äidinrakkaus oli vasta orastamassa. Mitä enemmän välittää, sitä enemmän pelkää. Eikä mikään maailmassa ole yhtä pelottavaa kuin äidinrakkaus. Se on niin totaalinen ja valtava, etten usko minkään muun tunteen kykenevän samalla tavalla repimään ihmistä palasiksi. Vaikka kuinka vertailen tunteitani ex-miehiäni kohtaan ja tätä rakkautta, rinnastaminen on mahdotonta, rakkaus kumppaniin ja rakkaus lapseen eivät ottele edes samassa painosarjassa. Miehistä sentään pääsee yli. Kun menetät puolison, siitä pystyy vielä toipumaan (tai sitten en ole kokenut ”tosirakkautta”), mutta olen kuullut, että lapsensa menettämisestä ei toivu koskaan.

”Yhdenkään vanhemman ei pitäisi joutua hautaamaan lastaan.” Toteaa Bernard Hill ikimuistoisesti Taru Sormusten Herrasta elokuvassa Theodenin pojan haudalla. Luoja armahtakoon, etten koskaan joudu kokemaan moista päivää itse. Kontrolloivat ja ylihuolehtivat äidit saavat yhtäkkiä sympatiani. Ihmiselämä on niin pienestä kiinni. Katsot hetkeksi muualle ja lapsi juoksee autotielle (missä on lähin eläinten hautausmaa?) tai viet mukulat rannalle leikkimään ja yhtäkkiä yhtä päätä ei enää näykään aaltojen yläpuolella.

Ystäväni sanoi minulle raskaudesta kuullessaan, että ”lapsessa saat sellaisen rakkaan, joka ei koskaan jätä sinua” mutta eihän se pidä paikkaansa. Tulen rakastamaan tätä lasta enemmän kuin mitään maailmassa ja joku päivä se muuttaa ulos kotoa (ensin pari vuotta teininä huudeltuaan huoneensa ovelta, että ”pää kiinni, ämmä!”) alkaen elää omaa elämäänsä. Kuinka ihmeessä te muut äidit olette pystyneet päästämään irti? Olen kiitollinen, että äidinrakkaus on puhkeamassa kukkaan sisälläni, mutta tämä äidiksi ryhtyminen on paljon vaativampaa ja pelottavampaa kuin olisin koskaan kuvitellut. Pari kuukautta vielä ja sitten pitäisi olla valmis... Onkohan kukaan oikeasti koskaan valmis äidiksi? Minusta tuntuu, etten minä ainakaan.

Älä ikinä kerro

”Aiot pitää sen? No, kai se on helpompi vaihtoehto.” Totesi eräs kun kuuli raskaudestani. Jäin suu auki ihmettelemään, että miten niin helpompaa? ”No tiedäthän, kun se on jo tulossa niin antaa sitten tulla. Ei tarvitse miettiä asiaa.” Miten ihanan yksinkertainen maailma on joillekin. Voi kun itse osaisi olla miettimättä asioita ja tallustaisi läpi elämänsä kuin muuli hihnassa. Miten onnellinen ihminen varmaan olisikaan, jos olisi sen verran tyhmä tai laiska, ettei turhaan vaivaisi päätään perusteluilla, pohdinnoilla, harkinnalla ja suunnittelulla.

Sillä hetkellä, kun tein raskaustestin – kuten olin tehnyt vuosien varrella jo muutaman kerran – ja tuskin ehdin nostaa sen lavuaarin reunalle odottamaan ennen kuin ne kaksi sinistä viivaa jo kirkuivat positiivista, ei mikään maailmassa tuntunut enää helpolta. Tuijotin vihaisena vuoroin pakettia ja vuoroin testiä. Ohjeessa luki selkeällä suomenkielellä, että tuloksessa kestäisi kolme minuuttia, ei kolme sekuntia. Odotin itsepäisesti sen kolme minuuttia ja varman päälle vielä kolme ylimääräistä minuuttia ennen kuin luovutin ja pakotin itseni miettimään itse testitulosta.

Muutamia päiviä myöhemmin istuin bussissa matkallani klinikalle. Mielessäni pyöri erityisen vahvasti puhelu todennäköisen isän kanssa. ”En halua isäksi. En halua koko lasta!” Check. Ei isää. Entä minä sitten, mitä minä halusin? Muistelin synkkänä lapsuuttani.  Näin mielessäni ne kaksi nukkea, Marian ja Julian – kaksoset. Olin päättänyt jo alle kouluikäisenä, että saisin nuo kaksi tytärtä viimeistään 21-vuotiaana. Miksi juuri silloin? Koska olin laskenut, että valmistuisin lukiosta 19-vuotiaana, menisin naimisiin 20-vuotiaana ja lapset synnyttäisin 21-vuotiaana. Ennen kuin osasin laskea osasin jo miettiä sitä, että en halunnut teiniäidiksi, pitäisihän sitä ehtiä elääkin hetki. Mutta viimeistään kun ylittäisin sen maagisen kahdenkymmenen rajan, olisi aika ryhtyä äidiksi.

Ironista kyllä valmistuin lukiosta 19-vuotiaana ja olin kihloissa. Lapsuuden suunnitelmani saivat takapakkia vain hetken, sillä erottuani kaksikymppisenä löysin pian uuden rakkaan ja olin 21-vuotiaana naimisissa. Lapsia ei kuitenkaan siunaantunut. Yli viisi vuotta myöhemmin istuin nyt bussissa, avioero vireillä, raskaana. Päässäni kummitteli toinenkin pikkutyttönä tehty päätös; vaikka kävisi mitä muuta tahansa, aion saada lapsen nuorempana kuin äitini. Äitini sai ensimmäisensä 27-vuotiaana. Olin 26 ja täyttäisin loppukesästä sen 27.

Kun vihdoin makasin klinikalla ja lääkäri käynnisti ultralaitteen oloni oli surrealistinen. Olin raskaana ja harkitsin vakavasti aborttia. Elämäntilanteeni oli kaoottinen, rahallinen tilanteeni surkea, henkinen tilani vielä huonommassa jamassa. ”Olet seitsemän viikkoa raskaana.” Lääkäri informoi minua. Check. Hän nimesi hedelmöityksen todennäköisen ajankohdan päivän tarkkuudella. Isä varmistui. Check. ”Sikiö on terve, kaikki näyttää hyvältä. Sydämenlyönti on vahva.”

Oletteko koskaan kokenut sellaista hetkeä, jolloin maailma katoaa ympäriltä? Kaikki muuttuu valkoiseksi ja korvien välissä soi viimeinen lause, jonka kuulitte. Sanojen merkitys on yhtäkkiä muuttanut kaiken, mutta vaikutus on niin valtava, ettei se mahdu tajunnan käsiteltäväksi. ”Sydän?” Siinä kaikki mitä sain ulos suustani.

Kurkotin ensikerran katsomaan monitoria, jossa ultrakuva pyöri. ”Tuossa. Lyö vahvasti ja tasaisesti.” Lääkäri kertoi ja käänsi sitten monitoria sen verran, etten enää nähnyt. Verkkokalvoilleni oli kuitenkin jo ikuisesti palanut kuva siitä pienestä ihmismäisestä mötikästä, jonka sydän jyskytti hurjaa vauhtia. Eikö sen pitänyt näyttää pavulta tai joltain muulta epämääräiseltä, eikä mikroskooppiselta, elävältä olennolta?

Seuraavaksi minulle selitettiin yksityiskohdat abortista. Ota pilleri, tule takaisin parin päivän päästä sitten hoidetaan homma, supisteluja, veristä vuotoa. Nukutus, sikiö kaavitaan ulos, veristä vuotoa, jälkitarkastus. Vaihtoehtoja. Mitä haluat tehdä? Istuin siinä pöydän ääressä ja lääkäri katsoi minua hetken ennen kuin lähetti kotiin miettimään asiaa tarkemmin. ”Varaan sinulle ajan. Peruuta se, jos päätät pitää vauvan.” Check.

Odotushuoneessa oli äiti ja isoäiti vauvan kanssa. Kaikki kolme nauroivat iloisesti. Isä, äiti ja kaksi alle polven korkuista lasta leikkivät odotushuoneen leluilla lattialla. En jäänyt pukemaan ulkovaatteita vaan kiskoin niitä vauhdilla päälle samalla kun kiirehdin ulos rakennuksesta yrittäen olla suoranaisesti juoksematta. Ovesta ulos. Kulman taakse. Jaksaa jaksaa. Tsemppasin itseäni eteenpäin kunnes pääsin sivukujalle ja purskahdin itkuun. Jatkoin kuitenkin matkaa heti kun vain näin eteeni. Itkevä nainen sairaalan kulmalla – joku olisi saattanut tulla kysymään tarvitsinko apua.

Klinikalta bussipysäkilleni oli noin 15minuutin kävelymatka puiston läpi. Aloin laahustamaan lumihangessa eteenpäin, määrätietoisesti päämäärää kohti pyrkien, mutta aina parin askeleen jälkeen purskahdin kontrolloimattomaan itkuun. Kasasin itseni väkisin ohikulkijoiden lähestyessä, mutta pääosin sain kärsiä matkaani ilman ulkopuolisia häiriöitä. Sisällä myllertävä myrsky olikin aivan tarpeeksi matkaseuraa.

Kirosin itseäni syvimpään helvettiin kun en ollut osannut pitää housuja jalassani. Kirosin lapsen isää vielä syvemmälle ja päässäni helisi edelleen kirkkaasti miehen täysi kieltäytyminen vastuusta. ”Sinä teet tietysti oman päätöksesi, mutta tiedä, että minä en sitä halua.” Yksinhuoltajaäidiksi, mahtavaa. Mitä minullakin olisi tarjota lapselle? Ei isää, ei ehjää perhettä, vaikea lapsuus, rahat aina tiukalla, sossun luukulla, betonihelvettilähiö kasvupaikkana, aina pulaa kaikesta, jopa vaatteista ja ruoasta, äiti aina töissä. Mitä minulla olisi annettavana lapselle?

Kuinka ihmeessä selittäisin lapselle miksi isä hylkäsi? ”Mikä minussa oli vialla? Miksen minä kelpaa? Miksi olen huonompi? Miksi minulla on vähemmän kuin muilla?” Näin sen sieluni silmin, oman lapseni esittämässä kysymyksiä joihin minulla ei olisi kuin kamalia vastauksia. Olisiko julmaa saada lapsi tietäen, että tuomitsisi sen vähempiarvoiseen asemaan? Tapa vai anna elämä? Eräs ystäväni oli juuri kertonut minulle, että jos voisi, hän menisi ajassa taaksepäin ja sanoisi raskaana olevalle äidilleen ”tee abortti”. Entä jos itsekin epäonnistuisin äitinä niin täydellisesti, että lapseni joku päivä tulisi sanomaan päin naamaani ”sinun olisi vain pitänyt tehdä abortti”?

Minut on kasvatettu uskomaan rehellisyyteen ja vanhempani aina painottivat, että he eivät koskaan valehtelisi meille, joten mekään emme saaneet valehdella heille. Mutta rehellisyyden nimissä, ei kukaan halua saada tietää, että ei ollut suunniteltu ja haluttu lapsi. Äitisi olisi halunnut tehdä abortin. Isäsi ei halunnut sinua lainkaan. Isäsi hylkäsi ja katui sinua koko elämänsä. Sinä olit virhe, vahinko.

Matka klinikalta bussipysäkille on pisin, jonka koskaan elämässäni olen joutunut kävelemään. Kaiken kammottavan pyöriessä mielessäni näin yhä edelleen sen sydämensykkeen silmissäni. Lapseni sydän, joka löisi taukoamatta jopa sata vuotta, oli jo nyt töissä. Se piti hengissä sitä pientä elämän alkua, joka oli turvassa vatsani sisällä, ja täysin tietämätön siitä millaisen hirmumyrskyn se oli saanut aikaan kantajansa mielessä. Minun lapseni, omaa vertani, viaton ja syytön siihen tilanteeseen, joka sen oli laittanut aluille, tai siihen mitä sen olemassaolosta seuraisi. Se minun pitäisi tappaa.

Olin epäonnistunut ja alisuorittanut elämässäni liian monia asioita. Ammatti, ura, koulutus, talous, parisuhde, harrastukset… Olin jättänyt kesken, mennyt helpomman kautta, valinnut nopeimman vaihtoehdon ja yksinkertaisesti vain ryssinyt liian monia asioita. Jos oli yksi asia, minkä halusin elämässäni tehdä kunnolla, se oli äitiys. Ja siinä sitä nyt oltiin, aloittamassa vanhemmuutta surkeimmista mahdollisista lähtökohdista. Joutuisin tekemään hurjasti töitä, kantamaan kahden ihmisen vastuun, omistamaan seuraavat vuodet pelkästään lapseni hyväksi. Jos rakastaisin lastani enemmän kuin elämää, jos kertoisin sille joka ilta, että se oli parasta mitä minulle oli koskaan tapahtunut, jos päättäisin asettaa elämäntehtäväkseni äitiyden - olisiko se tarpeeksi?

Kun vihdoin pääsin bussipysäkille, kyyneleeni olivat kuivuneet. Tunnustin itselleni, että olivatpa asiat miten tahansa, en pystyisi tappamaan omaa lastani. Ehkä lapsi kiroaisi minut joku päivä syvimpään helvettiin siitä hyvästä, mutta vaihtoehtoja ei vain ollut. Kaikki ei aina mene niin kuin haluaisi. Se oli hyvä opetus, opetus joka lapsen olisikin syytä oppia jo nuorena. Eikä aina saanut kaikkea mitä halusi. Ei sekään huonompi opetus. Materia oli vain materiaa, mitä rahakaan oikeasti merkitsi? Ei raha itsessään tehnyt ketään onnelliseksi. Lapseni joutuisi oppimaan, että kaikki oli itse ansaittava. Tekisin kaikkeni, jotta lapseni olisi ylpeä siitä vähästä mitä sillä oli, silloin ei olisi tarvetta itkeä sen perään, mitä ei ollut.

Toimintasuunnitelma on valmiina ja se tuntuu hyvältä. Mutta oliko päätökseni oikein? Saati että oliko se helpompaa? Helppoa tuskin tulee mikään olemaan, eikä tilanteessa ehkä ollut oikeaa eikä väärää – kaikki ei aina ole niin mustavalkoista. Toivon lapselleni paljon sellaista, mitä se ei vain voi saada. Ehkä on vain hyvä, että me joudumme molemmat kohtaamaan elämän realiteetit ja päästämään irti lapsellisista unelmista, rakentamaan elämämme terveemmältä pohjalta. Kuolema on helppoa, eläminen on paljon vaikeampaa.