Ota kuva, se kestää kauemmin

”Jätä kaikki murehtiminen meille. Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin nauttia raskaudestasi!” Näin tokaisi lääkärini hymyillen RV26 käynnin päätteeksi. Raskaus on ihmeellistä aikaa, taianomainen vaihe naisen elämässä. Puut ovat täynnä keijuja, tontut vilistävät takapihalla ja pilvenhattaroiden lomassa lentelee siivekkäitä hevosia. Joka aamu näen sateenkaaren taivaalla kun olen niin onnellinen.

Raskauteen liittyy aivan uskomaton määrä naisen psyykkistä manipulointia, jonka tarkoitus on uskotella, että kaikki on aivan ihanaa. Kärsittyäni ensimmäiset viisi kuukautta jatkuvasta pahoinvoinnista, oksennettuani kesken hampaidenpesun tai bussipysäkillä odottelun, halailtuani puuta kymmenen minuuttia yli 25asteen pakkasessa päästäkseni eroon heikotuksesta, ja nukahdettuani seisoville jaloille asiakkaan naaman eteen aamuruuhkassa, odotan yhä edelleen sitä maagisen ihanaa raskautta. Voisin uskoa, että valoa näkyy jo tunnelin päässä, ellei tämä hetkellinen ”en oksenna, en ole väsynyt, ei huippaa eikä itketä” tilani olisi vain tyyntä ennen myrskyä.

Pohdin usein, ovatko muut raskaana olevat naiset todella niin onnellisia ja elämänsä parhaimmassa loistossa, kuin minun oletetaan olevan? Vai näenkö heidät vaaleanpunaisten lasien läpi siinä missä minutkin nähdään? Ummetus ja ripuli, virtsausongelmat ja vuodot, turvotus ja närästys, kipeät rinnat ja tolkuton hikoileminen – nämä raskauden ihanat boonukset kun eivät yleensä näy ulospäin. Ihmettelen kuinka kukaan voisi tuntea itsensä upeaksi kärsiessään edellä mainituista vaivoista. Samalla vielä vatsa kasvaa kohti jättiläiskurpitsan mittoja, että yritäpä siinä leikata varpaankynsiä, ajella sääriä – saati trimmata muuta karvoitusta – ja löytää yllesi kauniita hepeneitä.

Silti kuulen jatkuvasti muiden naisten suusta, että: ”Sinähän oikein hehkut!” Joka ikinen saman sukupuolen edustaja vakuuttaa minulle, että heistä raskaana olevat naiset näyttävät kauniilta. Se pallovatsa on vain ihana asia, eikä siitä saa sanoa pahaa sanaa! En tiedä yrittävätkö he psyykata itseään vai minua, mutta kovasti nämä naiset uskovat sanoihinsa. ”Se on niin luonnollista, se on siunattu tila.” Evoluution lahja ihmisnaaraille; kyky kantaa omaa jälkeläistään omassa kropassaan. Ehkä on vain loogista, että me olemme myös kehittäneet kyvyn nähdä paisuneen keskivartalon kauneutena.

En tosin ole varma onko miehille siunaantunut samaa kykyä. Imartelevinta, mitä urokselta olen kuullut, herran nähdessä vatsani, on: ”No sehän on kasvanut.” Yleisempi on: ”Oletko lihonut?” Raskaana olevaa naista ei mielletä seksikkääksi. Miehille kyseinen tila on itse asiassa katseenkääntäjä – siis poispäin. Ihan sama kuinka kaunis olet, jos olet selkeästi raskaana, mies rastii ruudun mielessään pieneen laatikkoon näköhavaintonsa vieressä: ”Poissa käytöstä.” – ja katsoo muualle.

Naiset ovat ryhtyneet taistelemaan tätä ”raskaana olevat eivät ole seksikkäitä” mielikuvaa vastaan. Tästä todisteena ovat yhä enemmän yleistyvät raskauskuvat – ne alastonversiot. Vai sanoisimmeko sensuellit kuvat, kuten on ilmeisesti soveliaampaa. Viimeaikaisimpia julkkisesimerkkejä on mm. Miranda Kerr, huippumalli joka vastikää pullautti naisten päiväunelle, Orlando Bloomille, muksun. Nainen ei hävennyt poseerata ilman rihman kiertämää, nännit nöpöttäen, tukka seksikkäästi märäksi sliipattuna.

Kuinka suosittu tällainen kuva sitten on miesväen surffatessa internetin ihmeellisessä maailmassa virikkeitä hakiessa? Niin, kyllä, minä mietin kuinka paljon kuvaa käytetään itsetyydytykseen kuten mitä tahansa muuta alastonkuvaa. Jos tissit ja perse on esillä, mihin muuhunkaan käyttöön naisen kuva voisi netissä joutua? ”Mutta Mirandahan on siinä raskaana!” Hengähtää suivaantunut lukija. ”Sehän olisi hävytöntä väärinkäyttöä! Perverssiä!” Mutta eikö kuva ole otettu juuri sen takia, että naisen raskausvartaloa voisi ihailla? Ah, aivan, meidän tulee ihailla itse raskautta, eikä vartaloa.

Seksuaalisuus raskauden aikana on yhä edelleen jollain tapaa tabu ja liian intiimiä sekä yksityistä jaettavaksi. Odottavaa äitiä toki yritetään tukea ja rohkaista, muun muassa vauvasivustoilla ja neuvolassa: ”Raskaudessa ei ole mitään syytä pidättäytyä seksistä.  Ajattele millaista voimaa voit saada seksuaalisuudestasi! Suo itsellesi tämä nautinnon ja ilon lähde.” Silti mies, joka haluaisi löytää itselleen raskaana olevan petikumppanin, leimataan välittömästi iljettäväksi pervoksi. Siis että joku fantasioisi kantavasta naisesta? Hyi… Asia on aivan eri raskaana olevan seurustelusuhteessa, nimittäin oma mies saa himoita vaimokettaan ihan siinä missä ennenkin – hän on kuitenkin tulevan lapsen isä ja tämä on kaikki luonnollista. Vaan entäpä miten käy sinkkunaisen?

Lasta ei hankita yksin, sen saattavat aluilleen kaksi ihmistä ja kaksi ihmistä lasta odottavat. Tämä on yleismaailmallinen normi – jonka kyydistä minä olen valitettavasti tippunut. Sinkkunainen, joka on raskaana, joutuu yllättävän ongelman eteen. Saanko minä harrastaa seksiä ja kenen kanssa? Kun lapsen isä ei tule kyseeseen eikä mitään muutakaan vakituista kumppania ole maisemissa, niin miten käy sen ”suurta voimaa antavan seksuaalisuuden” hyödyntämisen?

”Sinulla oli treffit kolmen eri miehen kanssa saman viikon aikana? Mutta olet raskaana! Siis kolme! Miten ihmeessä, eihän se raskaana pitäisi niin mennä!” Yksikään nainen ei yhtäkkiä ymmärrä miten odottava äiti voi hurmata itselleen urhon, tai ainakaan useamman. ”Eihän se nyt ihan normaalia ole.” Ilmestyy äkkiä avomielisimmänkin neitokaisen kanssa jutellessa. Kannustava ilmapiiri muuttuu nopeasti yleiseksi suvaitsemattomuudeksi: ”Mitä lapsesikin sanoisi, jos saisi tietää?” Treffailu ja varsinkin seksin harrastaminen onkin pahasta, vaarallista ja miettisit nyt vähän mitä olet tekemässä.

Sinkkuäidille selviää nopeasti mitkä ovat nyky-yhteiskunnan mieltämät rajat odottavalle naiselle. Raskaana olevaa naista saa himoita yksi ainoa ihminen, se puoliso – ja puolison tulisi olla se lapsen biologinen isä. Nainen saa haluta seksiä, mutta hänen on oltava täysin uskollinen lapsen isälle – ketään muuta ei saa himoita raskauden aikana, koska seksi muiden kanssa ei olisi luonnollista ja sopivaa. Seuraa hakeva mies ei saa haluta viedä sänkyynsä raskaana olevaa naista, se olisi pervoa. Raskaana oleva nainen ei saisi elää villiä sinkkuelämää ja deittailla, selibatia on ainoa vaihtoehto jos lapsen isää ei ole saatavilla.

Ihmisten mielipiteet ovat perujaan yksiavioisen yhteiskunnan moraalikäsitteistä, ja ne puskevatkin alitajunnastamme, opastaen siinä mikä on oikein ja väärin. Ne ovat niin syvään juurtuneita oppeja siitä miten maailman pitäisi pyöriä, ettei suurin osa edes voi sille mitään, ettei hyväksy raskaana olevan sinkkuilua. Mielipiteet eivät ole enää niin jyrkkiä kun vauva on syntynyt ja kyseessä on yksinhuoltajaäiti, eli jos vain jaksan odottaa kolmisen kuukautta (ja sitten ainakin soveliaan puoli vuotta todistaakseni olevani hyvä äiti) ennen kuin etsin itselleni treffiseuraa, olen taas yhteisön hyvissä kirjoissa.

Mutta nauti ja iloitse odotusajastasi! On hurjan tärkeää lapselle, että äiti on onnellinen raskaudessaan. Äidin tunteet välittyvät vauvalle, joten ole iloinen! Jos raskaana ollessa nyt joutuu tekemään muutamia uhrauksia, niin ei se kuitenkaan kestä kuin 9 kuukautta, ja siitäkin on jäljellä enää yksi kolmasosa! Että voisitko nyt olla tyytyväinen?

Minulle vakuutetaan, että pian kaipaan tätä aikaa. Myöhemmin katselen taaksepäin haikeana ja haaveilen seuraavasta odotuksesta innolla. Yhdeksän kuukautta ei ole mitään! Ohi sujauksessa! Maagista aikaa! Sinun pitää osata arvostaa sitä. Kyllä kyllä, minä yritän arvostaa sitä. Ehkä otan upeasta ”pidä se selibatiassa” kropastani kuvan niin kuin Miranda Kerr teki. Koska raskaus on vain hetkellistä. Ota kuva, se kestää kauemmin.

Maailman paras isä

Kun aikanaan kävin edellisen siippani kanssa parisuhdeterapiassa, kyseli psykologi minulta niitä tavanomaisia juttuja – kuten mikä on suhde isääni. Totesin isäni olleen erinomainen, aina paikalla kun tarvitaan, rauhallinen ja luotettava. ”Sanoiko hän rakastavansa sinua?” Nauroin, että sellainen pohjoisen mies, kuin minun isänikin on, ei puhu eikä pussaa. ”Halasiko isäsi sinua usein, kun olit lapsi?” Jäin miettimään. Ei, eipä isi ollut kokoajan sulkemassa syliinsä ujoa, kömpelöä, epävarmaa, teini-ikäistä tyttöään.

Lopulta psykologi päätyi siihen, että kaikki suhdeongelmani johtuvat pohjimmiltaan siitä, että isäni ei ole halannut minua tarpeeksi. Tuomio särähti omaan korvaani pahasti, sillä olen aina itse kokenut, että minulla on ystäväpiirini paras isä. Tuntuu muutenkin hävyttömältä syyttää vanhempiaan siitä, millaisen sopan on itse saanut aikaiseksi henkilökohtaisessa elämässään. Ja jos tosiaan isääni on syyttäminen kykenemättömyydestäni pitää pitkäaikaista suhdetta kasassa, miten ihmeessä kukaan, jolla ei ole ollut niin loistava isukki kuin minulla, pystyy seurustelemaan päivääkään?

Mikä sitten on hyvä isä? Sain huomata, että aiheesta on tehty tieteellisiä tutkimuksia jo vuosikymmenien ajan. Törmäsin eräässä lehdessä artikkeliin, jossa esiteltiin näitä erinomaisia ”hyvä isä” –tutkimuksia tuloksineen. Niiden mukaan, jos isä ei ole läsnä ja jaa tasapuolisesti lapsenhoitoa äidin kanssa, lapsesta kasvaa epäsosiaalinen. Tämä läsnäolo ja hoivaaminen isän puolelta näkyy merkittävästi lapsen kehityksessä jo ensimmäisestä ikävuodesta alkaen. Jos vauvalle siunaantuu tällainen hyvä isä, niin lapsesta kehittyy huomattavasti älykkäämpi, itsenäisempi ja aloitekykyisempi. Jo yhdeksänvuotiaina nämä täydellisten isukkien kasvatit pärjäävät kaikissa testeissä huono-onnisempia paremmin.

Mietitäänpä siis hetki mitä on odotettavissa minun lapselleni, jolla ei ole hyvää tai huonoa isää, vaan olematon isä. Tutkimuksissa ei ollut vertailuryhmää, jossa isää ei olisi lainkaan. Pitäisikö minun siis olettaa, että täysin poissaoleva isä on se huonoin skenaario? Vai katoavatko isän tuomat vaikutukset – niin positiiviset kuin negatiivisetkin – kun koko hahmoa ei ole? Sen verran tutkimuksissa oli todettu, että ”kolmiperhe” (kaksi vanhempaa ja vauva) selviävät vähemmillä uniongelmilla ja koliikilla kuin ”kaksiperhe” (jossa lapsen hoitamisen suorittaa vain toinen vanhemmista).

Lapsi tarvitsee hyvän isän kehittyäkseen tasapainoiseksi yksilöksi ja saavuttaakseen täyden potentiaalinsa. Näin voisi yhteen vetää tutkimuksista. Ehkä tämä selittää miksi maailma on niin täynnä sekopäisiä ja henkisesti arpeutuneita ihmisiä. Surkeaa ajatella, että esimerkiksi kaikki sotaleskien pienokaiset ovat tuomittuja olemaan ikuisesti huono-osaisempia… Vai ovatko?

Katsoin tuossa eräs päivä tippa linssissä sen uusimman Star Trek elokuvan. Voi miten urheasti George Kirk uhrasi elämänsä pelastaakseen 800 ihmistä, mukaan luettuna vaimonsa ja juuri syntyvän poikansa. Siinäpä vasta todellakin hyvä ja kunnioitettava isukki (tätä tuomiota myös hoettiin pitkin koko leffan)! Mutta kun jäin vähän syvällisemmin miettimään niin oliko G. Kirk parempi kuin oma isäni? Hän oli poikansa elämässä alle kolme minuuttia, ei yhtään halausta, ei minkäänlaista läsnäoloa, eikä ainakaan vaipanvaihtoa.

Myönnetään, että James T. Kirk kasvoi leffan mukaan aikamoisen hulttioiseksi ja ongelmalliseksi nuorukaiseksi, mutta siitä ei kukaan syyttänyt isän puutetta. Tuntuu, että ”hyvän isän” määritelmä täyttyi tässä tapauksessa pelkästään mielikuvalla. Isäsi oli hieno mies, voit olla hänestä ylpeä. Sittenpä poika taisteli puolet elämästään ollakseen isänsä muiston arvoinen. Sekö siis riittää? Minun ei tarvitse kuin luoda lapselleni tarpeeksi uljas mielikuva ja käsitys siittäjästään ja avot! lapsi on pelastettu?

Päättelemmekö tästä, että sellainen tavallinen pulliainen, normaali isukki, ei vedä vertoja kuolleen miehen muistolle? On siinä kovat paineet vanhemmille! Saati sitten kun ajattelen omaa isääni. Lapsiaan yli kaiken rakastava, meitä treeneissä juoksuttanut, pulassa auttanut, sylissä kantanut ja kanssamme leikkinyt isukki, on pilannut tyttärensä yhtälailla, kuin joku pahoinpitelevä juoppo, joka hyväksikäyttää ja halveksuu mukuloitaan, toivoen ettei heitä olisi koskaan syntynytkään? Jos laitan samalle viivalle nämä kolme jamppaa – sen kuolleen hyvän isän (vai sanoisimmeko hyvän miehen, isänä kun ei kaveri ehtinyt olla), sen läsnä olevan, luotettavan isän, joka ei aina muista halata ja sanoa niitä kolmea taikasanaa, sekä sen pieksevän, välinpitämättömän pummi-isän – niin mielestäni on kuitenkin aika selkeää millainen se todellinen hyvä isä on.

Vaikka tässä pääsisimmekin yhteisymmärrykseen siitä hyvän isän määritelmästä, niin se ei paljoa omalla kohdallani helpota. Huono isä jättää lapsensa henkiseen hyvinvointiin aukon, jota yksilö pyrkii lopun elämäänsä täyttämään, mutta käykö näin myös lapselle, jolla ei ole isää? Osaako vauvani kaivata jotain, mitä sillä ei koskaan ole ollut? Jossain vaiheessa ymmärrys siitä, että minulla ei ole isää niin kuin naapurin Matiaksella ja parhaalla kaverillani Hennalla, varmasti tulee vastaan. Onko se kuitenkaan enää nyky-yhteiskunnassa niin outoa kun on uusioperheitä ja sateenkaariperheitä? Jos se on ongelma, niin kuinka ihmeessä minä korvaan sen puuttuvan isän tarpeen?

Sitten taas, vaikka lapsella olisi mittareiden mukaan aivan täydelliset vanhemmat, ei kenestäkään kasva täydellistä ihmistä. Meillä jokaisella on heikkoutemme ja niitä ei pelasta maailma paraskaan isä – vaikka kuinka olisi punaviittainen supermies, ekspertti vaipanvaihtaja ja luonnonlahja vauvan tuudittaja yhdessä paketissa. Olisiko lapsellani suurempi todennäköisyys kasvaa briljantiksi yksilöksi kaikilla herkuilla, jos sen isä olisi kuvioissa mukana – oletettavasti kyllä. Pitääkö minun pelätä, että vaikka mitä tekisin, lapsestani kasvaa epäsosiaalinen, tyhmemmän puoleinen ja kykenemätön vajakki – tuskinpa. Vaikka sitten niin kävisikin, ihan pelkästään isänpuutteen vuoksi, niin onpahan maailma sitten täynnä muita samanlaisia, joiden isät eivät kyenneet yltämään täydellisyyden standardiin.