I have a dream

Painajainen. Olin synnyttämässä. Kipu säkenöi vatsassani kuin sisälleni olisi tungettu kasa hehkuvia hiiliä. Minua ravisteli taas yksi supistus. Joku olisi voinut yhtä hyvin seivästää minut keihäällä ja kaataa samalla päälleni kiehuvaa vettä. 

Miten minä olin taas raskaana? Oliko se taas sen paskiaisen, eksäni muksu? Ei helvetti, en halunnut toista lasta sen kusipään kanssa. Mietin, että minun olisi pakko antaa vauva pois, adoptioon. Miten minä muka pärjäisin kahden mukulan yksinhuoltajana?

Ajatukset katkesivat kun taas uusi kivun aalto hyökyi ylitseni ja kätilö käski minun ponnistaa. H-hetki oli saapunut. Kivun, veren ja parin vihaisen huudahduksen myötä maailmaan syntyi uusi lapsi. Tyttö. Ehdin juuri nähdä, että pienellä oli paksu tukko ruskeaa tukkaa päässään, kun toinen kasvottomista kätilöistä kääri muksun liinoihin ja alkoi kantaa tytärtäni pois.

Hätäännyin. "Odota! Mihin sinä viet sitä?" Kätilö käveli hämärästä huoneesta pimeään käytävää. Ei helvetti. Luokseni jäänyt nainen tarttui minua harteista kun yritin nousta. "Halusit antaa sen adoptioon." Aloin kirkua ja riuhtoa itseäni vapaaksi. Tajusin, etten enää koskaan näkisi tuota pienokaista, jos en tekisi jotain, ja helvetin äkkiä. "En minä tarkoittanut sitä! En sanonut sitä! Anna minun lapseni takaisin!"

Painimme hetken, tunsin oloni veltoksi ja heikoksi, mutta raivolla riehuin itseni irti kasvottoman naisen käsistä. Löin häntä. Kahdesti. Sitten tipuin sängystä. Olin yksin huoneessa. Ne olivat vieneet lapseni. Ei helvetti. Minuun sattui, tunsin kuinka veri valui reisiäni pitkin. Sattui niin hemmetisti. Mutta ainoa mitä pystyin ajattelemaan oli lapseni. Minun lapseni.

Raahauduin lattialla kohti ovea ja jätin verivanan jälkeeni. Pääsin oviaukolle ja kivusta huolimatta kiskoin itseni seisomaan. Käytävä oli sysimusta. Ne olivat menneet vasemmalle. Minua pelotti ja sattui. "Tuo se takaisin! Minä en antanut sitä pois! En sanonut sitä! Se on minun!" Kukaan ei vastannut huutooni, ei edes kaiku.

Nojasin seinään ja otin askeleen kerrallaan tuijottaen tiukasti eteenpäin, pimeyteen. Käteni maalasivat veristä vanaa seinälle edetessäni synkässä käytävässä, jonka seinät kaartuivat ahdistavasti ylleni. Jalat painoivat tonnin, kuin ne olisi tehty lyijystä. Huusin koko ajan. "Tuo se takaisin! Jumalauta, se on minun lapseni!" 

Oli pakko päästä lapsen luokse. Miten olin voinut edes ajatella, että annan sen pois? En ikinä. Mutta olin ajatellut sitä. Kylmä kauhu kouraisi sisintäni. Entä jos ansaitsin tämän? Minä olin pilannut kaiken. Olin epäröinyt. Olin surkea äiti. Niin kamala äiti, että eivät ne enää antaisi sitä takaisin. Yhtään virhettä ei saa tehdä, ei yhtään! Tai ne vievät lapsen pois. Huusin paniikissa: "Antakaa se takaisin! Se on minun lapseni!"

Yhtäkkiä edessä oli seinä, umpikuja, mutta myös ovi. Tiesin, että se oli oikea paikka! Tänne kaikki vastasyntyneet tuotiin syntymän jälkeen. Pieniin, muovisiin sairaalan kehtosänkyihin. Niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Syöksyin ovesta sisään. Minun lastani ei kukaan vie! Oli hämärää ja joka puolella oli nukkuvia vauvoja, eri kokoisissa ja mallisissa kehdoissaan. Ei yhtään kätilöitä.

Kompuroin kehdolta toiselle ja hiljalleen tajusin, että vauvoilla oli kaikilla ruskeat hiukset. Paniikkini alkoi kuohua yli äyräiden kun syöksähtelin katsomassa lasta toisensa jälkeen. Ei helvetti. Kaikilla ruskeat hiukset. Eikä yksikään näyttänyt minulta. Minkä näköinen se oli ollut? En muistanut. Lapsi vietiin pois niin äkkiä. Kauhu ja epätoivo yltyivät sisälläni. Sydämeeni sattui enemmän kuin kroppaani, vaikka liukastelin omiin, verisiin jalanjälkiini. Minä en tunnistanut omaa lastani. Kuka se oli? Ei kukaan näistä. Pakko olla!

Aloin höpöttää ääneen kuin hullu. "Minä saan sen takaisin jos vain tunnistan sen! Jos en tunnista ne vievät sen pois, pois huonolta äidiltä. Äiti tunnistaa lapsensa. En kelpaa äidiksi. Missä se on? Missä se on!!!"

Havahduin kuin piiskalla lyötynä hereille unestani. Tyttöni oli alkanut itkeä. Se oikea, kohta kaksivuotias tyttöni. Tajusin olevani sängyssä, kotona, ja veressä. Ei helvetti. Kuukautiset olivat alkaneet, vatsaan sattui niin perhanasti. Pikkumuruni parahti uudestaan, kuulosti hätääntyneeltä. Olin ylös sängystä niin nopeasti, että tasapaino petti ja kaaduin päin vaatekaappia. Se ei hidastanut tahtia vaan rymistelin itkevän lapsen luokse ovet paukkuen.

 Tyttö rauhoittui heti syliini päästyään ja vähän aikaa muksua tuuditeltuani aloin itsekin rauhoittua. Pikku blondi, sinisilmäinen nöpönenä. Tunnistin oman kultani jo pelkästä tuoksusta. Tiesin tarkalleen miten takatukka pyörtyi kiharoille ja päälaella kasvoi hiuksia tuskin lainkaan. Natiaisen kaikki kymmenet eri itkut olivat tuttuja, tunnistin niistä mitä hän halusi, mikä oli hätänä milloinkin. Minun lapseni.

Painajaisen jättämä, kouristava ahdistus alkoi hälvetä ja sen korvasivat tavallisen elämän huolet. Peittelin kullannupun vuoteeseen ja sipsutin sitten varpaillani keittiö-olohuone-makuuhuoneeni lavuaarille huitaisemaan buranaa naamaan. Ensin kipu, sitten sotku.

Seistessäni kolmelta aamuyöllä kuumassa suihkussa, jäin podiskelemaan miten paljon elämäni oli muuttunut. Ennen päiväni olivat täytenään untuvaisia haavekuvia ja toiveita, mutta nykyään yritän vain selvitä arjesta tunti kerrallaan, joskus viisi miinuuttiakin tuntuu kovalta tavoitteelta. Kun olin nuori, joskus kymmenisen vuotta sitten, kulutin aikani suhertamalla tulevan kartanoni pohjapiirrosta ruutupaperille, listaamalla vihkoon kuuden lapseni nimivaihtoehtoja, lauleskellen samalla riipaisevasta rakkaudesta kertovia lauluja.

Elin niin paljon unelmissani, että yhdeksäntoistakesäisenä otin itselleni kanji tatuoinnin (sen ensimmäisen tatskan), yumen, joka tarkoittaa unta tai unelmaa. Halusin aina muistaa, että minun tavoitteeni oli tehdä unelmistani totta, elää unelmiani elämässäni, eikä vain päässäni. Olin vakuuttunut, että joku päivä saisin kaiken sen, mitä pienessä mielessäni fantasioin.

Tuntuu jotenkin ironiselta, että juuri yume on ainoa tatuoinneistani, joka on levähtänyt oikein kunnolla, mennyt pilalle. Sitä ei pysty enää lukemaan, se on vain mustaa suttua kalpealla ihollani ilman mitään merkitystä, aivan kuten haaveeni. Rapistunut, haalistunut ja epämääräinen suttu. Olen kohta 30 vuotta elänyt sortuvissa pilvilinnoissani, ja viisi tärkeintä unelmaani ovat kaikki menneet vituiksi.

En tiedä mitä muiden ihmisten tavoitteet ovat elämässä, mutta minun ovat kiteytyneet rakkauteen, perheeseen, kotiin, uraan ja itseeni. Tässä järjestyksessä. Tuijotin kylpyhuoneen seinää lasisen suihkuoven läpi mitään näkemättä ja kuuma vesi höyrysi ympärilläni. Kuinka kaikki meni näin vituiksi?


Minulla oli unelma RAKKAUDESTA
Olen ollut viidesti elämässäni oikein kunnolla rakastunut. Ensimmäinen rakkauteni vei minut kihloihin asti, mutta loppupeleissä minun ei koskaan olisi pitänyt sanoa kyllä, en ollut valmis 18-kesäisenä sitoutumaan yhteen ihmiseen. Seuraava rakkauteni iski kuin salama taivaalta ja puolessatoista vuodessa olin naimisissa. Elämäni onnellisin päivä. Siitä sitten mentiinkin alamäkeä 5 vuotta enemmän tai vitusti enemmän onnettomana. Tähän väliin mahtui myös kaksi epätoivoista rakastumista miehiin, joita en sitten lopulta koskaan saanut, vaan he valitsivat jonkun toisen.

Viimeisin rakkauteni oli kuitenkin se kaikkein katkerin. Neljästi olin rakastunut ennenkin, mutten koskaan tällä tavalla. Tiesin heti alkuunsa, että mies oli minulle väärä eikä todennäköisesti tekisi minua koskaan onnelliseksi. Tämä oli kuitenkin sivuseikka, sillä ensimmäisen kerran rakastuin siihen kuuluisaan "sokeaan rakkauteen". Olisin tehnyt mitä tahansa, siedin mitä tahansa paskaa, tarvitsin häntä epätoivoisesti ja olin valmis olemaan koko lopun elämäni tämän miehen kanssa.

Niin, puhun muksuni isästä, mulkku eksästäni, jonka voisin kivittää torilla kansan hurratessa. Kyllä, olen ihan vitun katkera. Voitte tunkea naamaani karman lakia niin paljon kuin haluatte, mutta en mielestäni ole ansainnut sitä, miten tämä rakastuminen tuhosi itsetuntoni ja rusensi sydämeni surkastuneeksi rusinaksi. Kun kerrankin olin valmis joka sortin kompromissiin, antamaan kaikkeni, rakastamaan virheistä huolimatta, niin eihän se vastapuoli tietenkään tuntenut samoin.

Mikään ei syö sielua niin kuin rakkaus, joka ei saa vastakaikua. Paitsi ehkä tämä, kun rakkauteen vastataan halveksunnalla, manipulaatiolla ja alistamisella. Ja sitä sitten syö siitä kädestä sitä mitä tarjotaan. Kun rakastamasi ihminen antaa ymmärtää, että sinä olet virheellinen, kelpaamaton, ruma, samantekevä, huono, toisarvoinen ja tyhmä, kummasti sitä alkaa uskomaan. 

Eron jälkeen minua ovat ahdistaneet uusien ihmisten ja jopa vanhojen tuttujen tapaamiset. Alitajuisesti minulla on sellainen olo, että kaikki katsovat minua arvostellen, kuin jokainen lause, jonka suustani päästän, olisi idiotismia, enkä enää kelpaa kuten ennen. Koska jos en kelpaa miehelle, jota rakastan koko sydämestäni, miksi kukaan muukaan arvostaisi minua pätkän vertaa.

Samalla menetin kaupan päällisiksi uskoni rakkauteen. Roska paskaa. Kuinka monta kertaa mies on vannonut minulle ikuista rakkautta? Kuinka monesti olen ollut se pässi, jota on vedetty narussa? Saman katon alle, sormusta sormeen ja sitten ryhdytään kohtelemaan kuin likaista rättiä, pihtaamaan seksissä ja viettämään kaikki aika jonkin/jonkun muun parissa. Eikös kolmas kerta toden sano? No kolmesti se on nyt nähty. Yksikään mies ei jaksa rakastaa minua enää kun tuntee todellisen luonteeni. 

Tiedoksesi sydän, kädessäni on haulikko ja ammun sinut hevonvittuun siitä keuhkojeni kulmilta norkoilemasta, jos vielä kerrankin raahaat pääni pölkylle ja annat jonkun kyrpänaaman talloa minut maan rakoon "rakkaudellaan". Kannatan tätä nykyä intialaista, järjestettyä avioliittoa. Joku rikas, ansioitunut mies maksamaan viulut, siittämään muksut ja kusettamaan koirat sateella. Kuulostaa helvetin hyvältä. Ja ennen kuin se löytyy niin yksi pukki paukuttelemaan pilluni puuduksiin, kiitos. 


Minulla oli unelma KODISTA
Ennen kuin voin tosissani edes päiväunelmoida tyydyttävästä rynkytyksestä pitäisi varmaan asua jossain muualla, kuin vanhempiensa luona. Kohta kolmekymmentä ja täällä sitä ollaan, isin ja äidin nurkissa. Ennen unelmoin siitä vähintään viiden makuuhuoneen tornillisesta kartanosta, nyt olisi vain niin helvetin kiva, jos saisi edes jonkun 50 neliön kämpän, joka maksaisi alle 800 euroa kuussa.

Aloitin asunnon hakemisen viime vuoden marraskuussa. Olin aika varma, että pääsisin muuttamaan tammikuun loppuun mennessä, joten sovimme eksän kanssa, että hän sietäisi naamaani siihen asti, vaikka pelkkä läsnäoloni oli tässä vaiheessa hänelle riesa. No, puolessa välissä tammikuuta minulla ei edelleenkään ollut kämppää, en ollut saanut yhden ainutta tarjousta, vaikka olin hakenut sellaistakin paskaa, jota en halunnut. Eksällä tuli myös mitta täyteen ja hän potkaisi minut ja kakrun ulos, otti itselleen mieluisamman kämppiksen, niin että sain yhden päivän aikaa pakata ja painua vittuun.

Ainoa vaihtoehto oli mennä maitojunalla kotiin. Pentu sai vierashuoneen, minä sen yhteydessä olevan avokeittiö-olohuoneen. Kaikki kamat ängettiin tungettiin kahteen huoneeseen. Olemme kohta puoli vuotta eläneet pahvilaatikoista noissa kahdessa huoneessa. Sitä kuvittelisi, että yhäriksi äkillisesti joutunut muija, jolla on puolitoistavuotias lapsi, olisi kämpänhakijoiden kärkipäässä. Väärin. En asu kadulla, olisi pitänyt ilmoittaa itseni "osoitteettomaksi", mutta hmm... mitäs viranomaiset tykkäisivät kasvatuskyvystäni jos sanoisin olevani koditon? Ja hei, minullahan on työpaikka! Toisin sanottuna, koska en elä työkkärin, sossun, jonkun liiton tai valtion kustantamana, minulla pitäisi olla varaa maksaa 800-900 euron vuokra, eli hommata se yksityiseltä, mutta heidän mielestään taas olen liian köyhä ja epäluotettava.

Odotin kuukauden, kaksi, kolme, puoli vuotta. Tiedättekö miten arvottomaksi voi ihminen itsensä tuntea. Tungin hakemusta joka suuntaan, eikä kukaan katsonut minun kelpaavan, en ollut niin hyvätuloinen, että minut olisi otettu vuokralle, tai niin surkeassa jamassa, että kelpaisin almulistalle. Olen harvoin tuntenut itseni niin virheelliseksi. Vaikka yritin kuinka helvetisti en onnistunut tarjoamaan lapselleni edes omaa kotia. Apua ei tullut mistään, tarjouksia ei tullut mistään. Meni toukokuulle asti, ennen kuin sain ensimmäisen puhelinsoiton, että otanko 900euron kaksion? Eikä siihenkään ollut varaa. 

Jos joku tarjoaisi minulle 30 000 euroa myisin itseni sekuntiakaan epäröimättä. Haarat auki ja silmät kiinni. Mutta valitettavasti se vaihtoehto on melkein yhtä epätodennäköinen, kuin että saisin säästettyä rahat lainaa varten. Koska olisihan se nyt helvetti järkevämpää ostaa oma kämppä ja maksaa lainaa/vastinetta 600-700e/kk kuin jotain tonnin vuokraa ja elää kädestä suuhun. Sellaisella vuokralla saisin todennäköisesti alkaa käymään ruokajonossakin - jossa ei muuten edes aina riitä ruokaa kaikille hakijoille. Vaan ei anna pankkikaan lainaa, joten tässä sitä edelleen ollaan, vanhempien nurkissa, asunnottomana. Kartanoita olen lakannut piirtelemästä.


Minulla oli unelma PERHEESTÄ
Suurperheen äiti. Se oli mielessäni aina niin selkeä haave. Monen monta, täydellistä lasta. Kirkkainpana kaikesta, oli unelma omasta tyttärestä. Millainen hän olisi, ruskeatukkainen ja minun näköinen, tosi cool ja tottelevainen. Kristus sentään. Elämä opettaa. 

Mikä on vaistomainen reaktiosi siihen, jos joku lyö sinua? Kuvittele tilanne, jossa hääräilet keittiössä hyväntuulisena, on ollut ihan normaali päivä, ja sitten joku kävelee luoksesi, ihan neutraalisti, katsot häneen luottavaisena ja hymyilet – ja hän lyö sinua äkkiarvaamatta oikein olan takaa. Minun vaistomainen reaktioni on kylmä raivo – ja halu lyödä takaisin. Eikä tilanne muutu yhtään vaikka kyseessä olisi puolitoistavuotias lapsi.

Kun tyttäreni on väsynyt, nälkäinen tai erityisen hype tilassa, hän saattaa juosta luokseni, kiivetä sohvalle, minä ojennan käteni kohti, koska luulen hänen olevan tulossa syliini, ja tyttö sujahtaakin käsivarsien väliin, mutta vain mäjäyttääkseen minua kasvoille. Saatamme leikkiä yhdessä, hän on sylissäni ja pusuttelemme, kikatamme, ja yhtäkkiä hän vain päättää alkaa hakkaamaan kasvojani kaikin voimin. Hänen silmissään on yhtäkkiä sellainen määrätietoinen kiilto, lapsi tietää tarkalleen mitä tekee, ja hän lyö minua niin lujaa kuin pystyy. Miksi?
 
On niin helvetin vaikeaa välillä ymmärtää mitä kaikkea äitinä joutuu sietämään, vain siksi että nyt vaan pitää, kun on äiti. Hoen itselleni lähes taukoamatta, että tämä on taas väliaikaista, sellainen vaihe. Nyt on tämä "saako toisia lyödä vaihe", älä lyö takaisin tai mukula oppii, että saa. Nyt on tämä "sinä sanot ei ja minä kiljun lattialla vartin vaihe" ja älä menetä malttiasi tai lapsi oppii, että asiat ratkotaan huutamalla."Korvatulehduskierre-vaihe". "En suostu nukkumaan vaihe". Kuinka monta vaihdetta tässä kärryssä on?

Uurastettuani päivän töissä saadakseni lapselle ruokaa pöytään ja puhtaat vaatteet päälle, järjestettyäni tytön viemisen ja tuomisen päiväkodista, tehtyäni ruokaa, hoivattuani ja viihdytettyäni neitiä omasta stressistä ja väsymyksestä huolimatta, on muuten helvetin vaikea "ottaa yksi tiimin puolesta". Monen monta kertaa minut on vallannut se "millään, mitä hänen vuokseen teen, ei ole merkitystä, eikä tuo pahoinpitelevä ja kiukutteleva äpärä rakasta minua" olo. Silloin ollaan pohjalla.

Se on ollut kerran jos usemapikin, kun olen alkanut huutamaan lapselleni, vaikka järki sanoo sen aivan turhaksi ja tuhoisaksi tavaksi. Monesti olen melkein pudottanut lapsen sylistäni raivostuttuani siitä, että hän lyö minua. Karjun ja räyhään ”ei saa, ei perkele saa lyödä, ei saa satuttaa äitiä, jumalauta!”. Kiroilen, käännän selkäni lapselle, kiehun ja tärisen, joskus kävelen pois huoneesta tai heitän jonkun tavaran seinään, tai työnnän lapsen kylmästi pois. Vaikka kuinka syy olisi "vaiheessa" tai korvatulehduksessa, tai missä lie, joskus on vain vitun vaikeaa olla äiti.


En kuvitellut sen olevan tällaista. Minun pitäisi olla tyytyväinen, että lapseni luottaa minuun niin totaalisesti, että uskaltaa lyödä, testata rajojaa, kiukutella ja osoittaa kaikki tunteensa juuri minulle. Kasvatusoppaan mukaan se on tosi hyvä juttu. Kaikki se negatiivinen ja väkivaltainen paska, mitä lapseni kiitoksena antaa hoivalleni ja sille, että laitan hänet kaikkien omien tarpeitteni edelle, tuntuu aika surkealta minusta. Ovatko jotkut oikeasti luonnostaan hyviä tässä?

On yksi asia, joka minussakin herättää sen primitiivisen vaiston. Kipu. Ja nimenomaan lapsen kipu ja hätä, kun lapsi on sairas ja todella tarvitsee minua. Siinä venyy jo se katkennutkin pinna ja jaksaa, vaikkei oikeasti jaksaisi. Loppupeleissä sitä sietää ihan mitä tahansa muksunsa eteen. 

Eräs ilta, kun pikkukulta oli keuhkoputkentulehduksessa, hän oli niin väsynyt ja kipeä, että jouduin monta tuntia kävelemään edes takas asuntoa lapsi sylissä, jottei hän huutoitkenyt taukoamatta. Tytär nyyhkytti kaulaani vasten ja roikkui minussa kiinni kuin pieni apinanpoikanen. Hyräilin ja kävelin kävelemästä päästyäni, syöttäen aina välillä lusikallisen jugurttia taaperolle, joka ei ollut suostunut syömään juuri mitään koko päivänä. Lopulta, kun paitani oli märkä jugurtista, räästä ja kyyneleistä, kannoin pienen sänkyyn. Tyttö käpertyi kuin kilpikonna polvilleen sykkyrälle peiton alle, nukahti vihdoin. Seisoin siinä sängyn vieressä ja itkin äänettömästi pitkän tovin väsymystäni ja sydäntä särkevää huolta.

Ehkä homma olisi vähän erilaista, jos olisi hyvä mies rinnalla. En voi ihan tosissani mitenkään kuvitella enää hankkivani toista lasta, jos on mahdollisuus, että jään sen kanssa yksin. Ylipäätään se kuusi lasta saa minut kylmäksi kauhusta. Idyllinen perhekuva, joka mielessäni joskus oli, on nyt kadonnut. Sitä joko ollaan vanhempia, tai ollaan suhteessa. Molemmat eivät mahdu arkeen. Tähän tyttäreni lisäksi vaikka ne ikuisesti haaveilemani kaksoset, ja pari villiä poikaa, niin miten minä muka repeäisin joka suuntaan?

Tämä kultainen esikoiseni opettaa minulle kovalla kädellä mitä äitiys on, mitä kasvatus on, mitä perhe on. Se on sitä, että unohdetaan 06-20 välillä kaikki mitä sinä itse haluat ja järjestetään kaikki sen mukaan mitä lapsi tarvitsee. Tässä ei mitään suhteita rakenneta, tässä ei mitään kroppaa treenata, tässä ei unelmaduunia haeta tai uraa rakenneta. Tässä keitetään puuroa, vaihdetaan vaippaa, kuskataan muksua, tienataan leipä pöytään, siivotaan joskus jos ehditään, pyykätään kun vaatteet loppuvat ja kaikki kotona olo aika kannetaan sylissä eroahdistuksesta ja läheisyyden kaipuusta kärsivää pellavapäätä, joka huutaa epätoivoisesti äitiä, kuin kaikki maailman valo katoaisi jos mamma hetkenkään on antamatta huomiotaan.


Minulla oli myös unelma URASTA ja ennen kaikkea MINUSTA
Mitä kaikkea minä voisinkaan olla. Olen ihmeellinen ja mahtava nainen. Olin. Nyt olen vain äiti. Olen halunnut maalata, kirjoittaa, sisustaa, harrastaa. Minusta piti tulla kirjailija tai journalisti. Nyt olen tavallinen toimistotyöläinen taulukkopalkalla. Harvat vapaat tuntini kuluvat nukkumiseen tai muutaman ystäväsuhteeni ylläpitoon, yleensä facebookissa, samalla kun kokkaan tai viikkaan pyykkejä.

Kuulostan ehkä marttyyriltä, mutta loppujen lopuksi tämähän on tietoinen valinta. Huomasin nimittäin, että en pystynyt mitenkään olemaan onnellinen niin kauan, kun yritin olla onnellinen. Minun onnellisuuteni on kiinni asioista, kuten seksi, lukeminen, kirjoittaminen, elokuvat, hyvä ruoka, maalaaminen, viihtyisät katukahvilat, älykäs ja humoristinen seura, musiikki. Kun yritin tavoitella näitä asioita, ottaa omaa aikaa ja panostaa minuun ja siihen mitä minä haluan, petyin joka ikinen kerta. Lapsi ei leiki nätisti vaan kaataa koirien vesikipon matoille ja sohville, kun yritän lukea lehteä hetken. Kavereiden kanssa ei voi jutella ja syödä rauhassa ravintolassa, kun pikkuneiti heittelee tomaatin paloilla viereisiä pöytäseurueita. Pitkällä iltakävelyllä ei voi käydä kun lapsi kirkuu raivoissaan puolet matkasta kun ei saanut loiskuttaa vesilammikossa tarpeeksi kauan.

On täysin turhaa yrittää tulla onnelliseksi mistään muusta tällä hetkellä, kuin siitä, että tekee lapsen tyytyväiseksi. Ja lopulta, kun päästin irti kaikesta siitä mitä olen itselleni halunnut, kuten urasta, harrastuksista ja seksielämästä, pystyin olemaan taas tyytyväinen minäkin. Jos onnistun leikittämään, syöttämään, kylvettämään, vaatettamaan ja nukuttamaan mukulan hymy molempien huulilla, olen päivän päätteeksi ihan varteenotettavan onnellinen. Jos niiden kahden tunnin aikana, jotka minulle jää pennun nukkumaan mentyä, jaksan sekä ehdin katsoa jotain telkasta, lukea kirjaa tai höpistä ystävälleni, tulee niin loistava onnistumisen tunne, että elämä maistuu ihan elämisen arvoiselta.

Kynsin ja hampain

Kello oli 4:30 sunnuntaiaamuna. Ulkona oli koleaa, pimeää, katuvalojen loiste tuntui imeytyvän märkään asvalttiin. Ajattelin, että varmaan kuvittelen, mieleni tekee temppuja, ja kaikki vain näytti synkemmältä kuin oli. Valo ei ollut häviämässä taistelua pimeyttä vastaan, heikkenemässä kuin loppuun palavan tulitikun päässä kytevä pikkuriikkinen liekki. Eikä taivas ollut tavallista mustempi, aivan kuin kelmeästi hohkava puolikuu ja himmeät, sinne tänne ripotellut tähdet olisivat muuttuneet jotenkin vähäpätöisiksi. Tänä yönä sentään taivaalla oli valoa, eikä raskasta pilvimassaa. Sade ei piiskannut katuja, kuten se oli tehnyt vain muutamia tunteja sitten.

Tuuli havisutti keltaisia lehtiä, jotka riippuivat itsepintaisesti kiinni puissa, jotka yrittivät niitä oksiltaan varistaa. Sama tuuli tarrautui takkini kaulukseen ja liepeisiin, kiskoen äkäisesti paksua kangasta. Kävelin kohti bussipysäkkiä ja mietin kotona nukkuvaa perhettäni. Koira olisi kerällä omassa, pienessä pedissään, tyytyväisenä aamulenkin jäljiltä. Karvakuono tuhisisi ja narisisi juuri sillä tavalla, jota minä rakastin ja mies vihasi. Mies tosin olisi itse niin syvällä unessa, ettei huomaisi moista, vaan halailisi tyynyään ja kuorsaisi vaimeasti. Hän väitti tietysti, ettei kuorsannut, mutta kyllä minä sen kuulin. Varsinkin silloin kun hän halaili tyynyä. Minua halatessa hän ei kuorsannut, onneksi.

Ja sitten se rakkain, se pieni ihme, tyttäreni. Istuin bussipysäkin kylmälle, graffitiselle penkille ja katselin mitään näkemättä roskaisia tienpientareita, joissa rikkaruohot rehottivat viimeisiä päiviään ennen pakkasöitä. Mietin rakasta lastani, jonka tummansiniset silmät olivat suljettu, ja näkivät ties mitä ihmeellisiä unia, kun neiti makasi omassa pinnasängyssään kirjavien ABC-lakanoiden alla lämpimässä. Hänen päällään oli uusi body, jossa luki Mommy’s little Nightmare. Se oli ostettu Pariisista kaikella rakkaudella.

Pariisi, se oli ollut ihana reissu. Sain sen synttärilahjaksi perheeltäni ja pääsin sisareni kanssa neljäksi päiväksi ihailemaan ehkä Euroopan kuuluisinta kaupunkia. Notre Dame, La Tour Eiffel, Arc de Triomphe, Musée du Louvre, Basilique du Sacré-Cœur… Ostin sitä varten ranska-suomi matkasanakirjankin, mutta en lopulta oppinut puhumaan ranskaa sen enempää kuin mitä lukion alkeiskurssilla aikanaan oli mieleen tarttunut. Tutustuin la cuisine françaiseen sen enempää ystävystymättä ja toin tuliaisena Eiffel tornin mallisia karkkeja. Se oli ensimmäinen kerta kun olin erossa tyttärestäni yli 24 tuntia.

Vuoden päivät ehtivät kulua ennen kuin olimme yli vuorokauden erossa toisistamme. Ennen lähtöä ajattelin, että jo se oli aikakin! Vähän omaa aikaa äidille. Keväällä kävimme yhdessä Eglannissa, minä, äitini ja tyttö. Se reissu oli ollut rankka. Matkustaminen lapsen kanssa ei ollut lainkaan sellaista kevyttä, vapaata lomailua, johon olen tottunut reissatessani ennen äitiyttä. Mutta sitten taas, kaikki mitä olin odottanut äitiydestä, on osoittautunut vaaleanpunaisiksi pilvilinnoiksi, jotka nyt murenevat hurjaa vauhtia.

En ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi ollut yhtä epärealistiset odotukset ja kuvitelmat äitiydestä kuin minulla itselläni. En voi käsittää miten olin onnistunut luomaan mieleeni sellaisen harhakuvien maailman. En ole koskaan oikein sietänyt kenenkään muun lapsia. Ajattelin aina, että ne itkevät, haisevat, kiukuttelevat, eivät osaa käyttäytyä, sotkevat, meluavat – olivat vääränlaisia kaikilla tavoilla. Ainoastaan sukulaisteni pikkuvauvat saivat sydämeni heltymään, kun tuudittelin parin kuukauden vanhoja toukkia sylissäni, luin niille satuja ja hyräilin iloisesti. Kun ne eivät koskaan sanoneet vastaan, tuoksuivat lämpimältä maidolta, olivat paikallaan ja kiltisti, eivät huutaneet, itkeneet, eivätkä vaatineet mitään. Silloin ne olivat hyviä, ihania, sellaisia kuin lapsen pitää olla. 

Jotenkin, jossain kieron mieleni sopukoissa, se oli minun mielikuvani äitiydestä. Että lapsi ei vaadi minulta muuta kuin sen, että rakastan sitä. Pidän sylissä ja hymyilen, tuuditan, hyräilen ja luen välillä satuja. Sitten kun lapsi kasvaa, vähän kuin itsekseen, tottelevaiseksi, siistiksi, rauhalliseksi ja uteliaaksi, me juttelemme iloisesti, piirrämme hiljaa pöydän ääressä ja istumme sohvalla lukemassa kirjaa. Ajattelin, että teen liudan lapsia, jotta voin ihailla sivusta kuinka heidän erilaiset persoonansa tulevat esiin, muksuista olisi toisilleen leikkiseuraa, ja äiti voisi leipoa pentujen kanssa lauantaisin, mutta muuten ne viihtyisivät ihan itsekseen.

Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä vanhemmuus todella on. En osannut ajatella realistisesti sitä millainen sitoutuminen lapsen saaminen on. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että menisi vuosi, ennen kuin olisin edes pari päivää erossa tyttärestäni. Ai että minulla ei olisikaan enää aikaa ja mahdollisuuksia tehdä mitä itse haluan? Kyllä sitä minulle sanottiin, mutta ei se uponnut kaaliin. Kuinka vaikeaa se nyt voisi olla? Annat lapselle ruoan, vaihdat vaipan, laitat nukkumaan kun tarvitsee nukkua ja sitten olet tehnyt velvollisuutesi. Vähän kuin koira, vauva-ajan jälkeen se ei vaatisi enää niin paljon, nukkuisi yönsä ja jos leikit sen kanssa tunnin päivässä kaikki pysyvät tyytyväisinä.

Sanomattakin on selvää, että pikkuhiljaa olen alkanut huomaamaan, ettei lapsi ole sama asia kuin koiranpentu. Olen ehkä tajunnut, että tytärtäni ei ”kouluteta” kahdessa vuodessa tottelevaiseksi, sisäsiistiksi, helposti hoitoon vietäväksi, itsekseen viihtyväksi ja asiansa osaavaksi yksilöksi, joka ei vaadi juuri muuta kuin ruokaa kahdesti päivässä ja on aina iloinen. Mutta niin minä tosiaan joskus kuvittelin. Että kyllähän se muksu parissa vuodessa on ”valmis”. Sitten äiti voi taas elää elämäänsä vapaasti. Kotona odottaa hyväntuulinen ja vaivaton tytär, jonka kanssa vietetään välillä laatuaikaa, mutta muuten äiti voi keskittyä reissaamiseen, rakkauteen, kavereihin ja harrastuksiin.

Tämä syksy on tuntunut minusta erityisen raskaalta. Normaalisti nautin tästä vuodenajasta. Muistan kuinka viime vuonna olin täynnä odotusta, toivoa ja onnea. Sipsutin vatsa pystyssä, korkokengissä, elokuvissa sisareni kanssa. Lueskelin koira kainalossani sohvalla lempikirjaani kun sade ropisi taustamusiikkina ikkunoihin. Kun tyttäreni syntyi kävelin pitkiä lenkkejä vaunuja työnnellen syksyn värjäämien puiden alla. Kuten tienvarsien pensaat, kadut olivat oranssin ja kullan värisiä, horisonttia maalasi joka ilta toinen toistaan kauniimpi auringonlasku ja riepotteleva tuuli sai hiukseni hulmuamaan. Mullan ja pudonneiden lehtien tuoksu sai minut vetämään syvään henkeä, sulkemaan silmäni ja unelmoimaan. Silloin uskalsin unelmoida helposta elämästä, uudesta rakkaudesta, loistavasta tulevaisuudesta.

Nyt istun bussissa, joka hurisee aamuyön pimeydessä kohti työpaikkaani. Lasin takana näkyy vuoroin mustaa, vuoroin katulampun valaisemia pätkiä harmaista betonirakennuksista pimeine ikkunoineen. Olen huomannut, että minun on yhä vaikeampi olla onnellinen. Päiväni kuluvat helposti negatiivisissa, ahdistuneissa ja epävarmoissa tunnelmissa. Olen yrittänyt syyttää siitä työtäni, unenpuutetta tai parisuhdettani, mutta joskus mietin, että voisiko se vain johtua siitä, että yritän kynsin ja hampain pitää kiinni vanhoista haaveistani, surrealistisista kuvitelmistani, vanhasta itsestäni.

Olen aina halunnut äidiksi. Jo ihan pikkutyttönä aloin haaveilemaan siitä kuinka monta lasta saan, mitkä nimet heille annan, minkä näköisiä he ovat. Näin jälkeenpäin huomaan, että minulle oli aina tärkeintä saada lapsia – ei olla heidän kanssaan. Lukumäärä, nimet, ominaisuudet, niistä minä haaveilin. En suinkaan yhdessä olosta, perhe-elämästä ja kasvattamisesta. Minä halusin viisi lasta tai enemmän, jotta voisin keksiä monta hienoa nimeä. Sen lisäksi halusin aviomiehen. Hänen kohdallaan sitten puolestani haaveilin yhteisestä elämästä, tekemisestä, kaiken voittavasta rakkaudesta. Minusta tuntuu, että minulla on vieläkin sama ongelma.

Yritän epätoivoisesti rakentaa toimivaa parisuhdetta, jossa saisin kaiken sen mistä olen aina haaveillut – eli miehen joka palvoo minua, lellii minua, on intohimoinen, uskollinen ja tarvitsee minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Toisinaan tuntuu, että kuvitelmani täydellisestä suhteesta on yhtä suurta illuusiota kuin käsitykseni äitiydestä. Itse olen valmis rakastamaan miestä niin, että hän menee kaiken muun edelle, omistan kaiken aikani hänelle, halua häntä koko ajan ja teen kaikkeni, jotta hän olisi onnellinen. Olen ollut kahdessa suhteessa, jossa toinen osapuoli tunsi samoin – aluksi. Oih, miten olimmekaan luotuja toisillemme emmekä saaneet tarpeeksi toisistamme. Ennen kuin miehet saivat tarpeekseen ja enää minä annoin ja annoin ja yritin, kun he ottivat, ottivat eivätkä antaneet.

Toisinaan olen varma, että vika on minussa. Toisinaan tajuan, ettei maailmassa ole sellaista miestä, joka haluaisi rakastella kassani joka toinen päivä. Joka toisi minulle kukkia vuosi toisensa jälkeen äitienpäivänä, naistenpäivänä, nimipäivänä, vuosipäivänä, syntymäpäivänä ja satunnaisina muina päivinä. Joka osoittaisi minulle arvostustaan silloin tällöin muutenkin kuin vain joulu- ja syntymäpäivälahjan muodossa. Joka kertoisi rakkaudestaan ja intohimostaan puhumalla tai vaikkapa rakkauskirjeissä. Joka haluaisi joka päivä tehdä minun kanssani jotain, jutella, katsoa elokuvaa, pelata, käydä kävelyllä, jotain – edes viisitoista minuuttia. Toisin sanottuna sellainen Herra Oikea. Jota minä turhaa odotan, sillä häntä ei ole olemassa.

Viimeiset viisitoista vuotta olen kuvitellut elämäni utopiaa täydellisen miehen ja viiden lapsen kanssa. Todellisuus on kuitenkin ilmestynyt häilymään rakentamani prinsessalinnan ylle kuin pahaenteinen myrskypilvi. Viisi lasta? Luoja armahtakoot, hyvä kun selviän edes ensimmäisen kanssa. Tai pikemminkin, miten ihmeessä minä selviän tästä yhdestä?

Lapsi saattaa huutaa tunnin tai kaksi yöllä ilman mitään syytä eikä neuvolatäti osannut neuvoa muuta kuin, että sehän on normaalia. Se on joku saatanan vaihe. Huonosti nukkuvan lapsen äitinä oleminen on yöllistä helvettiä kun haluaisit vain levätä, nukkua, antakaa joku minun nukkua! Mutta lapsi herää yöllä mihin lie neurologisen kehityksen aiheuttamiin, tahattomiin nykimisiin ja huutaa, huutaa, itkee. En kestä kuunnella sitä. Ensin yritän ja rukoilen, että pentu huutaisi itsensä uneen. Sitten yritän saada miehen hoitamaan asian, joka vain tiuskaisee, että antaa huutaa. Menen itse rauhoittelemaan tyttöä. Saan tuudittaa häntä loputtomalta tuntuvan ajan. Kolme tuntia herätykseen. Kaksi ja puoli tuntia herätykseen. Kaksi tuntia herätykseen. Puolitoista tuntia herätykseen. Nukahda jo!

Yhtälailla normaalia on kuulemma se, että välillä minun tekisi mieli jättää lapsi lattialle, rääkykööt siinä, kärsikööt. Mielessäni välähtää kuva siitä kuinka ravistelen tyttöä ja huudan ”ole saatana hiljaa!”. Saatan kuvitella, että avaan ikkunan ja pudotan pennun neljännestä kerroksesta. Se on normaalia. Naiset kokevat vauvansa kanssa uudenlaisen, täyden vallan tunteen, joka aiheuttaa väkivaltaisia mielikuvia. Saatat kuvitella tappavasi lapsesi. Se on normaalia. Koska oikeasti et katkaisisi edes hiusta hänen päästään. Normaalia. Minä vihaan sitä, vihaan niitä väsymyksen, turhautuneisuuden ja epätoivon aiheuttamia mielikuvia. Tuuditan lasta hellästi sylissäni samalla kun puren raivoissani huultani. Etkö voi saatana nukkua? Etkö perkele voi antaa minun olla? LOPETA!

Joskus saan yössä kolme tuntia unta. Hyvänä yönä viisi. Sitten olen yhdeksän tuntia töissä. Matkoihin menee puoli tuntia suuntaansa. Heti kun pääsen kotiin pitäisi hakea lapsi päiväkodista. Päiväkotitädeillä on aina jotain valitettavaa. Ei ollut tänään jarrusukkia mukana. Ei ollut tuttiin merkitty lapsen nimeä. On todella huono juttu, että lapsi oli tänäänkin hoidossa kymmenen tuntia. Olitko jossain huitelemassa? Ei työvuorosi voinut kestää niin pitkään, ettet ehtinyt hakemaan tytärtäsi ennen puoli viittä. Miksi ette ilmoittaneet, että tuotte lapsen tänään puoli kymmeneltä, ettekä puoli yhdeksältä? Kyllä tämä nyt oli sopimatonta, tämä oli huono juttu, teidän pitäisi vähän ajatella, miten niin ette pääse vanhempainiltaan, ettekö välitä? Onko sekin normaalia, että kuvittelee mäjäyttävänsä lekalla tarhatädin kallon tohjoksi?

Etkö välitä, sitä kysymystä minun ei onneksi koskaan tarvitse itseltäni kysyä. Välitän niin paljon, että se sattuu. Muuten väittäisin, että minua ei ole tarkoitettu äidiksi, minun ei olisi koskaan pitänyt saada lasta. Jos kerta äitiys on vaikeaa, kamalaa, helvettiä, voisi luulla, että minä vihaan lastani, mutta jumalauta kun minä rakastan sitä pientä niin totaalisesti. Minun pikkuneitiäni. Vaikka olen ihan kuitti, väsynyt luita ja ytimiä myöten. Päätä, selkää, niskaa ja jalkoja särkee, en ole syönyt, nukkunut, rentoutunut. Silti hymy leviää väkisinkin naamalleni kun katseeni vihdoin löytää tyttäreni päiväkodin lattialta, muiden lasten joukosta, leikkimässä itsekseen muovipuhelimella. Ja miten sydän onkaan pakahtua kun pentu huomaa minut ja hänen silmänsä leviävät, suusta pääsee välittömästi pieni kuiskaus: ”äiti”.

Kun olin tullut Pariisista, ja lapsi näki minut neljän päivän ja viiden yön tauon jälkeen, hän alkoi kauttaaltaan vapista. Silmät olivat lautasen kokoiset, ja ilme kuin lapsi ei olisi uskonut, että olen siinä, ja samalla pelkäsi, että katoan. Kädet alkoivat vimmatusti haroa suuntaani ja sylissä pitävä isä unohtui täysin. Äidin syliin oli päästävä, ja sitten ei osattukaan enää päättää kumpaa tekisi, halaisi tiukasti vai tuijottaisi lumoutuneena kasvoja? Lopulta niitä tehtiin vuorotellen, aina pari sekuntia tuijotusta, sitten hali, ei kun tuijotusta, ei vaan hali, tuijotus, hali, jne. Ja minä istuin sohvalla ilman mitään havaintoa muusta maailmasta tuijottaen ja halaillen tytärtäni ihan yhtä onnellisena ja lumoutuneena. En ollut edes tajunnut kuinka ikävä minulla oli ollut. Eikä oikeastaan edes yhtään haittaisi jos ei taas vuoteen tarvitsisi olla vuorokautta pidempää erossa.

Välillä on niitä kultaisia hetkiä. Saatamme istua miehen kanssa lattialla sylikkäin kun lapsi konttaa ympäriinsä pyykkinarulta varastama sukka hampaissaan ja kantaa minulle lelujaan vuorotellen. Nasun, kirahvin, puisen kissan, pehmokissan, toisen kirahvin, sitten vaaditaan lukemaan kirjaa, kyllästytään ja etsitään hyrrä, esitellään sitä, tuodaan sitten tutti ja halataan. Samalla ehdimme miehen kanssa jutella, suukotella, nauraa yhdessä pikkuisellemme ja leikkiä hänen kanssaan. Mutta monesti elämä on vain sitä arkea. Käy töissä, hae muksu, ruoki, kylvetä, viihdytä, kuuntele huutoa kun et koko ajan pidä sylissä ja ehdi leikkiä, käytä ja ruoki koira, yritä saada ruoka tehtyä ja syötyä, pitäisi siivota ja tiskata ja pyykätä. Usein asiat kaatuvat niskaan kun ei ehdi eikä jaksa.

Näin jälkiviisaana voin huokaista helpotuksesta, etten saanut lapsia nuorempana, niin kuin aina toivoin. Ehdin etsiä itseäni, kokeilla erilaisia tapoja elää. Sain olla täysi narttu, ryypätä, rellestää, elää moraalittomasti ja siveettömästi. Kokeilin vastuullista, sitoutunutta parisuhdetta useammankin kerran, siinä missä sinkkuilua ja seksisuhteitakin. Asuin yksin, yhdessä, vaihdoin alaa, opiskelin, reissasin. Onneksi ehdin kokea sen kaiken ennen kuin sain lapsen, koska tajuan nyt, että seuraavat parikymmentä vuotta perheen täytyy olla keskipisteeni. Ennen, jos tein virhearvion, siitä kärsin vain minä itse. Nykyään olen vastuussa myös lapsesta, ja se muuttaa kaiken. Oman sydämensä jos menee särkemään, se on yksi asia, mutta jos satuttaa teoillaan omaa lastaan, se on jo ihan toinen juttu.

Aina sanotaan, että lapsi kasvattaa vanhempaansa enemmän kuin vanhempi lasta, ja minun on oltava aivan samaa mieltä. Mikään ei ole aikuistanut minua samalla tavalla, kuin lapsen saaminen. Ja mitä olen muilta kuullut, en tosiaankaan ole vain kuvitellut muutosta itsessäni, vaan olen nykyään täysin erilainen. Kun kävimme korkeasaaressa, sisareni, minä ja tyttö, päätimme päivän päätteeksi vielä syödä saaren ravintolassa. Sisko katseli vierestä kuinka sinnikkäästi jaksoin ruokkia ja hoivata väsynyttä ja kiukuttelevaa muksua korottamatta ääntäni kertaakaan, enkä edes hermostunut, vaikka oma ruokani jäähtyi kylmäksi siinä sivussa odotellessa, lapsi hoidettiin ensin. Myöhemmin hän totesi, että vanhasta minusta ei koskaan olisi ollut moiseen, ja tottahan se on. Ennen pinnani oli lyhyempi kuin kissan viiksi, malttia minulla ei ollut lainkaan ja odottaminen oli jotain, mitä en harrastanut koskaan, en ainakaan jos kyseessä oli ruokani.

Olen muuttunut, ja joudun muuttumaan koko ajan. Ehkä se aiheuttaa osittain sen kaoottisen tunteen elämässäni. On kuin mikään ei pysyisi paikallaan, enkä saa mistään otetta vaan asiat, päivät, tapahtumat vain syöksyvät ylitseni. Kaikkein vaikeinta on se, että aika loppuu koko ajan kesken. Ei ole tarpeeksi aikaa nukkua ja levätä. Ei ole tarpeeksi aikaa valmistautua aamulla töihin. Töiden jälkeen on aina kiire hakemaan muksu päiväkodista tai kiire kotiin perheen luokse. Lapselle ja miehelle ei kuitenkaan koskaan ole tarpeeksi aikaa. Itselleen ei ole aikaa. Kavereilleen ei ole aikaa. Koiralle ei ole aikaa. Harrastamiselle ei ole aikaa.

Pahinta on se, että mitään ei pysty tekemään kunnolla. En ehdi nukkua ja levätä kunnolla joten olen liian väsynyt tekemään mitään kunnolla valveilla. Lapsen kanssa on niin vähän aikaa ja siitäkin suuri osa menee kiukuttelemisen kuuntelemiseen, epätoivoiseen yritykseen saada lapsi syömään, vaipanvaihtotappeluun jne. Aikaa pitää kuitenkin olla myös omiin perustarpeisiin, että saisi käydä vessassa (lapsi huutaa oven takana), saisi käydä suihkussa (lapsi huutaa oven takana), saisi pukea päälleen (lapsi riippuu lahkeessa ja huutaa kun ei saa varastaa sukkia tai pääse syliin), saisi syödä lämpimän aterian (lapsi huutaa vieressä ja yrittää varastaa haarukat, veitset, lasin, ruoan), saisi hetken rentoutua kirjan, telkan tai jonkin muun parissa (lapsi huutaa kun ei saa kirjaa tai huomiota).

Hyvin usein käy sitten niin, että lapsen jatkuva vaatiminen, joka tietysti johtuu suurelta osalta siitä, että äiti on ollut poissa koko päivän, johtaa siihen tunteeseen, että aika ei riitä itselle eikä lapselle, tai ainakin tekee kaiken väärin ja huonosti. Jos vielä perusasioiden lisäksi yrittää mahduttaa johonkin väliin aikaa kavereille tai harrastamiselle taas lapsi huutaa, koska taas äiti lähtee. Jos yrittää johonkin väliin mahduttaa aikaa miehen kanssa se on aina lapsen mentyä nukkumaan eli pois lepoajasta, ja usein miestä ei kiinnosta kun hän yrittää juuri tehdä aikaa kavereille tai itselleen. Joskus arki on oikeaa noidankehää.

Odotan koko ajan sitä, että asiat alkaisivat vihdoin sujua. Kuinka vaikeaa se voi olla, että arki rullaisi omalla painollaan, ilman hirveää yrittämistä ja jatkuvaa epäonnistumista? Yritän myös miettiä, kuinka sitä ehtisi olla onnellinen, tai ehkä enemmänkin mistä sitä tulisi onnelliseksi. ”Sinulla on terve lapsi, ole onnellinen!” Mies hokee sitä jatkuvasti. Totta. Tietenkin olen siitä onnellinen, että on terve ja hyvinvoiva muksu. Mutta senkö pitäisi riittää elämässä? Joka päivä ei tarvitse löytää onnellisuuden hetkiä? Pieniä asioita, joista tulla iloiseksi? Eikö muka pitäisi olla onnellinen kaikilla elämänsä osa-alueilla ja kokea niillä onnistumisia?

Kun katsoo asioita kauempaa, minun pitäisi olla tyytyväinen. Minulla on mies, joka rakastaa minua (vaikkei sitä koskaan sanokaan) ja haluaa olla kanssani (vaikkei hänellä oikein olekaan aikaa minulle). Minulla on terve ja ihana tytär (joka ei koskaan anna minun nukkua ja kiukuttelee minulle kun olen niin paljon poissa). Minun perheeni, isä, äiti, veli ja sisko, ovat terveitä ja onnellisia (vaikken ehdi heitä kyllä nähdä, hyvä jos välillä soitella). Minulla on ystäväni (vaikkei minulla ole aikaa heille). Minulla on työpaikka, josta pidän (vaikka se vie kaiken aikani ja jaksamiseni). Minulla on katto pään päällä (ja paskat naapurit) ja ruokaa pöydässä (jota ei saa syödä rauhassa). Minulla on kiltti ja ihana koira (jolle minulla ei ole aikaa ja jaksamista).

Periaatteessahan minulla on kaikkea, mutta ei sitä utopiaa, jota kuvittelin, että elämäni joskus olisi. Sitä harhakuvaa, että olisi jatkuvasti onnellinen. Vanhoista kuvitelmista on kauhean vaikea päästää irti. Miksen minä voisi saada kaikkea sitä mitä olen aina halunnut? Olen vakuutellut itselleni vuosia, että tietysti voin saada sen. Nyt olen tosin ajautunut siihen, että kunhan nyt saisin edes yhden asian, edes jotain, mistä olen aina haaveillut! Oma, linnamainen talo, jossa on torneja, kirjasto ja takkahuone. Tai minulle täysin omistautunut, intohimoisesti rakastava mies. Ehkä se unelmaduuni, mukanaan tolkuttomasti rahaa. Viisi täydellistä, helppoa lasta, kai nyt edes jotain voin saada?

Ennen kuin huomaankaan on taas maanantai. Tyttö heräsi yöllä 3:45, en tiedä yhtään miksi. Puolentoista tunnin jälkeen hän nukahtaa ja siitä puolen tunnin päästä myös minä saan taas unta. 7:20 herään taas tytön ääniin, tällä kertaa kyseessä ei ole huutelua vaan aamukukertelua. Hän leikkii kaikella todennäköisyydellä sängyssä majailevalla pehmolohikäärmeellä, tai ehkä tutilla. Mieskin on vielä sängyssä, käperryn hänen syliinsä ja mietin voisinko vain jäädä siihen, en jaksaisi millään kohdata uutta päivää. Sitten tajuan, että murun herätyskello ei ole soinut ja hän myöhästyy kohta töistä, minun on pakko herättää hänet.

Paria tuntia myöhemmin vien muksua päiväkotiin. Vilkaisin ulos ikkunasta ennen lähtöä ja ulkona paistoi aurinko, joten en vaivautunut ottamaan sateenvarjoa. Aurinko saa väsyneet silmäni särkemään samalla kun suuret, kylmät pisarat kastelevat hiukseni päähän liimautuneeksi matoksi. Sataa ja paistaa? Tämä on taas niitä päiviä. Mustia pilviä vasten heijastuu haalea sateenkaari. Se kuvastaa elämääni turhankin hyvin. Mietin miten saisin elämäni myrskypilvet ajettua pois ja sateenkaaren oikein loistamaan. Miten paljon minun on vielä muututtava?

Joskus ei vain jaksaisi itse muuttua. Mikseivät muut voi muuttua minun tarpeideni mukaan? Miksi minun pitää uhrautua ja luopua kaikesta mitä minä haluaisin, ja samalla pitäisi jaksaa tehdä toiset onnelliseksi? Ja mikä on kiitos? Lapsi konttaa huoneen toisesta päästä luokseni ja puree varvastani kaikin voimin. Kesken suloisen halimisen hän yhtäkkiä kynsii molemmin käsin kasvojani. Tai leluvasaralla nakuttelun lomassa hän huitaisee minua leukaan täysin varoittamatta, täysin tarkoituksellisesti. Mies taas… en jaksa edes lähteä ajattelemaan sitä.

Istun töissä ja tuijotan tyhjää. Asiakkaita ei juuri nyt ole. Minun pitäisi varmaan tehdä jotain hyödyllistä, mutta murehdin vain elämääni. Mitä hyötyä on murehtimisesta? Ei kai mitään, mutta kun mikään ei muutu vaikka kuinka yrittäisi muuttaa asioita, jäljelle jää vain tämä, murehtiminen. Mitenhän sitä pystyisi vain lakata yrittämästä saada ne asiat mitä haluaa. Lakkaisi haluamasta mitään ja vain olisi, eläisi sitä elämää mikä tarjolla on. Elämäni – kun mikään ei toimi. Ogelmani – kun mikään ei riitä. Minä – kynsi ja hampain kiinni haaveissa, jotka eivät toteudu.

Working class mother

Oli kesäkuun ensimmäinen maanantai. Ulkona oli viileää, mutta taivas näytti lupaavan kirkkaalta, kun talutin pyöräni ulos varastosta. Tai no, ei se oikeastaan ollut minun pyöräni, vaan äitini vanha, nelivaihteinen, jalkajarruinen, keltainen ja ehkä jo hieman ruostunut tsygä, jonka isäni oli korjauttanut, jotta pääsisin kätevämmin töihin. Faktahan nimittäin oli, että minua odotti ensimmäinen työpäiväni vuoteen.

Kallistin pyörän hiukan kauemmas itsestäni voidakseni tarkastella sitä epäluuloisena. Minulla oli vuosien tauon jälkeen vaikeuksia muistaa kuinka moisen härpäkkeen selkään kuului nousta. Vähän samanlainen olo oli itse työnteosta. Toki taukoa oli huomattavasti vähemmän kuin pyöräilyyn, mutta en silti oikein tiennyt miten päin olisin. Vilkaisin kertaalleen taakseni, kohti neljännen kerroksen parveketta, ja haaveilin voivani palata takaisin yksinkertaiseen kotiäidin maailmaani.

Äikkärini oli kuitenkin päivälleen loppuun kulutettu, mieheni isyyskuukausi alkanut ja minun oli nyt otettava paikkani työtä tekevänä äitinä. Salaa odotin innolla paluuta työelämään. En jaksanut enää jatkuvaa vaipanvaihtoa, syöttämistä, nukuttamista, leikittämistä ja kotona junnaamista. Halusin päästä pakoon neljän seinän sisältä, keskelle ihmisvirtaa, uusiin tuuliin ja uusiin kuvioihin. Äitiys on ihanaa, mutta myös äärettömän ahdistavaa, koska sinulla ei ole mitään omaa niin kauan kuin olet kotona muksun kanssa. Niinpä käänsin kodille selkäni ja aloitin uran kirjakaupan myyjänä.

Nyt täytyy hetkeksi pysähtyä miettimään, että kuinka kamala, oikea hirviöäiti minä olen. Täysin kelvoton. Minähän jätin 8kk vanhan lapseni kotiin ja lähdin töihin! Äidin paikka on kotona, olemme oppineet sen totuuden jo taaperoina. Äidin tehtävä on hoitaa lasta, ja minä hylkäsin tuon velvollisuuden lähtemällä ansaitsemaan rahaa. Ehkäpä, jos olisin kiemurrellut tuskissani, itkenyt koko matkan, ja tihuttanut vähän duunissakin, olisin edes osittain saanut anteeksi itserakkaan ja epäsopivan valintani. Mutta se, että oikeastaan jo kaipasinkin jotain muuta elämääni, oli täysin sopimatonta.

Yhteiskunnassamme on vielä kovin syvälle juurtuneet käsitykset äitiydestä ja lapsen kasvattamisesta. On oletusarvo, että äiti omistaa itsensä vauvalle ja pitää uudesta roolistaan. Jos elämä olisi peli, tuoreella mammalla olisi kaksi tavoitetta; "täydellinen äiti" ja "täydellinen lapsi" statukset. Jos lapsi ei nuku, syö, kehity, kasva tms. täsmälleen viitekäyrien keskellä, tai ei opi kävelemään etuajassa, puhumaan lauseita vuoden ikäisenä, tai saa mitään muuta superbonusta, jolla kehua - olet huono äiti. Jos et jaksa, hoida, osaa, tiedä kaikkea täydellisesti ja et ole kaikkia muita parempi mamma (joka vielä näyttää hyvältä, karistaa raskauskilot kuukaudessa, pitää miehen onnellisena jne.) - olet huono äiti.

Mutta kukaan ei ole huonompi äiti, kuin se nainen, joka haluaa tehdä MUUTAKIN kuin olla äiti. It's all about the baby! Eihän mikään muu saa mennä lapsen edelle, tietenkään. Vauva on numero yksi, aamusta iltaa, 24/7. Jokainen oma toive ja tavoite elämässä on uhrattava lapsen tarpeille. Ja voi luoja miten omatuntoni soimaa minua! Ei heti ensimmäisenä päivänä, eikä vielä ensimmäisen viikon jälkeen, mutta sitten se alkoi - sisälleni ilmestyi pieni, musta aukko, joka on alkanut hiljalleen laajentua. Tunnen jatkuvaa painetta olla enemmän kotona, tehdä enemmän lapsen kanssa. Sellainen pieni paniikki on alkanut kyteä sisälläni - minä olen hylännyt tyttäreni!

Olen kasvanut sen verran vapaamielisessä ympäristössä, että tiedän, ettei siinä ole mitään väärää, että äiti haluaa ja tarvitsee muutakin kuin lapsen elämäänsä. Tiedän, että on täysin normaalia, että äiti käy töissä - ilman kahden vanhemman palkkatuloja suurin osa perheistä olisi nopeasti konkurssissa. Tiedän, tiedän, ja silti se musta aukko on alkanut vainota minua. Se on kuin kipeä monttu rintakehäni vasemmalla puolella, joka ei anna minun unohtaa kuinka hirmuisen pieni tyttäreni on, kuinka paljon hän tarvitsee minua, tai miten vähän minä annan hänelle.

Ja kuten voi tietysti olettaa, ei eroahdistusta ilmene vain minulla, vaan myös lapsella. Kun tulen kotiin, vastassa on ilahtunut hymy - mutta jos puolen tunnin sisällä saapumisesta katoan pienen silmistä hetkeksikään, alkaa hirveä huuto (taasko se jätti mut!). Jos lapsi on jo nukkumassa kun tulen iltavuorosta, ja sitten herää yöllä maidolle, minä en voi mennä sitä antamaan. Jos sen virheen teen, muksu tajuaa, että olen tullut kotiin, ja sitten on riiputtava äidin sylissä tunnin ajan hereillä, eikä voi mennä takaisin sänkyyn kun sitten se mamma taas lähtee, pakko pitää tiukasti kiinni ja väsymyksestä huolimatta kurkittava koko ajan, että onhan se vielä siinä.

Jos palataan takaisin siihen ensimmäiseen työpäivään, niin tottakai Murphyn laki osui kohdalleen - yksi työntekijä oli saikulla, oli mieletön ruuhka, kaikki mahdolliset kirjalähetykset ja ylimääräiset tehtävät pamahtivat päälle, edellisenä yönä en ollut jännitykseltä saanut nukuttua, joten aivotoiminta oli hataraa, eikä mikään vaan toiminut. Tuo ensimmäinen päivä oli aivan hirveä. Eikä sitä helpottanut se pyöräily, joka oli muuten ihan helvetillistä, kun kunto on päässyt romahtamaan niin, että jyrkät ylämäet oli pakko taluttaa, eikä suurinta vaihdetta voinut kuvitellakaan käyttävänsä. Alamäissä oli jarru pohjassa kun pelotti niin saatanasti, suorilla pätkillä tuli puuskutettua kuin olisi tuhatkiloinen laardiläjä juoksumatolla, ja se penkki, se paholaisen kidutusväline, se pureutui niin kivuliaasti takalistoon, että meinasi tippa tulla linssiin.

Kotiin päästyä jalkani olivat seisomatyön ja pyöräilyn jäljiltä hapoilla. Vaikka nostin marmoripylväät ylös tuntui siltä kuin joku olisi viillellyt jalkapohjiani tulisilla veitsenterillä. Kun makasin siinä kärvistelemässä, voihkien kaiken kamaluutta, mies totesi, että oletpa sä rapakunnossa, ja ei se nyt noin rankkaa voinut olla, älä esitä. Hyvä etten purskahtanut itkuun moisesta sympatian ja tuen osoituksesta. Päätin, että en helvetissä mene enää huomenna töihin, tämä loppui tähän! En ikinä enää halua töihin, piste. Tunsin itseni tyhmäksi, kykenemättömäksi, kaikin puolin surkeaksi ja ryömin sänkyyn masentuneena.

Vakaasta päätöksestäni huolimatta olen nyt ollut kuukauden ja puoli tunnollisesti töissä. Nousen aamuvuoroon kellonlyömällä neljältä aamulla, iltavuorossa sinnittelen varttia yli yhteentoista, ja olen kotona hieman ennen keskiyötä. Pyöräilen kotimatkan jo viisi minuuttia nopeammin kuin aikaisemmin, eikä ylämäkiä tarvitse enää taluttaa, ja alamäissä ei muuten jarrutella. Jalkoja kyllä särkee silloin tällöin, varsinkin jos on ollut pitkä työputki tai erityisen kiireistä. Rankan alun jälkeen olen silti hiljalleen alkanut sopeutua työssäkäymiseen. Mitä paremmin osaan uuden duunini, sitä kevyemmin kaikki tuntuisi luistavan.

Sen sijaan ikävään en ole sopeutunut vieläkään. Pikkuneitini täyttää tänään 10kk. Hänellä on jo yksi hammaskin suussa. Minun pikkumuruni. Ja kohta joudun laittamaan lapsen päiväkotiin. Isukin isyyskuukausi loppuu myös tänään. Onneksi hänellä on vielä kesäloma siihen perään, mutta silti, kolmen viikon päästä tyttären pitäisi mennä päikkikseen. Värähdän pelkästä ajatuksestakin, että joku vieras ihminen alkaa hoitamaan lastani. Sen vielä pystyn itselleni selittelemään, että isä on ihan yhtä hyvä hoitaja kuin äitikin - mutta että tarhatäti?

Neitimme ei päässyt mihinkään lähimmistä päiväkodeista, jotka olivat jo täynnä. Sen sijaan hän joutuu ala-asteen yhteydessä olevaan päikkikseen, jossa kanssahoidokit ovat iältään yhden ja neljän väliltä. Kauhean isoja! Ihmettelen miten tyttöni pärjää itseään kolme vuotta vanhempien kanssa. Vaikka yritän selittää itselleni, että päiväkoti on tärkeä sosialisoitumisen kanava ja oppimisen nopeuttaja, tunnen oloni ontoksi. Olen joutunut jo osittain päästämään lapsestani irti, antamaan suurimman vastuun hänestä isälleen. Nyt minun täytyy luopua hänestä vielä enemmän. Ihan perhanan vaikeaa.

Vaan eipä silti, en oikeastaan olisi valmis luopumaan työnteostakaan, nyt kun sen makuun olen päässyt. Ajatus siitä, että pitäisi palata takaisin kotiin ja siihen, että elämäni pyörii lapsen ympärillä, ei oikein houkuta. Vaikka toisinaan, kun on monta vapaapäivää peräkkäin, sitä huomaa niin sydäntäsärkevästi kuinka vähän ehdin nykyään olla pikkuneitini kanssa, että hetkellisen hulluuden puuskissa olen melkein soittanut pomolle ja irtisanoutunut. Kuten tänään, kun olemme pitkästä aikaa kahdestaan. Ei tämä nyt niin kamalaa sitten loppupeleissä olekaan, olla kotona.

Eli jos luet tätä, ukkokulta, paras alkaa kipittää takaisin kotiin ja vähän äkkiä, muuten täällä on pian yksi desperate housewife odottamassa!

Rakkaani, kusipää, pihtari

Kun katson ajassa taaksepäin, ihmettelen miksi se tapahtui. Mikä oli se tekijä, joka sai minut rakastumaan ex-mieheni parhaaseen työkaveriin? Välillämme ei ollut mitään säpinää, satuimme vain samaan saunaan pikkujoulun kunniaksi. Kun sitten pamahdin paksuksi mies käski kylmästi minun tehdä abortti. Kun en kyennyt siihen hän totesi, ettei halua olla missään tekemisissä minun tai lapsen kanssa. Voisin vaikka vannoa, että tällä pohjalla ei vielä rakkaus kukkinut.

Rakastuinko sitten kenties silloin, kun mies tajusikin, ettei kestä ajatusta lapsensa hylkäämisestä? Kun tapasimme neljän kuukauden jälkeen uudestaan ja päädyimme taas samaan sänkyyn? Vai syttyikö sydämeni sinä kuumana kesänä kun käytin häntä gigolona ja lopulta poksautin jälkeläisemme maailmaan? Epäilen, emme olleet sitoutuneet millään tavalla ja mies antoi minun yhä ymmärtää, ettei hän pysyisi kuvioissa.

Olisiko amorin nuoli iskenyt viimeistään silloin kun mies yhtäkkiä ilmoitti haluavansa seurustella kanssani? Ehkäpä viimeistään silloin, kun hän alkoi vinkumaan, että muuttaisin tytön kanssa hänen kattonsa alle? Muistan eläneeni silloin jatkuvassa epävarmuudessa siitä, mitä oikein haluan ja tunnen. Tuskin silloinkaan kyse oli vielä tosirakkaudesta.

Tosirakkaus, rakkautta ensisilmäyksellä. Näitä kliseitä on niin monia. Meidän tapauksemme ei voinut olla mikään salama kirkkaalta taivaalta. Olen tästä vakuuttunut, koska kun ensikerran tapasimme, vuosia sitten, silloinen aviomieheni tuli ilmoittamatta keskellä päivää kotiin (tein silloin yövuoroja, joten olin itse kämpillä). Exälläni oli mukanaan uusi työkaverinsa, ja minä istuin ovi auki vessassa paskalla. Siinä kyykkyasennossa, housut kintuissa, sanoin ensikertaa päivää miehelle, josta on nyt tullut siippani (ja pidän nykyään oven kiinni kun käyn isolla hädällä).

En rehellisesti osaa nimetä koska sydämeni vietiin. Siitä kuitenkin olen varma, että järjen veit ja minusta orjan teit, koska en ole pettänyt enkä jättänyt miestä, vaikka hän on ollut kusipää pihtari.

On vaikea löytää inspiraatiota silloin kun henkilökohtaisessa elämässä luistellaan päin tiiliseinää. Siitä on kuukausia kun viimeksi laskin kynän paperille. Olisin halunnut kertoa millaista on olla kotona kehittyvän lapsen kanssa, pohdiskella äitiyttä ja sitä tai tätä syvällisesti kanssanne. Kaikki aikani on kuitenkin kulunut parisuhteen pähkäilyyn.
Mikä sitten on ongelma, kysyt. Noh, kun öljylautta repeää keskellä avomerta on ongelmia yleensä enemmän kuin yksi. Tosin kaikki ongelmat ovat lähtöisin samasta asiasta, siitä öljystä. Meillä ongelma on seksi. Ei siis itse akti, jossa mies kyllä halutessaan saa minut huutamaan nimeään, jumalaa, kiitosta, mitä nyt milloinkin. Ongelma on se, ettei sitä seksiä tipu.

Kun toinen puolisko suhteessa pihtaa se himokkaampi osapuoli alkaa usein metsästämään vastausta kysymykseen miksi. Kaikki syyt on kuultu. Flunssa, väsymys, oman ajan puute, lapsen herättämisen pelko, työstressi, rahahuolet, epätietoisuus tulevaisuudesta jne. Se, joka haluaisi, ryhtyy sitten suurella tarmolla ratkomaan näitä ongelmia, ja palkinto kimaltelee tien päässä. Tai niinhän sitä luulisi. Mutta kun flunssat on podettu, muutto on hoidettu, töitä on tehty, rahaa on hankittu, tulevaisuudesta on sovittu ja lapsikin nukkuu omassa huoneessaan kuin tukki - niin silti ei irtoa.

Tätä seuraa yleensä se tiuskaisu, että lakkaa nyt saatana koko ajan vinkumasta! Tehdään selväksi, että jos jatkuva pyytäminen ei lakkaa, niin sitten ei ainakaan tanko kohoa. Ylikierroksilla käyvä duracelpupu hakee yleensä tässä vaiheessa lohdutusta toisten sähkövälineiden seurasta ja pitää turpansa kiinni viikon, pari, ehkä jopa kolme ja yrittää hillitympiä lähestymistapoja. Seksikkäät alusvaatteet ilmestyvät kaappiin kovien hintalappujen saattelemana. Miehen lempiruoat notkuvat pöydillä odottamassa. Kämppä siistiytyy, pyykit peseytyvät ja tiskit tiskaantuvat kuin itsestään.

Lopulta, kun hiljaisuudella, houkuttelulla tai lahjonnalla ei ole mitään vaikutusta, seinille hyppivä nymfomaani nostaa taas kissan pöydälle. Nyt on itsetunto jo murentunut sen verran, että on pakko kysyä; onko minussa jotain vikaa, olenko liian lihava, teenkö jotain väärin? Mikä on pihtarin vastaus? "Ei ole mitään vikaa. Minä olen onnellinen." Siinäpä sitä sitten mietitkin, että jos kaveri on onnellinen harrastamatta seksiä puoleen vuoteen, niin mitä sinun pitäisi tehdä, kun kaksi tai kolme kertaa viikossa olisi sellainen itsellesi sopiva.

Jos kaikki muu olisi hyvin, ei fyysisen läheisyyden puutekaan ehkä olisi niin raastavaa. Mutta mitä tehdä siinä tilanteessa kun tuntuu, ettei ole mitään muutakaan yhteistä, ei edes seksiä? Pitkään itsekseen elellyt, omatoiminen ja tapoihinsa juurtunut mies ei ole helppo kumppani. Pitää olla omaa aikaa, aikaa kavereille, aikaa pelaamiselle, aikaa rentoutua. Samalla kodin täytyy pysyä siistinä, jääkaapin täynnä ruokaa ja emännän on oltava aina iloinen kun tavataan. Ei saisi olla vaatimassa, verottamassa varastoja, kamat eivät saisi olla näkyvillä ja jos on nalkutettavaa niin sitten voi lähteä jonnekin muualle kiukuttelemaan, koska kotona sallitaan vain hymy ja heleä äänensävy.

Niin, ja tietysti pitäisi tienata rahaa. Seurustella nyt materialistin kanssa, voi kristus! Jokin ihmeellinen pyrkimys tietyn elintason ylläpitoon. Ymmärrän sen, että mies haluaa kumppaninsa maksavan puolet vuokrasta ja omat laskunsa. Uskon itsekin tasa-arvoiseen parisuhteeseen, jossa molemmat kantavat kortensa kekoon. Äitiysloman mitättömillä tuilla ei kuitenkaan herroiksi eletä ja aikamoiset kädenväännöt seurasivatkin kun ilmoitin haluavani jäädä kotihoidon tuelle kesäksi. Alle tonnin tienestit kuussa saivat ukkokullan kalpenemaan ja muutaman laskutoimituksen jälkeen toteamaan, että sitten hän ei voi pitää kesälomaa ollenkaan, jos minä olen kotona.

Tyttäremme täytti kahdeksan kuukautta toukokuussa, mies halusi minun menevän töihin viimeistään kesäkuussa. Minä en kuitenkaan ollut valmis laskemaan lastani vieraiden ihmisten hoiviin ennen kuin hän osaisi edes kontata, ehkä puhua sanan tai kaksi. Niinpä ukko ilmoitti, että ainoa vaihtoehto on sitten, että hän jää koko kesäksi kotiin lapsen kanssa! Pienen asiaan perehtymisen jälkeen totesimme, että mies saisi kotona ollessa moninkerroin enemmän rahaa kuin minä, joten luovutin ja hommasin itselleni duunin (mikä onnistui yllättävän helposti kun ei ollut turhan nirso, unelmaduunit unholaan ja pelkkä rahankiilto silmissä).

Ennen isyyslomalle, isyyskuukaudelle ja kesälomalle jäämistä mies karkasi kolmeksi viikoksi tekemään töitä ja jätti minut kotileskeksi lapsen kanssa. Hänen lähtiessään välimme olivat tulehtuneet ja kun mies seisoi ovella, pyysin häntä antamaan minulle edes yhden syyn, miksi odottaa se kolme viikkoa. "En minä voi sellaista antaa, sinun täytyy tietää se itse" oli vastaus. Istuin sitten alas ja aloin miettiä.

Mieleeni palasi muuttomme, jonka aikana mies oli ollut kunnon tsemppari. Kun päätimme siirtyä kahden makkarin asuntoon, mies oli kipeä (minä toin Englanninreissulta kunnon lenssun mukanani, jota ei kaksi antibioottikuuria ollut saada kuriin) ja hoiti silti koko ruljanssin sillä aikaa kun minä hoidin lapsen vanhempieni luona. Sitten taas, kun minä sairastuin vatsatautiin ja oksensin sekä paskoin sisuskalujani ulos aamuyöstä lähtien, mies ei jäänyt pois töistä vaan minun oli selviydyttävä lapsen kanssa kotona (olin varma, että kuolisin, mutta hengissä ollaan). Toisaalta, hän toi jaffaa ja hiilitabletteja mukanaan sitten kun tuli kotiin, ja ymmärsi tuskani kyllä kahta päivää myöhemmin, kun teki itse lähempää tuttavuutta posliinipöntön kanssa ampuen varpusparvia ja puhuen norjaa. Täysi kusipää hän oli kun aloitin työni ja vuoden tauon jälkeen olin väsynyt, seisomatyöstä jalat kipeinä ja selkä rikki. Tukea ei irronnut, vain ivailua heikkoudestani - ainakin siihen asti kunnes avasin sanaisen arkkuni (on se nyt perkele, ettei puoliso tue sinua kun olet heikoilla jäillä vaan tunkee syvemmälle surkeuteen). 

Vaakakupit keikkuivat aika pitkälti tasan hyvän ja huonon välillä. Ollessani siinä kolme viikkoa kotona sain maistaa taas millaista olisi yhärin elämä, arki ilman miestä aiheuttamassa minulle päänvaivaa, eikä se nyt niin pahalta tuntunut. Lapsi on toukkaiästä vähän kasvettuaan paljon helppohoitoisempi, ja olimme juuri saaneet miehen kanssa neidin unirytminkin muutettua niin, ettei herätyksiä tullut enää tunnin välein, vaan vain kaksi yössä. Ei enää jatkuvaa unenpuutetta äidillä, huraa! Arki ja lapsen hoito olivat niin hyvin handussa, etten tarvinnut apua kuin yhtenä iltana, ja silloinkin lähdin ulos viihteelle.

Sattuipa myös niin hyvä tuuri, että kolmen viikon aikana sain kolme tarjousta lopettaa vastentahtoisen selibatiani. Vanha duunikaveri, vanha hoito ja uusi tuttavuus tarjosivat kaikki palvelujaan vuoteen puolella, eikä tarvinnut edes yhtään vinkua! Saatoin siis päätellä, että minussa ei ehkä tosiaan ole mitään vikaa, ja miehen pihtaus ei johdu minun epäseksikkyydestäni. Kolmen viikon jälkeen, kun mies tuli kotiin, olin yhä edelleen uskollinen enkä ollut edes lukkoja vaihtanut. Mutta miksi?

"Suhde ilman seksiä ei ole suhde" on herra pihtari itse minulle todennut. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että kyllä sen lippu pitää tankoon saada vähintäänkin juhlapyhinä ja vapaapäivinä. Eikä piirakkakaan saa olla kuiva vaan kostea ja tarvittaessa tarjolla. Yllättävän usein näin ei kuitenkaan ole. Tunnen kaksi tapausta, joissa miehen emäntä on lapsen saannin jälkeen alkanut pihdata ja seksikerrat vuoden aikana on voinut laskea yhden käden sormilla. En koskaan ennen ymmärtänyt miksi nuo miehet pysyivät yhdessä eukkojensa kanssa. Minä jopa neuvoin heitä, että monoa vaan frigidille nartulle ja uutta kehään. Miksen sitten itse ota ohjeesta vaariin kun olen vastaavassa tilanteessa?

"Suhteessa ei kummankaan pitäisi joutua luopumaan niistä asioista, jotka tekevät ihmisen onnelliseksi"  totesi mieheni taannoin ja hän on oikeassa. Kolmen viikon erossa olon jälkeen kävimme miettimään kuinka meidän pitäisi edetä, jotta olisimme molemmat onnellisia. Minä olen yksinkertainen nainen, tarvitsen ruokaa, unta ja seksiä pysyäkseni tyytyväisenä. Ruoasta ei meidän taloudessamme koskaan ole puutetta ja nykyään untakin on tarjolla (jos ei koko yötä pyöri murheissaan sängyssä ihmetellen miksei kelpaa miehelleen). Puutteita on siis vain yksi kolmesta.

Shakespear on kirjoittanut kirjan siitä miten äkäpussi kesytetään. Olisipa hän kynäillyt teoksen myös siitä kuinka pihtari käännytetään. Valitettavasti seksiä ei kukaan voi haluta sen enempää tai vähempää kuin hänelle on luonnollista. Olen kuitenkin huomannut, että minulla sitä himotusta voi kompensoida läheisyydellä. Harmillisesti meillä on ollut kyllä puutetta siitä huomiosta ja hellyydestäkin. Mies on lähinnä hakeutunut tietokoneensa seuraan pikkuneidin nukkuessa ja kuluttanut kaiken meidän mahdollisen yhteisen aikamme omiin juttuihinsa tai kavereittensa kanssa. Eikä toista pysty muuttamaan, se on ihan turhaa hommaa. Muutos lähtee ihmisestä itsestään - ja minun onnekseni ukko tajusi missä mennään.

Oltuaan kuukauden koti-isänä mies on huomannut, ettei penskan hoitaminen olekaan niin helppoa, kuin miltä se ulospäin näyttää ja on yhtäkkiä alkanut arvostamaan minua äitinä eri tavalla. Samoin olemme myös löytäneet yhteistä tekemistä (muualla kuin vällyjen välissä) emmekä enään vain asu yhdessä vaan tosiaan olemme yhdessä. Ehkä pääsemme vielä vuoden sisällä neljänsille treffeillemme. Minä olen myös vihdoin löytänyt sen syyn, miksi haluan pysyä tässä suhteessa. Olen perhana mennyt rakastumaan. Ja sehän on paskempi juttu, rakastunut kun ei yleensä osaa päästää irti, vaan riippuu huonossakin suhteessa kunnes kädet leikataan irti.

On kuitenkin vaikea ajatella lähtevänsä kävelemään. Eikä syynä ole lapsi, niin kuin ehkä mietitte, vaan tuon kaljupäinen köriläs, joka hypyttää lasta ilmaan vahvoilla käsillään. Loppujen lopuksi, oikeassa kumppanuudessa, on sen toisen ihmisen kanssa hänen itsensä takia (eikä fyysisen tyydytyksen). Eikä siinä sitten auta muu kuin hyväksyä ne kaikki puolet, oli rakkaani sitten ritari valkoisella ratsullaan, tai kusipää pihtari.