Yksin

Makasin taas vuoteessani, lasittunein silmin, tuijottaen mitään näkemättä kattoon piirtyviä varjoja. Joka yö sama tunne valtaa sisimpäni, kun käperryn pehmeän peittoni alle, lämmin koira tuhisemassa turvanani vierellä, ja taas yksi päivä on onnistuneesti takana. Yksinäisyys.

Tiesin sen haasteeksi, lapsen odottamisen yksin, mutta en osannut odottaa tätä. Olen nimittäin pärjännyt loistavasti. Arkiaskareet eivät ole tuottaneet mitään ongelmia. Kaupassa käynti, ruoanlaitto, siivoaminen – kaikki sujuu yhtä sutjakasti kuin ennen raskautta. Kahvittelen ystävien kanssa, käyn elokuvissa, piipahdan ehkä yhdellä (vesilasillisella) baarissa tai terassilla, otan ilon irti kesästä.

En ole niin sanotusti ”kärsinyt” raskaudestani. Toki minulla on mielihaluja – joita ei kukaan ole toteuttamassa, vaan joudun itse kävelemään kauppaan hakemaan jäätelöä jos siltä tuntuu – mutta olen ollut vain tyytyväinen, etten ole jymähtänyt passattavaksi prinsessaksi. Käytän koiran lenkillä, haen postipakettini kylän toiselta laidalta, väsymys tai mielialat eivät oikeuta vastuun välttelyyn ja vaikka kuinka ketuttaisi on turha motkottaa, eihän ole ketään kuuntelemassakaan. Loistavaa. Olen itsenäinen ja pystyn tähän!

Päivät ovatkin helppoja - yöt eivät. Enkä olisi uskonut, että vaatekaapin kokoaminen ei olisi se suurin ongelmani yksin odottamisessa. En olisi mitenkään kyennyt aavistamaan, että se todellinen haaste sinkun raskaudessa on tyhjyys. Kumppanin puuttumisen huomaan vasta kun käyn illalla sänkyyn ja asetun aloilleni – eli vauvani herää ja ryhtyy vipeltämään triathlonharjoituksia höystettynä potkunyrkkeilyllä ja baletilla.

Siinä sitten katselen hiljaa masuni pintaa, joka muljahtelee pienokaisen poukkoilun mukaan. Koen jokaisen elämän sykäyksen sisälläni, lasken käteni vatsalleni ja tunnen oloni täysin tyhjäksi. En haluaisi laittaa omaa kättäni ihoani vasten vaan nostaa jonkun muun kämmenen tunnustelemaan. En haluaisi ihastella elämän ihmettä sisälläni vaan haluaisin, että joku muu makaa vierelläni ja on haltioitunut jokaisesta pienestä yksityiskohdasta. En haluaisi miettiä mielessäni päivän tapahtumia vaan kerrata kaiken kyltymättömälle kuuntelijalle. Enkä haluaisi pohtia millainen vauva mahassani piileskelee, millainen tulevaisuus sitä odottaa, millainen luonne sille siunaantuu ja mikä nimi sille sopisi parhaiten, vaan kuunnella kuinka joku muu antaumuksella pohdiskelee sitä kaikkea.

Sisälläni on valtava kaipuu siihen toiseen puoliskoon. Minulta puuttuu se innokas ja halukas kumppani, jonka elämä ja haaveet pyörivät vauvani ympärillä kuten omani. On hämmentävää miten suurta yksinäisyyttä voi tuntea kun on ilman jotain sellaista, mitä ei koskaan ole ollutkaan. Ensihetkestä lähtien olen ollut ilman sitä mitä eniten raskauteni tueksi nyt kaipaan. Jos jotain ei ole koskaan ollut, miten voin tuntea niin suurta menetyksen tuskaa?

Kuinka ihminen voi näin elävästi tuntea läsnä tyhjyyden haamun? Voin melkein käsin kosketella olematonta. Miten se painaakin näin paljon sydäntäni ja mieltäni kun makaan valveilla aamuyön tunteina sängyssäni, vauvani pitäessä minua hereillä liikkeillään? Eikä se ole mikään henkilö, kukaan yksittäinen ihminen, jota kaipaan rinnalleni. Yön laskeuduttua sieluni tavoittelee isän käsitettä, mielikuvaa kumppanista, jonkinlaista ideaalia kuvitelmaa toisesta vanhemmasta, jostakusta, joka rakastaa lastani.

Mieleni on täynnä kirveleviä unelmia. Joku laulamassa hiljaisella äänellä masuasukille. Joku piirtelemässä kuvioita sormenpäillään vatsani iholle. Joku kertomassa, että hän rakastaa lastamme enemmän kuin mitään muuta maailmassa.  Tuolle jollekin haluaisin soittaa ja hänen syliinsä haluaisin nukahtaa. Häntä ei kuitenkaan ole olemassa ja siksi makaan yössä tuntien oloni puolikkaaksi, hylätyksi.

Eikä kyse nyt ole siitä, että minulla ei olisi ketään. Ihanat ystäväni ja perheeni ovat tukenani. Soitan sisarelleni ja äidilleni aina kun jotain sanottavaa tulee. He haluavat tietää, ovathan he samaa verta ja perhettä. He rakastavat lastani luonnostaan ja ovat aina innokkaita jokaisesta yksityiskohdasta. Saan avukseni ja tuekseni aina jonkun, kun sitä tarvitsen. Päivällä.

Enkä toivoisi entisiä heilojani kainalooni. En etsi uuttakaan valloitusta. Kyse ei ole kumppanista niinkään minulle, vaan lapselle. Toinen kokija raskaudelle, joku jonka kanssa jakaa tämä kaikki. Eikä kyse ole nyt lapsen biologisesta isästäkään. Se mitä tarvitsen, on sukupuoletonta ja persoonatonta. Jonkin sortin läsnäolon ja rakkauden kaipuu, joka taas on mieleni summa kumppanin ja vanhemman käsitteestä, siitä minkä tunnen minulta ja lapselta puuttuvan. Onkin niin ironista, että sitä mitä kaipaan, ei oikeastaan ole olemassakaan.

Jostain syystä juuri yöllä kaipaan tuota ”jotain” rinnalleni. Kun on pakko pysähtyä ja olla tekemättä mitään, yrittää nukkua ja mieli pääsee vapaasti vaeltamaan, löydän itseni aina tuijottamasta kaukaisuuteen, sisimpäni kolottaen tyhjyydestä. Olen täynnä rakkautta lastani kohtaan ja elämäni on täynnä rakkaita ihmisiä. Silti tunnen itseni ontoksi ja vajaaksi. Eikä asialle voi tehdä yhtään mitään. On mahdotonta ikinä tai mitenkään täyttää sitä aukkoa, joka elämässäni on päässyt syntymään. Se ajatus saa epätoivon hiipimään paikalle ja on tosissaan taisteltava, jos haluaa ajaa tunteen tiehensä.

Epätoivo on pirullinen kumppani pimeässä hiljaisuudessa. Sen myötä ei saa enää otetta mistään onnen lähteestä. Mutta silloin koirani alkaa ulista unissaan ja vauva potkaisee kylkiluihin oikein kunnolla. Ne saavat minut muistamaan, että yksinäisyyteni on vain osittaista, minulla ei ole tarvetta epätoivoon – minulla on miniperheeni. Se on ehkä rikkinäinen ja erilainen kuin toivoisin, mutta me olemme yhdessä yksin. Eikä mikään auta jaksamaan niin kuin tahto jaksaa rakkaittensa vuoksi.

Eroottisia epämukavuuksia

”Ai nyt panettaa? Odotahan kun olet pidemmällä raskaana, vatsa on valtava rantapallo ja muutenkin olet väsynyt, nuhjuinen ja kaikin puolin epäseksikäs – sitten sitä vasta panettaakin!” Näin totesi eräs nuori äiti minulle pari kuukautta sitten. Hän oli oikeassa.

Pahoinvointini hellitettyä seksihimoni heräsivät horroksesta, ja ajattelin että kyseessä oli se paljon puhuttu raskaana olevien naisten kiimaisuus. Sehän ei ollut mikään ongelma kun raskauteni ei onnekseni juuri ulospäin näkynyt (söpö, pieni alavatsakumpu) ja miehet tulivat pokailemaan bussipysäkillä keskellä kirkasta päivää. Nyt laskettuun aikaan on 8vk ja libido on yllättäen tuplaantunut. Valitettavasti vatsa on samassa ajassa vähintäänkin triplaantunut.

Kävin eilen läpi äitiyspakkausta järjestelläkseni vihdoin vauvanvaatteet hyllylle (kaappiin jonka käyn ostamassa tänään – jopa meidän taikauskoisessa suvussa saa vihdoin ryhtyä valmistautumaan pienokaisen tuloon) ja löysin vauvatilpehöörin seasta pari aarretta: 6 kondomia, liukuvoiteen ja parisuhdeoppaan.

Parisuhdeoppaassa on 40 sivua kuvia ja tekstiä (yksinhuoltajuus käsitellään yhdessä kappaleessa neljällä lauseella), joiden lomassa puhutaan myös seksistä. Aiheena on niin raskausajan seksi kuin haluttomuus synnytyksen jälkeenkin. Eräs nuori mies kommentoi osion kuvat nähtyään, että tuo nyt viimeistään vie kaikki halut – Salvador Dali olisikin epäilemättä ylpeä opuksen vääntyneistä päistä, silmien lailla tuijottavista rinnoista ja paistinpannusta, joka yrittää olla kiihotukseen käytetty sulka (tämän yksityiskohdan tajuamiseen meni hetki). Ja kaikki apu mitä omaan himooni opuksesta sain, oli toteamus, että himoja saattaa olla, seksiä saa harrastaa, ja joillekin miehille raskaana olevan naisen kroppa ei oikein nappaa. Piste.

No mutta olihan mukana sentään ne kortsut. Eli voin tyydyttää himoni harrastamalla turvallista seksiä (vaikka veikkaan, että kumit on tarkoitettu raskauden jälkeiseen seksiin, estämään uusien mukuloiden sikiämistä, pikemminkin kuin varjelemaan taudeilta). Tai voisin, mutta ehdokkaista sänkyyni on nyt jo pienoinen pula. Pieni pömppämaha ei ollut este eikä mikään miesmarkkinoilla. Baarissa piipahtaessa minulta kysyttiin jopa paperit ovella (yli-ikää vain 7-vuotta, pääsin sisään) eli näytin hamosessani yhtä peruspullealta kuin sokerilla masunsa pömpöttämään saaneet pikkublondit tai drinksuja liikaa kitanneet kaljamaha-doku-teinit. Nyt suurin osa miespuolisista eliömuodoista tajuaa, että minulla ei ole kaljamahaa, vaan vauvamaha (erästä viimeviikoista känniääliötä lukuun ottamatta – jos itsellä on yhtä iso maha niin eihän se ihan selkeää tietysti ole), ja siksipä urhot eivät enää tunge itseään tarjolle.

Jos nyt sitten saisin kotiini vieraaksi jonkun kesäkollin, kohtaa minua aivan uudenlaiset haasteet. Ensinnäkin, ”normaalit toimenpiteet” ennen toyboyn saapumista eivät onnistu mitenkään itsestään selvästi. Sen lisäksi, että sheivaaminen on jo haaste itsessään, niin kevyt meikkaus, kynsien lakkaus ja tukka pörrölle jättänevät miehen kylmäksi, kun päälle ei mahdukaan sitä seksikästä pitsiasua tai tiukkaa korsettia. En voi siis olla ovella odottamassa ”petivalmiina” ranskalaisen piian tai tuhman hoitsun asussa. Päälle ei mene suunnilleen mikään muu kuin jätesäkki. Siihen sitten nauha rusetille, tässä lahja, avaa ja ota?

Itse asiassa kaikki normaalit hurmauskonstini ovat raskaana käyttökelvottomia. Sylitanssi? Justiinsa joo, kiipeä tämän tynnyrin kanssa miehen syliin ja yritä tanssia seksikkäästi ilman, että tukehdutat jätkäparan joko napaasi tai paisuneiden rintojen väliin. Eikä strippauskaan vissiin oikein nyt sovi kun ei voi seksikkäästi kumarrella, mihinkään suuntaan ei taivu, ei ole mitään seksikästä riisuttavaa ja tasapainokin on vähän siinä ja tässä. Sitä paitsi, strippauksen pitäisi hiljalleen paljastaa se hurmaavan seksikäs, alaston vartalo. Nyt kyseessä olisi enemmänkin hokkus pokkus ja tadaa! ISO MAHA!

Niin, minun kroppani, voi miltä se näyttääkään. Välttelen kiihkeästi peilejä, sillä kerro, kerro kuvastin ei ole mitenkään maaritteleva tällä hetkellä. En onnekseni kävele vielä niin kuin pingviini, vaappuen puolelta toiselle, selkä takakenossa, hartiat takana ja kädet lanteilla kuin Turhapurolla. Ihan sama kuitenkin minkä asennon otan sängyllä - sivuttain, selällään, koivet katossa, kontallaan, jne. – masuni on tiellä, riippuu, roikkuu, pullistuu ulos, ylipäätään mainostaa olemassaoloaan ja tekee minusta kömpelön. Välillä ihon läpi näkyy muljahtelua kun vauva pitää omaa tanssituntiaan vatsan sisällä. Seksikästä.

Seksikkyys on totaalinen mahdottomuus tässä vaiheessa. Mitä enemmän on vaatetta päällä, sitä paremmalta näyttää (kaiken roikkuvan ja leviävän saa näyttämään kiinteämmältä ja hoikemmalta), mutta seksissä kovin usein niitä vaatteita joutuu riisumaan. Eikä tällä hetkellä se ”ilmesty miehen eteen syntymäpuvussa niin hän kaappaa sinut syliinsä kuin luolamies” vain oikein päde. Omakuva ei täsmää enää kropan kanssa (mielessäni olen yhtä hottis kuin ennenkin) ja luulisi, että järkkyvä itsetunto veisi halut mennessään. Vaan ei.

Perhana kun panettaa ja siihen ei mikään auta. Vaikka kuinka yrittäisi pitää itseään kiireisenä, kuluttaisi energiaansa lenkkeilemällä, viilentäisi tunteitaan kylmällä suihkulla, tyydyttäisi muita himoja, esimerkiksi leipomalla herkkuja toinen toisensa perään ja ahtamalla niitä naamaansa (sehän se vasta itsetuntoa kohottaakin), niin ei auta. Jos tahtoo munaa, on saatava kokkelia, lenkkimakkara kun on mielessä, ei se nakkisose paljon auta, jos vain patonki voi tyydyttää, niin turha tyrkyttää sämpylää. Eikä himoistaan pääse eroon vaan sitten näkee koko yön unissaan hävyttömyyksiä ja kun herää on niin turhautunut, että tekisi mieli heitellä naapurin kakaroita pienillä kivillä.

Pirullisinta on kuitenkin, että jos kävisi munkki ja pääsisi pukille (enkä tarkoita uskonlahkon miestä enkä karvaista elukkaa sarvet päässä) niin mitä siitäkin tulisi? Ensinnäkin raskaus on käynnistänyt automaattisen liukkaudeneston (ihmekään, että äitiyspakkauksessa oli liukkari mukana) ja tehnyt entisestä Niagaran putouksesta huonosti toimivan suihkulähteen (joka jymähtää juuri sillä kriittisellä hetkellä – kiitos ja kumarrus). Lisäksi on jatkuva hapenpuute – tai ainakin se hengenahdistuksen tunne, jonka takia kunnon urheilusuoritukset ovat vain päiväunta. Kaikki rajut otteet, seinää vasten, miehen käsivarsilla, mikään akrobatia tai mielikuvituksellisempi nautiskelu ei natsaa. Se on takaapäin (vatsa riippuu edes takas), kyljellään (masu möllöttää kuin hylje kalliolla) tai jalat harteilla (masu hölskyy edes takas). Jeskamandeer miten mahtavaa!

Elämäni pisimmät 8 viikkoa? Voipi olla, ellei hyvä haltiatarkummi poksahda jostain esiin ja heilauta minulle taikasauvallaan pari gigoloa – tai rutkasti vähemmän haluja.

Ällöttävää

Synnytys on ihmeellinen ja upea kokemus. Väärin. Lapsen syntyminen maailmaan on vanhemmille henkisesti ehkä fantastista, mutta itse synnytys on jotain aivan muuta. Olen ihmetellyt miksi ne sukulaiseni, joilla on jo lapsia, eivät koskaan ole sen tarkemmin halunneet puida itse synnytystä kanssani. ”Sitten kun olet raskaana voit alkaa miettiä asiaa. Ei sitä nyt kannata murehtia.”

Nyt kun olen raskaana, ovat kielenkannat ruvenneet vähän löystymään. Tuskaista, kestää ikuisuuden, paikat repeävät ja jäävät rumiksi, raskausarpia ja komplikaatioita… Olen saanut kuulla jos jonkinmoista totuutta edessä odottavasta urakasta ja silti aivan selkeästi minulle kerrotaan vain siloteltuja synnytystarinoita. Minua ei haluta pelotella liikaa. Kun jo nämä nätimmät versiot synnyttämisestä karmivat selkäpiitäni, päätin osallistua neuvolan tarjoamaan synnytysvalmennukseen ottaakseni selvää asioiden todellisesta laidasta.

Valitettavasti synnytysvalmennusta veti nelikymppinen täti, joka istui pimeän huoneen nurkassa ja luki powerpoint esitelmänsä ranskalaiset viivat taululta tympeän monotonisesti. Luulisi, että parikymmentä vuotta neuvolassa työskennellyt (ja kaikesta päätellen itsekin synnyttänyt) alan ammattilainen olisi kyennyt heittämään kolikkonsa kekoon ja kertomaan tosielämän esimerkkejä tai moniulotteisia tulkintoja asioista. Ei. Sain esitelmästä vähemmän irti kuin sukulaisten pumpuloiduista tarinoista.

Minä ja tusina muuta äitiä yritimme valppaasti imeä itseemme kaikki esitelmän tiedonrippeet, mutta tehtävä tuntui mahdottomalta. Muilla mammoilla oli sentään puolisot mukanaan, joiden kanssa naiset kävivät hiljaisia keskusteluita käsiteltävistä aiheista. Itse tyydyin lähinnä tarkkailemaan kuinka erinomaisesti raskaana olevat emännät olivat kietoneet miehensä pikkusormiensa ympärille. Kumppanit käskettiin milloin tuulettamaan siunatussa tilassa olevia naisiaan lehdillä, hieromaan heidän jalkojaan tai selkäänsä, ihmettelemään eukon turvonneita raajoja, asettelemaan tuolia paremmin, nostelemaan tavaroita tai hakemaan juotavaa. Ja mies kuin mies pomppi naisensa sanojen mukaan kuin käpynsä hukannut pikkuorava.

Jonkun miesraukka oli ollut yön töissä ja silti raahautunut naikkosensa kanssa paikalle aamukahdeksaksi. Huolimatta siitä kuinka paljon energiajuomaa jäppinen veti, kuinka hän vähensi vaatetustaan tai haki parempaa asentoa penkillä, kundi ei vain pysynyt hereillä. Itseänikin väsytti julmetusti megalomaanisen tylsistymisen lisäksi, ja pysyin hereillä lähinnä huvittamalla itseäni tuon miespolon vailveillapysymistaistelua seuraamalla. Kyseisen soturin emäntä oli tietysti niin kileissä kuin raskaana oleva nainen vain voi olla silloin, kun hänen mielestään puoliso ei välitä heidän yhteisestä lapsestaan. Mikään määrä anteeksipyytelyitä tai selityksiä ei riittänyt ja pari oli kuin myrskypilvi häipyessään paikalta.

Toinen myrskypilvi oli eräs äiti, joka vaati, että hänen on saatava parempi tuoli. Me kaikki istuimme puisilla kirkonpenkeillä, jotka sattuivat selkään ja puuduttivat perseen. Silti tämä yksi mamma kärsi niin kamalasti ja voi niin hurjan paljon pahemmin verrattuna meihin muihin, että hän pisti miehensä vetämään kauheat herneilyt terveydenhoitajalle kunnes daami sai kuin saikin pehmeän työtuolin alleen. Terkkari ilmoitti siinä samalla, että valitettavasti tuoleja ei sitten ole saatavilla enempää ja niinpä me muut äidit jatkoimme hiljaista kärsimystämme niissä alkuperäisissä kidutusvälineissä. Yksi itsensä ja kaikki yhden puolesta.

Jäin pohtimaan mahtaisinko käyttäytyä yhtä itsekeskeisesti ja avuttomasti jos minulla olisi mies rinnallani. Pistäisinkö hänet pomppimaan jokaisen mielihaluni mukaan kuin ylijännitetyn vieterin? Raskaus ei ole sairaus – niin minulla on tapana sanoa ihmisille, jotka kauhistelevat kun kannan itse ruokakassini kaupasta kotiin tai aherran menemään kuin ennenkin. Raskaana oleva ei ole vammainen. Näin koen itse, mutta nuo muut äidit kyllä antavat ihan eri kuvan kykenemättömyydellään ja voivottelullaan. Tietysti jos on valmis palvelija vierellä niin miksi vaivautua? Sydämeltäni laiskana löhöäjänä olisin saattanut ehkä itsekin käyttää tilannetta hyväkseni – onneksi nyt ei ole sitä mahdollisuutta ja olen säilyttänyt itsenäisen omatoimisuuteni (olen siis yhtä saamaton kuin ennen).

Syvälliset pohdiskelut raskaana olevien äitien heittäytymisestä ja isien rakastavasta ylihuolehtimisesta sekä yrittämisestä saivat väistyä kun terveydenhoitaja laittoi pyörimään synnytysvideon. Flikki oli ihmisten pukeutumistyylin ja sairaalan laitteiston perusteella varhaiselta 90-luvulta, mutta jos sen ei antanut häiritä, niin opetuselokuvasta oli jopa jotain hyötyä, toisin kuin kaikesta muusta siihen asti. Pätkä oli selkeästi tehty hiukan ohuempia silkkihanskoja käyttäen, joten vaikka se oli kaunisteltu versio synnytyksestä, niin silti tarpeeksi järkyttämään minua.

Ensinnäkin, jo se, että pääsee näkemään millaiseen tilaan itsensä joutuu synnytyksessä asettamaan – eli pillu paljaana vuoteella, lettu ihan reteästi levällään tursuen milloin mitäkin eritteitä, avuton kärsiminen kunnes pentu suostuu puskemaan maailmaan läpi elimistösi ja siinä matkallaan repimään paikat rikki– oli muuta kuin olin olettanut. Kiitän jenkkielokuvia vääristyneistä mielikuvistani, joissa naisen intiimialueet pysyvät siveästi kankaiden alla, synnyttävä äiti kirkuu kuin pieksetty, huoneessa hyörii lääkäreitä ja hoitajia kuin herhiläisiä, ja vauva on ihanan pinkki ja puhdas, hetkessä käärittynä puhtaaseen kaapuun. Tämän videon perusteella saksien väli on välillä ”vaipalla” suojattuna, mutta muutenhan siinä tarjotaan kaikki esille, äiti ähisee kuin ylilihava sotanorsu portaissa, huoneessa on läsnä vain kätilö ja apuri (sekä satunnaisesti muita ammattilaisia), vauva on syntyessään sinisen purppurainen, ties minkä möhnän peitossa ja siihen se sellaisenaan lasketaan äidin tissien päälle haukkomaan henkeään.

Video ei näyttänyt sitä kaikkein likaisinta vaihetta; eli kun vauva on tullut ulos, niin eihän se tarkoita, että kaikki muu roina olisi. Ei näytetty istukan tutkimista, äidin peseytymistä tai muutakaan karua, mikä H-hetkeä seuraa. Pikaisesti todettiin, että vaikka vauva syntyi 2vk etuajassa ja oli suloisen pieni, niin synnyttäjän paikat repesivät silti sen verran mukavasti, että ne oli tikattava. Kuulostaa pelottavasti siltä, että ”vehkeet” eivät selviä synnytysurakasta ilman vaurioita.

”Synnytyksessä äidin hyvinvointia koskevia riskejä ovat lähinnä eritasoiset repeytymät, jotka voivat johtaa alapään tunnottomuuteen, pidätyskyvyn ongelmiin, virtsaamis- ja ulostamiskipuihin sekä seksielämän ongelmiin.” Todetaan internetin ihmeellisessä maailmassa. Lähdin tutkimaan asiaa videon nähtyäni vähän tarkemmin, kyseinen juttu kun hypättiin yli ohimennen. Mitään tällaisia synnytyksen jälkeisiä vaurioitumisia tai ongelmiahan ei videolla tietenkään mainittu eikä nyt ainakaan se synnytysvalmennusta vetävä terveydenhoitaja käsitellyt. Synnytyksestä puhutaan vain yleisesti, pehmeästi, jos kaikki menee hyvin, ideaalitapauksessa ja niin edespäin. Mutta eikö vaarat ja riskit olisi hyvä tuoda esille etukäteen?

Ah, aivan, me äidit olemme niin herkässä tilassa! Me alamme pelkäämään synnytystä jos siitä puhutaan rehellisesti ja avoimesti. Parempi, että komplikaatiot ja vauriot tulevat yllätyksenä, sen sijaan, että tietoisesti uhraisimme kroppamme lapsellemme. Eihän kukaan ikinä suostuisi alatiesynnytykseen jos tietäisi sen jälkeen olevansa kykenemätön nauttimaan seksistä tai kokevansa seuraavat 30-vuotta järkyttäviä kipuja ulostaessa tahi olevansa kykenemätön enää pidättelemään virtsaansa. Sen sijaan, että asioista puhuttaisiin aikuisten oikeasti, niin ensisynnyttäjiä rauhoitellaan ja manipuloidaan uskomaan, että on se vaan hieno kokemus se synnytys. Kaiken maailman kipulääkkeitä on olemassa (joita ei kyllä saa itse määrätä vaan kätilöstähän sekin on kiinni) ja hyvin se menee!

Onko oikeasti helpompaa elää illuusiossa, ja sitten traumatisoitua itse tilanteessa? Olet niin herkkä ja avuton kun olet raskaana! Et voi panikoida kaikkia riskejä ja käsitellä asiaa aikuisten oikeasti – keskity vain kantamaan vauvaa. Senkö takia se synnytysvideon kätilökin puhui äidille kuin kaksivuotiaalle lapselle tai täydelle vajakille? ”Oi hyvä, juuri noin. Hyvä Tiina, hienosti. Voi, sitten vielä vähän. Niin, on vähän hankala paikka. Hyvä, hieno tyttö.” Minä puhun ehkä koiralle tuolla tavalla lässyttäen! Pirulauta jos joku ämmä seisoo minun haarojeni välissä synnytyksessä kun ulostan ja virtsaan ja pusken verta ja hikeä – ja sanoo ”Voi kun hienoa, hyvä tyttö.”!

Koko ajatus synnytyksestä on käynyt vastenmieliseksi. Tilanne ja kaikki mitä siihen kuuluu, on yksinkertaisesti ällöttävää. Tulossa se on ja olo on kuin kävelisi sodassa kohti ryssäjoukkoja ilman luoteja aseessa. Silti se vain on tehtävä ja takaisin ei ole kääntymistä, mutta ei se kivaa tule olemaan, varmasti sattuu ja hyvä jos hengissä tullaan kotiin. Kiitos seisoo lopussa – ainakin toivottavasti – mutta ei se yhtään helpota tätä odottamista, kun mieluummin pitäisi vaan jalat ristissä ja vetäisi hirveät perseet.