”Aiot pitää sen? No, kai se on helpompi vaihtoehto.” Totesi eräs kun kuuli raskaudestani. Jäin suu auki ihmettelemään, että miten niin helpompaa? ”No tiedäthän, kun se on jo tulossa niin antaa sitten tulla. Ei tarvitse miettiä asiaa.” Miten ihanan yksinkertainen maailma on joillekin. Voi kun itse osaisi olla miettimättä asioita ja tallustaisi läpi elämänsä kuin muuli hihnassa. Miten onnellinen ihminen varmaan olisikaan, jos olisi sen verran tyhmä tai laiska, ettei turhaan vaivaisi päätään perusteluilla, pohdinnoilla, harkinnalla ja suunnittelulla.
Sillä hetkellä, kun tein raskaustestin – kuten olin tehnyt vuosien varrella jo muutaman kerran – ja tuskin ehdin nostaa sen lavuaarin reunalle odottamaan ennen kuin ne kaksi sinistä viivaa jo kirkuivat positiivista, ei mikään maailmassa tuntunut enää helpolta. Tuijotin vihaisena vuoroin pakettia ja vuoroin testiä. Ohjeessa luki selkeällä suomenkielellä, että tuloksessa kestäisi kolme minuuttia, ei kolme sekuntia. Odotin itsepäisesti sen kolme minuuttia ja varman päälle vielä kolme ylimääräistä minuuttia ennen kuin luovutin ja pakotin itseni miettimään itse testitulosta.
Muutamia päiviä myöhemmin istuin bussissa matkallani klinikalle. Mielessäni pyöri erityisen vahvasti puhelu todennäköisen isän kanssa. ”En halua isäksi. En halua koko lasta!” Check. Ei isää. Entä minä sitten, mitä minä halusin? Muistelin synkkänä lapsuuttani. Näin mielessäni ne kaksi nukkea, Marian ja Julian – kaksoset. Olin päättänyt jo alle kouluikäisenä, että saisin nuo kaksi tytärtä viimeistään 21-vuotiaana. Miksi juuri silloin? Koska olin laskenut, että valmistuisin lukiosta 19-vuotiaana, menisin naimisiin 20-vuotiaana ja lapset synnyttäisin 21-vuotiaana. Ennen kuin osasin laskea osasin jo miettiä sitä, että en halunnut teiniäidiksi, pitäisihän sitä ehtiä elääkin hetki. Mutta viimeistään kun ylittäisin sen maagisen kahdenkymmenen rajan, olisi aika ryhtyä äidiksi.
Ironista kyllä valmistuin lukiosta 19-vuotiaana ja olin kihloissa. Lapsuuden suunnitelmani saivat takapakkia vain hetken, sillä erottuani kaksikymppisenä löysin pian uuden rakkaan ja olin 21-vuotiaana naimisissa. Lapsia ei kuitenkaan siunaantunut. Yli viisi vuotta myöhemmin istuin nyt bussissa, avioero vireillä, raskaana. Päässäni kummitteli toinenkin pikkutyttönä tehty päätös; vaikka kävisi mitä muuta tahansa, aion saada lapsen nuorempana kuin äitini. Äitini sai ensimmäisensä 27-vuotiaana. Olin 26 ja täyttäisin loppukesästä sen 27.
Kun vihdoin makasin klinikalla ja lääkäri käynnisti ultralaitteen oloni oli surrealistinen. Olin raskaana ja harkitsin vakavasti aborttia. Elämäntilanteeni oli kaoottinen, rahallinen tilanteeni surkea, henkinen tilani vielä huonommassa jamassa. ”Olet seitsemän viikkoa raskaana.” Lääkäri informoi minua. Check. Hän nimesi hedelmöityksen todennäköisen ajankohdan päivän tarkkuudella. Isä varmistui. Check. ”Sikiö on terve, kaikki näyttää hyvältä. Sydämenlyönti on vahva.”
Oletteko koskaan kokenut sellaista hetkeä, jolloin maailma katoaa ympäriltä? Kaikki muuttuu valkoiseksi ja korvien välissä soi viimeinen lause, jonka kuulitte. Sanojen merkitys on yhtäkkiä muuttanut kaiken, mutta vaikutus on niin valtava, ettei se mahdu tajunnan käsiteltäväksi. ”Sydän?” Siinä kaikki mitä sain ulos suustani.
Kurkotin ensikerran katsomaan monitoria, jossa ultrakuva pyöri. ”Tuossa. Lyö vahvasti ja tasaisesti.” Lääkäri kertoi ja käänsi sitten monitoria sen verran, etten enää nähnyt. Verkkokalvoilleni oli kuitenkin jo ikuisesti palanut kuva siitä pienestä ihmismäisestä mötikästä, jonka sydän jyskytti hurjaa vauhtia. Eikö sen pitänyt näyttää pavulta tai joltain muulta epämääräiseltä, eikä mikroskooppiselta, elävältä olennolta?
Seuraavaksi minulle selitettiin yksityiskohdat abortista. Ota pilleri, tule takaisin parin päivän päästä sitten hoidetaan homma, supisteluja, veristä vuotoa. Nukutus, sikiö kaavitaan ulos, veristä vuotoa, jälkitarkastus. Vaihtoehtoja. Mitä haluat tehdä? Istuin siinä pöydän ääressä ja lääkäri katsoi minua hetken ennen kuin lähetti kotiin miettimään asiaa tarkemmin. ”Varaan sinulle ajan. Peruuta se, jos päätät pitää vauvan.” Check.
Odotushuoneessa oli äiti ja isoäiti vauvan kanssa. Kaikki kolme nauroivat iloisesti. Isä, äiti ja kaksi alle polven korkuista lasta leikkivät odotushuoneen leluilla lattialla. En jäänyt pukemaan ulkovaatteita vaan kiskoin niitä vauhdilla päälle samalla kun kiirehdin ulos rakennuksesta yrittäen olla suoranaisesti juoksematta. Ovesta ulos. Kulman taakse. Jaksaa jaksaa. Tsemppasin itseäni eteenpäin kunnes pääsin sivukujalle ja purskahdin itkuun. Jatkoin kuitenkin matkaa heti kun vain näin eteeni. Itkevä nainen sairaalan kulmalla – joku olisi saattanut tulla kysymään tarvitsinko apua.
Klinikalta bussipysäkilleni oli noin 15minuutin kävelymatka puiston läpi. Aloin laahustamaan lumihangessa eteenpäin, määrätietoisesti päämäärää kohti pyrkien, mutta aina parin askeleen jälkeen purskahdin kontrolloimattomaan itkuun. Kasasin itseni väkisin ohikulkijoiden lähestyessä, mutta pääosin sain kärsiä matkaani ilman ulkopuolisia häiriöitä. Sisällä myllertävä myrsky olikin aivan tarpeeksi matkaseuraa.
Kirosin itseäni syvimpään helvettiin kun en ollut osannut pitää housuja jalassani. Kirosin lapsen isää vielä syvemmälle ja päässäni helisi edelleen kirkkaasti miehen täysi kieltäytyminen vastuusta. ”Sinä teet tietysti oman päätöksesi, mutta tiedä, että minä en sitä halua.” Yksinhuoltajaäidiksi, mahtavaa. Mitä minullakin olisi tarjota lapselle? Ei isää, ei ehjää perhettä, vaikea lapsuus, rahat aina tiukalla, sossun luukulla, betonihelvettilähiö kasvupaikkana, aina pulaa kaikesta, jopa vaatteista ja ruoasta, äiti aina töissä. Mitä minulla olisi annettavana lapselle?
Kuinka ihmeessä selittäisin lapselle miksi isä hylkäsi? ”Mikä minussa oli vialla? Miksen minä kelpaa? Miksi olen huonompi? Miksi minulla on vähemmän kuin muilla?” Näin sen sieluni silmin, oman lapseni esittämässä kysymyksiä joihin minulla ei olisi kuin kamalia vastauksia. Olisiko julmaa saada lapsi tietäen, että tuomitsisi sen vähempiarvoiseen asemaan? Tapa vai anna elämä? Eräs ystäväni oli juuri kertonut minulle, että jos voisi, hän menisi ajassa taaksepäin ja sanoisi raskaana olevalle äidilleen ”tee abortti”. Entä jos itsekin epäonnistuisin äitinä niin täydellisesti, että lapseni joku päivä tulisi sanomaan päin naamaani ”sinun olisi vain pitänyt tehdä abortti”?
Minut on kasvatettu uskomaan rehellisyyteen ja vanhempani aina painottivat, että he eivät koskaan valehtelisi meille, joten mekään emme saaneet valehdella heille. Mutta rehellisyyden nimissä, ei kukaan halua saada tietää, että ei ollut suunniteltu ja haluttu lapsi. Äitisi olisi halunnut tehdä abortin. Isäsi ei halunnut sinua lainkaan. Isäsi hylkäsi ja katui sinua koko elämänsä. Sinä olit virhe, vahinko.
Matka klinikalta bussipysäkille on pisin, jonka koskaan elämässäni olen joutunut kävelemään. Kaiken kammottavan pyöriessä mielessäni näin yhä edelleen sen sydämensykkeen silmissäni. Lapseni sydän, joka löisi taukoamatta jopa sata vuotta, oli jo nyt töissä. Se piti hengissä sitä pientä elämän alkua, joka oli turvassa vatsani sisällä, ja täysin tietämätön siitä millaisen hirmumyrskyn se oli saanut aikaan kantajansa mielessä. Minun lapseni, omaa vertani, viaton ja syytön siihen tilanteeseen, joka sen oli laittanut aluille, tai siihen mitä sen olemassaolosta seuraisi. Se minun pitäisi tappaa.
Olin epäonnistunut ja alisuorittanut elämässäni liian monia asioita. Ammatti, ura, koulutus, talous, parisuhde, harrastukset… Olin jättänyt kesken, mennyt helpomman kautta, valinnut nopeimman vaihtoehdon ja yksinkertaisesti vain ryssinyt liian monia asioita. Jos oli yksi asia, minkä halusin elämässäni tehdä kunnolla, se oli äitiys. Ja siinä sitä nyt oltiin, aloittamassa vanhemmuutta surkeimmista mahdollisista lähtökohdista. Joutuisin tekemään hurjasti töitä, kantamaan kahden ihmisen vastuun, omistamaan seuraavat vuodet pelkästään lapseni hyväksi. Jos rakastaisin lastani enemmän kuin elämää, jos kertoisin sille joka ilta, että se oli parasta mitä minulle oli koskaan tapahtunut, jos päättäisin asettaa elämäntehtäväkseni äitiyden - olisiko se tarpeeksi?
Kun vihdoin pääsin bussipysäkille, kyyneleeni olivat kuivuneet. Tunnustin itselleni, että olivatpa asiat miten tahansa, en pystyisi tappamaan omaa lastani. Ehkä lapsi kiroaisi minut joku päivä syvimpään helvettiin siitä hyvästä, mutta vaihtoehtoja ei vain ollut. Kaikki ei aina mene niin kuin haluaisi. Se oli hyvä opetus, opetus joka lapsen olisikin syytä oppia jo nuorena. Eikä aina saanut kaikkea mitä halusi. Ei sekään huonompi opetus. Materia oli vain materiaa, mitä rahakaan oikeasti merkitsi? Ei raha itsessään tehnyt ketään onnelliseksi. Lapseni joutuisi oppimaan, että kaikki oli itse ansaittava. Tekisin kaikkeni, jotta lapseni olisi ylpeä siitä vähästä mitä sillä oli, silloin ei olisi tarvetta itkeä sen perään, mitä ei ollut.
Toimintasuunnitelma on valmiina ja se tuntuu hyvältä. Mutta oliko päätökseni oikein? Saati että oliko se helpompaa? Helppoa tuskin tulee mikään olemaan, eikä tilanteessa ehkä ollut oikeaa eikä väärää – kaikki ei aina ole niin mustavalkoista. Toivon lapselleni paljon sellaista, mitä se ei vain voi saada. Ehkä on vain hyvä, että me joudumme molemmat kohtaamaan elämän realiteetit ja päästämään irti lapsellisista unelmista, rakentamaan elämämme terveemmältä pohjalta. Kuolema on helppoa, eläminen on paljon vaikeampaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti