Laskettu aika tuli ja meni humahtaen. Odotin sitä maagista sunnuntaita kuin kuuta nousevaa. Kyllä se vauva tulee ajoissa maailmaan, ihan varmasti. Ja sitten tuli SE päivä, eikä se ollut sen kummallisempi kuin mikään muukaan. Kun heräsin seuraavana aamuna, yllätyksekseni huomasin olevani varsin rauhallinen ja tyytyväinen, enkä suinkaan pettynyt ja harmissani.
Odotusaikana on saanut oppia, että kerta kaikkiaan mihinkään ei voi vaikuttaa. Asiat etenevät niin kuin ovat mennäkseen ja sitä on itse vain rullattava messissä. Kitinät eivät auttaneet tässäkään vaiheessa ja oikeastaan tunsin hetkellistä huojennusta. Deadline oli siirtynyt eteenpäin, mahdollisesti jopa kahdella viikolla. Sehän on varsin vapauttava tunne kun ”jotain” ei tarvitsekaan saada valmiiksi määrättyyn päivään mennessä, vaan yhtäkkiä ilmoitetaan, että tässä lisäaikaa, ole hyvä.
Toki tämä uusi odottelu oli ladattu sillä epätietoisuudella, että homma voi alkaa millä hetkellä hyvänsä. Sellainen alitajuinen varautuminen, että ehkä tänään on se päivä. Samalla ei kuitenkaan uskaltanut toivoa liikoja vaan hissukseen tuli maisteltua läpi jokainen vuorokausi. Varsinkin kun olin kaksi viikkoa aikaisemmin saanut neuvolassa tajuta, että kappas kummaa onhan minulla esisupistuksia. Yksi sattui tulemaan juuri neuvolakäynnin tutkimuksen yhteydessä. Neuvolatätini sitten kysyi, että ”onko kivuliaskin supistus” mihin minä Einstein vastasin, että ”ai TUOKO se supistus on?”.
Näitä pikkuisia suppareita oli kyllä joka päivä harvasen tunti, mutta eivät ne tuntuneet siltä kuin oletuksieni supistukset. Ihan tuollaisia mitättömiä venytyksiä navan alla. Ne eivät saaneet minua uskomaan, että synnytys olisi lähimaillakaan. Joten lasketun ajan ylitettyäni tunsin pakonomaista tarvetta edistää asioita (olo kun alkoi olla kaikin puolin sangen epämukava jättimasun kanssa). Joten vaikka neuvolatätini kielsi minulta ”omatoimiset käynnistämiset” ja määräsi lepoa eikä rasitusta, niin yritin silti hissun kissun yllyttää synnytystä eteenpäin. Vauvan kooksi oli kuitenkin laskettuna päivänä arvioitu 3kg 500g ja se kuulosti ihan tarpeeksi isolta ulospuserrettavalta.
Ensin kokeilin pientä siivoilua, ihan vain lakaisun ja järjestelyn muodossa, pari koneellista pyykkiä perään. Seuraavan päivän kulutin tiskivuoren rauhalliseen jynssäilyyn ja lakanoiden vaihtamiseen. Päätin myös ottaa portaat taas käyttöön koiran kanssa ulkoillessa. Kolmantena päivänä ei huvittanut tehdä kotitaloustöitä ja sainkin paremman tarjouksen saunan ja seksin merkeissä. Portaat olivat yhä edelleen pop. Illalla ilonpito palkittiin sillä, että ne esisupistukset muuttuivat paljon huomattavammiksi ja selkeämmiksi. Menin kuitenkin nukkumaan uskomatta, että olisin onnistunut pistämään mitään aluilleen.
Vähän ennen kolmea yöllä sain huomata, että perinteisistä yllykkeistä oli kuin olikin ollut hyötyä. Koin ensimmäiset kunnon supistukset – sellaiset oikeasti kipeät ja ahdistavat. Niitä tuli 3-5minuutin välein ja tunnin kärvisteltyäni soitin synnytyssairaalaan kysyäkseni mitä pitää tehdä. Sain käskyn vetää särkylääkkeitä ja painua pitkään suihkuun, soitella aamulla uudestaan jos se ei saisi supistuksia rauhoittumaan. No, kyllähän ne siitä vähän harvenivat, mutta kipu ei mihinkään kadonnut. Yritin lääkkeiden voimin torkkua jonkin verran ja sitten aamulla soittelimme vihdoin tukihenkilöni, eli sisareni, kanssa tilanteesta. Äidille oli tietysti myös soitettava ja hän kehotti ottamaan tilanteen tosissaan. Sisko päätti siis ottaa vapaapäivän töistä ja tulla tuekseni – jälkeenpäin sanottava, että fiksu päätös.
Neuvola-aikani sattui sopivasti juuri tuolle perjantaille ja menimme sitten kiltisti puolenpäivän aikaan kuuntelemaan mikä olisi neuvolatädin mielipide 5-7minuutin välein kiusaavista supistuksista ja vereslimaisesta vuodosta. Supistuksia oli tietysti taas siinä tutkiessa ja neuvolatäti oli vakuuttunut, että synnytys oli käynnistymässä, ehkä vähän lapsivettäkin oli tihkuttanut. Joten taasen sairaalaan soitto ja meidät kutsuttiin kuudeksi iltapäivällä käymään.
Synnytyssairaalaan meno hermostutti minua ihan hullusti, sillä tavallaan tuntui, että kyseessä oli väärä hälytys. On mahdotonta tietää sattuvatko supistukset ”oikealla tavalla” ennen kuin on itse kokenut ne ”kunnon” supistukset. Nämä tulivat vieläpä niin epäsäännöllisesti, joskus kolmen minuutin välein, joskus meni kymmenenkin minuuttia. Kipu oli kuitenkin koko ajan intensiivisempi ja en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Uskoin, että nyt on tosi kyseessä. Se ei kyllä riittänyt synnytysosaston kätilölle.
Pääsin kyllä heti synnytyssaliin, minut laitettiin laitteisiin, otettiin testejä ja tutkittiin sisältä. En ollut kuitenkaan auennut kuin sentin verran (kymmenenhän tarvitaan) ja lapsivesikin oli tallella. Tässä vaiheessa kätilöni Leena – joka oli juuri sellainen kuin pahimmat painajaiseni, eli epäaito lässyttäjä, joka ylenkatsoi minua ja kohteli kuin imbesilliä – totesi, että synnytysosastolle en ollut jäämässä. Hän ei ollut myöskään kovin halukas ottamaan minua päivystykseen, mutta minusta supistukseni tuntuivat aivan tarpeeksi kivuliailta ollakseen sitä oikeaa tavaraa (alavatsassa helvetillinen tuli ja alaselästä läpi kaksi puukkoa). Saimme siis vaihtoehdon lähteä kävelylle, jotta supistukset voimistuisivat ja avautuminen etenisi.
Vietimme kahden tunnin kävelylenkin upeassa auringonlaskussa, tuulisessa, mutta lämpimässä syyskuun illassa (etenimme säälittävän hitaasti kun parin minuutin välein oli pysähdyttävä kärvistelemään kipuja) ja palasimme synnytysosastolle. Leena tsekkasi tilanteen – puoli senttiä edistystä. Hän katsoi minuun juuri sillä ilmeellä, että ”voi tyhmä tyttö, et sinä mitään ole synnyttämässä”. Samaan aikaan minä katsoin takaisin, että ”helvetin lehmä muhun sattuu, auta!”. Tällä kertaa hän tarjosi, että saan jäädä päivystykseen jos kivut nyt ovat ihan noin sietämättömät (vaikkei naikkonen uskonut siihen tippaakaan), mutta en halunnut jäädä edes samaan rakennukseen mokoman molopään kanssa.
Sain siis vähän lievempiä kipulääkkeitä ja nukahtamislääkkeen, jotta voisin käydä kotona nukkumassa (siltä varalta, että synnytys ”oikeasti” alkaisi). Lähdin mielelläni, oloni kun kävi yhä kurjemmaksi. Päätä ja kurkkua oli alkanut särkeä, huippasi vähän ja tietysti sattui niin perkeleesti – aina viiden minuutin välein. Sisareni tuli yökylään luokseni, sillä hän sentään uskoi, että kyseessä oli oikea tapaus eikä mitään feikkaamista. Sillä välin kun sysse petasi sohvan itselleen, minä kävin suihkussa rentoutumassa ja menimme molemmat kympiltä tutimaan.
Levosta ei kyllä saanut nauttia kovin pitkään ja se oli rikkonaista torkkumista eikä mitään unta. Kahta tuntia myöhemmin havahduin siihen, että kipu oli liian kova paikallaan makoiluun. Herätin uskollisen tukihenkilöni ja hän lähti mukisematta roudaamaan minua takaisin synnytyssairaalaan uusintayritykselle. Yhden aikaan yöllä meidät otti vastaan yövuoron kätilö Anu ja laupias taivas, hän oli erinomainen! Ihan minun tyyliseni lyyli, jolla oli älykkyyttä, rehellisyyttä, tarkka huomiokyky ja ennen kaikkea halu tehdä kaikkensa, jotta pääsisin puskemaan muksun ulos.
Anu ei vienyt meitä suoraan synnytyssaliin vaan tarkkailuhuoneeseen. Siinäpä sitten paljastui, että tulehdusarvoni olivat kohonneet ja jäimme odottelemaan lääkärin arviota tilanteesta. Avautumiseni ei ollut kyllä edennyt, mutta kivut olivat yltyneet ja minua paleli koko ajan, eikä sairaaloissa näköjään harrasteta peittoja. Sain päälleni vain lakanan eikä siitä ollut kyllä mitään apua. Lääkäri kävi katsomassa minut aamuyöllä ja totesi, että synnytys ei ollut edennyt mitenkään, että meidän olisi vain odotettava kuinka asiat edistyvät.
Anu siirsi minut takaisin samaan synnytyssaliin, josta Leena oli minut kotiin lähettänyt, hoiti minulle tiputuksen (jota pisteltiin kolmeen eri paikkaan ennen onnistumista) ja särkylääkkeitä. Sisareni ryöväsi tarkkailuhuoneesta peiton (eli lakanan) synnytyssalin peitteen lisäksi ja kääri minut vielä omalla hupparillani. Olin alkanut vapista kuin horkassa, hampaat kalisivat yhteen ja jalat tärisivät kontrolloimattomasti. Rentoutuminen oli vain päiväuni ja oloni tasaista tuskaa. Jos en olisi ollut niin kipeä, minut olisi lähetetty kotiin, mutta tulehdukseni (jota ei kukaan vaivautunut selvittämään, että mikä se oli) vaati toimintaa ja synnytys olisi käynnistettävä ennemmin tai myöhemmin. Kaikki ammattilaiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että odotetaan jos homma lähtisi liikkeelle ihan itsekseen.
Aamun orastaessa Anun vuoro päättyi ja tilalle astui kätilö Kirsi. Hän oli jotenkin mitäänsanomaton, hieman epävarma, mutta ystävällinen ja kohtuullisen avulias. Kun lääkäri piipahti aamutuimaan katsastamassa tilanteen olin auennut jopa pari senttiä – mikä olikin sitten huono juttu, koska sen sijaan, että lapsivesikalvot olisi puhkaistu, kuten Anu ehdotti, jäätiin odottamaan seuraavia lääkäreitä. Yölääkäri toivoi, että luonto hoitaisi homman itsekseen. Niinpä siis kärsimykseni jatkui sängyn pohjalla eikä Kirsi suostunut epiduraaliakaan antamaan, koska supistuksista piti ensin saada voimakkaampia.
Aika mateli eteenpäin eikä mitään edistystä ollut havaittavissa, vain kipua ja sairastelua. Tilanteeni vaati vieraaksi kaksi lääkäriä yhtä aikaa, ne odotetut aamuvuorolaiset, jotka kokeilivat vatsaani ja totesivat toinen, että siellä on nelikiloinen taapero, toisen mielestä vain 3kg 800g. Muuta uutta ei taivaan alla sitten tapahtunutkaan. Lääkärit kyllä pähkäilivät, että puhkottaisiinko kalvot vai ei, mutta koska olin melkein kolmisen senttiä auki, niin taas jäätiin odottelemaan sitä ”luonnollista käynnistystä”. Kymmenen pintaan lääkärit saivat kuitenkin verikokeideni tulokset ja koska tulehdusarvot olivat hypänneet kohti kattoa, kalvot vihdoin puhkottiin.
Vihdoin! Homma eteni jollain tapaa! Tosin lapsivesi oli vihreää, minkä muistin olevan huonompi juttu. Lääkärit eivät kuitenkaan olleet huolissaan, laittoivat vauvan päähän jonkun tarkkailumittarin ja jättivät homman etenemisen taas herran haltuun, ja minut Kirsin huomaan. No, supistukset totta vieköön kovenivat ja pitenivät. Kärsimykseni maksimalisoitui, eikä vieläkään puhettakaan kunnon kivunlievityksestä. Ilokaasunaamaria minulle tyrkytettiin, mutta se ei aiheuttanut kuin pöllyisen pään ja hengenahdistuksen tunteen siihen polttojen kruunuksi.
Koko Kirsin vuoron siinä sitten urheasti kestin kipua ja sisareni teki parhaansa pitääkseen minut järjissäni. Kun kuolettavan pitkä päivä – joka ikkunoista ulos katsellessa oli vallan hurmaava ja syksyinen, mutta seinien sisällä kidutuskammioinen – kääntyi taas vuoronvaihdoksi ja uusi iltakätilöni saapasteli sisään, mietin olivatkohan kaikki hyvät henget hylänneet minut. Laiha, nuori maalaisjuntti, jolla oli pitkä kultainen letti, luiset kasvot ja silmälasit terävällä nenällään on ainoa kätilöni, jonka nimeä en muista – ja juuri se, jonka avulla vauvani maailmaan putkahti.
Ensitapaamisellamme en tiennyt mitä ajatella daamista – oliko hän tyhmä vai vain erilainen? Ensin olisin halunnut ampua hänen yli-ihanan persoonallisuutensa tykinkuulalla ikkunasta ulos, mutta naisen into osoittautui aidoksi, hänen välittämisensä minusta rehelliseksi ja silmiensä takana tuikkiva luonne sydämelliseksi. Hän oli kuin sisäsiittoisen pikkukylän järkevin ja valoisin hengetär, jonka kummallisuus tuntui lopulta hurmaavalta, kunhan siihen tottui. Ja hän oli sataprosenttisesti minun puolellani.
Hän päästi minut ensinnäkin suihkuun, jonne kaipasin jo kipeästi. Samoin hän aloitti valmisteluni synnytystä varten – niinkin ihanalla asialla kuin suoliston tyhjennyksellä. Tosin olen vain kiitollinen siitä, en olisi halunnut puskea ruskeaa kultaa samalla kun synnytin lasta. Onneksi sisareni oli myös osannut varoitella moisesta toimenpiteestä eikä se siis aiheuttanut traumoja. Toisaalta, siinä sokaisevassa kivussa, väsymyksessä ja palelussa juuri mikään uusi paha ei enää hätkäyttänyt.
Puhtoisena ja tyhjennettynä jatkoin sitten kärsimystäni, mutta kun 38tunnin mitta tuli täyteen, kadotin äkkiä voimani. Muistan sen hetken vieläkin. Tuli taas yksi poltto. Kipu levisi ensin sykkivänä supisteluna ylävatsaan, hyökkäsi sieltä alavatsaan säteilevän kuumana kuin suuri pallo hehkuvia, teräviä nauloja ja viimeiseksi joku iski alaselästäni kropan läpi kaksi viidakkoveistä ja pyöritti niitä kuin korkkiruuveja. Jalkani vispasivat supistuksen myötä kuin kouristuksessa, yritin vapisevilla käsilläni pidellä kasassa selkääni ja vatsaani, jotka liekehtivät kivusta.
Polton siirtyessä kohti jälkimaininkeja avasin silmäni ja tunsin niiden tulvahtavan täyteen kyyneleitä. Tiesin, etten jaksaisi enää yhtään tällaista hyökkäystä – ja yhtä varmasti tiesin, että niitä vain tulisi ja tulisi, koska aukeamiseni ei edennyt mihinkään. Se sama saatanan vajaa kolme senttiä. Menisikö seuraavalla kolmella sentillä myös 38tuntia? Sittenkään ei oltaisi edes tarpeeksi pitkällä. Olin niin väsynyt, että siihenastinen ”ota mitä tulee ja kestä se kuin soturi” fiilikseni livahti karkuun. Kaikki usko ja päättäväisyys vain valahtivat minusta ulos kuin vesi sormien välistä ja täysi epätoivo valtasi mieleni.
Kätilö päätti siinä vaiheessa, että nyt epiduraalia kehiin, vaikka en edes sanonut mitään. Kai sen näki naamastani, muutenkin kuin kyynelten osalta, että nyt riitti. Sisareni yritti tsempata, että turha enää tässä vaiheessa itkeä – jos olin jaksanut 38tuntia, jaksaisin kyllä loppuunkin asti. Yritin saada rohkeuteni takaisin, mutta sitten tuli taas supistus ja uusi itku. En kyennyt tekemään muuta kuin kärsimään ja itkemään, mutta onneksi anestesialääkäri tuli hetkessä paikalle. Ei niin, että olisin odottanut innolla epiduraalin laittamista, olin kuullut siitä kauhutarinoita, mutta siinä henkisessä tilassa koin, että olin jo helvetissä, joten mitä väliä?
Itkeskelin siinä kyljelläni kun epiduraalia alettiin laittamaan. Olin toki väsymyksen uuvuttama ja pitkän tuskan herkistämä, mutta puudutuspiikillä sörkkiminen yllätti minut silti kivullaan. Siihen kun anestesialääkäri vielä tokaisi, että älä vielä hötkyile, tämä oli vasta puudutus, seuraavaksi tulee epiduraalipiikki, niin jopas oli mukavat oltavat. Ja se piikki sinne selkään iskettiinkin – mutta kas, eihän se sattunut, vähän nirhaisi vaan. Huokaisin helpotuksesta, piuhat teipattiin kiinni ja sitten jäätiin odottamaan vaikutusta. Uskoin vakaasti siihen, että kohta kipu helpottaisi, joten aloin henkisesti rauhoittua.
Varoituskellojen olisi tietysti pitänyt soida, sillä jos joku tunkee piikin selkärankaasi olisi se syytä tuntua, vai kuinka? Niinhän se nähkääs olikin, että epiduraali oli sutaistu ohi. Eivät ne kivut siitä hellittäneet. Eivät kymmenessä minuutissa, niin kuin luvattiin (sain tässä välissä vähän ruokaa, jotta jaksaisin), eivätkä sitä seuraavassa puolessa tunnissa. ”Kyllä ne kohta, ihan kohta” sisareni hoki minulle, joten urhoollisesti nyökyttelin päätäni ja otin taas iskut vastaan parhaani mukaan. Kätilö lisäsi varmuudeksi uuden annoksen epiduraalia, mutta ei vaikutusta. Sisko ja kätilö vaihtoivat pari kertaa katseita keskenään kun kipu vain jatkui ja jatkui, kunnes kätilö lähti hakemaan anestesialääkäriä takaisin.
Aloitettiin sitten toinen yrittämä, mutta ensin piti repiä irti edelliset piuhat ja piikit. Sekin muuten sattuu aika helvetisti, voin kertoa. Taasen pääsin kyljelleni, nyt en sentään itkenyt vaan yritin keskittyä olemaan paikallani ja täydellisessä asennossa. En halunnut kolmatta kertaa samaa kokemusta. Puudutuspiikki kirpaisi jälleen, mutta nyt olin varautunut siihen. Ja sitten se epiduraali. Luut rutisivat ja kiroilin kuin rantapiru. Olin kohtuullisen vakuuttunut, että tällä kertaa ei mennyt ohi. Lääkärikin vaikutti tyytyväiseltä, joten uusia letkuja ja hanoja teippailemaan, lääkkeet virtaamaan ja parin minuutin päästä koko alakroppani oli kauttaaltaan puutunut.
Kun sisareni oli täysin vakuuttunut, että tällä kertaa epiduraali toimi, hän taputti minua hartialle ja kertoi, että hänelle se saatiin vasta kolmannella yrittämällä. Viisaat tietävät milloin jakaa kokemuksensa, ja milloin vaieta niistä. Sisareni osoitti taas tuntevansa minut paremmin kuin kukaan muu maailmassa. Olisin heittänyt kaiken toivoni kaivoon, jos olisin tuonkin tiennyt etukäteen. Se sijaan osasinkin nyt olla vain kiitollinen, että meni edes toisella. Ja vielä kiitollisempi olin siitä, että juuri tämä nainen oli mukana synnytyksessäni.
Tukihenkilön valinta on kinkkinen probleema. Pariskunnilla ongelmana on, että puoliso voi loukkaantua jos haluaa jonkun muun mukaan synnytykseen, toisaalta itse loukkaantuu jos puoliso ei halua synnytykseen. Meille, joilla miestä ei ole, tilanne on myöskin hankala, kun pitäisi valita joku, johon luottaa, joka ei pyörry tai ala oksentamaan kesken prosessin, jonkun joka pysyy rinnalla ja pitää puoliasi. Kaiken lisäksi tämän henkilön täytyy kestää nähä sinut alasti, ja kaikki eritteesi siinä ohessa. Tukihenkilö on kuin kulmamiehesi ottelussa. Hän tietää milloin heittää pyyhkeen kehään ja milloin sysätä sinut eteenpäin huutaen ”Anna palaa! Täysillä vasuriin!”.
Yllättävän suuri osa synnytyksestä kietoutuu tukihenkilön ympärille. Hän oli ainakin minulle se kivijalka, jonka päälle kaikki muu rakennettiin. Kiinteä piste, johon keskittyä myrskyn keskellä. Voin vain kuvitella, miten kauhean vastuun sisarenikin koki ollessaan tukihenkilöni. Hän ei kuitenkaan ole lääkäri tai kätilö, eikä voinut siis konkreettisesti tehdä muuta hyväkseni kuin ryöstää peittoja ja olla läsnä. Tukihenkilö joutuu vierestä katselemaan kun hänelle tärkeä ihminen kärsii ja itkee. Varmaan kaikki sanat kuulostavat omiin korviin tyhjiltä ja turhilta kun on täysin voimaton, kykenemätön jakamaan toisen tuskaa tai ottamaan sitä pois. Siinä missä minä olin jo kärvistellyt 40tuntia polttoja, sisareni oli kantanut huolta minusta ja yrittänyt tukea saman ajan – sysäten oman elämänsä syrjään minua ja vauvaa varten. Nyt kun epiduraalini alkoi purra, hän uskalsi irrota sen verran seurastani, että kävi hakemassa ruokaa.
Suljin silmäni sekunniksi ja kun avasin ne taas, sisko oli jälleen siinä. Hän ei poistunut kuin 20minuutiksi, mutta sinä aikana oli ehtinyt tapahtua ihmeitä. Ensinnäkin minä olin nukkunut (tai ollut tajuton, miten vaan) ja toiseksi olin avautunut kahdeksan senttiä. Kätilö ei ollut uskoa sitä todeksi tutkiessaan minut, mutta siinä missä 40tuntia supistelua ei ollut saanut mitään aikaiseksi, vajaa puoli tuntia kunnon lääkkeitä ja lepoa oli tehnyt tehtävänsä. Kroppani oli ilmeisesti pistänyt kaikin voimin vastaan kun olin kipeä, stressaantunut ja väsynyt. Vasta, kun kykenin rentoutumaan, pääsi synnytyskin alkamaan. Ja sehän tosiaan alkoi.
Polttoni olivat muuttuneet. Alaselässä ei ollut enää murhanhimoisia tuskia, vaan paine siirtyi sinne suolistoon. Vatsa kramppasi kyllä joka supistuksella, mutta kun kipu ei ollut enää läpivartalon säteilevä, se oli paljon helpompi sietää. Sain vielä toisen annoksen epiduraalia ja tunsin oloni yhtäkkiä rauhalliseksi. En tiedä johtuiko se siitä, että lopultakin oltiin lähestymässä maaliviivaa vai antoiko uni minulle taas voimaa, niin lyhyet kuin torkkuni olivatkin, mutta olin jälleen taisteluvalmis. Niin tai näin, 10minuuttia toisen annoksen jälkeen ja oli aika ryhtyä ponnistamaan vauvaa maailmaan.
Tilanne tuli kaiken sen odottamisen jälkeen niin nopeasti, että olin koko synnytyksen syvässä epäuskossa siitä, että sieltä kohdusta mitään ulos tulisi. Olin odottanut melkein kaksi vuorokautta ja nytkö muka se tapahtuisi? Pikemminkin kuvittelin, että ehtisin kuolla ennen kuin pentu olisi maailmassa. Supistusten aiheuttama ponnistustarvekin tuntui siis pelottavalta. En ollut uskaltaa työntää. Entä jos synnytys ei oikeasti ollutkaan alkanut? Minulle oli hoettu monia kymmeniä tunteja, että supistukseni eivät olleet tarpeeksi ja homma ei ollut lähdössä käyntiin. Oli melkein mahdotonta uskoa, että nyt asiat olivatkin yhtäkkiä toisin. Kätilöni opasti minua kuitenkin loistavasti ja kun kipu muuttui kokonaisvaltaiseksi yläkropassa – aivotkin tuntuivat liekehtivät polttojen aikana – niin kyllähän minä sitten ponnistin. Terävin kipu siirtyi jostain syystä palloksi alavatsan vasemmalle puolelle, tuntui kuin suolistoni räjähtäisi ja vihdoin alkoi myös tuntua, että jokin liikkui ulospäin.
Minusta tuntuu, että kaikki tapahtui vartissa, vaikka todellisuudessa ponnistaminen vei varmaan enemmän – ehkä puoli tuntia, mutta puoli tuntia on aika vähän kun vauva kulkee läpi kroppasi ja saapuu ulkomaailmaan. Suurin osa siitä ajasta kului pään työntämisessä ulos, jota vetkutettiin edes takas vaikka kuinka. En tiedä johtuiko ajan lyhyydestä vai kehoni luonnollisista muodoista, mutta paikkani eivät venyneet tarpeeksi päästämään päätä ulos – ennen kuin kätilö ilmoitti leikkaavansa välilihan. En ehtinyt oikein edes tajuta mitä hän sanoi kun näin jo sakset ja NAPS! ”Ja nyt ponnista oikein kunnolla.”
Tuijotin kätilöä silmät suurina. Että hän oli juuri leikannut minut auki ja nyt minun pitäisi työntää jotain ulos, sen samaisen haavan päältä? Saisin kokea supistuksen tuskan lisäksi avohaavan kivun? Ajatus vastasi sitä kuin hän olisi kaatanut ylleni parven takertuvia ampiaisia ja kehottanut sitten lätkimään niitä kuin hyttysiä. Takuuvarmaa tuskaa ja täysin järjen vastaista. Juuri sillä hetkellä palasi kuitenkin mieleeni terveydenhoitajani viimeinen neuvo minulle edelliseltä päivältä: ”Teet sitten juuri niin kuin kätilöt sanovat. Tasan tarkkaan.”
Joten perkele minähän ponnistin. Eikä se ollut yhtään kivaa. Onneksi alavartaloni oli puutunut täysin tunnottomaksi lonkasta alaspäin, kiitos epiduraalin, joten vaikka supistus oli infernaalinen, en tuntenut kuinka paikkani repesivät vielä vähän lisää. Sen kyllä tunsin, että pää tuli kuin tulikin ulos. Huohotin puoliksi onnesta soikeana (se onnistui!) ja puoliksi kauhuissani – miten helvetissä saisin loput ulos jos pää jo pelkästään tuotti noin paljon ongelmia? Olisiko koko kropan synnyttäminen samanlaista edes takas vetkuttamista, paikkojen venyttämistä ja hapen loppumista? En ehtinyt jäädä miettimään asiaa kun seuraava poltto iski jo päälle ja taas tuli komento ponnistaa. Yksi, kaksi, kolme ja kappas vaan, hartia, toinen ja sitten loput vauvasta lorahti ulos kunnon ryöppynä. Se syntyi.
Supistukset katosivat kuin tuhka tuuleen ja huomasin yhtäkkiä istuvani siinä perinteisessä synnytysasennossa pieni vauva jalkojeni välissä. Tuijotin vaaleanpunaista, oman vereni tahrimaa vekaraa ja tunsin oloni täysin tyhjäksi. Kertaalleen kropan ympäri kiertynyt napanuora siirrettiin ja lapsen hengitysteitä alettiin tyhjentää lapsivedestä, joka tosiaan oli ollut vihreää, eli saastunut mukulan omasta kakasta. Kalvojen puhkaisusta oli jo yhdeksän tuntia, joten sieraimien ja suun kautta ronkittiin ihan kunnolla, enkä minä voinut kuin tuijottaa miten tyttö hissukseen alkoi saamaan happea.
Elin vieläkin jonkin sortin epäuskossa siitä, että ylipäätään synnytys oli käynnistynyt ja siinäpä tuo nyt oli jo edessäni, oma lapseni. Sisälläni tuntui pelkkää tyhjää – ja tarkoitan niin kroppaa kuin henkisestikin. En kuitenkaan ollut tunteeton, vaan hetki ja sen merkitys hyökyivät ylitseni liian valtavina käsitettäviksi. Tunne on samanlainen kuin seisoisi aavalla aukealla ja näkisi ensikerran koko taivaankannen komeudessaan, linnunrataa myöten. Tai näkisi valtameren avautuvan silmiesi edessä ympäri koko horisontin, niin valtavana, että se kulkee silmänkantamattomiin. Se tunne, kun tajuaa miten pieni ja mitätön itse on, ja miten paljon suuremman ja merkityksellisemmän asian on juuri saanut nähdä ja kokea.
Lapsen syntymä on käsittämätön vaikuttavuudessaan ja merkityksellisyydessään, niin pitkälle, että aivokapasiteetti tai tunnekapasiteetti eivät kykene sisäistämään sitä kertaheitolla, vaan sitä tavallaan jää vain tuijottamaan ja prosessoimaan. Onneksi pienen palasen kerrallaan kykenee ottamaan vastaan ja minulle se ensimmäinen sykähdys kohti tapahtuneen tajuamista oli kun tyttäreni nostettiin syliini jotakuinkin siistittynä ja meidät peiteltiin saman peiton alle tuijottamaan toisiamme.
Sepä se vasta olikin hämmentävää kun vauva avasi silmänsä heti – lopsuen ja haparoiden, mutta kuitenkin – ja tuijotti minua yhtä häkeltyneenä ja kiinnostuneena kuin minä häntä. Kätilö oli tietysti laittanut vauvan alastomana vasten omaa, paljasta ihoani, joten tunsimme toistemme lämmön ja hengityksen. Aivokoppa täyttyi niin ylitsehuokuvasti uusista aistisensaatioista, että yli 41tunnin kärsimys katosi taka-alalle hirmuista vauhtia, ihan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Eikä edes se häirinnyt, että piti puskea ulos istukka kavereineen, se onnistui yhdeltä yrittämältä. Tuntui siltä, että vaikka rakennus olisi ollut ilmiliekeissä ja maailma tuhoutumassa ikkunan takana, mikään ei olisi voinut irrottaa minua siitä hetkestä lapseni kanssa.
Kätilö kysyi haluaisinko nähdä istukan, jota hän juuri siinä tutki. Tokaisin euforiassani, että miksipä ei, kun nyt näin pitkälle ollaan päästy. Hän nosti ylös kahden kämmenen levyisen, kuhmuraisen, mönjäisen läjän, josta valui suonia ja kalvoja, verta ja ties mitä. Huonetoverini kuvaili omaa istukkaansa upeaksi ja uskomattomaksi muutamaa päivää myöhemmin. Minä kuvailisin omaani rumemmaksi kuin arpinen kääpiö joukkomurhan ja kannibalismin jälkeen. Yritin ajatella sitä positiivisesti, olihan tuo istukka kalvoineen toiminut lapseni yksiönä, jossa tosin ei ollut muita mukavuuksia kuin vesisänky. Mutta uudestaan en istukkaa enää elämässäni halua nähdä, kerta riitti, pitäkää tunkkinne.
Jatkoimme vauvan kanssa siinä paikallaan makaamista samalla kun kätilö aloitti minun parsimiseni. Sisareni kysyi, kuinka monta tikkiä nainen arvioisi minun tarvitsevan haavoihini. Hän vastasi, että en minä tekisi mitään tarkalla lukumäärällä, ja ne sulaisivat kuitenkin pois itsekseen. Reilu 50minuutin ompelemisen jälkeen, jossa tikkejä tuli kahteen kerrokseen ja kolmeen paikkaan, olen samaa mieltä – en minä mitään sillä tarkalla lukumäärällä tee. Vaan yritäpä siinä maata tunti paikallasi kun epiduraalin vaikutus alkaa haihtua ja synnytyksenjälkeinen euforiakin kadota. Sitä alkaa yllättäen kaivata suihkuun, asennonvaihtoon, ruokaa ja lepoa.
Onneksi tikkaaminen alkoi sattua vasta ihan viimeisten pistojen kohdalla, mutta kyllä sekin riitti, ottaen huomioon mitä tässä nyt ommeltiin. Olen toki kiitollinen siitä, että kätilö panosti aikaa sukupuolielinteni parsimiseen, eikä vain hutaissut niitä sinnepäin. Jos hän teki tarkkaa työtä, saatan ehkä jonain päivänä uskaltaa vilkaista pelillä miltä alakerta nykyään näyttää. Mutta silti, tunti selällään kivun ja väsymyksen alkaessa palautua ei ollut mitään herkkua hermoille.
Kunhan letustani oli pelastettu se mitä pelastettavissa oli, sain vihdoin kääntyä kyljelleni ja vauva pääsi imemään rintaa. Olin lukenut ja kuullut taas kaikenlaista imetyskokemuksista, esimerkiksi siitä miten jotkut naiset nauttivat siitä orgasmiin asti. Olkoon kuinka luonnollista tahansa, minä en halua kokea mitään seksuaalista mielihyvää tyttärestäni. Ja onnekseni mitään sellaista ei tosiaan ilmaantunut, vaan ihan yksinkertaisesti valtavaa iloa ja läheisyyttä. Imettämisessä ei edes ollut mitään ongelmia kun pikku ahmatti kävi heti kiinni (tulee äitiinsä, ruoka kelpaa aina).
Tuijottelimme jälleen toisiamme, nyt vain hieman eri kulmasta. Neiti piti silmiään auki koko ajan kuin arvioiden, että tuoltako se naikkonen, jonka ääntä olen kuunnellut masussa, näyttää. Aivan kuin pikkuinen ei olisi osannut päättää täytinkö hänen odotuksensa vai olisiko oudossa pärstässä kenties parantamisen varaa. Minä puolestani yritin etsiä omia piirteitäni ja vauvan persoonaa hänen kasvoistaan. Huvitti miten paljon napero muistutti minua isästään – pieni nenä, iso alahuuli, läpitunkeva, vakava katse ja ilmeikkäät kulmat. Posket ja pää olivat pyöreät, samanlaiset kuin tädillä eikä minun soikiopäätäni ja tasaisia poskiani. Otsa sentään meni kurttuun samalla tavalla nenänvartta myöten kuin minullakin.
Kätilö oli häipynyt tiehensä tikkauksen ja vuolaiden onnittelujen jälkeen. Synnytyssairaalassa oli juuri meneillään vuoronvaihto ja saimme huomata, että ”ihan kohta” tarkoittaa vuoronvaihdon aikana ”tuskin tullaan”. Epäonnekseni kaikki salitkin olivat yhtäkkiä täynnä synnyttäjiä ja kätilöillä oli valtava kiire. Niinpä sisareni joutui käymään kolmesti pyytämässä jotakuta katsomaan minua (kipuni alkoivat palata todenteolla, palelin ja vapisin taas eikä väsymyksenikään tietysti helpottanut) ennen kuin tilanteeseeni reagoitiin. Avun saaminen kesti yli tunnin ja aina vaan se ”ihan kohta”.
Lopulta sisareni sinnikkyys palkittiin ja luokseni saapui peräti kaksi kätilöä – laiha, nuori, venäläistaustainen blondi sekä pullukka, viisikymppinen, lyhyttukkainen suomalaismuori – jotka ryhtyivät hirveällä hopulla ja hosumisella mittaamaan ja punnitsemaan lasta sekä tutkimaan minun tilannettani. Venäläis-kätilö hoiti minua, ja tutki ensinnä vatsani tilannetta runnoen kroppaani niin, että huusin ääneen ja painoin kaikin voimin omilla käsilläni hänen käsiään vastaan. Lopulta nainen totesi, että parempi varmaan tyhjentää minut ja yrittää sitten uudestaan, jos vaikka sitten malttaisin olla aloillani.
Kun hän kävi tuumasta toimeen letkujen sun muiden kanssa, muori-kätilö havaitsi, että vauvalla ei ollutkaan kaikki hyvin. Syntymästä oli kulunut jo kaksi tuntia ja nyt yhtäkkiä vauva ei hengittänytkään kunnolla, vaan pinnallisesti. Samoin pikkuisella oli korkea kuume ja hänen kroppansa oli jäykkä. Happinaamari ilmestyi pikaisesti lapseni nassulle ja muori ilmoitti menevänsä soittamaan lastenlääkärille. Samaan aikaan minun kidutukseni aloitettiin uudestaan ja siitä selvittyäni sain vihdoin nousta istumaan verenpaineen mittaamista varten.
Olin heti mittauksen jälkeen valmis kampeamaan itseni suihkuun, mutta molemmat kätilöt olivat kadonneet huoneesta – se venäläinen kesken mittailunsa. Jökötimme siis sisareni kanssa huoneessa katselemassa vauvaa happinaamari päällään. Kätilöt olivat niin kiireisiä, etteivät ehtineet selittää meille mikä vauvan tilanne oli, joten odottelimme epätietoisuudessa sitä lääkäriä. Sisareni käveli edes takas vauvan ja minun väliä tarkistamassa molempien vointia vuorotellen. Minä en voinut kuin istua. Lopulta sisko lähti taas kutsumaan kätilöitä paikalle.
Muori löytyikin ja tuli tarkistamaan vauvan voinnin, mutta ei kuulemma ollut ehtinyt vielä edes soittaa sille lääkärille. Venäläis-kätilö tuli hetken perässä, vilkaisi verenpainemittaukseni lukemia ja katsoi sitten minuun kuin olettaisi näkevänsä jotain järkyttävää. Paineet ja sydämensyke taisivat olla aika pahasti päin prinkkalaa, sillä seurasi pitkä kyselytulva ja ihmettely siitä, että eikö minua huimannut tai miten olin tajuissani ylipäätään. Sain tiukan kiellon olla nousemasta ylös (suihku, nyyh!) ja minulle lähdettiin hakemaan ruokaa ja lääkkeitä. Myös muori lähti taas, soittamaan sitä kuuluisaa puhelua.
Kätilöni tuli kera ruoan ja lääkkeiden, kiskoin ne mukisematta ja jonkin ajan kuluttua sain vinguttua luvan mennä suihkuun (ette voi kuvitellakaan minkä kaiken moskan peitossa kroppani oli). Muorikin ilmaantui takaisin ja kertoi soittaneensa lääkärille, että vauva tutkittaisiin kohta ja hänet pitäisi valmistella testejä varten. Koska minä olin menossa pesulle, siskoni sai pienokaisen syliinsä valmisteluiden ajaksi. Tyttö ilahtui niin päästessään tätinsä käsivarsille, että hymyili ensimmäisen hymynsä (olen hiukan kade, mutta sysse kyllä ansaitsi palkintonsa) ja tapitti sitten katse värähtämättä kummiaan koko sen ajan jonka minä vietin suihkussa.
Suihkuni ei tosin ollut hääppöinen, sillä kätilö kielsi minua seisomasta (jotten pyörtyisi) ja nökötin siis penkillä koko ajan. No, tunnustan, en malttanut istuskella koko aikaa. En ole pyörtyilevää sorttia ja seinästä kiinni pitämällä onnistuin tehtävässäni. Kokemus oli ehkä elämäni puhdistavin, mutta olin saanut tarkan viiden minuutin aikarajan, joten ilo loppui lyhyeen. Sentään sain puhtaan koltun päälleni ja olin kuin uusi ihminen palatessani salin puolelle.
Tässä vaiheessa Mari, minun oikea oma iltakätilöni, ilmestyi jostain ja nappasi tyttöni mukaansa testeihin. Minut passitettiin sänkyyn ja kaikki hoitohenkilökunta katosi taas paikalta. Jäimme siskon kanssa hämmentyneinä ja huolestuneina odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Mari palasi vauvan kanssa ja oli saman tien lähdössä, mutta kun aloin tivaamaan, että mikä ihme on nyt tilanne hän tajusi, ettei meille ollut kerrottu mitään mistään.
Kätilö istui alas ja selitti perinpohjin tilanteen, pyysi anteeksi, että meidät oli säikäytetty ja vakuutti, että vauvalla ei ollut hengenhätää. Hän lupasi, että lastenlääkäri tulisi ihan kohta luoksemme, kunhan testien tulokset vain saapuisivat. Tällä kertaa hetken päästä olikin aika pian ja Mari toi mukanaan rauhallisen, sympaattisen lääkärin. Tohtori oli selkeästi mies oikealla paikallaan, niin vakuuttava, osaava ja ennen kaikkea selkeä hän oli.
Sain tietää, että tyttäreni tulehdusarvot olivat hälyttävän korkeat ja hän oli saanut infektion ihan siinä missä minäkin. Lääkäri epäili syyksi kohtuinfektiota, mutta sillä ei kuulemma juuri ollut väliä mistä syystä infektio oli tullut, heikko hengitys (jonka osittain oli todennäköisesti aiheuttanut saastunut lapsivesi) ja veriarvot vaativat joka tapauksessa sen, että lapsi otettaisiin osastolle. Hänet siis vietäisiin tarkkailuun, hänelle annettaisiin lisähappea ja aloitettaisiin antibioottikuuri.
Lääkäri antoi minulle mahdollisuuden tulla saattamaan tyttö osastolle, mutta en siis saisi jäädä sinne hänen luokseen. Omat veriarvoni ja pulssini sekä ylipäätään vointini olivat kuitenkin niin heikot, että kätilö pelkäsi jo saattamisen olevan minulle liikaa. Voitte arvata, että vaikka jalkani olisi ollut poikki ja rinnassani ampumahaava, en silti olisi antanut jonkun vain kärrätä vastasyntynyttä vauvaani pois luotani ja vaadin päästä saattamaan hänet. Sisareni ehdotti, että istuisin rullatuoliin ja hän kärräisi minut osastolle, mihin kätilö suostui ja niinpä pääsin mukaan.
Lastenosastolla tyttöni sitten kiinnitettiin erinäisiin laitteisiin ja minut passitettiin matkoihini lääkärin vakuutellessa, että lapsi saataisiin kyllä hoidettua kuntoon, tilanne ei ollut vakava. Minut kärrättiin kerrosta alemmas omalle osastolle huoneeseen jonkun ventovieraan naisen kanssa ja sitten sisareni piti jättää minut sinne. Ensin minulta vietiin vauvani ja heti seuraavaksi ainoa tukeni ja turvani. Palelin, valuin verta, kaikkialle sattui ja olin aivan rättiväsynyt. Elin pelossa ja tietämättömyydessä lapseni tilasta ja olin täysin vieraassa paikassa ilman lohduttajaa. Sisareni katsoi minuun murheellisesti lähtiessään ja sanoi viimeiseksi: ”Kaikki menee ihan hyvin, älä itke.” Saman tien, kun ovi sulkeutui hänen takanaan, purskahdin itkuun ja vollotin kunnes nukahdin silkasta uupumuksesta.
Aamu saapui ja heräsin vain muutamien tuntien unien jälkeen. Järkeni sanoi, että minun olisi nukuttava lisää, minun pitäisi pysyä vahvana vauvani tähden, mutta mieleni oli levoton ja vatsani oli kuin ontto kammio. Tunsin kroppani tyhjäksi ilman masussa muljahtelevaa ja potkivaa vauvaa. Oloni oli kaikin puolin tyhjyyttä täynnä kun kaikki, minkä olisi pitänyt olla luonani – vauva, sisko, perhe, onni – olivat riistetty minulta. Yritin totutella oudolta tuntuvaan kroppaani ja vieraaseen ympäristööni, mutta ennen kaikkea yritin harhauttaa ajatuksiani, siirtyä jonnekin muualle hetkeksi mielessäni, jotta kestäisin tilanteeni. Luin siis kirjaa, koitin uppoutua vampyyrien maailmaan ja unohtaa mieleni perukoilla jylläävät hylkäyksen ja eron tuskat.
Onnekseni kätilöni oli äärettömän mukava. Hän toi minulle ruokaa ja lääkkeitä, kävi jopa oma-aloitteisesti soittamassa lastenosastolle ja kyseli vauvani vointia puolestani. Hänelle oli myös kerrottu, että saisin mennä katsomaan vauvaa, kunhan oloni olisi tarpeeksi hyvä. Tämä tieto tietysti sai minut jaloilleni alle aikayksikön. Kätilö halusi saattaa minut vessaan kun vaadin sinne pääsyä voimiani kokeillakseni. Taisin näyttää kävelevältä kuolleelta seiniä myöten hoiperrellessani (kieltäydyin tiukasti pyörätuolista ja auttavasta kädestä), sillä jokainen osaston muista asukeista tuijotti minua järkyttyneenä. ”Herranen aika sinä olet kalpea!” tokaisi ohi kävelevä kätilö.
Tulehdusarvojeni tulokset tulivat kun odottelin vielä lupaa mennä yläkertaan lastani katsomaan. Yli 220, mutta on minulla ollut enemmänkin (tiputuksessa olin silloinkin). Hemoglobiinini oli romahtanut, mutta olinhan menettänyt yli puoli litraa verta synnytyksessä, mikään ihme siis sekään. Saatoin olla valkea kuin lakana ja testien perusteella kykenemätön nousemaan sängystä, mutta olen itsepäistä sorttia ja olin päättänyt mennä vauvani luokse. Kätilöni suostui odottelun ja epäröinnin jälkeen, mutta vain, jos hän saattaisi minut perille. Se sopi minulle, mutta heti kun olimme yläkerrassa, ilmoitin pärjääväni itsekin.
Vaikka edellisen yön käynnistä lapsiosastolla oli jäänyt mieleeni vain hämäriä muistikuvia, osasin vaistomaisesti kävellä oikean huoneen ovelle. Se hetki on piirtynyt mieleeni tarkasti. Oli kuin olisin seissyt jyrkänteen reunalla ja edessäni odotti pelottava, ammottava pudotus. Minun olisi otettava askel, hypättävä tuntemattomaan ja kohdattava joko pahimmat pelkoni tai hartaimmat toiveeni. Astuin kynnyksen yli ja kävelin tyttäreni luokse. Hän oli hengissä, hän oli hereillä ja hän katsoi minuun.
En voinut sille mitään, mutta aloin taas itkemään, ihan puhtaasta helpotuksesta ja toisaalta järkytyksestä. Vauvan kasvoilla oli vieläkin veritahroja edellisillan synnytyksen jäljiltä, jalkoihin oli kiinnitetty piuhoja, jotka olivat yhteydessä graafisia kuvioita välkkyvään monitoriin, ja päässä oli kanyyli, tippaputki ja sitä paikalla pitelevä harsomyssy. Tunteeni velloivat myrskyisästi siinä kopan laidalla huojuessani, pienokaistani katsellessa. Olin pelännyt menettäneeni hänet, mutta siinä hän nyt kuitenkin oli.
Kokosin itseni väkisin hoitajan saapuessa. Pelkäsin hänen lähettävän minut pois jos hän näkisi kyyneltulvani. Nainen katsoi kerran kasvojani ja käski minut sitten istumaan ja kielsi nostelemasta vauvaa tai kävelemästä hänen kanssaan, mutta sitten hän jo laskikin tyttäreni syliini. Hetki oli kuin uudelleensyntymä. Pääsin pitelemään pienokaistani, tuudittamaan häntä käsivarsillani. Nuo samat, synkeänsiniset silmät tuijottivat minua niin läpitunkevalla ja tutkivalla katseella, aivan kuten ensimmäiselläkin kerralla. Sama pieni nenä, mutruhuulet ja kurtisteleva otsa. Enkä nyt kokenut sitä valtavaa tyhjyyden ja käsittämättömyyden tunnetta vaan pelkkää säkenöivää rakkautta.
En saanut vierailla lapsen luona kauaa, mutta minulle kerrottiin, että saisin tulla takaisin jokaisen ruokinnan yhteydessä, syöttää tyttöä pullosta itse. Pienokaisen hengitys oli korjaantunut jo yöllä, hänellä ei ollut enää lisähapen tarvetta. Kuumekin oli kadonnut, mutta tulehdusarvot se sijaan olivat korkealla, joten päivän tai pari pienokainen joutuisi olemaan osastolla tarkkailussa. Sitten saisin hänet omiin hoiviini. Tästä rohkaistuneena uskalsin lähteä takaisin sänkyyn. Minut tarjouduttiin saattamaan alas, mutta jääräpäisesti halusin todistaa olevani tarpeeksi vahva ja siis kieltäydyin. Laahustin mieluummin seiniä myöten itse kuin antaisin kenenkään sanoa, että olin liian heikko ollakseni vauvani kanssa.
Olin niin helpottunut nähtyäni taas tyttäreni, että vähän ruokaa ja olin hetkessä unten mailla. Heräsin vasta siihen, kun armas tukihenkilöni tuli oman, lyhyen leponsa voimistamana luokseni. Oloni oli siitä hetkestä taas eheämpi ja menimme yhdessä vauvan luokse. Pääsimme syöttämään pikkuneitiä, minä ensin, ja se tuntui taas valtavalta askeleelta kohti äitiyttä. Luovutin suosiolla natiaisen myös tätinsä syliin, vaikka yllätyksekseni se sai äkillisen mustasukkaisuuden ja omistushaluisuuden aallon tulvimaan ylitseni. Ne haihtuivat kuitenkin nopeasti sisareni onnellisen hymyn ja oman, ylitsevuotavan kiitollisuuteni tieltä. En tiedä mitä olisin tehnyt ilman häntä, ja hänen rakkautensa vauvaani kohtaan loisti jokaisesta ilmeestä ja eleestä niin, etten voinut kuin kiittää onneani, että elämässäni on joku hänen kaltaisensa rakas.
Kun vauvan selviytyminen ja hyvinvointi oli nyt varmistunut, ehdin vihdoin keskittyä ajattelemaan itseänikin. Pääsin illalla kunnon suihkuun, sellaiseen jossa ei ole aikarajoja eikä häiriötekijöitä. Seistyäni ihanan ikuisuuden tulikuuman vesivirran alla tunsin voimieni taas palanneen ja siirryin pelin eteen katsomaan mitä jälkiä edelliset päivät olivat jättäneet. Tiesin, että verta nyt ainakin oli koko ajan valunut kuin vettä vaan ja olinkin kalpea kuin lakana. Olin aneemisen näköinen, silmien alla sysimustat pussit ja näytin loppuun kulutetulta.
Hartiani oli mustelmilla siitä missä epiduraalin hana oli ollut kiinnitettynä. Selkäni oli purppuran värinen epiduraalia varten laitetun puhdistusaineen jäljiltä – paitsi niiltä kohdilta, joista oli revitty pihoja pidelleet teipit irti. Selkärankani näytti siltä kuin se olisi saanut brasilialaisen vahauksen. Ja tietysti itse pistosten kohdat olivat turvonneet ja mustelmilla. Molemmat kämmenselkäni olivat mustelmilla tippasekoilujen vuoksi. Kropassani oli jälkiä kuin niityllä kukkasia, siellä täällä, kirjavina ryöppyinä.
Kun katselin oudon mallista, tyhjää ja oikealle vääntynyttä vatsaani, jota koristivat violetit raskausarvet, päätin jättää havainnointini siihen. Toisin sanottuna en halunnut nähdä sitä kaikkein pahinta, haarojenväliäni. Sen traumatisaation voisin hyvin säästää myöhemmällekin ajalle. Siirryin harjaamaan takkutukkaani ja tunsin itseni sodasta selviytyneeksi voittajaksi. Sotavammoille nyt ei voinut mitään, mutta hengissä oltiin ja taistelu oli voitettu. Lopullinen palkinto oli ehkä vielä saamatta, sillä en ollut päässyt aloittelemaan äitiyden opettelua, mutta tunnustin itselleni tarvitsevani aikaa toipumiseen. Olin sairas, minun olisi parannuttava, ennen kuin kykenisin hoitamaan lastani. Onneksi siihen oli nyt mahdollisuus ja vastuuta laskeutuisi harteilleni asteittain, eikä kertarysäyksellä.
