Ensimmäinen pudotus

Erään erityisen hyvin sujuneen illan jälkeen, kun syötin ja tuuditin lapsen kädenkäänteessä, mieheni hymyili minulle ja tokaisi: "Sinusta on tullut todella hyvä äiti." Kehu sai minut tietysti säteilemään ja halasin kultaa tiukasti. Sitten virnistin ja kysyin: "Miten niin tullut? Enkö muka ole koko ajan ollut?" Kun mies alkoi kirota naisten saivartelua, nauroin vain, että en minä tosissani.

Faktahan nimittäin on, että on tässä äitiydessä ollut oppimista! Tiedän kehittyneeni koko ajan, enkä suinkaan osannut alussa kaikkea mitä piti. Kun menin kauppaan, ostamaan vaippoja ensimmäisen kerran, ihmettelin, että mitä merkintä 3 – 5 kiloa tarkoitti. Kolmesta viiteen kiloa paskaa? Aikamoinen kapasiteetti. Nyt tiedän paremmin, vaikka osaankin vain sen, mitä tarvitaan viisikuisen kanssa. Entäs sitten kun neidillä alkaa pukkaamaan hampaita? Entäpä kun hän sairastuu ensimmäisen kerran? Lista on loputon ja kaikki on opittava kantapään kautta (itsepäisenä teen sen myös mieluummin niin, kuin että antaisin ihmisten tuputtaa minulle kasvatusmenetelmiään – luen kirjasta neuvoa tai kysyn äidiltä jos on tarpeen).

Ja vaikka hetkellisesti paistattelin onnistumisen kultaisessa valossa, pudotus maanpinnalle tuli hyvin nopeasti jo seuraavana päivänä. Olimme miehen kanssa lähdössä kauppaan ostamaan viikonlopun sapuskat. Minä pakkasin laukkuun kaikkea, mitä muksun kanssa voisi tarvita, koska tyttö oli tietysti tulossa mukaan. Lapsi oli isänsä sylissä, jonka tehtävä oli pukea pienokainen ulkovaatteisiin.

No, isukki päätti sitten ihan hetkeksi laskea lapsen sohvalle ja kiirehti keittiöön tekemään jotain. Minä olin siinä kahden metrin päässä tytöstä ja vilkaisin neitiin samalla kun sulloin laukkuun riepua ja leluja. Huomasin, että pikkumuru oli aika lähellä reunaa, mutta leikki niin iloisesti isänsä viihdykkeeksi jättämällä lelulla, etten huolestunut asiasta. Minähän menisin nostamaan hänet ylös heti kun olin saanut tavarat laukkuun.

Päästin lapsen silmistäni vain siksi hetkeksi, kun vedin vetoketjun kiinni, mutta kun nostin katseeni, tyttö oli juuri kierähtänyt vatsalta selälleen, aivan sohvan reunalle, ja putosi. Huusin ääneen (jotain niinkin järjetöntä kuin: "Herranen aika, mitä täällä tapahtuu!") samalla hetkellä kun syöksyin eteenpäin, mutta kolmenkymmenen sentin matka lattialle on lyhyt. Neiti tömähti vatsalleen, kädet ja jalat koukussa, joten kasvot osuivat lattiaan viimeisenä.

Kesti silmänräpäyksen ja tyttö alkoi itkeä. Siinä ajassa minä kaappasin jo hänestä kiinni ja nostin parkuvan lapsen syliini. Yllätyksekseni olin kylmän rauhallinen. Ensimmäinen prioriteetti oli saada neiti rauhoittumaan. Hyssyttelin häntä sylissäni ja aloin kävellä edes takas. Isä oli jo juossut paikalle ja kirosi, syyttäen itseään putoamisesta. Hänhän se lapsen oli liian lähelle reunaa jättänyt. Halusin olla samaa mieltä ja syyttää miestä, mutta tiedostin aivan liian selkeästi, että olisin itse voinut siirtää tytön kauemmas reunasta.

Toinen prioriteetti oli selvittää oliko lapseen sattunut, vai huusiko hän vain säikähdyksestä. Mitään ruhjeita, punotusta tai jälkiä ylipäätään ei näkynyt. Kävin tytön nopeasti läpi tunnustellen eikä mikään osa neitiä ollut vääntynyt, aristava tai millään tavalla epäilyttävä. Tässä vaiheessa isä kävi jo ylikierroksilla ja vaati saada lapsen omaan syliinsä.

Oli yllättävän vaikea luopua vauvasta, halusin pitää hänet käsivarsillani enkä enää koskaan päästää irti. Näin kuitenkin miehen kasvoilta, että hän oli todella järkyttynyt ja säikähtänyt, enkä keksinyt mikä muukaan rauhoittaisi isukin. Kun lapsi oli dädin sylissä, en kuitenkaan tiennyt mitä tehdä, pörräsin vain kaksikon ympärillä ja mietin ääneen.

”Mitä pitää tehdä jos lapsi lyö päänsä pahasti? En kyllä usko, että löi, pudotus oli niin lyhyt ja pää osui viimeisenä lattiaan. Mikä on sisäisen verenvuodon merkki? Vaikka se olisi kyllä äärettömän epätodennäköistä, vaikka putosikin vatsalleen, niin kyllä viisikuukautisen pitäisi jo aika hyvin kestää. Onhan tuota massaakin pehmusteena ja kädet ja jalat suojasivat kroppaa. Ne pitää kyllä vielä tarkistaa uudelleen, kädet ja jalat, että kaikki varmasti kääntyy normaalisti ja ettei tyttö aristele niitä, tai ei ole turvotusta tai muutakaan näkyvää vikaa.”

Lopulta vaadin saada neidin takaisin omaan syliini, mies haki tutin ja vihdoin vauva lakkasi huutamasta. Uusi tarkastus vakuutti minut siitä, että lapsi ei ollut satuttanut itseään millään tavalla. Tyttö alkoi kuitenkin simmahdella syliini ja muistelin, ettei aivotärähdyksen saanut saisi alkaa heti nukkumaan. Niinpä teimme sen, mitä olimme olleet tekemässä ennen vahinkoa – lähdimme porukalla kauppaan. Lapsi oli rauhallinen ja uninen koko reissun, mutta pysyi hereillä. Hän käyttäytyi niin normaalisti ja väsymykseensä nähden valppaasti, että kotimatkalla annoimme neidin jo nukahtaa.

Kun itse pääsimme tunteja myöhemmin nukkumaan, mies tivasi minulta miksi olin käyttäytynyt niin välinpitämättömästi lapsen pudottua. Hän oli itse ollut todella pahasti tolaltaan koko illan, mutta minä olin jatkanut rutiineja kylmän viileästi ja laskelmoidusti. Ärsyynnyin tietysti, kun rakkauteni lastani kohtaan kyseenalaistettiin ja selitin napakasti, että vaikka olin järkyttynyt, olin myös realisti ja käytännön ihminen. Äkillisissä, stressaavissa tilanteissa, joissa muut naiset ehkä pillahtivat itkuun tai menivät paniikkiin, minulle luontainen reaktio oli ottaa tilanne haltuun, vetäytyä kovan kuoren sisään ja asettaa edessäni näkemät ongelmat kaiken muun edelle. Itkin sitten myöhemmin, kun olin varma, että tilanne oli hoidettu eikä minun tarvinnut enää olla vahva.

Tietysti olin järkyttynyt ja vihainen, että lapsi oli pudonnut. Sitä ei koskaan olisi saanut tapahtua. Yhtä hyvin kuitenkin myös tiedostin, että jokainen lapsi putoaa jossain vaiheessa. Meillä siihen meni viisi kuukautta ja pudotus oli vaaraton, asiat olisivat voineet olla paljon huonomminkin. Sainko tapauksesta vamman sieluuni? Aivan varmasti, mutta se ei tehnyt minusta toimintakyvytöntä, pillittävää ja tavaroita heittelevää narttua. En ollut sellainen äiti. Enkä ollut sellainen kumppani, joka olisi alkanut valittamaan ja kiukuttelemaan miehelle hänen mokastaan. Näin kuinka paljon tuo virhearvio piinasi jo valmiiksi häntä, joten miksi siis olisin vaatinut tapahtuman pitkää analysointia ja jauhanut siitä uupumiseen asti? Se olisi vain vääntänyt veistä haavassa, enkä minä kantanut mitään kaunaa.  

Seuraavana maanantaina sain huomata, että mieheni ei ollut yhtään sen ilkeämpää sorttia kuin minäkään, vaan hän oli valmis antamaan mokani anteeksi. Olin lähtenyt vaunujen kanssa liikenteeseen. Pikkuneiti nukkui tyytyväisenä kärryissä kun minä tarvoin hervottomien lumikinosten keskellä. Oli satanut niin paljon valkeaa ihmettä, ettei kävelyteitä oltu ehditty aurata kuin kaikkein välttämättömimmistä paikoista. Minulla oli kuitenkin kiire bussipysäkille, olin menossa hankkimaan lapsukaiselle passia. Niinpä uhmasin luonnonelementeistä jäisintä ja yritin puskea kohti viiden sadan metrin päässä olevaa pysäkkiä. Välissämme oli kolme kerrostaloa parkkipaikkoineen.

Pääsin puoleen väliin reissua vajaa kymmenessä minuutissa ja minulla alkoi olla jo kiire. Seuraavan parkkipaikan (joka oli aurattu) ja minun välissä oli kuitenkin valtaisat kinokset. Niissä oli pieni lovi, josta ihmiset olivat kulkeneet, mutta se oli aivan liian kapea vaunuille. Etsin matalimman kohdan lumikumpareesta, se oli ehkä polvieni korkuinen, mutta mielestäni vielä ylitettävissä. Kokeilin työntää rattaat sen päälle. Pääsin puoleen väliin. Työnsin uudestaan ja vaunujen renkaat pysähtyivät samaan kohtaan.

Vilkaisin kelloa ja totesin, että jos tästä ei päästäisi nyt yli, myöhästyisimme bussista. Niinpä otin kunnolla vauhtia, työnsin kaikin voimin, laskien suurimman painon takarenkaille, jotta eturenkaat jaksaisivat nousta kumpareen päälle, ja kultaisen hetken ajan luulin onnistuvani. Sitten jalkani lipesivät yhtäkkiä altani (lumen alla oli sileää jäätä) ja samalla kun vaunut nousivat kumpareen päälle, minä vajosin polvilleni. Vaunut törmäsivät kumpareen päällä olevaan jäähän, kimmoten takaisin, jolloin vaunujen kahva, josta pidin kiinni, iskeytyi päin kasvojani.

Tunsin kuinka veri purskahti ulos nenästäni ja nostin käteni vaistomaisesti kasvoilleni, sokaistuen hetkeksi täräyksen aiheuttamasta kivusta. Kun otteeni irtosi vaunuista, ne alkoivat kallistua kumoon. Käteni syöksyivät ottamaan vaunut kiinni heti kun tajusin mitä tapahtui. Kaaduin vatsalleni lumeen kurotellen kohti violettia kangasta ja metallisia vaununosia, en saanut mistään otetta. Hetkessä vaunut olivat kyljellään lumikumpareen päällä, vaikka minun silmissäni kaikki tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa. Ponnistin epätoivoisesti kohti lastani, vain nähdäkseni kuinka nukkuva tyttö kierähti lumihankeen naamalleen.

Jalkani sutivat jäällä kun pyrin välittömästi pelastamaan pienokaisen hangesta. Neiti heräsi kylmään ja märkään, ja aloitti tyytymättömän huudon, joka vaimeni samalla hetkellä kun sain lapsen kaapattua syliini. Tytär avasi silmänsä kerran, katsoi minuun ynähtäen ja jatkoi sitten uniaan. Minä romahdin lumihankeen istumaan, sydän läpättäen, nenä verta vuotaen, ja vedin syvään henkeä. Kiitin ensin hiljaa Luojaa mielessäni, että lapseen ei ollut sattunut, sitten kirosin kovaan ääneen omaa typeryyttäni, nousin ylös, nostin vaunut ylös, kiipesin kumpareen yli lapsi sylissä ja kiskoin vaunut väkivalloin perässäni, kirosin taas vähän lisää ja laitoin sitten lapsen takaisin kärryihin.

En edes yrittänyt enää ehtiä bussipysäkille ajoissa, vaan keskityin seuraavaksi naamaani. Täytyy sanoa, että lumi on kyllä yllättävän hyvä aine naamapesua ja verenvuodon tyrehdyttämistä varten. En voinut kuvitellakaan saapastelevani poliisiasemalla turpa veressä (en halunnut mennä edes bussiin sen näköisenä) ja kuurasin lumella myös kaulaliinan sekä hanskani ennen kuin jatkoin matkaa. Sain todeta, että bussipysäkin ja minun välissä oli vielä yksi lumikinosten röykkiö – ja tämä oli viitisen metriä korkea, joten olin aivan turhaan ylittänyt edellisen. En pääsisi tätä kautta pysäkille millään ilveellä.

Lähdin kiertämään kymmenen minuutin lenkkiä sitä ainoaa kävelytietä, joka tienoolla oli aurattu (ja kirosin mielessäni kun en ollut kävellyt sieltä alun perinkin), kunnes saavuin pysäkille, jota olin hetki sitten katsellut kaihoisasti valtavan lumivallin takaa. Kun seuraavan vuoron bussi saapui, olin huojentunut, että pääsisimme vihdoin aloittamaan matkan kohti määränpäätä. Vaan tietysti bussissa oli jo kahdet vaunut. Tuijotin kahta äitiä lastenrattaineen ja olen varma, että näytin hullulta epäuskon ja raivon vuorotellessa kasvoillani. Onneksi en kanna asetta, koska joku olisi sillä hetkellä saanut luodista kuulaansa.

Niinpä sitten istuin alas bussipysäkille, palelemaan kahdeksikymmeneksi minuutiksi, ja soitin miehelle. Olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun ja laahustaa kotiin, mutta sinnikkyyteni (tai itsepäisyyteni) vaati, että hoitaisin tämän katastrofireissun loppuun asti nyt kun sille tielle kerran oli lähdetty. Onneksi muru ei sättinyt minua, vaan varmistettuaan moneen kertaan, että vauva oli aivan varmasti kunnossa, hän tsemppasi minua pitämään meidät molemmat yhdessä kasassa. Se ei varsinaisesti lohduttanut, mutta arvostin ymmärtävää asennetta ja tiettyä keveyttä, jolla mies otti tiedon vastaan. Hän oli vähällä jo ärähtää kun soitin poliisiasemalta, että olin unohtanut ottaa mukaan käteistä, mutta hillitsi kielensä silloinkin.

Parisuhteemme on joutunut koetukselle viime aikoina, muutenkin kuin lapselle aiheutuneiden haavereiden takia, sillä mies on ollut aivan liikaa poissa. Ensin hän oli viikon työmatkalla ja viikonlopun kipeänä, toisen viikon työmatkalla ja sitten viikonlopun pohjoisessa vanhempien lastensa luona, kolmannen viikon työmatkalla (tullen kotiin öiksi nukkumaan) ja viikonloppumme oli täynnä menoja, neljännen viikon Helsingissä töissä, mutta joka ilta joko ylitöissä, korjaamassa autoa tai jotain muuta vastaavaa, sekä viikonlopun töissä. Tämän, viidennen viikon, hän on taas työmatkalla ja ensi viikonloppuna ehkä jopa vapaalla. Toisin sanottuna meillä ei ole ollut aikaa toisillemme lainkaan, ja sellainenhan nakertaa (varsinkin näin alkuvaiheessa olevaa) suhdetta pahemman kerran.

Otin kolme viikkoa ikävöityäni asian puheeksi. Olin hoitanut lasta aivan tarpeeksi pitkään kuin yksinhuoltaja enkä pystynyt enää pitämään tyytymättömyyttäni lukkojen takana. Yllätyin siitä, että kerrankin kumppanini oli valmis keskustelemaan kuin aikuiset. Ei mitään teinimäistä raivoamista, ei sulkeutumista, ei asioiden kieltämistä tai minun syyttelyä. Pystyimme vakavasti ja asiallisesti puhumaan parisuhteemme hyvistä ja huonoista puolista, mikä meitä vaivasi tai satutti ja mitä pitäisi tehdä asioiden korjaamiseksi. Oli melkein pelottavaa miten neutraalisti pystyimme käsittelemään mahdollista eroa, pöydän ääressä teekupin yli, jonka jälkeen tietysti päädyimme siihen, ettei kumpikaan eroa halunnut.

Yleensähän, jos heittää ilmoille sanan ero, se laukaisee riitaa, itkua, syyttelyä, loukkaantumista ja on todennäköisempää, että teekupit lentelevät, kuin että ne tyhjenisivät hitaasti rauhallisen keskustelun lomassa. Se sai minut hetkeksi epäilemään emmekö rakasta toisiamme tarpeeksi intohimoisesti, kunnes totesin, että kumpikaan meistä ei vain ylireagoi kovin helposti (ilman kunnon ärsykkeitä), emmekä ole olleet yhdessä niin kauan, että eron ajatus olisi tuntunut samalta kuin kuoleminen (kuten pitkään yhdessä oltua). Huomaan kuitenkin olevani aivan erilaisessa suhteessa kuin ennen. Suhteessa, joka pohjautuu yhtä paljon järkeen, kommunikointiin ja yhteiseen tahtoon olla yhdessä, kuin seksuaaliseen vetovoimaan, rakkauteen ja unelmiin.

Jos en olisi niin vakaasti sitä mieltä, että perheemme on juuri sitä mitä haluan, en olisi suostunut tapaamaan mieheni eksää. Olen sanonut sen ennen ja sanon sen uudestaan, en halua minkäänlaista ex-factoria elämääni – en omiani enkä miehen entisiä. Olen suunnattoman ärsyyntynyt, että väkisinkin joudun hyväksymään yhden kummankin menneisyydestä, josta ei käytännön syistä pääse eroon. Olen aina halunnut pitää elämäni simppelinä ja selkeänä tässä asiassa, eli lyödä välit poikki ja haudata entiset. On todellinen piikki lihassani, etten voi tehdä sitä, ja yritän parhaani mukaan sulattaa tilanteen.

Mieheni kysyi suostuisinko tapaamaan hänen eksänsä kun hänen vanhemmat muksunsa olivat tulossa meille päiväksi kylään. Jouduin pysähtymään puntaroimaan asiaa tosissani. En totta vieköön halunnut, mutta olin valmis mieheni ja hänen entisensä välien vuoksi uhrautumaan. Mietin myös, että jos tilanne olisi toisin, enkö itse haluaisi nähdä sen uuden naisen, jonka luokse vien omat lapseni? Koin, että eksällä oli oikeus tavata minut, jotta voisi arvioida haluaako hän jättää lapsensa saman katon alle kanssani. Oma tyttäreni kun ei tule olemaan kyseisen naisen hoivissa koskaan (viiden oman lapsen kanssa riittänee puuhaa eikä etäisyyden takia tyttöä ole koskaan käytännöllistä sisarustensa luokse viedä), en sinänsä itse kokenut tarvetta tavata häntä. ”Hyvä on, mutta ihan pikaisesti.”

Kun eksä ja muksut sitten olivat matkalla luoksemme, he soittivat miehelle. Puhelun lomassa mies kysyi minulta onko meillä teetä. Hälytyskellot alkoivat heti soida. Miten niin teetä? Kun tajusin, että joutuisin kahvittelemaan kyseisen henkilön kanssa, tunsin leukapielieni kiristyvän. Joustin jo nyt periaatteissani ja sitten minulta vaadittiin vielä lisää. Tolkutin itselleni, että ihan sama se on, onko tapaaminen viiden vai viidenkymmenen minuutin mittainen. Tai sitten ei. Ja vaikka nainen ei ollut yhtään sen erilaisempi kuin olin ajatellut, äiti siinä missä kuka muukin, en voinut sietää koko tilannetta.

On tietysti ymmärrettävää, että eksä halusi puhua vakavistakin asioista, mutta minulla on periaatteeni siinäkin, että en puhu aikuisten asioita lasten kuullen. Ihan sama siis mitä hän minulta tiukkasi, en halunnut sanoa juuta enkä jaata lasten leikkiessä olohuoneessa kanssamme samaan aikaan. Yritin keskittyä mieheni kultaisiin, kerrassaan syötävän suloisiin muksuihin, ja hillitsin haluani väittää vastaan yhtään missään, vaikka olisin kuinka eri mieltä. Sain kuulla taas ”äitipuoli” asiasta, vaikka olin toivonut, että sotakirveet siitä aiheesta olisi jo haudattu. Eivätköhän miehen vanhemmat muksut opi kutsumaan minua etunimeltäni, kuten heidän isänsä tekee. Enkä jaksanut edes yrittää ymmärtää mistä kenkä nyt puristi.

Eksä toi meille mukanaan pari lasten tavaraa (mikä yllätti minut), koska mies oli puhunut hänelle minun kaavailevan kävelytuolin hankkimista. En tiennyt miten suhtautua saamamme vempaimeen, olin ajatellut seuraavalla viikolla käyväni ostamassa moisen itse, joten tarpeeseenhan se tuli. Minun on kuitenkin aina vaikea sulattaa mitään, mikä tulee yllätyksenä. Jos minulle ostaa yllätyslahjan tai järjestää yllärisynttärit olen todennäköisesti oikea ilonpilaaja hapannaama sen saadessani. Samoin tässäkin vedin vaistomaisesti jarrut pohjaan, mutta onneksi tytär ei ole yhtä ennakkoluuloinen kuin äitinsä, vaan tykästyi kävelytuoliin heti. Huomautin miehelle, että hänen olisi paras puhua minulle näistä asioista ensin (mies ei tietenkään ymmärtänyt mikä asiassa hiersi minua vastakarvaan).

Noh, teehetkemme loppui, mutta eksä tuli hakemaan lapset myöhemmin pois. Pääsin siis kahdesti samana päivänä viettämään aikaani hänen kanssaan. Onneksi minulla ei ole mitään henkilökohtaisesti häntä vastaan, eikä hän ole mikään hirviö (ilkeä eksä) vaan ihan normaali nainen, mutta en silti kyennyt hetkeäkään rentoutumaan. Olin vain kiitollinen kun tapaaminen oli ohi, toivoin sen tuovan rauhaa meidän välillemme, mutta tiedostin samalla hyvin selvästi, että periaatteeni siitä, että välttelisin miehen kaikkia entisiä parhaani mukaan, ei ollut väistynyt minnekään. Lasten takia tähän yhteen nyt joutuisin törmäämään aina välillä, mutta en aio kiduttaa itseäni enempää kuin on pakko. Miksipä kukaan altistaisi itsensä vapaaehtoisesti tilanteeseen, joka ahdistaa heitä äärettömästi?

Kevättalvi on heittänyt eteeni toinen toistaan stressaavampia asioita, joiden läpi olen yrittänyt rämpiä parhaani mukaan. En ole ehtinyt olla onnellinen kovin paljon ja elämä ei ole kuin hetkittäin tuntunut siltä, mitä toivoisin sen olevan. Jaksan kuitenkin uskoa, että asiat lähtevät tasoittumaan. Jospa lapsi ei enää kertaakaan putoa, loukkaannu, sairastu (että vihaan rokotuksia ja niiden aiheuttamaan kuumeilua), ole tyytymätön jne. Ehkäpä minulla ja miehellä on paljon aikaa toisillemme, hoidamme yhdessä lasta ja ehdimme kuherrellakin välillä, eikä hän ole koko ajan töissä ja minä koko ajan väsynyt. Ehkä voitamme lotossa ja elämme elämämme loppuun asti onnellisina.

Kadehdin pareja, jotka ovat olleet vuosia yhdessä ennen lasten hankkimista. Heidän yhteiset kokemuksensa ja muistonsa kannattelevat suhdetta kun muksu tulee maailmaan. Vuosien saatossa on myös oppinut toisen tarpeet ja tietää varmasti onko siinä hyvä kumppani juuri minulle. Tässä lapsenkasvatuksen sivussa rakennettava suhde on koko ajan jokseenkin epävarmassa tilassa kun yrittää pähkäillä mikä, kuka, miksi ja voimmeko me tehdä toisemme onnellisiksi. Ehkä, jos, kun, mutta ja monta muuta tekijää, vaan eiköhän sekin selviä ajan kanssa. Koska mitään ei saa pyytämättä eikä koskaan onnistu yrittämättä, onkin tässä turha pohdiskella asiaa sen enempää, ja aika siirtyä elämään sitä elämää.