Pullava

Heinäkuussa:

Kuten niin usein viime aikoina, kirmasimme miehen kanssa innoissamme sänkyyn heti tyttären nukahdettua. Otimme molemmat mahdollisimman mukavan asennon ja ryhdyimme lempiharrastukseemme. Seuraavan tunnin tai kahden aikana hiljaisuuden rikkoin vain tasainen paperin rahina, ja satunnaiset yhden lauseen kommentit naurunhörähdyksineen.

Pikkuneitimme unirytmin tasaannuttua vanhemmat ovat löytäneet aikaa lukemiselle. Kaikillahan täytyy olla yhteisiä mielenkiinnon kohteita tai harrastuksia (jokainen suhdeopas toitottaa tätä faktaa) - meillä ne ovat pelaaminen, leffaillat ja lukeminen. Jos emme klikkaile iltaamme läpi maagina ja barbaarina, löhöä sohvalla herkkuja ahmien ja tuijota liikkuvaa kuvaa, meidät löytää melko varmasti sängyn pohjalta kääntelemässä kirjan sivuja. Tänä kyseisenä iltana mies uppoutui R. A. Salvatoren tuotantoon sillä aikaa kun minä tahkosin läpi George R. R. Martinin (se niin merkityksellinen R. R.) Game of Thrones sarjaa.

Koin todellisen sympatiahetken kun viimeisimmän teoksen (SPOILER ALERT!) bitch queen Cercei joutui täydellisen nöyryytyksen eteen. Kuningatar kävelytetään kirjassa alasti läpi kaupungin, jota hän on tyrannisoinut. Vaikka Cercei on kaunotar, kun hänet riisutaan jalokivistä, silkkipuvuista ja ajellaan kaikin puolin kaljuksi, jää jäljelle vain kolmekymppinen, kolmen lapsen äiti, jonka rinnat ovat alkaneet vastata painovoiman kutsuun, vatsa on kirjava raskausarvista ja muutama kilokin on ehkä ehtinyt kertyä - varsinkin vyötärölle.

En voinut olla kuvittelematta kuinka olisin itse pärjännyt moisessa tilanteessa - ja pelkkä ajatuskin sai minut irvistämään inhosta. Cercei oli ehkä päässyt aavistuksen rapistumaan, mutta verrattuna minuun hän oli silti oikea jumalatar. Kuvitellaanpa nyt minut vuorostani kävelemässä paraatin nokassa läpi Helsingin kaupungin. Kaikki ovat tulleet katsomaan, kadunvarret ovat täynnä ihmisiä ja minä olen alasti. Olen niin kalpea, että häikäisee. Taaperran asvaltilla reidet tärähdellen, löysä mahani hyllyen, käsivarsien allit heiluen ja iso takapuolen hytkyen.

Kyllä, minulla olisi hävettävää. Painan 20kiloa enemmän kuin minun pitäisi (jotta olisin omasta mielestäni täydellinen). Fyysistä runsauttani enemmän häpeän kuitenkin sitä, että tämä entinen taistelulajien harrastaja, heppatyttö ja tanssija, on istunut kotona perseellään koko viime vuoden. Lopputuloksena kuntoni on romahtanut kuin Nokian tulevaisuudennäkymät ja kroppani on levinnyt kuin romaanikerjäläiset Helsingin keskustaan. Olen yrittänyt vältellä todellisuutta, uskotellen itselleni, että minulla on kaikki oikeus löysäillä, olinhan juuri raskaana! No, muksun yksvee synttärit lähestyvät kovaa vauhtia ja minä olen 10kiloa lihavempi kuin heti synnytyksen jälkeen.

Uskaltauduin vihdoin kysymään mieheltä olenko hänen mielestään jo liiankin lihava. Hän katsoi minua silmiin ja tokaisi, että "ensinnäkään, et ole lihava", ja päätyi vielä toteamaan, ettei hänellä ole mitään valittamista mistään kehoni osasta. Olin huokaista helpotuksesta ja olisin varmaan tuudittautunut siihen pilvilinnojen maailmaan, jossa sokeasti olen pomppinut, ellei viimeaikoina olisi sadellut vihjauksia siitä, että jos nyt en liian iso ole, niin ehkä siihen suuntaan ollaan kuitenkin menossa.

Olimme yhdessä aamukävelyllä. Pikkuneiti kukerteli rattaissa, koira kirmaili pellolla keppi hampaissaan, ja muru piti minua kädestä kävellessämme normaalia reittiämme kohti kotia. Tallustimme ohi aidanmaalaajasta, joka sattui olemaan nainen. Hän oli pukeutunut maalareille tyypillisesti valkoisiin, haalarihousuihin ja wife-beater paitaan. Enkä minä voinut lakata tuijottamasta häntä. Nainen oli kauniisti ruskettunut, muttei mikään grillattu kana. Hän oli lihaksikas ja jäntevä kuin ammattiurheilija. Pitkät, tummat hiukset oli hutaistu huolimattomasti kiinni ja kun neito pyyhkäisi pari hiussourtuvaa taakse kasvoiltaan, hän kohotti katseensa ja hymyili minulle ohimennen ennen kuin palasi työnsä pariin.

Olin niin häkeltynyt ja otettu, että kävelin melkein edessäni olevaan, tuoreeseen koiranpaskaan. Mies onneksi kiskaisi minut ratkaisevalla hetkellä askeleen oikealle ja virnisti sitten tajutessaan mitä olin jäänyt tuijottelemaan. "On kyllä hyvän näköinen. Millos sä alat käymään salilla?" hän letkautti ja puhkaisi ihastelukuplan mielestäni.

Pitäisi tapahtua ihme, ennen kuin minä näyttäisin samalta kuin tuo siveltimellä sivalteleva kaunotar (joka voisi varmaan kävellä alasti kaupungilla ilman häpeän häivääkään). Aloin potea valtavaa alemmuuskompleksia, jota ei yhtään helpottanut se, että kotiin päästessämme huomasin farkkujeni revenneen haaroista. Loistavaa. Kun vain kolmet kymmenestä omistamastani housuparista ylipäätään mahtuvat päälleni, voitte kuvitella masennukseni.

Olimme seuraavaksi lähdössä kauppaan, joten ei auttanut muu kuin kiskoa loppupäiväksi ylle mustat lökärit (lökäreitä, joita käytän lähinnä yökkäripöksyinä, minulla on kolmet, ja niistä yhtiin takapuoleni ei enää mahdu). Saman tien kun mies näki mustat pökät päälläni hän nimesi ne "seksintappajahousuiksi", eikä ihan ilman syytä, ne nimittäin vedetään vatsan yli melkein kainaloon asti mummo-style ja ne jäävät roikkumaan takapuolen päälle niin, että peräpuskurista tulee muodoton ja entistäkin suuremman näköinen. Ja eipä muuta kuin kauppaan. 

Pyöriessämme ruokaostoksilla marketin kaiuttimista pärähteli ilmoille jos jonkinlaista mainosta. En kiinnittänyt taustameluun mitään huomiota tutkiessani lapsenruokahyllyn tarjontaa - ennen kuin mies yhtäkkiä kaappasi minut syliinsä, tarttui takapuoleeni ja alkoi laulaa "pullava, pullava, helppo herkku jokaisen!". Onhan toki romanttista, että mies alkaa laulaa minulle serenadia keskellä ihmisjoukkoa, enkä voinut kuin nauraa riiviölle, samalla kun tönin hänet irti takapuolestani, mutta vitsi alkoi käydä vanhaksi kun ukko joikhasi mukana joka ainoa kerta mainoksen pyörähtäessä vuorollaan kajareista. Mikään määrä yhä tiukemmansävyistä ärähtelyä ei saanut herraa lopettamaan vaan lopulta kävelin ostosreissun ulko-ovelle asti posket punaisena, pullava, pullavaa hyräilevä mies rinnallani. (Kanssashoppailijoiden oli varmaan vaikea pidätellä hymyjään, ja varmaan ainakin osa ajatteli, että "onhan tuo emäntä tosiaan vähän pullava".)

Olen kotona yrittänyt sulkea silmäni, ripustanut pyykit peilin eteen, ja yksikertaisesti olla välittämättä. Töissä se on kuitenkin mahdotonta, kun pitäisi näyttää joten kuten edustavalta. Jokaisella meillä on mielessämme kehonkuva itsestämme, (anorektikko näkee itsensä aina lihavana, Michael Jackson itsensä valkoisena jne) ja minä kuvittelen näyttäväni sellaiselta kuin olin 18-vuotiaana. Hoikka, vaikkakin isoluinen ja leveälanteinen. Turhan voimakkaat kädet ja reidet, mutta aikalailla tasainen vatsa ja kohtuulliset tissit. Ei mitään hävettävää. Mielikuvani omasta kropastani ei ole muuttunut kymmeneen vuoteen, ja olisin kiitollinen, jos asia jatkuisi niin. Todellisuus kuitenkin tunkee naamalleni jokaisessa peilitetyssä tilassa, kuten hisseissä, käytävillä, vessoissa, taukotilassa, se puskee päälle ikkunoiden heijastuksissa ja metallin kiiltävällä pinnalla (kuka pirulainen käy hiomassa nuo kaikki niin hemmetin sileiksi?).

Olen joutunut nyt todella kohtaamaan kuvajaiseni, ja ajautunut jopa kotona katsomaan itseäni, silmät auki ja kriittisesti. Vaikka miten laittautuisin, vaikka olisi pitsihepeneet päällä, en pysty ajattelemaan itsestäni muuta kuin "norsu", hyvänä päivänä, että "pullava".  Jalat kuin marmoripylväät, eikä rinnat enää niin ylväät, vatsa pehmeää taikinaa, jenkkakahvatkin paistaa, onkohan minulla kohta enää kaulaa? Nyt sinä siellä mietit, että lakkaa kauhistelemasta ja TEE jotain asialle! Niin teenkin, eilen illalla söin iltapalaksi lettuja, sitä edellisenä päivänä poppareita leffaa katsellessa, sitä edellisenä itse leivottuja mokkapaloja, sitä edellisenä vohveleita... Herkkupersettä on kasvatettu tunteella ja tarmolla - mutta nyt riittää!

Aina kun ilmoitan, että nyt pitäisi alkaa laihduttamaan (minulla kun on tapana ensin lihoa pari vuotta, sitten laihduttaa pari vuotta, sitten lihoa pari vuotta jne.) joku nero päästää suustaan lauseen: "se on sitten ylös, ulos ja lenkille!". Lenkille, melkein oksennan pelkästä ajatuksestakin. Olen aina, ihan nuoresta, vihannut juoksemista (lähinnä siksi, että en osaa juosta kunnolla - ihan totta, minussa on jokin vika, olen surkea juoksemaan) ja olen vältellyt sitä jos vain suinkin pystyn. Ennen en kuitenkaan koskaan pelännyt juoksemista niin kuin nykyään. En ole ottanut yhtäkään juoksuaskelta sitten sen, kun olin 8kk raskaana, ja juoksin korkkarit jalassa bussiin. Silloin minulla oli vielä pohjakunto kondiksessa, nyt on jäljellä vain pohja, ja pelkään, että jos yritän, en oikeasti enää osaa, jaksa tai kykene liikkumaan juosten, vaan löydän itseni ojasta.

Ei, lenkkeily olisi ehkä se paras tapa saada tämä painokriisi kuriin, mutta minusta ei ole siihen - ei ainakaan vielä. Minun täytyy aloittaa jostain helpommasta, jostain mikä ei tunnu Mount Everestiltä. Olosuhteiden pakosta olen alkanut pyöräillä töihin ja olin ensimmäiset kaksi viikkoa aika varma, että kuolisin siihen. Oikeastaan kuolema ei ehkä ollut turhan kaukana kun olin jäädä rekan alle tuijottaessani upeaa sporttiautoa (olen aika varma, että kyseessä oli jaguar xkr 2012, mutten voi vannoa, keskittymiseni näes herpaantui ja kohdistui rekan uhkaavan lähellä olevaan ja yhä lähemmäs syöksyvään keulaan) kotiin pyöräillessä. Itse urheilusuoritus ei kuitenkaan ole aiheuttanut minulle sydänkohtausta, aivoverenvuotoa tai mitään muutakaan tappavaa reaktiota. Alkukidutuksen jälkeen se on alkanut jopa tuntua hyvältä.

Viikottainen pyöräily on pieni askel oikeaan suuntaan. No hyvä on, se on helvetin iso harppaus oikeaan suuntaan yhdeksän kuukautta sohvalla maanneelle, joka ilta herkutelleelle laiskamadolle. Ollaanpa nyt rehellisiä eikä suomalaisittain vähättelevän nöyriä. Samoin seisomatyöstä ei voi olla kuin hyötyä kalorien polttamisessa. Niin, ja siihen suurimpaan ongelmaan, herkkuihin, olen myös iskenyt hampaani. Siinä missä aikanaan olin sosiaalinen tupakoitsija, olen myös nykyään (tai ehkä olen aina ollut) kimppa-ahmatti. Jos toinen syö herkkuja, minä en yksinkertaisesti pysty kieltäytymään niistä. MUTTA jos toinen syö terveellisesti, ei kanna kotiin karkkipusseja tai leivo taivaallisia jälkiruokia, myös minä pystyn pidättäytymään niistä. Mieheni onnekseni tuli tässä asiassa minua vastaan ja sovimme, että meillä on kotona vain yksi karkkipäivä viikossa.

Naputtelet ehkä siellä pöytää ärsyyntyneenä, siroilla sormillasi, ja ihmettelet, että "niin, ja entä sitten?". Vähän pyöräilyä, herkkujen rajoittamista, siinäkö kaikki? Missä on se DIEETTI? Se paasto, kalorien laskeminen, itsekidutus? Etkö aio karpata? Tai ryhtyä edes atkinsonin dieetille (vaikka se ei olekaan enää in)? Missä ovat radikaalit toimenpiteet radikaaliin rapistumiseen? On kauhean epämuodikasta tehdä vähän ja pikkuhiljaa. Kymmenen vuoden laihduttamis-lihomis-vuoristorata on kuitenkin ehtinyt opettaa minulle jotain: minä en ole dieetti-ihminen. Dieetit ovat vain väliaikaisia. Niillä paahdetaan kohti tavoitetta ja kun se on saavutettu purjehditaan hetki onnen satamassa, mutta lopulta ajaudutaan takaisin siihen mistä minun ongelmani ovat kaikki lähtöisin: laiskuuteen ja epäterveellisen ruoan rakastamiseen.

Katsoin tuossa Oprah Winfreyn showta ja totesin, että kuten hänellä, minulla tulee aina olemaan tämä ongelma - paino-ongelma. Laihuutta enemmän minä rakastan ruokaa. Kaunista peilikuvaa enemmän minä haluan herkkuja. Ja oikeastaan minä pidän itsestäni vähän pyöreänä (vaikka nyt olenkin ja liian pullukka) ja pehmeänä, silloin olen enemmän kotona omassa nahassani. Olen onnellisempi jos saan syödä syntisiä ruokia ja olla vähän pullava, ja yleensä aika onneton tai vähintään lyhytpinnainen kun minun pitää urheilla, syödä salaatteja ja olla hoikka. Minä tarvitsen kultaisen keskitien, tarvitsen kompromissin.

En ole sokea lihavuuden terveyshaitoille ja haluaisin olla "muodollisesti sopiva". Olen tullut siihen pisteeseen, että en ole enää tyytyväinen kehooni, eikä asioiden kieltäminen ja välttely enää auta. Pullamössöstä leivotaan vielä kaunis pitko, mutta ei väkisin. Aion aloittaa sillä, että kuukauden päivät katselen rauhassa mihin suuntaan pikkuisilla askeleilla pääsee, ja jos siltä tuntuu, yritän muokata elämäntapojani taas vähän lisää. Koska sitähän oikea, pitkäkestoinen painonpudotus ja terveellisyys on - elämäntapamuutosta, ei dieettilaihduttamista.

Lokakuussa:

Kirjoitin edellisen tekstin abauttirallaa kolme kuukautta sitten, mutten koskaan uskaltanut julkaista sitä. Paino ja oma ulkonäköni oli lopulta liian herkkä aihe päästettäväksi päivänvaloon - ainakaan ennen kuin tiesin kuinka minun käy. Onko toivoa horisontissa, vai leviänkö tuhatkiloiseksi vaahtokarkkiukoksi, joka lopulta räjähtää pilvenpiirtäjän katolle? En ole koskaan osannut käsitellä häviötä (varsinkaan julkista epäonnistumista) mitenkään hyvin, eikä kolhiintunut itsetuntoni ollut valmis ottamaan vastaan negatiivista paskaa. Niinpä jätin painomurehtimiseni omaan tietooni.

Mitä sitten tapahtui kesän aikana? Jatkoinko ruokavalioni vahtimista ja pyöräilyä? Kyllä, mutta eräs kohtalokas ilta ajoin sateessa pyörällä, vedin mutkan suoraksi ja lensin kuin leppäkeihäs. Polveni oli paketissa melkein kuukauden ja siihen tyssäsi pyöräilyni. Kun koipi parani säät kävivät keljuiksi ja vetivät viimeisen niitin urheilulleni. Sentään herkkupäivä oli pitkään vain kerran viikossa, ja melkein joka toinen viikko päätös piti täysin. Laihduinko minä? Itseasiassa kyllä. Hitaasti, mutta varmasti.

Antaakseni teille paremman perspektiivin siihen millaisista mittasuhteista tässä nyt tosiasiassa puhutaan, palaan ajassa vähän taaksepäin. Synnytyksen jälkeen painoin oli 81,5 kg. Kaksi kuukautta myöhemmin, jälkitarkastuksessa, painoin 83,5 kg. Mahduin silloin kokoa pienempiin vaatteisiin ja minulla oli ihan hyvä olo kroppani kanssa. Silloin annoin itselleni luvan löysäillä. Olin jostain kuullut legendan, että imettäessä laihtuu väkisinkin. Harmi vain, että imetin tyttöäni täysimetyksessä vain kolme kuukautta, eli joulukuuhun asti, eikä se paino sinä aikana kyllä pudonnut. Joulun jälkeen huomasin, että olin lihonut. En tosin tiennyt paljonko, meillä kun ei ollut vaakaa, mutta vaatteet alkoivat kiristää. Kun vihdoin pakotin itseni keväällä vaa'alle olin lihonut kolme kiloa kolmessa kuussa, ja vaikka olin nyt tietoinen asiasta, painon nousu sen kun jatkui.
Helmikuussa 86,5 kg
Maaliskuussa 87,5 kg
Huhtikuussa 88,0 kg
Toukokuussa 88,5 kg
Kesäkuussa 90,0 kg
Heinäkuussa 91,0 kg
Heinäkuussa painoni heitti yli sen maagisen ysikympin rajan, silloin ostin vaa'an ja kuten jo tiedätte, päätin vihdoin, että tekisin asialle jotain. En tehnyt paljoa, mutta lihomisen pysäyttäminen vaati vain liikuntaa ja syömisen tarkkailua. Minä aloin laihtua.
Elokuussa 89,5 kg
Syyskuussa 89,0 kg
Lokakuussa 88,5 kg

Ja nyt, kun olen neljä kuukautta tarkkaillut tilannetta, uskallan kertoa sen myös teille. En tosin pelkästään sen takia, että olen pari kiloa laihtunut. Minua kauhistuttaa yhä tuo luku, mitä vaa'an viisari osoittaa. Inhottaa paljastaa kenellekään, että tosiaan painan yli 80kiloa, vaikka olen vain 168cm pitkä. Oma ihannepainoni on 70kg, mutta tällä hetkellä haaveilen, että vielä joskus painaisin 79kg. Sekin on joidenkin mielestä ihan liikaa, mutta minun ruumiinrakenteelleni se on osoittautunut hyväksi painoksi, sellaiseksi, jonka näin aikuisena pystyn vielä pitämään. Oli kyllä aikoja kun ottelin taekwondossa 62kiloisten sarjassa, mutta olisi aika utopistista tähdätä niihin mittoihin, joissa oli 17-vuotiaana. 69kg painoin parikymppisenä, mutta silloin treenasin kaksi tuntia kolme kertaa viikossa enkä syönyt kuin kerran päivässä. 79kg, sen minä haluan!

Kuten varmaan kaikkia laihduttajia, minua pelottaa, että repsahdan ja alan taas lihomaan. Vaikka olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että tee hidas elämänmuutos, pienin askelin, niin tunnen pakottavaa tarvetta tehdä enemmän, laihtua nopeammin! Haluan tulokset nyt! Haluan olla kaunis ja haluttava taas. Mutta kuinka? Tähän mennessä minulla ei ole ollut aikaa ja mahdollisuutta aloittaa mitään harrastusta tai kunnollista liikuntaa. Vuorotyö, suhdekiemurat ja lapsi ovat vieneet kaikki voimani. Lopulta jaksamiseni ei enää riittänyt ja jokin muutos oli pakko tehdä. Vaihtoon lähti työpaikka. Vaikka rakastin kirjakaupassa työskentelyä, vaihdan sen viikon päästä sihteerin istumatyöhön ja virastotyöaikoihin.

Nyt kaiken pitäisi muuttua. Kohta en voi enää vedota siihen, että minulla ei ole aikaa, olen niin väsynyt iltavuoron jälkeen tai herättyäni 04 aamulla. Kohta elämässäni on joku rytmi ja rutiini. Ja mitä sitten, miten minä pistän hyötykäyttöön tasapaksun työn tarjoamat puitteet? Pirun hyvä kysymys, ja sellainen, johon en ihan yksin osannut vastata.

Päädyin sattumalta juttelemaan Mika Nyyssölän (Body SM 2012 voittaja) kanssa ja sain häneltä vinkkejä laihduttamiseen ja treenaamiseen. Älkääkä nyt alkako hihkumaan innosta, minä en tähtää samanlaiseksi suomen Schwarzeneggeriksi, kuin mitä Mika on. Minä haluan vain eroon pullamahastani ja pakaraselluliitistä! Nollaprosentin lihaskimppua ei tästä naisesta tehdä. Nyyssölä kuitenkin valoi minuun uskoa, että en ole ikuisesti tuomittu lihavaksi. Joskus tapaa niitä ihmisiä, joiden valloittavat persoonat tartuttavat positiivisuuden kärpäsen sinuun itseesi. Mikan tunnustus siitä, ettei laihduttaminen, saati ihannepainon pitäminen, ole helppoa kehonrakentajien kuninkaallekaan sai minut huokaisemaan helpotuksesta. Minä en ole mikään luuseri, olen vain ihminen! Ei tämä ole helppoa kenellekään.

Body champpioni myös antoi minulle idean, joka jäi kytemään. Mika kirjoittaa treenaamisestaan jatkuvaa blogia ja kertoi siitä saavansa lisää draivia. Jospa minäkin saisin sen tarvittavan draivin, kun saisin palautetta, tukea ja tiettyä painetta ulkopuolelta? Minähän vihaan epäonnistua. Entä jos hyödyntäisin julkisen epäonnistumisen pelkoani? Entä jos laittaisin laihduttamiseni kaikkien nähtäville? Ajatus oli hurjan innostava ja ihan kammottavan pelottava. Pyörittelin asiaa pitkään ja totesin, että jos teen sen, jos alan postaamaan itsestäni pullukkakuvia kaiken kansan nähtäville, minulla täytyy olla pirun hyvä mahdollisuudet onnistua! Tarvitsen siis muutakin kuin karkkipäivän.

Nyyssölä vinkkasi minulle kaiken, mitä tarvitsen ja kuten tavallista, käännyin perheeni puoleen toteuttaakseni ohjeistuksen. Veljeni sattuu olemaan liikunnanohjaaja ja hän lupautui tekemään minulle ravintosuunnitelman. Nyt siis vihdoin aion tehdä sen, vetää kunnon stopin syöpöttelylleni. Ruoka ei ole kuitenkaan ainoa, millä makkarat katoavat ja peppu kiinteytyy, siihen tarvitaan myös liikuntaa. Tämän itsekidutuksen toteuttaminen on minulle mahdotonta yksin, joten sisareni, joka on tukipilarini kaikessa elämässäni, lupautui treenikaverikseni. Veljeni puolestaan lupasi minulle treenisuunnitelman, jota voisin siskoni tsemppauksella toteuttaa.

Kuulostaako hyvältä? Kuulostaako tarpeeksi yksinkertaiselta? Kyllä! Ja se viimeinen palanen, laihdutusblogini, on jo kuvaa vaille valmis (tarkoitan siis sitä lähtöpainoa, olen lihava, kuvaa). Ihan hetken joudutte odottamaan, ennen kuin pääsette kauhistelemaan makkaroitani. Kunhan veljeni muutto on valmis hän tekee minulle ravinto- ja treenisuunnitelmat. Jos kaikki menee hyvin, kahden viikon päästä, kun olen aloittanut uuden työni, menen pitkästä aikaa ensikertaa salille! Lupaan, että 12.marraskuuta laitan tänne linkin, josta pääsette blogiini, ja projekti Mami vs makkarat on alkanut!

PS. Jos kiinnostuit Mika Nyyssölästä, tässä linkki hänen blogiinsa: mikanyyssola.fi

Kynsin ja hampain

Kello oli 4:30 sunnuntaiaamuna. Ulkona oli koleaa, pimeää, katuvalojen loiste tuntui imeytyvän märkään asvalttiin. Ajattelin, että varmaan kuvittelen, mieleni tekee temppuja, ja kaikki vain näytti synkemmältä kuin oli. Valo ei ollut häviämässä taistelua pimeyttä vastaan, heikkenemässä kuin loppuun palavan tulitikun päässä kytevä pikkuriikkinen liekki. Eikä taivas ollut tavallista mustempi, aivan kuin kelmeästi hohkava puolikuu ja himmeät, sinne tänne ripotellut tähdet olisivat muuttuneet jotenkin vähäpätöisiksi. Tänä yönä sentään taivaalla oli valoa, eikä raskasta pilvimassaa. Sade ei piiskannut katuja, kuten se oli tehnyt vain muutamia tunteja sitten.

Tuuli havisutti keltaisia lehtiä, jotka riippuivat itsepintaisesti kiinni puissa, jotka yrittivät niitä oksiltaan varistaa. Sama tuuli tarrautui takkini kaulukseen ja liepeisiin, kiskoen äkäisesti paksua kangasta. Kävelin kohti bussipysäkkiä ja mietin kotona nukkuvaa perhettäni. Koira olisi kerällä omassa, pienessä pedissään, tyytyväisenä aamulenkin jäljiltä. Karvakuono tuhisisi ja narisisi juuri sillä tavalla, jota minä rakastin ja mies vihasi. Mies tosin olisi itse niin syvällä unessa, ettei huomaisi moista, vaan halailisi tyynyään ja kuorsaisi vaimeasti. Hän väitti tietysti, ettei kuorsannut, mutta kyllä minä sen kuulin. Varsinkin silloin kun hän halaili tyynyä. Minua halatessa hän ei kuorsannut, onneksi.

Ja sitten se rakkain, se pieni ihme, tyttäreni. Istuin bussipysäkin kylmälle, graffitiselle penkille ja katselin mitään näkemättä roskaisia tienpientareita, joissa rikkaruohot rehottivat viimeisiä päiviään ennen pakkasöitä. Mietin rakasta lastani, jonka tummansiniset silmät olivat suljettu, ja näkivät ties mitä ihmeellisiä unia, kun neiti makasi omassa pinnasängyssään kirjavien ABC-lakanoiden alla lämpimässä. Hänen päällään oli uusi body, jossa luki Mommy’s little Nightmare. Se oli ostettu Pariisista kaikella rakkaudella.

Pariisi, se oli ollut ihana reissu. Sain sen synttärilahjaksi perheeltäni ja pääsin sisareni kanssa neljäksi päiväksi ihailemaan ehkä Euroopan kuuluisinta kaupunkia. Notre Dame, La Tour Eiffel, Arc de Triomphe, Musée du Louvre, Basilique du Sacré-Cœur… Ostin sitä varten ranska-suomi matkasanakirjankin, mutta en lopulta oppinut puhumaan ranskaa sen enempää kuin mitä lukion alkeiskurssilla aikanaan oli mieleen tarttunut. Tutustuin la cuisine françaiseen sen enempää ystävystymättä ja toin tuliaisena Eiffel tornin mallisia karkkeja. Se oli ensimmäinen kerta kun olin erossa tyttärestäni yli 24 tuntia.

Vuoden päivät ehtivät kulua ennen kuin olimme yli vuorokauden erossa toisistamme. Ennen lähtöä ajattelin, että jo se oli aikakin! Vähän omaa aikaa äidille. Keväällä kävimme yhdessä Eglannissa, minä, äitini ja tyttö. Se reissu oli ollut rankka. Matkustaminen lapsen kanssa ei ollut lainkaan sellaista kevyttä, vapaata lomailua, johon olen tottunut reissatessani ennen äitiyttä. Mutta sitten taas, kaikki mitä olin odottanut äitiydestä, on osoittautunut vaaleanpunaisiksi pilvilinnoiksi, jotka nyt murenevat hurjaa vauhtia.

En ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi ollut yhtä epärealistiset odotukset ja kuvitelmat äitiydestä kuin minulla itselläni. En voi käsittää miten olin onnistunut luomaan mieleeni sellaisen harhakuvien maailman. En ole koskaan oikein sietänyt kenenkään muun lapsia. Ajattelin aina, että ne itkevät, haisevat, kiukuttelevat, eivät osaa käyttäytyä, sotkevat, meluavat – olivat vääränlaisia kaikilla tavoilla. Ainoastaan sukulaisteni pikkuvauvat saivat sydämeni heltymään, kun tuudittelin parin kuukauden vanhoja toukkia sylissäni, luin niille satuja ja hyräilin iloisesti. Kun ne eivät koskaan sanoneet vastaan, tuoksuivat lämpimältä maidolta, olivat paikallaan ja kiltisti, eivät huutaneet, itkeneet, eivätkä vaatineet mitään. Silloin ne olivat hyviä, ihania, sellaisia kuin lapsen pitää olla. 

Jotenkin, jossain kieron mieleni sopukoissa, se oli minun mielikuvani äitiydestä. Että lapsi ei vaadi minulta muuta kuin sen, että rakastan sitä. Pidän sylissä ja hymyilen, tuuditan, hyräilen ja luen välillä satuja. Sitten kun lapsi kasvaa, vähän kuin itsekseen, tottelevaiseksi, siistiksi, rauhalliseksi ja uteliaaksi, me juttelemme iloisesti, piirrämme hiljaa pöydän ääressä ja istumme sohvalla lukemassa kirjaa. Ajattelin, että teen liudan lapsia, jotta voin ihailla sivusta kuinka heidän erilaiset persoonansa tulevat esiin, muksuista olisi toisilleen leikkiseuraa, ja äiti voisi leipoa pentujen kanssa lauantaisin, mutta muuten ne viihtyisivät ihan itsekseen.

Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä vanhemmuus todella on. En osannut ajatella realistisesti sitä millainen sitoutuminen lapsen saaminen on. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että menisi vuosi, ennen kuin olisin edes pari päivää erossa tyttärestäni. Ai että minulla ei olisikaan enää aikaa ja mahdollisuuksia tehdä mitä itse haluan? Kyllä sitä minulle sanottiin, mutta ei se uponnut kaaliin. Kuinka vaikeaa se nyt voisi olla? Annat lapselle ruoan, vaihdat vaipan, laitat nukkumaan kun tarvitsee nukkua ja sitten olet tehnyt velvollisuutesi. Vähän kuin koira, vauva-ajan jälkeen se ei vaatisi enää niin paljon, nukkuisi yönsä ja jos leikit sen kanssa tunnin päivässä kaikki pysyvät tyytyväisinä.

Sanomattakin on selvää, että pikkuhiljaa olen alkanut huomaamaan, ettei lapsi ole sama asia kuin koiranpentu. Olen ehkä tajunnut, että tytärtäni ei ”kouluteta” kahdessa vuodessa tottelevaiseksi, sisäsiistiksi, helposti hoitoon vietäväksi, itsekseen viihtyväksi ja asiansa osaavaksi yksilöksi, joka ei vaadi juuri muuta kuin ruokaa kahdesti päivässä ja on aina iloinen. Mutta niin minä tosiaan joskus kuvittelin. Että kyllähän se muksu parissa vuodessa on ”valmis”. Sitten äiti voi taas elää elämäänsä vapaasti. Kotona odottaa hyväntuulinen ja vaivaton tytär, jonka kanssa vietetään välillä laatuaikaa, mutta muuten äiti voi keskittyä reissaamiseen, rakkauteen, kavereihin ja harrastuksiin.

Tämä syksy on tuntunut minusta erityisen raskaalta. Normaalisti nautin tästä vuodenajasta. Muistan kuinka viime vuonna olin täynnä odotusta, toivoa ja onnea. Sipsutin vatsa pystyssä, korkokengissä, elokuvissa sisareni kanssa. Lueskelin koira kainalossani sohvalla lempikirjaani kun sade ropisi taustamusiikkina ikkunoihin. Kun tyttäreni syntyi kävelin pitkiä lenkkejä vaunuja työnnellen syksyn värjäämien puiden alla. Kuten tienvarsien pensaat, kadut olivat oranssin ja kullan värisiä, horisonttia maalasi joka ilta toinen toistaan kauniimpi auringonlasku ja riepotteleva tuuli sai hiukseni hulmuamaan. Mullan ja pudonneiden lehtien tuoksu sai minut vetämään syvään henkeä, sulkemaan silmäni ja unelmoimaan. Silloin uskalsin unelmoida helposta elämästä, uudesta rakkaudesta, loistavasta tulevaisuudesta.

Nyt istun bussissa, joka hurisee aamuyön pimeydessä kohti työpaikkaani. Lasin takana näkyy vuoroin mustaa, vuoroin katulampun valaisemia pätkiä harmaista betonirakennuksista pimeine ikkunoineen. Olen huomannut, että minun on yhä vaikeampi olla onnellinen. Päiväni kuluvat helposti negatiivisissa, ahdistuneissa ja epävarmoissa tunnelmissa. Olen yrittänyt syyttää siitä työtäni, unenpuutetta tai parisuhdettani, mutta joskus mietin, että voisiko se vain johtua siitä, että yritän kynsin ja hampain pitää kiinni vanhoista haaveistani, surrealistisista kuvitelmistani, vanhasta itsestäni.

Olen aina halunnut äidiksi. Jo ihan pikkutyttönä aloin haaveilemaan siitä kuinka monta lasta saan, mitkä nimet heille annan, minkä näköisiä he ovat. Näin jälkeenpäin huomaan, että minulle oli aina tärkeintä saada lapsia – ei olla heidän kanssaan. Lukumäärä, nimet, ominaisuudet, niistä minä haaveilin. En suinkaan yhdessä olosta, perhe-elämästä ja kasvattamisesta. Minä halusin viisi lasta tai enemmän, jotta voisin keksiä monta hienoa nimeä. Sen lisäksi halusin aviomiehen. Hänen kohdallaan sitten puolestani haaveilin yhteisestä elämästä, tekemisestä, kaiken voittavasta rakkaudesta. Minusta tuntuu, että minulla on vieläkin sama ongelma.

Yritän epätoivoisesti rakentaa toimivaa parisuhdetta, jossa saisin kaiken sen mistä olen aina haaveillut – eli miehen joka palvoo minua, lellii minua, on intohimoinen, uskollinen ja tarvitsee minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Toisinaan tuntuu, että kuvitelmani täydellisestä suhteesta on yhtä suurta illuusiota kuin käsitykseni äitiydestä. Itse olen valmis rakastamaan miestä niin, että hän menee kaiken muun edelle, omistan kaiken aikani hänelle, halua häntä koko ajan ja teen kaikkeni, jotta hän olisi onnellinen. Olen ollut kahdessa suhteessa, jossa toinen osapuoli tunsi samoin – aluksi. Oih, miten olimmekaan luotuja toisillemme emmekä saaneet tarpeeksi toisistamme. Ennen kuin miehet saivat tarpeekseen ja enää minä annoin ja annoin ja yritin, kun he ottivat, ottivat eivätkä antaneet.

Toisinaan olen varma, että vika on minussa. Toisinaan tajuan, ettei maailmassa ole sellaista miestä, joka haluaisi rakastella kassani joka toinen päivä. Joka toisi minulle kukkia vuosi toisensa jälkeen äitienpäivänä, naistenpäivänä, nimipäivänä, vuosipäivänä, syntymäpäivänä ja satunnaisina muina päivinä. Joka osoittaisi minulle arvostustaan silloin tällöin muutenkin kuin vain joulu- ja syntymäpäivälahjan muodossa. Joka kertoisi rakkaudestaan ja intohimostaan puhumalla tai vaikkapa rakkauskirjeissä. Joka haluaisi joka päivä tehdä minun kanssani jotain, jutella, katsoa elokuvaa, pelata, käydä kävelyllä, jotain – edes viisitoista minuuttia. Toisin sanottuna sellainen Herra Oikea. Jota minä turhaa odotan, sillä häntä ei ole olemassa.

Viimeiset viisitoista vuotta olen kuvitellut elämäni utopiaa täydellisen miehen ja viiden lapsen kanssa. Todellisuus on kuitenkin ilmestynyt häilymään rakentamani prinsessalinnan ylle kuin pahaenteinen myrskypilvi. Viisi lasta? Luoja armahtakoot, hyvä kun selviän edes ensimmäisen kanssa. Tai pikemminkin, miten ihmeessä minä selviän tästä yhdestä?

Lapsi saattaa huutaa tunnin tai kaksi yöllä ilman mitään syytä eikä neuvolatäti osannut neuvoa muuta kuin, että sehän on normaalia. Se on joku saatanan vaihe. Huonosti nukkuvan lapsen äitinä oleminen on yöllistä helvettiä kun haluaisit vain levätä, nukkua, antakaa joku minun nukkua! Mutta lapsi herää yöllä mihin lie neurologisen kehityksen aiheuttamiin, tahattomiin nykimisiin ja huutaa, huutaa, itkee. En kestä kuunnella sitä. Ensin yritän ja rukoilen, että pentu huutaisi itsensä uneen. Sitten yritän saada miehen hoitamaan asian, joka vain tiuskaisee, että antaa huutaa. Menen itse rauhoittelemaan tyttöä. Saan tuudittaa häntä loputtomalta tuntuvan ajan. Kolme tuntia herätykseen. Kaksi ja puoli tuntia herätykseen. Kaksi tuntia herätykseen. Puolitoista tuntia herätykseen. Nukahda jo!

Yhtälailla normaalia on kuulemma se, että välillä minun tekisi mieli jättää lapsi lattialle, rääkykööt siinä, kärsikööt. Mielessäni välähtää kuva siitä kuinka ravistelen tyttöä ja huudan ”ole saatana hiljaa!”. Saatan kuvitella, että avaan ikkunan ja pudotan pennun neljännestä kerroksesta. Se on normaalia. Naiset kokevat vauvansa kanssa uudenlaisen, täyden vallan tunteen, joka aiheuttaa väkivaltaisia mielikuvia. Saatat kuvitella tappavasi lapsesi. Se on normaalia. Koska oikeasti et katkaisisi edes hiusta hänen päästään. Normaalia. Minä vihaan sitä, vihaan niitä väsymyksen, turhautuneisuuden ja epätoivon aiheuttamia mielikuvia. Tuuditan lasta hellästi sylissäni samalla kun puren raivoissani huultani. Etkö voi saatana nukkua? Etkö perkele voi antaa minun olla? LOPETA!

Joskus saan yössä kolme tuntia unta. Hyvänä yönä viisi. Sitten olen yhdeksän tuntia töissä. Matkoihin menee puoli tuntia suuntaansa. Heti kun pääsen kotiin pitäisi hakea lapsi päiväkodista. Päiväkotitädeillä on aina jotain valitettavaa. Ei ollut tänään jarrusukkia mukana. Ei ollut tuttiin merkitty lapsen nimeä. On todella huono juttu, että lapsi oli tänäänkin hoidossa kymmenen tuntia. Olitko jossain huitelemassa? Ei työvuorosi voinut kestää niin pitkään, ettet ehtinyt hakemaan tytärtäsi ennen puoli viittä. Miksi ette ilmoittaneet, että tuotte lapsen tänään puoli kymmeneltä, ettekä puoli yhdeksältä? Kyllä tämä nyt oli sopimatonta, tämä oli huono juttu, teidän pitäisi vähän ajatella, miten niin ette pääse vanhempainiltaan, ettekö välitä? Onko sekin normaalia, että kuvittelee mäjäyttävänsä lekalla tarhatädin kallon tohjoksi?

Etkö välitä, sitä kysymystä minun ei onneksi koskaan tarvitse itseltäni kysyä. Välitän niin paljon, että se sattuu. Muuten väittäisin, että minua ei ole tarkoitettu äidiksi, minun ei olisi koskaan pitänyt saada lasta. Jos kerta äitiys on vaikeaa, kamalaa, helvettiä, voisi luulla, että minä vihaan lastani, mutta jumalauta kun minä rakastan sitä pientä niin totaalisesti. Minun pikkuneitiäni. Vaikka olen ihan kuitti, väsynyt luita ja ytimiä myöten. Päätä, selkää, niskaa ja jalkoja särkee, en ole syönyt, nukkunut, rentoutunut. Silti hymy leviää väkisinkin naamalleni kun katseeni vihdoin löytää tyttäreni päiväkodin lattialta, muiden lasten joukosta, leikkimässä itsekseen muovipuhelimella. Ja miten sydän onkaan pakahtua kun pentu huomaa minut ja hänen silmänsä leviävät, suusta pääsee välittömästi pieni kuiskaus: ”äiti”.

Kun olin tullut Pariisista, ja lapsi näki minut neljän päivän ja viiden yön tauon jälkeen, hän alkoi kauttaaltaan vapista. Silmät olivat lautasen kokoiset, ja ilme kuin lapsi ei olisi uskonut, että olen siinä, ja samalla pelkäsi, että katoan. Kädet alkoivat vimmatusti haroa suuntaani ja sylissä pitävä isä unohtui täysin. Äidin syliin oli päästävä, ja sitten ei osattukaan enää päättää kumpaa tekisi, halaisi tiukasti vai tuijottaisi lumoutuneena kasvoja? Lopulta niitä tehtiin vuorotellen, aina pari sekuntia tuijotusta, sitten hali, ei kun tuijotusta, ei vaan hali, tuijotus, hali, jne. Ja minä istuin sohvalla ilman mitään havaintoa muusta maailmasta tuijottaen ja halaillen tytärtäni ihan yhtä onnellisena ja lumoutuneena. En ollut edes tajunnut kuinka ikävä minulla oli ollut. Eikä oikeastaan edes yhtään haittaisi jos ei taas vuoteen tarvitsisi olla vuorokautta pidempää erossa.

Välillä on niitä kultaisia hetkiä. Saatamme istua miehen kanssa lattialla sylikkäin kun lapsi konttaa ympäriinsä pyykkinarulta varastama sukka hampaissaan ja kantaa minulle lelujaan vuorotellen. Nasun, kirahvin, puisen kissan, pehmokissan, toisen kirahvin, sitten vaaditaan lukemaan kirjaa, kyllästytään ja etsitään hyrrä, esitellään sitä, tuodaan sitten tutti ja halataan. Samalla ehdimme miehen kanssa jutella, suukotella, nauraa yhdessä pikkuisellemme ja leikkiä hänen kanssaan. Mutta monesti elämä on vain sitä arkea. Käy töissä, hae muksu, ruoki, kylvetä, viihdytä, kuuntele huutoa kun et koko ajan pidä sylissä ja ehdi leikkiä, käytä ja ruoki koira, yritä saada ruoka tehtyä ja syötyä, pitäisi siivota ja tiskata ja pyykätä. Usein asiat kaatuvat niskaan kun ei ehdi eikä jaksa.

Näin jälkiviisaana voin huokaista helpotuksesta, etten saanut lapsia nuorempana, niin kuin aina toivoin. Ehdin etsiä itseäni, kokeilla erilaisia tapoja elää. Sain olla täysi narttu, ryypätä, rellestää, elää moraalittomasti ja siveettömästi. Kokeilin vastuullista, sitoutunutta parisuhdetta useammankin kerran, siinä missä sinkkuilua ja seksisuhteitakin. Asuin yksin, yhdessä, vaihdoin alaa, opiskelin, reissasin. Onneksi ehdin kokea sen kaiken ennen kuin sain lapsen, koska tajuan nyt, että seuraavat parikymmentä vuotta perheen täytyy olla keskipisteeni. Ennen, jos tein virhearvion, siitä kärsin vain minä itse. Nykyään olen vastuussa myös lapsesta, ja se muuttaa kaiken. Oman sydämensä jos menee särkemään, se on yksi asia, mutta jos satuttaa teoillaan omaa lastaan, se on jo ihan toinen juttu.

Aina sanotaan, että lapsi kasvattaa vanhempaansa enemmän kuin vanhempi lasta, ja minun on oltava aivan samaa mieltä. Mikään ei ole aikuistanut minua samalla tavalla, kuin lapsen saaminen. Ja mitä olen muilta kuullut, en tosiaankaan ole vain kuvitellut muutosta itsessäni, vaan olen nykyään täysin erilainen. Kun kävimme korkeasaaressa, sisareni, minä ja tyttö, päätimme päivän päätteeksi vielä syödä saaren ravintolassa. Sisko katseli vierestä kuinka sinnikkäästi jaksoin ruokkia ja hoivata väsynyttä ja kiukuttelevaa muksua korottamatta ääntäni kertaakaan, enkä edes hermostunut, vaikka oma ruokani jäähtyi kylmäksi siinä sivussa odotellessa, lapsi hoidettiin ensin. Myöhemmin hän totesi, että vanhasta minusta ei koskaan olisi ollut moiseen, ja tottahan se on. Ennen pinnani oli lyhyempi kuin kissan viiksi, malttia minulla ei ollut lainkaan ja odottaminen oli jotain, mitä en harrastanut koskaan, en ainakaan jos kyseessä oli ruokani.

Olen muuttunut, ja joudun muuttumaan koko ajan. Ehkä se aiheuttaa osittain sen kaoottisen tunteen elämässäni. On kuin mikään ei pysyisi paikallaan, enkä saa mistään otetta vaan asiat, päivät, tapahtumat vain syöksyvät ylitseni. Kaikkein vaikeinta on se, että aika loppuu koko ajan kesken. Ei ole tarpeeksi aikaa nukkua ja levätä. Ei ole tarpeeksi aikaa valmistautua aamulla töihin. Töiden jälkeen on aina kiire hakemaan muksu päiväkodista tai kiire kotiin perheen luokse. Lapselle ja miehelle ei kuitenkaan koskaan ole tarpeeksi aikaa. Itselleen ei ole aikaa. Kavereilleen ei ole aikaa. Koiralle ei ole aikaa. Harrastamiselle ei ole aikaa.

Pahinta on se, että mitään ei pysty tekemään kunnolla. En ehdi nukkua ja levätä kunnolla joten olen liian väsynyt tekemään mitään kunnolla valveilla. Lapsen kanssa on niin vähän aikaa ja siitäkin suuri osa menee kiukuttelemisen kuuntelemiseen, epätoivoiseen yritykseen saada lapsi syömään, vaipanvaihtotappeluun jne. Aikaa pitää kuitenkin olla myös omiin perustarpeisiin, että saisi käydä vessassa (lapsi huutaa oven takana), saisi käydä suihkussa (lapsi huutaa oven takana), saisi pukea päälleen (lapsi riippuu lahkeessa ja huutaa kun ei saa varastaa sukkia tai pääse syliin), saisi syödä lämpimän aterian (lapsi huutaa vieressä ja yrittää varastaa haarukat, veitset, lasin, ruoan), saisi hetken rentoutua kirjan, telkan tai jonkin muun parissa (lapsi huutaa kun ei saa kirjaa tai huomiota).

Hyvin usein käy sitten niin, että lapsen jatkuva vaatiminen, joka tietysti johtuu suurelta osalta siitä, että äiti on ollut poissa koko päivän, johtaa siihen tunteeseen, että aika ei riitä itselle eikä lapselle, tai ainakin tekee kaiken väärin ja huonosti. Jos vielä perusasioiden lisäksi yrittää mahduttaa johonkin väliin aikaa kavereille tai harrastamiselle taas lapsi huutaa, koska taas äiti lähtee. Jos yrittää johonkin väliin mahduttaa aikaa miehen kanssa se on aina lapsen mentyä nukkumaan eli pois lepoajasta, ja usein miestä ei kiinnosta kun hän yrittää juuri tehdä aikaa kavereille tai itselleen. Joskus arki on oikeaa noidankehää.

Odotan koko ajan sitä, että asiat alkaisivat vihdoin sujua. Kuinka vaikeaa se voi olla, että arki rullaisi omalla painollaan, ilman hirveää yrittämistä ja jatkuvaa epäonnistumista? Yritän myös miettiä, kuinka sitä ehtisi olla onnellinen, tai ehkä enemmänkin mistä sitä tulisi onnelliseksi. ”Sinulla on terve lapsi, ole onnellinen!” Mies hokee sitä jatkuvasti. Totta. Tietenkin olen siitä onnellinen, että on terve ja hyvinvoiva muksu. Mutta senkö pitäisi riittää elämässä? Joka päivä ei tarvitse löytää onnellisuuden hetkiä? Pieniä asioita, joista tulla iloiseksi? Eikö muka pitäisi olla onnellinen kaikilla elämänsä osa-alueilla ja kokea niillä onnistumisia?

Kun katsoo asioita kauempaa, minun pitäisi olla tyytyväinen. Minulla on mies, joka rakastaa minua (vaikkei sitä koskaan sanokaan) ja haluaa olla kanssani (vaikkei hänellä oikein olekaan aikaa minulle). Minulla on terve ja ihana tytär (joka ei koskaan anna minun nukkua ja kiukuttelee minulle kun olen niin paljon poissa). Minun perheeni, isä, äiti, veli ja sisko, ovat terveitä ja onnellisia (vaikken ehdi heitä kyllä nähdä, hyvä jos välillä soitella). Minulla on ystäväni (vaikkei minulla ole aikaa heille). Minulla on työpaikka, josta pidän (vaikka se vie kaiken aikani ja jaksamiseni). Minulla on katto pään päällä (ja paskat naapurit) ja ruokaa pöydässä (jota ei saa syödä rauhassa). Minulla on kiltti ja ihana koira (jolle minulla ei ole aikaa ja jaksamista).

Periaatteessahan minulla on kaikkea, mutta ei sitä utopiaa, jota kuvittelin, että elämäni joskus olisi. Sitä harhakuvaa, että olisi jatkuvasti onnellinen. Vanhoista kuvitelmista on kauhean vaikea päästää irti. Miksen minä voisi saada kaikkea sitä mitä olen aina halunnut? Olen vakuutellut itselleni vuosia, että tietysti voin saada sen. Nyt olen tosin ajautunut siihen, että kunhan nyt saisin edes yhden asian, edes jotain, mistä olen aina haaveillut! Oma, linnamainen talo, jossa on torneja, kirjasto ja takkahuone. Tai minulle täysin omistautunut, intohimoisesti rakastava mies. Ehkä se unelmaduuni, mukanaan tolkuttomasti rahaa. Viisi täydellistä, helppoa lasta, kai nyt edes jotain voin saada?

Ennen kuin huomaankaan on taas maanantai. Tyttö heräsi yöllä 3:45, en tiedä yhtään miksi. Puolentoista tunnin jälkeen hän nukahtaa ja siitä puolen tunnin päästä myös minä saan taas unta. 7:20 herään taas tytön ääniin, tällä kertaa kyseessä ei ole huutelua vaan aamukukertelua. Hän leikkii kaikella todennäköisyydellä sängyssä majailevalla pehmolohikäärmeellä, tai ehkä tutilla. Mieskin on vielä sängyssä, käperryn hänen syliinsä ja mietin voisinko vain jäädä siihen, en jaksaisi millään kohdata uutta päivää. Sitten tajuan, että murun herätyskello ei ole soinut ja hän myöhästyy kohta töistä, minun on pakko herättää hänet.

Paria tuntia myöhemmin vien muksua päiväkotiin. Vilkaisin ulos ikkunasta ennen lähtöä ja ulkona paistoi aurinko, joten en vaivautunut ottamaan sateenvarjoa. Aurinko saa väsyneet silmäni särkemään samalla kun suuret, kylmät pisarat kastelevat hiukseni päähän liimautuneeksi matoksi. Sataa ja paistaa? Tämä on taas niitä päiviä. Mustia pilviä vasten heijastuu haalea sateenkaari. Se kuvastaa elämääni turhankin hyvin. Mietin miten saisin elämäni myrskypilvet ajettua pois ja sateenkaaren oikein loistamaan. Miten paljon minun on vielä muututtava?

Joskus ei vain jaksaisi itse muuttua. Mikseivät muut voi muuttua minun tarpeideni mukaan? Miksi minun pitää uhrautua ja luopua kaikesta mitä minä haluaisin, ja samalla pitäisi jaksaa tehdä toiset onnelliseksi? Ja mikä on kiitos? Lapsi konttaa huoneen toisesta päästä luokseni ja puree varvastani kaikin voimin. Kesken suloisen halimisen hän yhtäkkiä kynsii molemmin käsin kasvojani. Tai leluvasaralla nakuttelun lomassa hän huitaisee minua leukaan täysin varoittamatta, täysin tarkoituksellisesti. Mies taas… en jaksa edes lähteä ajattelemaan sitä.

Istun töissä ja tuijotan tyhjää. Asiakkaita ei juuri nyt ole. Minun pitäisi varmaan tehdä jotain hyödyllistä, mutta murehdin vain elämääni. Mitä hyötyä on murehtimisesta? Ei kai mitään, mutta kun mikään ei muutu vaikka kuinka yrittäisi muuttaa asioita, jäljelle jää vain tämä, murehtiminen. Mitenhän sitä pystyisi vain lakata yrittämästä saada ne asiat mitä haluaa. Lakkaisi haluamasta mitään ja vain olisi, eläisi sitä elämää mikä tarjolla on. Elämäni – kun mikään ei toimi. Ogelmani – kun mikään ei riitä. Minä – kynsi ja hampain kiinni haaveissa, jotka eivät toteudu.