Eroahdistus

10kk ja 3vk. Iso tyttö. Osaa kontata, taputtaa käsiään, vilkuttaa, sanoa "äiti". Eikä pidä unohtaa, että suussakin on monta hammasta. Äidin iso tyttö, päiväkotilainen.

Pikkumuru tarrautui isänsä harteisiin kun kannoimme hänet päiväkodin ovesta sisään. Rintaani puristi ahdistus kun katselin dädin sylissä kurkkivan lapsosen sinisiä, viattomia silmiä, jotka uteliaana tutkivat ympäristöä. Teki mieleni kaapata mustiin jarrusukkahousuihin ja lilaan bodyyn puettu michelinmiehen morsian, ja karata jonnekin mistä kukaan ei voisi häntä koskaan minulta viedä. Sen sijaan kävelin päättäväisesti sisemmälle lasten leikkihuoneeseen ja hymyilin päiväkodin tädeille iloisesti.

Saimme tyttärellemme tarhapaikan reilun kolmen kilometrin päästä kodistamme. Seutumme kaikki muut päikkikset kun olivat täynnä niin meidät lykättiin siihen ainoaan, jossa oli vielä tilaa. Kyseessä on sisar-ryhmä, eli osa lapsista on kolmekin vuotta vanhempia kuin meidän neitimme. Samassa rakennuksessa on myös eka ja toka luokka viereisestä ala-asteesta. Koen tällaisen isompien lasten läsnäolon uhkaavaksi. Päiväkodin tilat eivät myöskään ole mitenkään järin isot, ottaen huomioon, että ryhmään tulee noin 20 lasta. Piha on jaettu ala-asteen kanssa, mutta pienten alue on sentään erikseen aidattu. Ja onneksi molemmat päiväkotitädit ovat erittäin mukavia.

Olen ensikertalainen äiti, ja jos sitä ei mistään muusta huomaa niin siitä, että haluan tehdä kaiken varmasti oikein ja ohjeen mukaan. Olimme jo kahdesti käyneet tutustumassa päiväkotiin etukäteen ennen oikeaa ekaa päikkispäivää, jotta paikka ja tarhatädit olisivat entuudestaan tuttuja. Sen lisäksi meillä oli tietysti porrastettu aloitus, eli ensimmäisenä päivänä lapsonen jäi vieraiden hoitoon vain puoleksi tunniksi, muuten olimme neljän tunnin setin yhdessä leikkimässä. Toisena päivänä neiti sai jo syödä hoidossa ja olimme pari tuntia poissa viiden tunnin päivästä, kotiin mentiin vielä nukkumaan. Kolmantena päivänä neiti oli lounaan, välipalan ja päiväunet päiväkodissa, kuuden tunnin päivän yhteensä. Torstai ja perjantai olivatkin sitten seitsemän tunnin päivät, kaikilla ruokailuilla ja ohjelmalla. Näin jälkikäteen en ole ihan varma olisiko porrastusta edes tarvittu, pikkuneiti ei nimittäin ollut missään vaiheessa moksiskaan kun vanhemmat lähtivät kälppimään. Tyttö jäi tyytyväisenä leikkimään uusilla leluilla eikä malttanut aina edes vilkuttaa, vaikka kuinka huutelin hänelle heipä hei.

Äidille kevyt aloitus oli kuitenkin tarpeen, olen nimittäin alkanut potea kammottavaa eroahdistusta. Tavallaan, ihan pikkuisen, olen myös huojentunut, että kokonaisten hoitopäivien aikana myös tyttären eroahdistus heräsi. Olisi loppupeleissä ollut ihan hirveää, jos lapsi ei olisi millään tavalla osoittanut välittävänsä, onko hän vanhempiensa kanssa vai ei. Tytöllä ei ole mitään radikaaleja eroahdistuksen oireita, hän ei ole esimerkiksi lakannut syömästä, nukkumasta tai nauramasta. Hän ei myöskään ole itkenyt edes toisena viikkonaan päikkiksessä vaan on positiivinen ja aktiivinen kaiket päivät (eli on hurmannut hoitajansa). Mutta kun haen hänet kotiin, lapsonen tarrautuu kaulaani kuin apinanpoikanen. Seuraavat kaksi tuntia mikään muu ei sitten kelpaakaan kuin syli. Huuto ja itku repeää jos yrität mennä edes vessaan ilman pikkumurua. Tyttö konttaa oven taakse paukuttamaan ja huutamaan kunnes pääsee taas syliin. Pikkuisen läheisyyden ja huomion tarve on aivan kuin kasaantunut koko päivän ja räjähtää käsiin sitten kun hän pääsee kotiin.

Pidän lapsemme hoitajista, tyttökin pitää heistä aivan selkeästi. M-täti on jo vanhempi konkari, joka on varma ja hyväntuulinen, kauhean leppoisa. S-täti taasen on aurinkoinen, nuori ja energinen, mutta myöskin asiansa osaava. Minulla ei siis ole mitään syytä olettaa, että lastani hoidettaisiin huonosti, vaan voin täysin luottaa päiväkotiin. Onkin jotenkin kauhean vaikea käsitellä lapseni eroahdistusta kun en voi laittaa sitä kenenkään muun syyksi. Lapsella ei ole huono olla päiväkodissa, mutta hänellä on huono olo, koska hän saa olla liian vähän vanhempiensa kanssa. Minä ja minun päätökseni ovat aiheuttaneet tämän. On tuskaista nähdä oman lapsensa ahdistus ja silti niin raskasta antaa hänelle kompensaationa niin paljon, kun tytön kanssa oleminen vie sitten jokaisen sekunin ensimmäisistä tunneista kotona pitkän työpäivän päälle.

Minulla on muutamia luonteenpiirteitä, joista en erityisemmin välitä. Yksi niistä on se, että olen erittäin kontrolloiva. Haluaisin aina pitää piuhat käsissä, päättää ja määrätä. Tämä koskee erityisesti tytärtäni. Minun oli todella vaikea ensimmäisenä tarhapäivänä katsoa vierestä kun lapsonen pääsi hiekkalaatikolle leikkimään. En ole vienyt häntä koskaan hiekkalaatikolle, ja mieleni olisi tehnyt kieltää se nytkin. Neiti oli onnesta soikeana huitoessaan lapiolla, kasatessaan S-tädin avustuksella hiekkakakkuja, ja ahmiessaan hiekkaan kaksin käsin pieneen kitaansa. Jouduin käyttämää kaiken tahdonvoimani, etten pysäyttänyt koko touhua (ja rehellisyyden nimissä, pysäytinkin lopulta ja vein tytön keinumaan - joka on omaksi puolustuksekseni pikkuisen lempihommaa). Hiekka voi olla ja on likaista. Kissat käyvät kusella hiekkalaatikoilla. Siitä voi saada matoja ja ties mitä loisia. Lapsen vatsalle ei tee hyvää parin desin hiekka-annos. Ja kun muksu oksensi tuntia myöhemmin teki mieleni sanoa "ja mitä tästä opimme?".

Minä olen oppinut sen, että nykyään muksun paska on hiekkapainotteista. Yritän töin ja tuskin hyväksyä sen, että joku muu päättää nyt lapseni kasvatuksesta, leikeistä, uusista kokemuksista, ruoasta sun muusta joka arkipäivä. Seitsemästä viiteen S-täti ja M-täti saavat päättää. 10/24 minulla ei ole valtaa. Voi luoja, lapseni on enää vain puoliksi minun.

En tiedä ahdistaako tämä teitä muita äitejä, mutta minulla on kauhea painajainen - entä jos lapsi alkaa pitää enemmän päiväkodin tädeistä kuin minusta? Heidän kanssaan hän kaiken kivan tekee, viettää kaikki päivät, oppii uudet asiat. Se olisi minun tehtäväni, minun oikeuteni, minun lapseni, minun, minun, minun. Mutta minä olen luovuttanut kaiken jollekulle toiselle. Annoin hänestä pois 50%. Hän tulee kotiin lähinnä  nukkumaan.

Tätä on minun eroahdistukseni, jatkuvaa epäilyä siitä, että teen väärin, olen hylännyt lapseni. Jatkuvaa tuskaa siitä, että en näe muksua tarpeeksi, en tee hänen kanssaan tarpeeksi, en anna hänelle tarpeeksi. Yritän tolkuttaa itselleni, että minun on pakko tehdä töitä, mutta miksi? Ei ole mitään tärkeämpää kuin oma lapsi, ja hän on nyt jonkun toisen - osittain.

Meille tarjottiin tänään toista päiväkotipaikkaa, kivenheiton päästä kodistamme (oikeasti, voisin parvekkeelta heittää kiven tarhan pihaan jossei välissä olisi yhtä kerrostaloa). Kun kävin katsastamassa paikan, lopullinen päätökseni ratkesi siihen, että päiväkodin täti-H sanoi: "Kaikkein rankinta on, kun nämä pienet kasvavat isommiksi ja lähtevät. Heistä tulee kuin omia lapsia, joista on niin vaikea luopua." Tämä pätee varmasti jokaiseen hyvään hoitotätiin, mutta minä en voinut sietää ajatusta, että joku muu ajattelisi minun lastani omanaan. Sen lisäksi, että olen kontrolloiva, olen myös omistushaluinen. MINUN! Jos ei mikään muu tässä maailmassa, niin vähintäänkin lasteni pitäisi olla täysin, kokonaan minun. Minä vuodatin verta ja hikeä, kärsin kaikki tuskat ja vaivat, jotta lapsi tähän maailmaan pääsi. Hän kuuluu vain minulle (en unohtanut isukkia, mutta...).

Pääkoppaani ei mahdu hyväksyntä siitä, että olen antanut lapseni toisten kasvatettavaksi. Silti se on ollut tietoinen päätös, tosin olosuhteiden pakottamana. Miettiessäni vaihtoehtoja hakiessani tytölle hoitopaikkaa, en pystynyt laittamaan häntä perhepäivähoitajalle, vaikka sehän olisi ollut paras valinta päiväkodin vaihtuvien hoitajien ja isojen ryhmien sijaan. Vain neljä lasta, vain yksi hoitaja. Mutten kyennyt siihen, koska pelkäsin, että tytön suhde hoitajaansa olisi silloin ollut yhtä intiimi kuin hänen omaan äitiinsä, minuun. Hänellä olisi yhtäkkiä ollut kakkosäiti. Ei perhana. Päiväkodissa sentään tätejä on useita, ehkei lapsi pääse niin hyvin leimautumaan. Välillä joudun pysähtymään ja hengittämään syvään päästäkseni eroon siitä itseinhon tulvahduksesta, joka minut valtaa, tajutessani miten itserakkaasti ajattelen. Luoja, miten minä voin laittaa omat pelkoni lapsen hyvinvoinnin edelle?

Epäröin koko ajan, että olisiko sittenkin pitänyt ottaa se kolmen vuoden hoitovapaa ja kasvattaa tytär ihan itse kun vieraiden käsiin lapsen laittaminen on näin vaikeaa. Jos olen rehellinen, tiedän, että pollani olisi hajonnut neljän seinän sisällä, maailmani pyöriessä vain lapsen ympärillä... Mutta silti, olisiko kuitenkin pitänyt uhrautua ja hoitaa äidin velvollisuus? Tyttöni on niin pieni! Alle 11kuukautta kun päästin hänet pois. Ei osaa edes vielä kävellä. Välillä tuntuu, että palan helvetissä koko kuolemanjälkeisen elämäni tästä hyvästä.

Samassa päiväkodissa tyttömme kanssa on aloittanut jo neljä muuta lapsosta, kaksi sisarusparia. (Jokaisen nimi alkaa E-kirjaimella! Viiden een kopla!) Kolmivuotias tyttö ja hänen kaksivuotias veljensä parkuivat raivon, epäuskon, paniikin ja uupumuksen itkua ensimmäisenä päivänään alusta loppuun. Raivostuttavaa kuunneltavaa, minun oli vaikea löytää sympatiaa heille. Miten vaikeaa se nyt voi olla aloittaa päiväkoti? Mutta sitten taas, tyttö oli ollut kotona, vain äidin kanssa, kolme vuotta. Onhan se aikamoinen mullistus siinä vaiheessa. Tyttö itki vielä seuraavankin päivän kun 2vee poika se sijaan tuntui jo tointuneen.

Vertailukohta jätti minut pohtimaan, että ehkäpä lapselle on kuitenkin helpompi aloittaa päiväkoti nuorempana. Mitä nuorempana, sen parempi, jottei kasva liian kiinni äitiinsä ja sitten kärsi niin pirun paljon enemmän kun joutuu eroon. Jossain vaiheessahan se on pakko, viimeistään eskarin aloittaessa. Uskon vakaasti, että päiväkoti tekee lapsesta huomattavasti sosiaalisemman ja sopeutuvaisemman kuin kotona äidin kanssa oleminen. Paremmat valmiudet hän varmasti saa lastentarhan opettajan ohjauksessa ja ammattilaislastenhoitajien käsittelyssä, kuin ensikertalaisen, tietämättömän äidin haparoivassa kotihoidossa. Varmasti. Vaikka suhde omiin vanhempiin voikin sitten jäädä kylmäksi ja etäiseksi. Ehkä. 

En osaa päättää olenko tehnyt oikein vai väärin, mutta tuntuu, ettei takaisinkaan ole enää paluuta. Kaksi viikkoa neitimme on ollut päiväkodissa ja minä paiskin edelleenkin vuorotyötä. Tienaan rahaa ja näen lasta pari tuntia aamulla tai pari tuntia illalla. Hankalien työaikojen takia olemme joutuneet puhaltamaan yhteen hiileen miehen kanssa tavallista enemmän ja meistä on paljastunut aika hyvä tiimi. Se on lähentänyt meitä, vaikka perheaikaa meillä onkin kovin vähän. Kolmistaan (+karvainen) olemme liian harvoin, minä kun teen melkein kaikki viikonloput töitä ja mies arkipäivät. Joskus mietin, että annamme lapselle väärän kuvan yhtenäisestä perheestä. (Välillä kun vaikuttaa siltä, että elämme miehen kanssa kaukosuhteessa saman katon alla.) Onneksi pikkuneiti on vielä niin pieni, ettei ymmärrä. Ja ehkä siinä vaiheessa kun neiti ymmärtää, minä vaihdan virastotyöaikoihin.

Työpaikan vaihto pyörii mielessäni, mutta ei ole ajankohtainen vielä, sillä saan sentään arkivapaita ihan mukavasti. Yritän pitää huolen, että otan joka viikko lapsen yhdeksi päiväksi kotiin kanssani. Tyttö on siis päiväkodissa vain neljä päivää viikossa, ja aina yhden päivän ihan vain äidin kanssa. Äiti tarvitsee sen, muuten hän ei kestäisi. Uskon sen tekevän ihan hyvää tytöllekin, ainakin niin kauan kunnes hän alkaa itkeä S-tädin ja M-tädin perään eikä halua enää kotiin. Toivon tosiaan, että edellä mainittu jää vain painajaisiini. Ovathan muutkin perheet, tai lähinnä äidit, selvinneet tästä - päiväkodista.

Working class mother

Oli kesäkuun ensimmäinen maanantai. Ulkona oli viileää, mutta taivas näytti lupaavan kirkkaalta, kun talutin pyöräni ulos varastosta. Tai no, ei se oikeastaan ollut minun pyöräni, vaan äitini vanha, nelivaihteinen, jalkajarruinen, keltainen ja ehkä jo hieman ruostunut tsygä, jonka isäni oli korjauttanut, jotta pääsisin kätevämmin töihin. Faktahan nimittäin oli, että minua odotti ensimmäinen työpäiväni vuoteen.

Kallistin pyörän hiukan kauemmas itsestäni voidakseni tarkastella sitä epäluuloisena. Minulla oli vuosien tauon jälkeen vaikeuksia muistaa kuinka moisen härpäkkeen selkään kuului nousta. Vähän samanlainen olo oli itse työnteosta. Toki taukoa oli huomattavasti vähemmän kuin pyöräilyyn, mutta en silti oikein tiennyt miten päin olisin. Vilkaisin kertaalleen taakseni, kohti neljännen kerroksen parveketta, ja haaveilin voivani palata takaisin yksinkertaiseen kotiäidin maailmaani.

Äikkärini oli kuitenkin päivälleen loppuun kulutettu, mieheni isyyskuukausi alkanut ja minun oli nyt otettava paikkani työtä tekevänä äitinä. Salaa odotin innolla paluuta työelämään. En jaksanut enää jatkuvaa vaipanvaihtoa, syöttämistä, nukuttamista, leikittämistä ja kotona junnaamista. Halusin päästä pakoon neljän seinän sisältä, keskelle ihmisvirtaa, uusiin tuuliin ja uusiin kuvioihin. Äitiys on ihanaa, mutta myös äärettömän ahdistavaa, koska sinulla ei ole mitään omaa niin kauan kuin olet kotona muksun kanssa. Niinpä käänsin kodille selkäni ja aloitin uran kirjakaupan myyjänä.

Nyt täytyy hetkeksi pysähtyä miettimään, että kuinka kamala, oikea hirviöäiti minä olen. Täysin kelvoton. Minähän jätin 8kk vanhan lapseni kotiin ja lähdin töihin! Äidin paikka on kotona, olemme oppineet sen totuuden jo taaperoina. Äidin tehtävä on hoitaa lasta, ja minä hylkäsin tuon velvollisuuden lähtemällä ansaitsemaan rahaa. Ehkäpä, jos olisin kiemurrellut tuskissani, itkenyt koko matkan, ja tihuttanut vähän duunissakin, olisin edes osittain saanut anteeksi itserakkaan ja epäsopivan valintani. Mutta se, että oikeastaan jo kaipasinkin jotain muuta elämääni, oli täysin sopimatonta.

Yhteiskunnassamme on vielä kovin syvälle juurtuneet käsitykset äitiydestä ja lapsen kasvattamisesta. On oletusarvo, että äiti omistaa itsensä vauvalle ja pitää uudesta roolistaan. Jos elämä olisi peli, tuoreella mammalla olisi kaksi tavoitetta; "täydellinen äiti" ja "täydellinen lapsi" statukset. Jos lapsi ei nuku, syö, kehity, kasva tms. täsmälleen viitekäyrien keskellä, tai ei opi kävelemään etuajassa, puhumaan lauseita vuoden ikäisenä, tai saa mitään muuta superbonusta, jolla kehua - olet huono äiti. Jos et jaksa, hoida, osaa, tiedä kaikkea täydellisesti ja et ole kaikkia muita parempi mamma (joka vielä näyttää hyvältä, karistaa raskauskilot kuukaudessa, pitää miehen onnellisena jne.) - olet huono äiti.

Mutta kukaan ei ole huonompi äiti, kuin se nainen, joka haluaa tehdä MUUTAKIN kuin olla äiti. It's all about the baby! Eihän mikään muu saa mennä lapsen edelle, tietenkään. Vauva on numero yksi, aamusta iltaa, 24/7. Jokainen oma toive ja tavoite elämässä on uhrattava lapsen tarpeille. Ja voi luoja miten omatuntoni soimaa minua! Ei heti ensimmäisenä päivänä, eikä vielä ensimmäisen viikon jälkeen, mutta sitten se alkoi - sisälleni ilmestyi pieni, musta aukko, joka on alkanut hiljalleen laajentua. Tunnen jatkuvaa painetta olla enemmän kotona, tehdä enemmän lapsen kanssa. Sellainen pieni paniikki on alkanut kyteä sisälläni - minä olen hylännyt tyttäreni!

Olen kasvanut sen verran vapaamielisessä ympäristössä, että tiedän, ettei siinä ole mitään väärää, että äiti haluaa ja tarvitsee muutakin kuin lapsen elämäänsä. Tiedän, että on täysin normaalia, että äiti käy töissä - ilman kahden vanhemman palkkatuloja suurin osa perheistä olisi nopeasti konkurssissa. Tiedän, tiedän, ja silti se musta aukko on alkanut vainota minua. Se on kuin kipeä monttu rintakehäni vasemmalla puolella, joka ei anna minun unohtaa kuinka hirmuisen pieni tyttäreni on, kuinka paljon hän tarvitsee minua, tai miten vähän minä annan hänelle.

Ja kuten voi tietysti olettaa, ei eroahdistusta ilmene vain minulla, vaan myös lapsella. Kun tulen kotiin, vastassa on ilahtunut hymy - mutta jos puolen tunnin sisällä saapumisesta katoan pienen silmistä hetkeksikään, alkaa hirveä huuto (taasko se jätti mut!). Jos lapsi on jo nukkumassa kun tulen iltavuorosta, ja sitten herää yöllä maidolle, minä en voi mennä sitä antamaan. Jos sen virheen teen, muksu tajuaa, että olen tullut kotiin, ja sitten on riiputtava äidin sylissä tunnin ajan hereillä, eikä voi mennä takaisin sänkyyn kun sitten se mamma taas lähtee, pakko pitää tiukasti kiinni ja väsymyksestä huolimatta kurkittava koko ajan, että onhan se vielä siinä.

Jos palataan takaisin siihen ensimmäiseen työpäivään, niin tottakai Murphyn laki osui kohdalleen - yksi työntekijä oli saikulla, oli mieletön ruuhka, kaikki mahdolliset kirjalähetykset ja ylimääräiset tehtävät pamahtivat päälle, edellisenä yönä en ollut jännitykseltä saanut nukuttua, joten aivotoiminta oli hataraa, eikä mikään vaan toiminut. Tuo ensimmäinen päivä oli aivan hirveä. Eikä sitä helpottanut se pyöräily, joka oli muuten ihan helvetillistä, kun kunto on päässyt romahtamaan niin, että jyrkät ylämäet oli pakko taluttaa, eikä suurinta vaihdetta voinut kuvitellakaan käyttävänsä. Alamäissä oli jarru pohjassa kun pelotti niin saatanasti, suorilla pätkillä tuli puuskutettua kuin olisi tuhatkiloinen laardiläjä juoksumatolla, ja se penkki, se paholaisen kidutusväline, se pureutui niin kivuliaasti takalistoon, että meinasi tippa tulla linssiin.

Kotiin päästyä jalkani olivat seisomatyön ja pyöräilyn jäljiltä hapoilla. Vaikka nostin marmoripylväät ylös tuntui siltä kuin joku olisi viillellyt jalkapohjiani tulisilla veitsenterillä. Kun makasin siinä kärvistelemässä, voihkien kaiken kamaluutta, mies totesi, että oletpa sä rapakunnossa, ja ei se nyt noin rankkaa voinut olla, älä esitä. Hyvä etten purskahtanut itkuun moisesta sympatian ja tuen osoituksesta. Päätin, että en helvetissä mene enää huomenna töihin, tämä loppui tähän! En ikinä enää halua töihin, piste. Tunsin itseni tyhmäksi, kykenemättömäksi, kaikin puolin surkeaksi ja ryömin sänkyyn masentuneena.

Vakaasta päätöksestäni huolimatta olen nyt ollut kuukauden ja puoli tunnollisesti töissä. Nousen aamuvuoroon kellonlyömällä neljältä aamulla, iltavuorossa sinnittelen varttia yli yhteentoista, ja olen kotona hieman ennen keskiyötä. Pyöräilen kotimatkan jo viisi minuuttia nopeammin kuin aikaisemmin, eikä ylämäkiä tarvitse enää taluttaa, ja alamäissä ei muuten jarrutella. Jalkoja kyllä särkee silloin tällöin, varsinkin jos on ollut pitkä työputki tai erityisen kiireistä. Rankan alun jälkeen olen silti hiljalleen alkanut sopeutua työssäkäymiseen. Mitä paremmin osaan uuden duunini, sitä kevyemmin kaikki tuntuisi luistavan.

Sen sijaan ikävään en ole sopeutunut vieläkään. Pikkuneitini täyttää tänään 10kk. Hänellä on jo yksi hammaskin suussa. Minun pikkumuruni. Ja kohta joudun laittamaan lapsen päiväkotiin. Isukin isyyskuukausi loppuu myös tänään. Onneksi hänellä on vielä kesäloma siihen perään, mutta silti, kolmen viikon päästä tyttären pitäisi mennä päikkikseen. Värähdän pelkästä ajatuksestakin, että joku vieras ihminen alkaa hoitamaan lastani. Sen vielä pystyn itselleni selittelemään, että isä on ihan yhtä hyvä hoitaja kuin äitikin - mutta että tarhatäti?

Neitimme ei päässyt mihinkään lähimmistä päiväkodeista, jotka olivat jo täynnä. Sen sijaan hän joutuu ala-asteen yhteydessä olevaan päikkikseen, jossa kanssahoidokit ovat iältään yhden ja neljän väliltä. Kauhean isoja! Ihmettelen miten tyttöni pärjää itseään kolme vuotta vanhempien kanssa. Vaikka yritän selittää itselleni, että päiväkoti on tärkeä sosialisoitumisen kanava ja oppimisen nopeuttaja, tunnen oloni ontoksi. Olen joutunut jo osittain päästämään lapsestani irti, antamaan suurimman vastuun hänestä isälleen. Nyt minun täytyy luopua hänestä vielä enemmän. Ihan perhanan vaikeaa.

Vaan eipä silti, en oikeastaan olisi valmis luopumaan työnteostakaan, nyt kun sen makuun olen päässyt. Ajatus siitä, että pitäisi palata takaisin kotiin ja siihen, että elämäni pyörii lapsen ympärillä, ei oikein houkuta. Vaikka toisinaan, kun on monta vapaapäivää peräkkäin, sitä huomaa niin sydäntäsärkevästi kuinka vähän ehdin nykyään olla pikkuneitini kanssa, että hetkellisen hulluuden puuskissa olen melkein soittanut pomolle ja irtisanoutunut. Kuten tänään, kun olemme pitkästä aikaa kahdestaan. Ei tämä nyt niin kamalaa sitten loppupeleissä olekaan, olla kotona.

Eli jos luet tätä, ukkokulta, paras alkaa kipittää takaisin kotiin ja vähän äkkiä, muuten täällä on pian yksi desperate housewife odottamassa!