10kk ja 3vk. Iso tyttö. Osaa kontata, taputtaa käsiään, vilkuttaa, sanoa "äiti". Eikä pidä unohtaa, että suussakin on monta hammasta. Äidin iso tyttö, päiväkotilainen.
Pikkumuru tarrautui isänsä harteisiin kun kannoimme hänet päiväkodin ovesta sisään. Rintaani puristi ahdistus kun katselin dädin sylissä kurkkivan lapsosen sinisiä, viattomia silmiä, jotka uteliaana tutkivat ympäristöä. Teki mieleni kaapata mustiin jarrusukkahousuihin ja lilaan bodyyn puettu michelinmiehen morsian, ja karata jonnekin mistä kukaan ei voisi häntä koskaan minulta viedä. Sen sijaan kävelin päättäväisesti sisemmälle lasten leikkihuoneeseen ja hymyilin päiväkodin tädeille iloisesti.
Saimme tyttärellemme tarhapaikan reilun kolmen kilometrin päästä kodistamme. Seutumme kaikki muut päikkikset kun olivat täynnä niin meidät lykättiin siihen ainoaan, jossa oli vielä tilaa. Kyseessä on sisar-ryhmä, eli osa lapsista on kolmekin vuotta vanhempia kuin meidän neitimme. Samassa rakennuksessa on myös eka ja toka luokka viereisestä ala-asteesta. Koen tällaisen isompien lasten läsnäolon uhkaavaksi. Päiväkodin tilat eivät myöskään ole mitenkään järin isot, ottaen huomioon, että ryhmään tulee noin 20 lasta. Piha on jaettu ala-asteen kanssa, mutta pienten alue on sentään erikseen aidattu. Ja onneksi molemmat päiväkotitädit ovat erittäin mukavia.
Olen ensikertalainen äiti, ja jos sitä ei mistään muusta huomaa niin siitä, että haluan tehdä kaiken varmasti oikein ja ohjeen mukaan. Olimme jo kahdesti käyneet tutustumassa päiväkotiin etukäteen ennen oikeaa ekaa päikkispäivää, jotta paikka ja tarhatädit olisivat entuudestaan tuttuja. Sen lisäksi meillä oli tietysti porrastettu aloitus, eli ensimmäisenä päivänä lapsonen jäi vieraiden hoitoon vain puoleksi tunniksi, muuten olimme neljän tunnin setin yhdessä leikkimässä. Toisena päivänä neiti sai jo syödä hoidossa ja olimme pari tuntia poissa viiden tunnin päivästä, kotiin mentiin vielä nukkumaan. Kolmantena päivänä neiti oli lounaan, välipalan ja päiväunet päiväkodissa, kuuden tunnin päivän yhteensä. Torstai ja perjantai olivatkin sitten seitsemän tunnin päivät, kaikilla ruokailuilla ja ohjelmalla. Näin jälkikäteen en ole ihan varma olisiko porrastusta edes tarvittu, pikkuneiti ei nimittäin ollut missään vaiheessa moksiskaan kun vanhemmat lähtivät kälppimään. Tyttö jäi tyytyväisenä leikkimään uusilla leluilla eikä malttanut aina edes vilkuttaa, vaikka kuinka huutelin hänelle heipä hei.
Äidille kevyt aloitus oli kuitenkin tarpeen, olen nimittäin alkanut potea kammottavaa eroahdistusta. Tavallaan, ihan pikkuisen, olen myös huojentunut, että kokonaisten hoitopäivien aikana myös tyttären eroahdistus heräsi. Olisi loppupeleissä ollut ihan hirveää, jos lapsi ei olisi millään tavalla osoittanut välittävänsä, onko hän vanhempiensa kanssa vai ei. Tytöllä ei ole mitään radikaaleja eroahdistuksen oireita, hän ei ole esimerkiksi lakannut syömästä, nukkumasta tai nauramasta. Hän ei myöskään ole itkenyt edes toisena viikkonaan päikkiksessä vaan on positiivinen ja aktiivinen kaiket päivät (eli on hurmannut hoitajansa). Mutta kun haen hänet kotiin, lapsonen tarrautuu kaulaani kuin apinanpoikanen. Seuraavat kaksi tuntia mikään muu ei sitten kelpaakaan kuin syli. Huuto ja itku repeää jos yrität mennä edes vessaan ilman pikkumurua. Tyttö konttaa oven taakse paukuttamaan ja huutamaan kunnes pääsee taas syliin. Pikkuisen läheisyyden ja huomion tarve on aivan kuin kasaantunut koko päivän ja räjähtää käsiin sitten kun hän pääsee kotiin.
Pidän lapsemme hoitajista, tyttökin pitää heistä aivan selkeästi. M-täti on jo vanhempi konkari, joka on varma ja hyväntuulinen, kauhean leppoisa. S-täti taasen on aurinkoinen, nuori ja energinen, mutta myöskin asiansa osaava. Minulla ei siis ole mitään syytä olettaa, että lastani hoidettaisiin huonosti, vaan voin täysin luottaa päiväkotiin. Onkin jotenkin kauhean vaikea käsitellä lapseni eroahdistusta kun en voi laittaa sitä kenenkään muun syyksi. Lapsella ei ole huono olla päiväkodissa, mutta hänellä on huono olo, koska hän saa olla liian vähän vanhempiensa kanssa. Minä ja minun päätökseni ovat aiheuttaneet tämän. On tuskaista nähdä oman lapsensa ahdistus ja silti niin raskasta antaa hänelle kompensaationa niin paljon, kun tytön kanssa oleminen vie sitten jokaisen sekunin ensimmäisistä tunneista kotona pitkän työpäivän päälle.
Minulla on muutamia luonteenpiirteitä, joista en erityisemmin välitä. Yksi niistä on se, että olen erittäin kontrolloiva. Haluaisin aina pitää piuhat käsissä, päättää ja määrätä. Tämä koskee erityisesti tytärtäni. Minun oli todella vaikea ensimmäisenä tarhapäivänä katsoa vierestä kun lapsonen pääsi hiekkalaatikolle leikkimään. En ole vienyt häntä koskaan hiekkalaatikolle, ja mieleni olisi tehnyt kieltää se nytkin. Neiti oli onnesta soikeana huitoessaan lapiolla, kasatessaan S-tädin avustuksella hiekkakakkuja, ja ahmiessaan hiekkaan kaksin käsin pieneen kitaansa. Jouduin käyttämää kaiken tahdonvoimani, etten pysäyttänyt koko touhua (ja rehellisyyden nimissä, pysäytinkin lopulta ja vein tytön keinumaan - joka on omaksi puolustuksekseni pikkuisen lempihommaa). Hiekka voi olla ja on likaista. Kissat käyvät kusella hiekkalaatikoilla. Siitä voi saada matoja ja ties mitä loisia. Lapsen vatsalle ei tee hyvää parin desin hiekka-annos. Ja kun muksu oksensi tuntia myöhemmin teki mieleni sanoa "ja mitä tästä opimme?".
Minä olen oppinut sen, että nykyään muksun paska on hiekkapainotteista. Yritän töin ja tuskin hyväksyä sen, että joku muu päättää nyt lapseni kasvatuksesta, leikeistä, uusista kokemuksista, ruoasta sun muusta joka arkipäivä. Seitsemästä viiteen S-täti ja M-täti saavat päättää. 10/24 minulla ei ole valtaa. Voi luoja, lapseni on enää vain puoliksi minun.
En tiedä ahdistaako tämä teitä muita äitejä, mutta minulla on kauhea painajainen - entä jos lapsi alkaa pitää enemmän päiväkodin tädeistä kuin minusta? Heidän kanssaan hän kaiken kivan tekee, viettää kaikki päivät, oppii uudet asiat. Se olisi minun tehtäväni, minun oikeuteni, minun lapseni, minun, minun, minun. Mutta minä olen luovuttanut kaiken jollekulle toiselle. Annoin hänestä pois 50%. Hän tulee kotiin lähinnä nukkumaan.
Tätä on minun eroahdistukseni, jatkuvaa epäilyä siitä, että teen väärin, olen hylännyt lapseni. Jatkuvaa tuskaa siitä, että en näe muksua tarpeeksi, en tee hänen kanssaan tarpeeksi, en anna hänelle tarpeeksi. Yritän tolkuttaa itselleni, että minun on pakko tehdä töitä, mutta miksi? Ei ole mitään tärkeämpää kuin oma lapsi, ja hän on nyt jonkun toisen - osittain.
Meille tarjottiin tänään toista päiväkotipaikkaa, kivenheiton päästä kodistamme (oikeasti, voisin parvekkeelta heittää kiven tarhan pihaan jossei välissä olisi yhtä kerrostaloa). Kun kävin katsastamassa paikan, lopullinen päätökseni ratkesi siihen, että päiväkodin täti-H sanoi: "Kaikkein rankinta on, kun nämä pienet kasvavat isommiksi ja lähtevät. Heistä tulee kuin omia lapsia, joista on niin vaikea luopua." Tämä pätee varmasti jokaiseen hyvään hoitotätiin, mutta minä en voinut sietää ajatusta, että joku muu ajattelisi minun lastani omanaan. Sen lisäksi, että olen kontrolloiva, olen myös omistushaluinen. MINUN! Jos ei mikään muu tässä maailmassa, niin vähintäänkin lasteni pitäisi olla täysin, kokonaan minun. Minä vuodatin verta ja hikeä, kärsin kaikki tuskat ja vaivat, jotta lapsi tähän maailmaan pääsi. Hän kuuluu vain minulle (en unohtanut isukkia, mutta...).
Pääkoppaani ei mahdu hyväksyntä siitä, että olen antanut lapseni toisten kasvatettavaksi. Silti se on ollut tietoinen päätös, tosin olosuhteiden pakottamana. Miettiessäni vaihtoehtoja hakiessani tytölle hoitopaikkaa, en pystynyt laittamaan häntä perhepäivähoitajalle, vaikka sehän olisi ollut paras valinta päiväkodin vaihtuvien hoitajien ja isojen ryhmien sijaan. Vain neljä lasta, vain yksi hoitaja. Mutten kyennyt siihen, koska pelkäsin, että tytön suhde hoitajaansa olisi silloin ollut yhtä intiimi kuin hänen omaan äitiinsä, minuun. Hänellä olisi yhtäkkiä ollut kakkosäiti. Ei perhana. Päiväkodissa sentään tätejä on useita, ehkei lapsi pääse niin hyvin leimautumaan. Välillä joudun pysähtymään ja hengittämään syvään päästäkseni eroon siitä itseinhon tulvahduksesta, joka minut valtaa, tajutessani miten itserakkaasti ajattelen. Luoja, miten minä voin laittaa omat pelkoni lapsen hyvinvoinnin edelle?
Epäröin koko ajan, että olisiko sittenkin pitänyt ottaa se kolmen vuoden hoitovapaa ja kasvattaa tytär ihan itse kun vieraiden käsiin lapsen laittaminen on näin vaikeaa. Jos olen rehellinen, tiedän, että pollani olisi hajonnut neljän seinän sisällä, maailmani pyöriessä vain lapsen ympärillä... Mutta silti, olisiko kuitenkin pitänyt uhrautua ja hoitaa äidin velvollisuus? Tyttöni on niin pieni! Alle 11kuukautta kun päästin hänet pois. Ei osaa edes vielä kävellä. Välillä tuntuu, että palan helvetissä koko kuolemanjälkeisen elämäni tästä hyvästä.
Samassa päiväkodissa tyttömme kanssa on aloittanut jo neljä muuta lapsosta, kaksi sisarusparia. (Jokaisen nimi alkaa E-kirjaimella! Viiden een kopla!) Kolmivuotias tyttö ja hänen kaksivuotias veljensä parkuivat raivon, epäuskon, paniikin ja uupumuksen itkua ensimmäisenä päivänään alusta loppuun. Raivostuttavaa kuunneltavaa, minun oli vaikea löytää sympatiaa heille. Miten vaikeaa se nyt voi olla aloittaa päiväkoti? Mutta sitten taas, tyttö oli ollut kotona, vain äidin kanssa, kolme vuotta. Onhan se aikamoinen mullistus siinä vaiheessa. Tyttö itki vielä seuraavankin päivän kun 2vee poika se sijaan tuntui jo tointuneen.
Vertailukohta jätti minut pohtimaan, että ehkäpä lapselle on kuitenkin helpompi aloittaa päiväkoti nuorempana. Mitä nuorempana, sen parempi, jottei kasva liian kiinni äitiinsä ja sitten kärsi niin pirun paljon enemmän kun joutuu eroon. Jossain vaiheessahan se on pakko, viimeistään eskarin aloittaessa. Uskon vakaasti, että päiväkoti tekee lapsesta huomattavasti sosiaalisemman ja sopeutuvaisemman kuin kotona äidin kanssa oleminen. Paremmat valmiudet hän varmasti saa lastentarhan opettajan ohjauksessa ja ammattilaislastenhoitajien käsittelyssä, kuin ensikertalaisen, tietämättömän äidin haparoivassa kotihoidossa. Varmasti. Vaikka suhde omiin vanhempiin voikin sitten jäädä kylmäksi ja etäiseksi. Ehkä.
En osaa päättää olenko tehnyt oikein vai väärin, mutta tuntuu, ettei takaisinkaan ole enää paluuta. Kaksi viikkoa neitimme on ollut päiväkodissa ja minä paiskin edelleenkin vuorotyötä. Tienaan rahaa ja näen lasta pari tuntia aamulla tai pari tuntia illalla. Hankalien työaikojen takia olemme joutuneet puhaltamaan yhteen hiileen miehen kanssa tavallista enemmän ja meistä on paljastunut aika hyvä tiimi. Se on lähentänyt meitä, vaikka perheaikaa meillä onkin kovin vähän. Kolmistaan (+karvainen) olemme liian harvoin, minä kun teen melkein kaikki viikonloput töitä ja mies arkipäivät. Joskus mietin, että annamme lapselle väärän kuvan yhtenäisestä perheestä. (Välillä kun vaikuttaa siltä, että elämme miehen kanssa kaukosuhteessa saman katon alla.) Onneksi pikkuneiti on vielä niin pieni, ettei ymmärrä. Ja ehkä siinä vaiheessa kun neiti ymmärtää, minä vaihdan virastotyöaikoihin.
Työpaikan vaihto pyörii mielessäni, mutta ei ole ajankohtainen vielä, sillä saan sentään arkivapaita ihan mukavasti. Yritän pitää huolen, että otan joka viikko lapsen yhdeksi päiväksi kotiin kanssani. Tyttö on siis päiväkodissa vain neljä päivää viikossa, ja aina yhden päivän ihan vain äidin kanssa. Äiti tarvitsee sen, muuten hän ei kestäisi. Uskon sen tekevän ihan hyvää tytöllekin, ainakin niin kauan kunnes hän alkaa itkeä S-tädin ja M-tädin perään eikä halua enää kotiin. Toivon tosiaan, että edellä mainittu jää vain painajaisiini. Ovathan muutkin perheet, tai lähinnä äidit, selvinneet tästä - päiväkodista.
