Rakkaani, kusipää, pihtari

Kun katson ajassa taaksepäin, ihmettelen miksi se tapahtui. Mikä oli se tekijä, joka sai minut rakastumaan ex-mieheni parhaaseen työkaveriin? Välillämme ei ollut mitään säpinää, satuimme vain samaan saunaan pikkujoulun kunniaksi. Kun sitten pamahdin paksuksi mies käski kylmästi minun tehdä abortti. Kun en kyennyt siihen hän totesi, ettei halua olla missään tekemisissä minun tai lapsen kanssa. Voisin vaikka vannoa, että tällä pohjalla ei vielä rakkaus kukkinut.

Rakastuinko sitten kenties silloin, kun mies tajusikin, ettei kestä ajatusta lapsensa hylkäämisestä? Kun tapasimme neljän kuukauden jälkeen uudestaan ja päädyimme taas samaan sänkyyn? Vai syttyikö sydämeni sinä kuumana kesänä kun käytin häntä gigolona ja lopulta poksautin jälkeläisemme maailmaan? Epäilen, emme olleet sitoutuneet millään tavalla ja mies antoi minun yhä ymmärtää, ettei hän pysyisi kuvioissa.

Olisiko amorin nuoli iskenyt viimeistään silloin kun mies yhtäkkiä ilmoitti haluavansa seurustella kanssani? Ehkäpä viimeistään silloin, kun hän alkoi vinkumaan, että muuttaisin tytön kanssa hänen kattonsa alle? Muistan eläneeni silloin jatkuvassa epävarmuudessa siitä, mitä oikein haluan ja tunnen. Tuskin silloinkaan kyse oli vielä tosirakkaudesta.

Tosirakkaus, rakkautta ensisilmäyksellä. Näitä kliseitä on niin monia. Meidän tapauksemme ei voinut olla mikään salama kirkkaalta taivaalta. Olen tästä vakuuttunut, koska kun ensikerran tapasimme, vuosia sitten, silloinen aviomieheni tuli ilmoittamatta keskellä päivää kotiin (tein silloin yövuoroja, joten olin itse kämpillä). Exälläni oli mukanaan uusi työkaverinsa, ja minä istuin ovi auki vessassa paskalla. Siinä kyykkyasennossa, housut kintuissa, sanoin ensikertaa päivää miehelle, josta on nyt tullut siippani (ja pidän nykyään oven kiinni kun käyn isolla hädällä).

En rehellisesti osaa nimetä koska sydämeni vietiin. Siitä kuitenkin olen varma, että järjen veit ja minusta orjan teit, koska en ole pettänyt enkä jättänyt miestä, vaikka hän on ollut kusipää pihtari.

On vaikea löytää inspiraatiota silloin kun henkilökohtaisessa elämässä luistellaan päin tiiliseinää. Siitä on kuukausia kun viimeksi laskin kynän paperille. Olisin halunnut kertoa millaista on olla kotona kehittyvän lapsen kanssa, pohdiskella äitiyttä ja sitä tai tätä syvällisesti kanssanne. Kaikki aikani on kuitenkin kulunut parisuhteen pähkäilyyn.
Mikä sitten on ongelma, kysyt. Noh, kun öljylautta repeää keskellä avomerta on ongelmia yleensä enemmän kuin yksi. Tosin kaikki ongelmat ovat lähtöisin samasta asiasta, siitä öljystä. Meillä ongelma on seksi. Ei siis itse akti, jossa mies kyllä halutessaan saa minut huutamaan nimeään, jumalaa, kiitosta, mitä nyt milloinkin. Ongelma on se, ettei sitä seksiä tipu.

Kun toinen puolisko suhteessa pihtaa se himokkaampi osapuoli alkaa usein metsästämään vastausta kysymykseen miksi. Kaikki syyt on kuultu. Flunssa, väsymys, oman ajan puute, lapsen herättämisen pelko, työstressi, rahahuolet, epätietoisuus tulevaisuudesta jne. Se, joka haluaisi, ryhtyy sitten suurella tarmolla ratkomaan näitä ongelmia, ja palkinto kimaltelee tien päässä. Tai niinhän sitä luulisi. Mutta kun flunssat on podettu, muutto on hoidettu, töitä on tehty, rahaa on hankittu, tulevaisuudesta on sovittu ja lapsikin nukkuu omassa huoneessaan kuin tukki - niin silti ei irtoa.

Tätä seuraa yleensä se tiuskaisu, että lakkaa nyt saatana koko ajan vinkumasta! Tehdään selväksi, että jos jatkuva pyytäminen ei lakkaa, niin sitten ei ainakaan tanko kohoa. Ylikierroksilla käyvä duracelpupu hakee yleensä tässä vaiheessa lohdutusta toisten sähkövälineiden seurasta ja pitää turpansa kiinni viikon, pari, ehkä jopa kolme ja yrittää hillitympiä lähestymistapoja. Seksikkäät alusvaatteet ilmestyvät kaappiin kovien hintalappujen saattelemana. Miehen lempiruoat notkuvat pöydillä odottamassa. Kämppä siistiytyy, pyykit peseytyvät ja tiskit tiskaantuvat kuin itsestään.

Lopulta, kun hiljaisuudella, houkuttelulla tai lahjonnalla ei ole mitään vaikutusta, seinille hyppivä nymfomaani nostaa taas kissan pöydälle. Nyt on itsetunto jo murentunut sen verran, että on pakko kysyä; onko minussa jotain vikaa, olenko liian lihava, teenkö jotain väärin? Mikä on pihtarin vastaus? "Ei ole mitään vikaa. Minä olen onnellinen." Siinäpä sitä sitten mietitkin, että jos kaveri on onnellinen harrastamatta seksiä puoleen vuoteen, niin mitä sinun pitäisi tehdä, kun kaksi tai kolme kertaa viikossa olisi sellainen itsellesi sopiva.

Jos kaikki muu olisi hyvin, ei fyysisen läheisyyden puutekaan ehkä olisi niin raastavaa. Mutta mitä tehdä siinä tilanteessa kun tuntuu, ettei ole mitään muutakaan yhteistä, ei edes seksiä? Pitkään itsekseen elellyt, omatoiminen ja tapoihinsa juurtunut mies ei ole helppo kumppani. Pitää olla omaa aikaa, aikaa kavereille, aikaa pelaamiselle, aikaa rentoutua. Samalla kodin täytyy pysyä siistinä, jääkaapin täynnä ruokaa ja emännän on oltava aina iloinen kun tavataan. Ei saisi olla vaatimassa, verottamassa varastoja, kamat eivät saisi olla näkyvillä ja jos on nalkutettavaa niin sitten voi lähteä jonnekin muualle kiukuttelemaan, koska kotona sallitaan vain hymy ja heleä äänensävy.

Niin, ja tietysti pitäisi tienata rahaa. Seurustella nyt materialistin kanssa, voi kristus! Jokin ihmeellinen pyrkimys tietyn elintason ylläpitoon. Ymmärrän sen, että mies haluaa kumppaninsa maksavan puolet vuokrasta ja omat laskunsa. Uskon itsekin tasa-arvoiseen parisuhteeseen, jossa molemmat kantavat kortensa kekoon. Äitiysloman mitättömillä tuilla ei kuitenkaan herroiksi eletä ja aikamoiset kädenväännöt seurasivatkin kun ilmoitin haluavani jäädä kotihoidon tuelle kesäksi. Alle tonnin tienestit kuussa saivat ukkokullan kalpenemaan ja muutaman laskutoimituksen jälkeen toteamaan, että sitten hän ei voi pitää kesälomaa ollenkaan, jos minä olen kotona.

Tyttäremme täytti kahdeksan kuukautta toukokuussa, mies halusi minun menevän töihin viimeistään kesäkuussa. Minä en kuitenkaan ollut valmis laskemaan lastani vieraiden ihmisten hoiviin ennen kuin hän osaisi edes kontata, ehkä puhua sanan tai kaksi. Niinpä ukko ilmoitti, että ainoa vaihtoehto on sitten, että hän jää koko kesäksi kotiin lapsen kanssa! Pienen asiaan perehtymisen jälkeen totesimme, että mies saisi kotona ollessa moninkerroin enemmän rahaa kuin minä, joten luovutin ja hommasin itselleni duunin (mikä onnistui yllättävän helposti kun ei ollut turhan nirso, unelmaduunit unholaan ja pelkkä rahankiilto silmissä).

Ennen isyyslomalle, isyyskuukaudelle ja kesälomalle jäämistä mies karkasi kolmeksi viikoksi tekemään töitä ja jätti minut kotileskeksi lapsen kanssa. Hänen lähtiessään välimme olivat tulehtuneet ja kun mies seisoi ovella, pyysin häntä antamaan minulle edes yhden syyn, miksi odottaa se kolme viikkoa. "En minä voi sellaista antaa, sinun täytyy tietää se itse" oli vastaus. Istuin sitten alas ja aloin miettiä.

Mieleeni palasi muuttomme, jonka aikana mies oli ollut kunnon tsemppari. Kun päätimme siirtyä kahden makkarin asuntoon, mies oli kipeä (minä toin Englanninreissulta kunnon lenssun mukanani, jota ei kaksi antibioottikuuria ollut saada kuriin) ja hoiti silti koko ruljanssin sillä aikaa kun minä hoidin lapsen vanhempieni luona. Sitten taas, kun minä sairastuin vatsatautiin ja oksensin sekä paskoin sisuskalujani ulos aamuyöstä lähtien, mies ei jäänyt pois töistä vaan minun oli selviydyttävä lapsen kanssa kotona (olin varma, että kuolisin, mutta hengissä ollaan). Toisaalta, hän toi jaffaa ja hiilitabletteja mukanaan sitten kun tuli kotiin, ja ymmärsi tuskani kyllä kahta päivää myöhemmin, kun teki itse lähempää tuttavuutta posliinipöntön kanssa ampuen varpusparvia ja puhuen norjaa. Täysi kusipää hän oli kun aloitin työni ja vuoden tauon jälkeen olin väsynyt, seisomatyöstä jalat kipeinä ja selkä rikki. Tukea ei irronnut, vain ivailua heikkoudestani - ainakin siihen asti kunnes avasin sanaisen arkkuni (on se nyt perkele, ettei puoliso tue sinua kun olet heikoilla jäillä vaan tunkee syvemmälle surkeuteen). 

Vaakakupit keikkuivat aika pitkälti tasan hyvän ja huonon välillä. Ollessani siinä kolme viikkoa kotona sain maistaa taas millaista olisi yhärin elämä, arki ilman miestä aiheuttamassa minulle päänvaivaa, eikä se nyt niin pahalta tuntunut. Lapsi on toukkaiästä vähän kasvettuaan paljon helppohoitoisempi, ja olimme juuri saaneet miehen kanssa neidin unirytminkin muutettua niin, ettei herätyksiä tullut enää tunnin välein, vaan vain kaksi yössä. Ei enää jatkuvaa unenpuutetta äidillä, huraa! Arki ja lapsen hoito olivat niin hyvin handussa, etten tarvinnut apua kuin yhtenä iltana, ja silloinkin lähdin ulos viihteelle.

Sattuipa myös niin hyvä tuuri, että kolmen viikon aikana sain kolme tarjousta lopettaa vastentahtoisen selibatiani. Vanha duunikaveri, vanha hoito ja uusi tuttavuus tarjosivat kaikki palvelujaan vuoteen puolella, eikä tarvinnut edes yhtään vinkua! Saatoin siis päätellä, että minussa ei ehkä tosiaan ole mitään vikaa, ja miehen pihtaus ei johdu minun epäseksikkyydestäni. Kolmen viikon jälkeen, kun mies tuli kotiin, olin yhä edelleen uskollinen enkä ollut edes lukkoja vaihtanut. Mutta miksi?

"Suhde ilman seksiä ei ole suhde" on herra pihtari itse minulle todennut. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että kyllä sen lippu pitää tankoon saada vähintäänkin juhlapyhinä ja vapaapäivinä. Eikä piirakkakaan saa olla kuiva vaan kostea ja tarvittaessa tarjolla. Yllättävän usein näin ei kuitenkaan ole. Tunnen kaksi tapausta, joissa miehen emäntä on lapsen saannin jälkeen alkanut pihdata ja seksikerrat vuoden aikana on voinut laskea yhden käden sormilla. En koskaan ennen ymmärtänyt miksi nuo miehet pysyivät yhdessä eukkojensa kanssa. Minä jopa neuvoin heitä, että monoa vaan frigidille nartulle ja uutta kehään. Miksen sitten itse ota ohjeesta vaariin kun olen vastaavassa tilanteessa?

"Suhteessa ei kummankaan pitäisi joutua luopumaan niistä asioista, jotka tekevät ihmisen onnelliseksi"  totesi mieheni taannoin ja hän on oikeassa. Kolmen viikon erossa olon jälkeen kävimme miettimään kuinka meidän pitäisi edetä, jotta olisimme molemmat onnellisia. Minä olen yksinkertainen nainen, tarvitsen ruokaa, unta ja seksiä pysyäkseni tyytyväisenä. Ruoasta ei meidän taloudessamme koskaan ole puutetta ja nykyään untakin on tarjolla (jos ei koko yötä pyöri murheissaan sängyssä ihmetellen miksei kelpaa miehelleen). Puutteita on siis vain yksi kolmesta.

Shakespear on kirjoittanut kirjan siitä miten äkäpussi kesytetään. Olisipa hän kynäillyt teoksen myös siitä kuinka pihtari käännytetään. Valitettavasti seksiä ei kukaan voi haluta sen enempää tai vähempää kuin hänelle on luonnollista. Olen kuitenkin huomannut, että minulla sitä himotusta voi kompensoida läheisyydellä. Harmillisesti meillä on ollut kyllä puutetta siitä huomiosta ja hellyydestäkin. Mies on lähinnä hakeutunut tietokoneensa seuraan pikkuneidin nukkuessa ja kuluttanut kaiken meidän mahdollisen yhteisen aikamme omiin juttuihinsa tai kavereittensa kanssa. Eikä toista pysty muuttamaan, se on ihan turhaa hommaa. Muutos lähtee ihmisestä itsestään - ja minun onnekseni ukko tajusi missä mennään.

Oltuaan kuukauden koti-isänä mies on huomannut, ettei penskan hoitaminen olekaan niin helppoa, kuin miltä se ulospäin näyttää ja on yhtäkkiä alkanut arvostamaan minua äitinä eri tavalla. Samoin olemme myös löytäneet yhteistä tekemistä (muualla kuin vällyjen välissä) emmekä enään vain asu yhdessä vaan tosiaan olemme yhdessä. Ehkä pääsemme vielä vuoden sisällä neljänsille treffeillemme. Minä olen myös vihdoin löytänyt sen syyn, miksi haluan pysyä tässä suhteessa. Olen perhana mennyt rakastumaan. Ja sehän on paskempi juttu, rakastunut kun ei yleensä osaa päästää irti, vaan riippuu huonossakin suhteessa kunnes kädet leikataan irti.

On kuitenkin vaikea ajatella lähtevänsä kävelemään. Eikä syynä ole lapsi, niin kuin ehkä mietitte, vaan tuon kaljupäinen köriläs, joka hypyttää lasta ilmaan vahvoilla käsillään. Loppujen lopuksi, oikeassa kumppanuudessa, on sen toisen ihmisen kanssa hänen itsensä takia (eikä fyysisen tyydytyksen). Eikä siinä sitten auta muu kuin hyväksyä ne kaikki puolet, oli rakkaani sitten ritari valkoisella ratsullaan, tai kusipää pihtari.