Kynsin ja hampain

Kello oli 4:30 sunnuntaiaamuna. Ulkona oli koleaa, pimeää, katuvalojen loiste tuntui imeytyvän märkään asvalttiin. Ajattelin, että varmaan kuvittelen, mieleni tekee temppuja, ja kaikki vain näytti synkemmältä kuin oli. Valo ei ollut häviämässä taistelua pimeyttä vastaan, heikkenemässä kuin loppuun palavan tulitikun päässä kytevä pikkuriikkinen liekki. Eikä taivas ollut tavallista mustempi, aivan kuin kelmeästi hohkava puolikuu ja himmeät, sinne tänne ripotellut tähdet olisivat muuttuneet jotenkin vähäpätöisiksi. Tänä yönä sentään taivaalla oli valoa, eikä raskasta pilvimassaa. Sade ei piiskannut katuja, kuten se oli tehnyt vain muutamia tunteja sitten.

Tuuli havisutti keltaisia lehtiä, jotka riippuivat itsepintaisesti kiinni puissa, jotka yrittivät niitä oksiltaan varistaa. Sama tuuli tarrautui takkini kaulukseen ja liepeisiin, kiskoen äkäisesti paksua kangasta. Kävelin kohti bussipysäkkiä ja mietin kotona nukkuvaa perhettäni. Koira olisi kerällä omassa, pienessä pedissään, tyytyväisenä aamulenkin jäljiltä. Karvakuono tuhisisi ja narisisi juuri sillä tavalla, jota minä rakastin ja mies vihasi. Mies tosin olisi itse niin syvällä unessa, ettei huomaisi moista, vaan halailisi tyynyään ja kuorsaisi vaimeasti. Hän väitti tietysti, ettei kuorsannut, mutta kyllä minä sen kuulin. Varsinkin silloin kun hän halaili tyynyä. Minua halatessa hän ei kuorsannut, onneksi.

Ja sitten se rakkain, se pieni ihme, tyttäreni. Istuin bussipysäkin kylmälle, graffitiselle penkille ja katselin mitään näkemättä roskaisia tienpientareita, joissa rikkaruohot rehottivat viimeisiä päiviään ennen pakkasöitä. Mietin rakasta lastani, jonka tummansiniset silmät olivat suljettu, ja näkivät ties mitä ihmeellisiä unia, kun neiti makasi omassa pinnasängyssään kirjavien ABC-lakanoiden alla lämpimässä. Hänen päällään oli uusi body, jossa luki Mommy’s little Nightmare. Se oli ostettu Pariisista kaikella rakkaudella.

Pariisi, se oli ollut ihana reissu. Sain sen synttärilahjaksi perheeltäni ja pääsin sisareni kanssa neljäksi päiväksi ihailemaan ehkä Euroopan kuuluisinta kaupunkia. Notre Dame, La Tour Eiffel, Arc de Triomphe, Musée du Louvre, Basilique du Sacré-Cœur… Ostin sitä varten ranska-suomi matkasanakirjankin, mutta en lopulta oppinut puhumaan ranskaa sen enempää kuin mitä lukion alkeiskurssilla aikanaan oli mieleen tarttunut. Tutustuin la cuisine françaiseen sen enempää ystävystymättä ja toin tuliaisena Eiffel tornin mallisia karkkeja. Se oli ensimmäinen kerta kun olin erossa tyttärestäni yli 24 tuntia.

Vuoden päivät ehtivät kulua ennen kuin olimme yli vuorokauden erossa toisistamme. Ennen lähtöä ajattelin, että jo se oli aikakin! Vähän omaa aikaa äidille. Keväällä kävimme yhdessä Eglannissa, minä, äitini ja tyttö. Se reissu oli ollut rankka. Matkustaminen lapsen kanssa ei ollut lainkaan sellaista kevyttä, vapaata lomailua, johon olen tottunut reissatessani ennen äitiyttä. Mutta sitten taas, kaikki mitä olin odottanut äitiydestä, on osoittautunut vaaleanpunaisiksi pilvilinnoiksi, jotka nyt murenevat hurjaa vauhtia.

En ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi ollut yhtä epärealistiset odotukset ja kuvitelmat äitiydestä kuin minulla itselläni. En voi käsittää miten olin onnistunut luomaan mieleeni sellaisen harhakuvien maailman. En ole koskaan oikein sietänyt kenenkään muun lapsia. Ajattelin aina, että ne itkevät, haisevat, kiukuttelevat, eivät osaa käyttäytyä, sotkevat, meluavat – olivat vääränlaisia kaikilla tavoilla. Ainoastaan sukulaisteni pikkuvauvat saivat sydämeni heltymään, kun tuudittelin parin kuukauden vanhoja toukkia sylissäni, luin niille satuja ja hyräilin iloisesti. Kun ne eivät koskaan sanoneet vastaan, tuoksuivat lämpimältä maidolta, olivat paikallaan ja kiltisti, eivät huutaneet, itkeneet, eivätkä vaatineet mitään. Silloin ne olivat hyviä, ihania, sellaisia kuin lapsen pitää olla. 

Jotenkin, jossain kieron mieleni sopukoissa, se oli minun mielikuvani äitiydestä. Että lapsi ei vaadi minulta muuta kuin sen, että rakastan sitä. Pidän sylissä ja hymyilen, tuuditan, hyräilen ja luen välillä satuja. Sitten kun lapsi kasvaa, vähän kuin itsekseen, tottelevaiseksi, siistiksi, rauhalliseksi ja uteliaaksi, me juttelemme iloisesti, piirrämme hiljaa pöydän ääressä ja istumme sohvalla lukemassa kirjaa. Ajattelin, että teen liudan lapsia, jotta voin ihailla sivusta kuinka heidän erilaiset persoonansa tulevat esiin, muksuista olisi toisilleen leikkiseuraa, ja äiti voisi leipoa pentujen kanssa lauantaisin, mutta muuten ne viihtyisivät ihan itsekseen.

Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä vanhemmuus todella on. En osannut ajatella realistisesti sitä millainen sitoutuminen lapsen saaminen on. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että menisi vuosi, ennen kuin olisin edes pari päivää erossa tyttärestäni. Ai että minulla ei olisikaan enää aikaa ja mahdollisuuksia tehdä mitä itse haluan? Kyllä sitä minulle sanottiin, mutta ei se uponnut kaaliin. Kuinka vaikeaa se nyt voisi olla? Annat lapselle ruoan, vaihdat vaipan, laitat nukkumaan kun tarvitsee nukkua ja sitten olet tehnyt velvollisuutesi. Vähän kuin koira, vauva-ajan jälkeen se ei vaatisi enää niin paljon, nukkuisi yönsä ja jos leikit sen kanssa tunnin päivässä kaikki pysyvät tyytyväisinä.

Sanomattakin on selvää, että pikkuhiljaa olen alkanut huomaamaan, ettei lapsi ole sama asia kuin koiranpentu. Olen ehkä tajunnut, että tytärtäni ei ”kouluteta” kahdessa vuodessa tottelevaiseksi, sisäsiistiksi, helposti hoitoon vietäväksi, itsekseen viihtyväksi ja asiansa osaavaksi yksilöksi, joka ei vaadi juuri muuta kuin ruokaa kahdesti päivässä ja on aina iloinen. Mutta niin minä tosiaan joskus kuvittelin. Että kyllähän se muksu parissa vuodessa on ”valmis”. Sitten äiti voi taas elää elämäänsä vapaasti. Kotona odottaa hyväntuulinen ja vaivaton tytär, jonka kanssa vietetään välillä laatuaikaa, mutta muuten äiti voi keskittyä reissaamiseen, rakkauteen, kavereihin ja harrastuksiin.

Tämä syksy on tuntunut minusta erityisen raskaalta. Normaalisti nautin tästä vuodenajasta. Muistan kuinka viime vuonna olin täynnä odotusta, toivoa ja onnea. Sipsutin vatsa pystyssä, korkokengissä, elokuvissa sisareni kanssa. Lueskelin koira kainalossani sohvalla lempikirjaani kun sade ropisi taustamusiikkina ikkunoihin. Kun tyttäreni syntyi kävelin pitkiä lenkkejä vaunuja työnnellen syksyn värjäämien puiden alla. Kuten tienvarsien pensaat, kadut olivat oranssin ja kullan värisiä, horisonttia maalasi joka ilta toinen toistaan kauniimpi auringonlasku ja riepotteleva tuuli sai hiukseni hulmuamaan. Mullan ja pudonneiden lehtien tuoksu sai minut vetämään syvään henkeä, sulkemaan silmäni ja unelmoimaan. Silloin uskalsin unelmoida helposta elämästä, uudesta rakkaudesta, loistavasta tulevaisuudesta.

Nyt istun bussissa, joka hurisee aamuyön pimeydessä kohti työpaikkaani. Lasin takana näkyy vuoroin mustaa, vuoroin katulampun valaisemia pätkiä harmaista betonirakennuksista pimeine ikkunoineen. Olen huomannut, että minun on yhä vaikeampi olla onnellinen. Päiväni kuluvat helposti negatiivisissa, ahdistuneissa ja epävarmoissa tunnelmissa. Olen yrittänyt syyttää siitä työtäni, unenpuutetta tai parisuhdettani, mutta joskus mietin, että voisiko se vain johtua siitä, että yritän kynsin ja hampain pitää kiinni vanhoista haaveistani, surrealistisista kuvitelmistani, vanhasta itsestäni.

Olen aina halunnut äidiksi. Jo ihan pikkutyttönä aloin haaveilemaan siitä kuinka monta lasta saan, mitkä nimet heille annan, minkä näköisiä he ovat. Näin jälkeenpäin huomaan, että minulle oli aina tärkeintä saada lapsia – ei olla heidän kanssaan. Lukumäärä, nimet, ominaisuudet, niistä minä haaveilin. En suinkaan yhdessä olosta, perhe-elämästä ja kasvattamisesta. Minä halusin viisi lasta tai enemmän, jotta voisin keksiä monta hienoa nimeä. Sen lisäksi halusin aviomiehen. Hänen kohdallaan sitten puolestani haaveilin yhteisestä elämästä, tekemisestä, kaiken voittavasta rakkaudesta. Minusta tuntuu, että minulla on vieläkin sama ongelma.

Yritän epätoivoisesti rakentaa toimivaa parisuhdetta, jossa saisin kaiken sen mistä olen aina haaveillut – eli miehen joka palvoo minua, lellii minua, on intohimoinen, uskollinen ja tarvitsee minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Toisinaan tuntuu, että kuvitelmani täydellisestä suhteesta on yhtä suurta illuusiota kuin käsitykseni äitiydestä. Itse olen valmis rakastamaan miestä niin, että hän menee kaiken muun edelle, omistan kaiken aikani hänelle, halua häntä koko ajan ja teen kaikkeni, jotta hän olisi onnellinen. Olen ollut kahdessa suhteessa, jossa toinen osapuoli tunsi samoin – aluksi. Oih, miten olimmekaan luotuja toisillemme emmekä saaneet tarpeeksi toisistamme. Ennen kuin miehet saivat tarpeekseen ja enää minä annoin ja annoin ja yritin, kun he ottivat, ottivat eivätkä antaneet.

Toisinaan olen varma, että vika on minussa. Toisinaan tajuan, ettei maailmassa ole sellaista miestä, joka haluaisi rakastella kassani joka toinen päivä. Joka toisi minulle kukkia vuosi toisensa jälkeen äitienpäivänä, naistenpäivänä, nimipäivänä, vuosipäivänä, syntymäpäivänä ja satunnaisina muina päivinä. Joka osoittaisi minulle arvostustaan silloin tällöin muutenkin kuin vain joulu- ja syntymäpäivälahjan muodossa. Joka kertoisi rakkaudestaan ja intohimostaan puhumalla tai vaikkapa rakkauskirjeissä. Joka haluaisi joka päivä tehdä minun kanssani jotain, jutella, katsoa elokuvaa, pelata, käydä kävelyllä, jotain – edes viisitoista minuuttia. Toisin sanottuna sellainen Herra Oikea. Jota minä turhaa odotan, sillä häntä ei ole olemassa.

Viimeiset viisitoista vuotta olen kuvitellut elämäni utopiaa täydellisen miehen ja viiden lapsen kanssa. Todellisuus on kuitenkin ilmestynyt häilymään rakentamani prinsessalinnan ylle kuin pahaenteinen myrskypilvi. Viisi lasta? Luoja armahtakoot, hyvä kun selviän edes ensimmäisen kanssa. Tai pikemminkin, miten ihmeessä minä selviän tästä yhdestä?

Lapsi saattaa huutaa tunnin tai kaksi yöllä ilman mitään syytä eikä neuvolatäti osannut neuvoa muuta kuin, että sehän on normaalia. Se on joku saatanan vaihe. Huonosti nukkuvan lapsen äitinä oleminen on yöllistä helvettiä kun haluaisit vain levätä, nukkua, antakaa joku minun nukkua! Mutta lapsi herää yöllä mihin lie neurologisen kehityksen aiheuttamiin, tahattomiin nykimisiin ja huutaa, huutaa, itkee. En kestä kuunnella sitä. Ensin yritän ja rukoilen, että pentu huutaisi itsensä uneen. Sitten yritän saada miehen hoitamaan asian, joka vain tiuskaisee, että antaa huutaa. Menen itse rauhoittelemaan tyttöä. Saan tuudittaa häntä loputtomalta tuntuvan ajan. Kolme tuntia herätykseen. Kaksi ja puoli tuntia herätykseen. Kaksi tuntia herätykseen. Puolitoista tuntia herätykseen. Nukahda jo!

Yhtälailla normaalia on kuulemma se, että välillä minun tekisi mieli jättää lapsi lattialle, rääkykööt siinä, kärsikööt. Mielessäni välähtää kuva siitä kuinka ravistelen tyttöä ja huudan ”ole saatana hiljaa!”. Saatan kuvitella, että avaan ikkunan ja pudotan pennun neljännestä kerroksesta. Se on normaalia. Naiset kokevat vauvansa kanssa uudenlaisen, täyden vallan tunteen, joka aiheuttaa väkivaltaisia mielikuvia. Saatat kuvitella tappavasi lapsesi. Se on normaalia. Koska oikeasti et katkaisisi edes hiusta hänen päästään. Normaalia. Minä vihaan sitä, vihaan niitä väsymyksen, turhautuneisuuden ja epätoivon aiheuttamia mielikuvia. Tuuditan lasta hellästi sylissäni samalla kun puren raivoissani huultani. Etkö voi saatana nukkua? Etkö perkele voi antaa minun olla? LOPETA!

Joskus saan yössä kolme tuntia unta. Hyvänä yönä viisi. Sitten olen yhdeksän tuntia töissä. Matkoihin menee puoli tuntia suuntaansa. Heti kun pääsen kotiin pitäisi hakea lapsi päiväkodista. Päiväkotitädeillä on aina jotain valitettavaa. Ei ollut tänään jarrusukkia mukana. Ei ollut tuttiin merkitty lapsen nimeä. On todella huono juttu, että lapsi oli tänäänkin hoidossa kymmenen tuntia. Olitko jossain huitelemassa? Ei työvuorosi voinut kestää niin pitkään, ettet ehtinyt hakemaan tytärtäsi ennen puoli viittä. Miksi ette ilmoittaneet, että tuotte lapsen tänään puoli kymmeneltä, ettekä puoli yhdeksältä? Kyllä tämä nyt oli sopimatonta, tämä oli huono juttu, teidän pitäisi vähän ajatella, miten niin ette pääse vanhempainiltaan, ettekö välitä? Onko sekin normaalia, että kuvittelee mäjäyttävänsä lekalla tarhatädin kallon tohjoksi?

Etkö välitä, sitä kysymystä minun ei onneksi koskaan tarvitse itseltäni kysyä. Välitän niin paljon, että se sattuu. Muuten väittäisin, että minua ei ole tarkoitettu äidiksi, minun ei olisi koskaan pitänyt saada lasta. Jos kerta äitiys on vaikeaa, kamalaa, helvettiä, voisi luulla, että minä vihaan lastani, mutta jumalauta kun minä rakastan sitä pientä niin totaalisesti. Minun pikkuneitiäni. Vaikka olen ihan kuitti, väsynyt luita ja ytimiä myöten. Päätä, selkää, niskaa ja jalkoja särkee, en ole syönyt, nukkunut, rentoutunut. Silti hymy leviää väkisinkin naamalleni kun katseeni vihdoin löytää tyttäreni päiväkodin lattialta, muiden lasten joukosta, leikkimässä itsekseen muovipuhelimella. Ja miten sydän onkaan pakahtua kun pentu huomaa minut ja hänen silmänsä leviävät, suusta pääsee välittömästi pieni kuiskaus: ”äiti”.

Kun olin tullut Pariisista, ja lapsi näki minut neljän päivän ja viiden yön tauon jälkeen, hän alkoi kauttaaltaan vapista. Silmät olivat lautasen kokoiset, ja ilme kuin lapsi ei olisi uskonut, että olen siinä, ja samalla pelkäsi, että katoan. Kädet alkoivat vimmatusti haroa suuntaani ja sylissä pitävä isä unohtui täysin. Äidin syliin oli päästävä, ja sitten ei osattukaan enää päättää kumpaa tekisi, halaisi tiukasti vai tuijottaisi lumoutuneena kasvoja? Lopulta niitä tehtiin vuorotellen, aina pari sekuntia tuijotusta, sitten hali, ei kun tuijotusta, ei vaan hali, tuijotus, hali, jne. Ja minä istuin sohvalla ilman mitään havaintoa muusta maailmasta tuijottaen ja halaillen tytärtäni ihan yhtä onnellisena ja lumoutuneena. En ollut edes tajunnut kuinka ikävä minulla oli ollut. Eikä oikeastaan edes yhtään haittaisi jos ei taas vuoteen tarvitsisi olla vuorokautta pidempää erossa.

Välillä on niitä kultaisia hetkiä. Saatamme istua miehen kanssa lattialla sylikkäin kun lapsi konttaa ympäriinsä pyykkinarulta varastama sukka hampaissaan ja kantaa minulle lelujaan vuorotellen. Nasun, kirahvin, puisen kissan, pehmokissan, toisen kirahvin, sitten vaaditaan lukemaan kirjaa, kyllästytään ja etsitään hyrrä, esitellään sitä, tuodaan sitten tutti ja halataan. Samalla ehdimme miehen kanssa jutella, suukotella, nauraa yhdessä pikkuisellemme ja leikkiä hänen kanssaan. Mutta monesti elämä on vain sitä arkea. Käy töissä, hae muksu, ruoki, kylvetä, viihdytä, kuuntele huutoa kun et koko ajan pidä sylissä ja ehdi leikkiä, käytä ja ruoki koira, yritä saada ruoka tehtyä ja syötyä, pitäisi siivota ja tiskata ja pyykätä. Usein asiat kaatuvat niskaan kun ei ehdi eikä jaksa.

Näin jälkiviisaana voin huokaista helpotuksesta, etten saanut lapsia nuorempana, niin kuin aina toivoin. Ehdin etsiä itseäni, kokeilla erilaisia tapoja elää. Sain olla täysi narttu, ryypätä, rellestää, elää moraalittomasti ja siveettömästi. Kokeilin vastuullista, sitoutunutta parisuhdetta useammankin kerran, siinä missä sinkkuilua ja seksisuhteitakin. Asuin yksin, yhdessä, vaihdoin alaa, opiskelin, reissasin. Onneksi ehdin kokea sen kaiken ennen kuin sain lapsen, koska tajuan nyt, että seuraavat parikymmentä vuotta perheen täytyy olla keskipisteeni. Ennen, jos tein virhearvion, siitä kärsin vain minä itse. Nykyään olen vastuussa myös lapsesta, ja se muuttaa kaiken. Oman sydämensä jos menee särkemään, se on yksi asia, mutta jos satuttaa teoillaan omaa lastaan, se on jo ihan toinen juttu.

Aina sanotaan, että lapsi kasvattaa vanhempaansa enemmän kuin vanhempi lasta, ja minun on oltava aivan samaa mieltä. Mikään ei ole aikuistanut minua samalla tavalla, kuin lapsen saaminen. Ja mitä olen muilta kuullut, en tosiaankaan ole vain kuvitellut muutosta itsessäni, vaan olen nykyään täysin erilainen. Kun kävimme korkeasaaressa, sisareni, minä ja tyttö, päätimme päivän päätteeksi vielä syödä saaren ravintolassa. Sisko katseli vierestä kuinka sinnikkäästi jaksoin ruokkia ja hoivata väsynyttä ja kiukuttelevaa muksua korottamatta ääntäni kertaakaan, enkä edes hermostunut, vaikka oma ruokani jäähtyi kylmäksi siinä sivussa odotellessa, lapsi hoidettiin ensin. Myöhemmin hän totesi, että vanhasta minusta ei koskaan olisi ollut moiseen, ja tottahan se on. Ennen pinnani oli lyhyempi kuin kissan viiksi, malttia minulla ei ollut lainkaan ja odottaminen oli jotain, mitä en harrastanut koskaan, en ainakaan jos kyseessä oli ruokani.

Olen muuttunut, ja joudun muuttumaan koko ajan. Ehkä se aiheuttaa osittain sen kaoottisen tunteen elämässäni. On kuin mikään ei pysyisi paikallaan, enkä saa mistään otetta vaan asiat, päivät, tapahtumat vain syöksyvät ylitseni. Kaikkein vaikeinta on se, että aika loppuu koko ajan kesken. Ei ole tarpeeksi aikaa nukkua ja levätä. Ei ole tarpeeksi aikaa valmistautua aamulla töihin. Töiden jälkeen on aina kiire hakemaan muksu päiväkodista tai kiire kotiin perheen luokse. Lapselle ja miehelle ei kuitenkaan koskaan ole tarpeeksi aikaa. Itselleen ei ole aikaa. Kavereilleen ei ole aikaa. Koiralle ei ole aikaa. Harrastamiselle ei ole aikaa.

Pahinta on se, että mitään ei pysty tekemään kunnolla. En ehdi nukkua ja levätä kunnolla joten olen liian väsynyt tekemään mitään kunnolla valveilla. Lapsen kanssa on niin vähän aikaa ja siitäkin suuri osa menee kiukuttelemisen kuuntelemiseen, epätoivoiseen yritykseen saada lapsi syömään, vaipanvaihtotappeluun jne. Aikaa pitää kuitenkin olla myös omiin perustarpeisiin, että saisi käydä vessassa (lapsi huutaa oven takana), saisi käydä suihkussa (lapsi huutaa oven takana), saisi pukea päälleen (lapsi riippuu lahkeessa ja huutaa kun ei saa varastaa sukkia tai pääse syliin), saisi syödä lämpimän aterian (lapsi huutaa vieressä ja yrittää varastaa haarukat, veitset, lasin, ruoan), saisi hetken rentoutua kirjan, telkan tai jonkin muun parissa (lapsi huutaa kun ei saa kirjaa tai huomiota).

Hyvin usein käy sitten niin, että lapsen jatkuva vaatiminen, joka tietysti johtuu suurelta osalta siitä, että äiti on ollut poissa koko päivän, johtaa siihen tunteeseen, että aika ei riitä itselle eikä lapselle, tai ainakin tekee kaiken väärin ja huonosti. Jos vielä perusasioiden lisäksi yrittää mahduttaa johonkin väliin aikaa kavereille tai harrastamiselle taas lapsi huutaa, koska taas äiti lähtee. Jos yrittää johonkin väliin mahduttaa aikaa miehen kanssa se on aina lapsen mentyä nukkumaan eli pois lepoajasta, ja usein miestä ei kiinnosta kun hän yrittää juuri tehdä aikaa kavereille tai itselleen. Joskus arki on oikeaa noidankehää.

Odotan koko ajan sitä, että asiat alkaisivat vihdoin sujua. Kuinka vaikeaa se voi olla, että arki rullaisi omalla painollaan, ilman hirveää yrittämistä ja jatkuvaa epäonnistumista? Yritän myös miettiä, kuinka sitä ehtisi olla onnellinen, tai ehkä enemmänkin mistä sitä tulisi onnelliseksi. ”Sinulla on terve lapsi, ole onnellinen!” Mies hokee sitä jatkuvasti. Totta. Tietenkin olen siitä onnellinen, että on terve ja hyvinvoiva muksu. Mutta senkö pitäisi riittää elämässä? Joka päivä ei tarvitse löytää onnellisuuden hetkiä? Pieniä asioita, joista tulla iloiseksi? Eikö muka pitäisi olla onnellinen kaikilla elämänsä osa-alueilla ja kokea niillä onnistumisia?

Kun katsoo asioita kauempaa, minun pitäisi olla tyytyväinen. Minulla on mies, joka rakastaa minua (vaikkei sitä koskaan sanokaan) ja haluaa olla kanssani (vaikkei hänellä oikein olekaan aikaa minulle). Minulla on terve ja ihana tytär (joka ei koskaan anna minun nukkua ja kiukuttelee minulle kun olen niin paljon poissa). Minun perheeni, isä, äiti, veli ja sisko, ovat terveitä ja onnellisia (vaikken ehdi heitä kyllä nähdä, hyvä jos välillä soitella). Minulla on ystäväni (vaikkei minulla ole aikaa heille). Minulla on työpaikka, josta pidän (vaikka se vie kaiken aikani ja jaksamiseni). Minulla on katto pään päällä (ja paskat naapurit) ja ruokaa pöydässä (jota ei saa syödä rauhassa). Minulla on kiltti ja ihana koira (jolle minulla ei ole aikaa ja jaksamista).

Periaatteessahan minulla on kaikkea, mutta ei sitä utopiaa, jota kuvittelin, että elämäni joskus olisi. Sitä harhakuvaa, että olisi jatkuvasti onnellinen. Vanhoista kuvitelmista on kauhean vaikea päästää irti. Miksen minä voisi saada kaikkea sitä mitä olen aina halunnut? Olen vakuutellut itselleni vuosia, että tietysti voin saada sen. Nyt olen tosin ajautunut siihen, että kunhan nyt saisin edes yhden asian, edes jotain, mistä olen aina haaveillut! Oma, linnamainen talo, jossa on torneja, kirjasto ja takkahuone. Tai minulle täysin omistautunut, intohimoisesti rakastava mies. Ehkä se unelmaduuni, mukanaan tolkuttomasti rahaa. Viisi täydellistä, helppoa lasta, kai nyt edes jotain voin saada?

Ennen kuin huomaankaan on taas maanantai. Tyttö heräsi yöllä 3:45, en tiedä yhtään miksi. Puolentoista tunnin jälkeen hän nukahtaa ja siitä puolen tunnin päästä myös minä saan taas unta. 7:20 herään taas tytön ääniin, tällä kertaa kyseessä ei ole huutelua vaan aamukukertelua. Hän leikkii kaikella todennäköisyydellä sängyssä majailevalla pehmolohikäärmeellä, tai ehkä tutilla. Mieskin on vielä sängyssä, käperryn hänen syliinsä ja mietin voisinko vain jäädä siihen, en jaksaisi millään kohdata uutta päivää. Sitten tajuan, että murun herätyskello ei ole soinut ja hän myöhästyy kohta töistä, minun on pakko herättää hänet.

Paria tuntia myöhemmin vien muksua päiväkotiin. Vilkaisin ulos ikkunasta ennen lähtöä ja ulkona paistoi aurinko, joten en vaivautunut ottamaan sateenvarjoa. Aurinko saa väsyneet silmäni särkemään samalla kun suuret, kylmät pisarat kastelevat hiukseni päähän liimautuneeksi matoksi. Sataa ja paistaa? Tämä on taas niitä päiviä. Mustia pilviä vasten heijastuu haalea sateenkaari. Se kuvastaa elämääni turhankin hyvin. Mietin miten saisin elämäni myrskypilvet ajettua pois ja sateenkaaren oikein loistamaan. Miten paljon minun on vielä muututtava?

Joskus ei vain jaksaisi itse muuttua. Mikseivät muut voi muuttua minun tarpeideni mukaan? Miksi minun pitää uhrautua ja luopua kaikesta mitä minä haluaisin, ja samalla pitäisi jaksaa tehdä toiset onnelliseksi? Ja mikä on kiitos? Lapsi konttaa huoneen toisesta päästä luokseni ja puree varvastani kaikin voimin. Kesken suloisen halimisen hän yhtäkkiä kynsii molemmin käsin kasvojani. Tai leluvasaralla nakuttelun lomassa hän huitaisee minua leukaan täysin varoittamatta, täysin tarkoituksellisesti. Mies taas… en jaksa edes lähteä ajattelemaan sitä.

Istun töissä ja tuijotan tyhjää. Asiakkaita ei juuri nyt ole. Minun pitäisi varmaan tehdä jotain hyödyllistä, mutta murehdin vain elämääni. Mitä hyötyä on murehtimisesta? Ei kai mitään, mutta kun mikään ei muutu vaikka kuinka yrittäisi muuttaa asioita, jäljelle jää vain tämä, murehtiminen. Mitenhän sitä pystyisi vain lakata yrittämästä saada ne asiat mitä haluaa. Lakkaisi haluamasta mitään ja vain olisi, eläisi sitä elämää mikä tarjolla on. Elämäni – kun mikään ei toimi. Ogelmani – kun mikään ei riitä. Minä – kynsi ja hampain kiinni haaveissa, jotka eivät toteudu.