Oli kesäkuun ensimmäinen maanantai. Ulkona oli viileää, mutta taivas näytti lupaavan kirkkaalta, kun talutin pyöräni ulos varastosta. Tai no, ei se oikeastaan ollut minun pyöräni, vaan äitini vanha, nelivaihteinen, jalkajarruinen, keltainen ja ehkä jo hieman ruostunut tsygä, jonka isäni oli korjauttanut, jotta pääsisin kätevämmin töihin. Faktahan nimittäin oli, että minua odotti ensimmäinen työpäiväni vuoteen.
Kallistin pyörän hiukan kauemmas itsestäni voidakseni tarkastella sitä epäluuloisena. Minulla oli vuosien tauon jälkeen vaikeuksia muistaa kuinka moisen härpäkkeen selkään kuului nousta. Vähän samanlainen olo oli itse työnteosta. Toki taukoa oli huomattavasti vähemmän kuin pyöräilyyn, mutta en silti oikein tiennyt miten päin olisin. Vilkaisin kertaalleen taakseni, kohti neljännen kerroksen parveketta, ja haaveilin voivani palata takaisin yksinkertaiseen kotiäidin maailmaani.
Äikkärini oli kuitenkin päivälleen loppuun kulutettu, mieheni isyyskuukausi alkanut ja minun oli nyt otettava paikkani työtä tekevänä äitinä. Salaa odotin innolla paluuta työelämään. En jaksanut enää jatkuvaa vaipanvaihtoa, syöttämistä, nukuttamista, leikittämistä ja kotona junnaamista. Halusin päästä pakoon neljän seinän sisältä, keskelle ihmisvirtaa, uusiin tuuliin ja uusiin kuvioihin. Äitiys on ihanaa, mutta myös äärettömän ahdistavaa, koska sinulla ei ole mitään omaa niin kauan kuin olet kotona muksun kanssa. Niinpä käänsin kodille selkäni ja aloitin uran kirjakaupan myyjänä.
Nyt täytyy hetkeksi pysähtyä miettimään, että kuinka kamala, oikea hirviöäiti minä olen. Täysin kelvoton. Minähän jätin 8kk vanhan lapseni kotiin ja lähdin töihin! Äidin paikka on kotona, olemme oppineet sen totuuden jo taaperoina. Äidin tehtävä on hoitaa lasta, ja minä hylkäsin tuon velvollisuuden lähtemällä ansaitsemaan rahaa. Ehkäpä, jos olisin kiemurrellut tuskissani, itkenyt koko matkan, ja tihuttanut vähän duunissakin, olisin edes osittain saanut anteeksi itserakkaan ja epäsopivan valintani. Mutta se, että oikeastaan jo kaipasinkin jotain muuta elämääni, oli täysin sopimatonta.
Yhteiskunnassamme on vielä kovin syvälle juurtuneet käsitykset äitiydestä ja lapsen kasvattamisesta. On oletusarvo, että äiti omistaa itsensä vauvalle ja pitää uudesta roolistaan. Jos elämä olisi peli, tuoreella mammalla olisi kaksi tavoitetta; "täydellinen äiti" ja "täydellinen lapsi" statukset. Jos lapsi ei nuku, syö, kehity, kasva tms. täsmälleen viitekäyrien keskellä, tai ei opi kävelemään etuajassa, puhumaan lauseita vuoden ikäisenä, tai saa mitään muuta superbonusta, jolla kehua - olet huono äiti. Jos et jaksa, hoida, osaa, tiedä kaikkea täydellisesti ja et ole kaikkia muita parempi mamma (joka vielä näyttää hyvältä, karistaa raskauskilot kuukaudessa, pitää miehen onnellisena jne.) - olet huono äiti.
Mutta kukaan ei ole huonompi äiti, kuin se nainen, joka haluaa tehdä MUUTAKIN kuin olla äiti. It's all about the baby! Eihän mikään muu saa mennä lapsen edelle, tietenkään. Vauva on numero yksi, aamusta iltaa, 24/7. Jokainen oma toive ja tavoite elämässä on uhrattava lapsen tarpeille. Ja voi luoja miten omatuntoni soimaa minua! Ei heti ensimmäisenä päivänä, eikä vielä ensimmäisen viikon jälkeen, mutta sitten se alkoi - sisälleni ilmestyi pieni, musta aukko, joka on alkanut hiljalleen laajentua. Tunnen jatkuvaa painetta olla enemmän kotona, tehdä enemmän lapsen kanssa. Sellainen pieni paniikki on alkanut kyteä sisälläni - minä olen hylännyt tyttäreni!
Olen kasvanut sen verran vapaamielisessä ympäristössä, että tiedän, ettei siinä ole mitään väärää, että äiti haluaa ja tarvitsee muutakin kuin lapsen elämäänsä. Tiedän, että on täysin normaalia, että äiti käy töissä - ilman kahden vanhemman palkkatuloja suurin osa perheistä olisi nopeasti konkurssissa. Tiedän, tiedän, ja silti se musta aukko on alkanut vainota minua. Se on kuin kipeä monttu rintakehäni vasemmalla puolella, joka ei anna minun unohtaa kuinka hirmuisen pieni tyttäreni on, kuinka paljon hän tarvitsee minua, tai miten vähän minä annan hänelle.
Ja kuten voi tietysti olettaa, ei eroahdistusta ilmene vain minulla, vaan myös lapsella. Kun tulen kotiin, vastassa on ilahtunut hymy - mutta jos puolen tunnin sisällä saapumisesta katoan pienen silmistä hetkeksikään, alkaa hirveä huuto (taasko se jätti mut!). Jos lapsi on jo nukkumassa kun tulen iltavuorosta, ja sitten herää yöllä maidolle, minä en voi mennä sitä antamaan. Jos sen virheen teen, muksu tajuaa, että olen tullut kotiin, ja sitten on riiputtava äidin sylissä tunnin ajan hereillä, eikä voi mennä takaisin sänkyyn kun sitten se mamma taas lähtee, pakko pitää tiukasti kiinni ja väsymyksestä huolimatta kurkittava koko ajan, että onhan se vielä siinä.
Jos palataan takaisin siihen ensimmäiseen työpäivään, niin tottakai Murphyn laki osui kohdalleen - yksi työntekijä oli saikulla, oli mieletön ruuhka, kaikki mahdolliset kirjalähetykset ja ylimääräiset tehtävät pamahtivat päälle, edellisenä yönä en ollut jännitykseltä saanut nukuttua, joten aivotoiminta oli hataraa, eikä mikään vaan toiminut. Tuo ensimmäinen päivä oli aivan hirveä. Eikä sitä helpottanut se pyöräily, joka oli muuten ihan helvetillistä, kun kunto on päässyt romahtamaan niin, että jyrkät ylämäet oli pakko taluttaa, eikä suurinta vaihdetta voinut kuvitellakaan käyttävänsä. Alamäissä oli jarru pohjassa kun pelotti niin saatanasti, suorilla pätkillä tuli puuskutettua kuin olisi tuhatkiloinen laardiläjä juoksumatolla, ja se penkki, se paholaisen kidutusväline, se pureutui niin kivuliaasti takalistoon, että meinasi tippa tulla linssiin.
Kotiin päästyä jalkani olivat seisomatyön ja pyöräilyn jäljiltä hapoilla. Vaikka nostin marmoripylväät ylös tuntui siltä kuin joku olisi viillellyt jalkapohjiani tulisilla veitsenterillä. Kun makasin siinä kärvistelemässä, voihkien kaiken kamaluutta, mies totesi, että oletpa sä rapakunnossa, ja ei se nyt noin rankkaa voinut olla, älä esitä. Hyvä etten purskahtanut itkuun moisesta sympatian ja tuen osoituksesta. Päätin, että en helvetissä mene enää huomenna töihin, tämä loppui tähän! En ikinä enää halua töihin, piste. Tunsin itseni tyhmäksi, kykenemättömäksi, kaikin puolin surkeaksi ja ryömin sänkyyn masentuneena.
Vakaasta päätöksestäni huolimatta olen nyt ollut kuukauden ja puoli tunnollisesti töissä. Nousen aamuvuoroon kellonlyömällä neljältä aamulla, iltavuorossa sinnittelen varttia yli yhteentoista, ja olen kotona hieman ennen keskiyötä. Pyöräilen kotimatkan jo viisi minuuttia nopeammin kuin aikaisemmin, eikä ylämäkiä tarvitse enää taluttaa, ja alamäissä ei muuten jarrutella. Jalkoja kyllä särkee silloin tällöin, varsinkin jos on ollut pitkä työputki tai erityisen kiireistä. Rankan alun jälkeen olen silti hiljalleen alkanut sopeutua työssäkäymiseen. Mitä paremmin osaan uuden duunini, sitä kevyemmin kaikki tuntuisi luistavan.
Sen sijaan ikävään en ole sopeutunut vieläkään. Pikkuneitini täyttää tänään 10kk. Hänellä on jo yksi hammaskin suussa. Minun pikkumuruni. Ja kohta joudun laittamaan lapsen päiväkotiin. Isukin isyyskuukausi loppuu myös tänään. Onneksi hänellä on vielä kesäloma siihen perään, mutta silti, kolmen viikon päästä tyttären pitäisi mennä päikkikseen. Värähdän pelkästä ajatuksestakin, että joku vieras ihminen alkaa hoitamaan lastani. Sen vielä pystyn itselleni selittelemään, että isä on ihan yhtä hyvä hoitaja kuin äitikin - mutta että tarhatäti?
Neitimme ei päässyt mihinkään lähimmistä päiväkodeista, jotka olivat jo täynnä. Sen sijaan hän joutuu ala-asteen yhteydessä olevaan päikkikseen, jossa kanssahoidokit ovat iältään yhden ja neljän väliltä. Kauhean isoja! Ihmettelen miten tyttöni pärjää itseään kolme vuotta vanhempien kanssa. Vaikka yritän selittää itselleni, että päiväkoti on tärkeä sosialisoitumisen kanava ja oppimisen nopeuttaja, tunnen oloni ontoksi. Olen joutunut jo osittain päästämään lapsestani irti, antamaan suurimman vastuun hänestä isälleen. Nyt minun täytyy luopua hänestä vielä enemmän. Ihan perhanan vaikeaa.
Vaan eipä silti, en oikeastaan olisi valmis luopumaan työnteostakaan, nyt kun sen makuun olen päässyt. Ajatus siitä, että pitäisi palata takaisin kotiin ja siihen, että elämäni pyörii lapsen ympärillä, ei oikein houkuta. Vaikka toisinaan, kun on monta vapaapäivää peräkkäin, sitä huomaa niin sydäntäsärkevästi kuinka vähän ehdin nykyään olla pikkuneitini kanssa, että hetkellisen hulluuden puuskissa olen melkein soittanut pomolle ja irtisanoutunut. Kuten tänään, kun olemme pitkästä aikaa kahdestaan. Ei tämä nyt niin kamalaa sitten loppupeleissä olekaan, olla kotona.
Eli jos luet tätä, ukkokulta, paras alkaa kipittää takaisin kotiin ja vähän äkkiä, muuten täällä on pian yksi desperate housewife odottamassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti