Newbie

Niin makaa kuin petaa

En ole koskaan pitänyt sängyn petaamisesta. Unten valtakunta on ennen jäänyt totaalisotkuun joka aamu ylös noustessa. Jos siis suomalainen sananlasku pitää paikkansa, ja sänkyni on vertauskuva elämälleni, kaikki tuntuukin yhtäkkiä paljon loogisemmalta. Sängyssähän se kaikki on tapahtunut; kolmiodraamat, pettämiset, avioero ja uuden elämän synty.

Kun kaikki muu kaatui jäi jäljelle vain masussa kasvava bebé ja uskollinen koira (se ensimmäinen bebé). Monet olivat sitä mieltä, että nyt makaat niin kuin olet pedannut. Olisi kuitenkin kristillisen naiivia ajatella, että jokainen meistä saa sen mitä on ansainnut. Yleensä sitä saa mitä sattuu tulemaan, kohtalo kun jakelee kortteja pakasta jokseenkin omavaltaisesti.

Oli miten oli, ryhdyin petaamaan sänkyäni - ainakin jokatoinen aamu. Jos sillä vaikka olisi jotain merkitystä. Täysin odottamatta tuuli kääntyikin bebén astuttua maailmaan 41tunnin synnyttämisen jälkeen. Ehkä kärsimykseni kompensoi syntejäni. Kenties kaikella on merkityksensä ja elämäni on jokin suuri opetus, jonka valkopartainen herra pilvenhattaralla on minulle suunnitellut.

Hetkellisesti vaikutti siltä, että kaikki kääntyisi parhain päin, sillä muutin lapsen isän kanssa yhteen ja rakastuin. Lakkasin petaamasta petiä. Parisuhteen myötä sänky oli taas näyttämönä ensin intohimolle, sitten sen puutteelle ja lopulta toispuoleiselle kylmyydelle. Ei pitäis nuolaista ennen kuin tipahtaa - eikä ainakaan lakata asettelemasta lakanoita paikoilleen.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Maailman paras isä

Kun aikanaan kävin edellisen siippani kanssa parisuhdeterapiassa, kyseli psykologi minulta niitä tavanomaisia juttuja – kuten mikä on suhde isääni. Totesin isäni olleen erinomainen, aina paikalla kun tarvitaan, rauhallinen ja luotettava. ”Sanoiko hän rakastavansa sinua?” Nauroin, että sellainen pohjoisen mies, kuin minun isänikin on, ei puhu eikä pussaa. ”Halasiko isäsi sinua usein, kun olit lapsi?” Jäin miettimään. Ei, eipä isi ollut kokoajan sulkemassa syliinsä ujoa, kömpelöä, epävarmaa, teini-ikäistä tyttöään.

Lopulta psykologi päätyi siihen, että kaikki suhdeongelmani johtuvat pohjimmiltaan siitä, että isäni ei ole halannut minua tarpeeksi. Tuomio särähti omaan korvaani pahasti, sillä olen aina itse kokenut, että minulla on ystäväpiirini paras isä. Tuntuu muutenkin hävyttömältä syyttää vanhempiaan siitä, millaisen sopan on itse saanut aikaiseksi henkilökohtaisessa elämässään. Ja jos tosiaan isääni on syyttäminen kykenemättömyydestäni pitää pitkäaikaista suhdetta kasassa, miten ihmeessä kukaan, jolla ei ole ollut niin loistava isukki kuin minulla, pystyy seurustelemaan päivääkään?

Mikä sitten on hyvä isä? Sain huomata, että aiheesta on tehty tieteellisiä tutkimuksia jo vuosikymmenien ajan. Törmäsin eräässä lehdessä artikkeliin, jossa esiteltiin näitä erinomaisia ”hyvä isä” –tutkimuksia tuloksineen. Niiden mukaan, jos isä ei ole läsnä ja jaa tasapuolisesti lapsenhoitoa äidin kanssa, lapsesta kasvaa epäsosiaalinen. Tämä läsnäolo ja hoivaaminen isän puolelta näkyy merkittävästi lapsen kehityksessä jo ensimmäisestä ikävuodesta alkaen. Jos vauvalle siunaantuu tällainen hyvä isä, niin lapsesta kehittyy huomattavasti älykkäämpi, itsenäisempi ja aloitekykyisempi. Jo yhdeksänvuotiaina nämä täydellisten isukkien kasvatit pärjäävät kaikissa testeissä huono-onnisempia paremmin.

Mietitäänpä siis hetki mitä on odotettavissa minun lapselleni, jolla ei ole hyvää tai huonoa isää, vaan olematon isä. Tutkimuksissa ei ollut vertailuryhmää, jossa isää ei olisi lainkaan. Pitäisikö minun siis olettaa, että täysin poissaoleva isä on se huonoin skenaario? Vai katoavatko isän tuomat vaikutukset – niin positiiviset kuin negatiivisetkin – kun koko hahmoa ei ole? Sen verran tutkimuksissa oli todettu, että ”kolmiperhe” (kaksi vanhempaa ja vauva) selviävät vähemmillä uniongelmilla ja koliikilla kuin ”kaksiperhe” (jossa lapsen hoitamisen suorittaa vain toinen vanhemmista).

Lapsi tarvitsee hyvän isän kehittyäkseen tasapainoiseksi yksilöksi ja saavuttaakseen täyden potentiaalinsa. Näin voisi yhteen vetää tutkimuksista. Ehkä tämä selittää miksi maailma on niin täynnä sekopäisiä ja henkisesti arpeutuneita ihmisiä. Surkeaa ajatella, että esimerkiksi kaikki sotaleskien pienokaiset ovat tuomittuja olemaan ikuisesti huono-osaisempia… Vai ovatko?

Katsoin tuossa eräs päivä tippa linssissä sen uusimman Star Trek elokuvan. Voi miten urheasti George Kirk uhrasi elämänsä pelastaakseen 800 ihmistä, mukaan luettuna vaimonsa ja juuri syntyvän poikansa. Siinäpä vasta todellakin hyvä ja kunnioitettava isukki (tätä tuomiota myös hoettiin pitkin koko leffan)! Mutta kun jäin vähän syvällisemmin miettimään niin oliko G. Kirk parempi kuin oma isäni? Hän oli poikansa elämässä alle kolme minuuttia, ei yhtään halausta, ei minkäänlaista läsnäoloa, eikä ainakaan vaipanvaihtoa.

Myönnetään, että James T. Kirk kasvoi leffan mukaan aikamoisen hulttioiseksi ja ongelmalliseksi nuorukaiseksi, mutta siitä ei kukaan syyttänyt isän puutetta. Tuntuu, että ”hyvän isän” määritelmä täyttyi tässä tapauksessa pelkästään mielikuvalla. Isäsi oli hieno mies, voit olla hänestä ylpeä. Sittenpä poika taisteli puolet elämästään ollakseen isänsä muiston arvoinen. Sekö siis riittää? Minun ei tarvitse kuin luoda lapselleni tarpeeksi uljas mielikuva ja käsitys siittäjästään ja avot! lapsi on pelastettu?

Päättelemmekö tästä, että sellainen tavallinen pulliainen, normaali isukki, ei vedä vertoja kuolleen miehen muistolle? On siinä kovat paineet vanhemmille! Saati sitten kun ajattelen omaa isääni. Lapsiaan yli kaiken rakastava, meitä treeneissä juoksuttanut, pulassa auttanut, sylissä kantanut ja kanssamme leikkinyt isukki, on pilannut tyttärensä yhtälailla, kuin joku pahoinpitelevä juoppo, joka hyväksikäyttää ja halveksuu mukuloitaan, toivoen ettei heitä olisi koskaan syntynytkään? Jos laitan samalle viivalle nämä kolme jamppaa – sen kuolleen hyvän isän (vai sanoisimmeko hyvän miehen, isänä kun ei kaveri ehtinyt olla), sen läsnä olevan, luotettavan isän, joka ei aina muista halata ja sanoa niitä kolmea taikasanaa, sekä sen pieksevän, välinpitämättömän pummi-isän – niin mielestäni on kuitenkin aika selkeää millainen se todellinen hyvä isä on.

Vaikka tässä pääsisimmekin yhteisymmärrykseen siitä hyvän isän määritelmästä, niin se ei paljoa omalla kohdallani helpota. Huono isä jättää lapsensa henkiseen hyvinvointiin aukon, jota yksilö pyrkii lopun elämäänsä täyttämään, mutta käykö näin myös lapselle, jolla ei ole isää? Osaako vauvani kaivata jotain, mitä sillä ei koskaan ole ollut? Jossain vaiheessa ymmärrys siitä, että minulla ei ole isää niin kuin naapurin Matiaksella ja parhaalla kaverillani Hennalla, varmasti tulee vastaan. Onko se kuitenkaan enää nyky-yhteiskunnassa niin outoa kun on uusioperheitä ja sateenkaariperheitä? Jos se on ongelma, niin kuinka ihmeessä minä korvaan sen puuttuvan isän tarpeen?

Sitten taas, vaikka lapsella olisi mittareiden mukaan aivan täydelliset vanhemmat, ei kenestäkään kasva täydellistä ihmistä. Meillä jokaisella on heikkoutemme ja niitä ei pelasta maailma paraskaan isä – vaikka kuinka olisi punaviittainen supermies, ekspertti vaipanvaihtaja ja luonnonlahja vauvan tuudittaja yhdessä paketissa. Olisiko lapsellani suurempi todennäköisyys kasvaa briljantiksi yksilöksi kaikilla herkuilla, jos sen isä olisi kuvioissa mukana – oletettavasti kyllä. Pitääkö minun pelätä, että vaikka mitä tekisin, lapsestani kasvaa epäsosiaalinen, tyhmemmän puoleinen ja kykenemätön vajakki – tuskinpa. Vaikka sitten niin kävisikin, ihan pelkästään isänpuutteen vuoksi, niin onpahan maailma sitten täynnä muita samanlaisia, joiden isät eivät kyenneet yltämään täydellisyyden standardiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti