Pullava

Heinäkuussa:

Kuten niin usein viime aikoina, kirmasimme miehen kanssa innoissamme sänkyyn heti tyttären nukahdettua. Otimme molemmat mahdollisimman mukavan asennon ja ryhdyimme lempiharrastukseemme. Seuraavan tunnin tai kahden aikana hiljaisuuden rikkoin vain tasainen paperin rahina, ja satunnaiset yhden lauseen kommentit naurunhörähdyksineen.

Pikkuneitimme unirytmin tasaannuttua vanhemmat ovat löytäneet aikaa lukemiselle. Kaikillahan täytyy olla yhteisiä mielenkiinnon kohteita tai harrastuksia (jokainen suhdeopas toitottaa tätä faktaa) - meillä ne ovat pelaaminen, leffaillat ja lukeminen. Jos emme klikkaile iltaamme läpi maagina ja barbaarina, löhöä sohvalla herkkuja ahmien ja tuijota liikkuvaa kuvaa, meidät löytää melko varmasti sängyn pohjalta kääntelemässä kirjan sivuja. Tänä kyseisenä iltana mies uppoutui R. A. Salvatoren tuotantoon sillä aikaa kun minä tahkosin läpi George R. R. Martinin (se niin merkityksellinen R. R.) Game of Thrones sarjaa.

Koin todellisen sympatiahetken kun viimeisimmän teoksen (SPOILER ALERT!) bitch queen Cercei joutui täydellisen nöyryytyksen eteen. Kuningatar kävelytetään kirjassa alasti läpi kaupungin, jota hän on tyrannisoinut. Vaikka Cercei on kaunotar, kun hänet riisutaan jalokivistä, silkkipuvuista ja ajellaan kaikin puolin kaljuksi, jää jäljelle vain kolmekymppinen, kolmen lapsen äiti, jonka rinnat ovat alkaneet vastata painovoiman kutsuun, vatsa on kirjava raskausarvista ja muutama kilokin on ehkä ehtinyt kertyä - varsinkin vyötärölle.

En voinut olla kuvittelematta kuinka olisin itse pärjännyt moisessa tilanteessa - ja pelkkä ajatuskin sai minut irvistämään inhosta. Cercei oli ehkä päässyt aavistuksen rapistumaan, mutta verrattuna minuun hän oli silti oikea jumalatar. Kuvitellaanpa nyt minut vuorostani kävelemässä paraatin nokassa läpi Helsingin kaupungin. Kaikki ovat tulleet katsomaan, kadunvarret ovat täynnä ihmisiä ja minä olen alasti. Olen niin kalpea, että häikäisee. Taaperran asvaltilla reidet tärähdellen, löysä mahani hyllyen, käsivarsien allit heiluen ja iso takapuolen hytkyen.

Kyllä, minulla olisi hävettävää. Painan 20kiloa enemmän kuin minun pitäisi (jotta olisin omasta mielestäni täydellinen). Fyysistä runsauttani enemmän häpeän kuitenkin sitä, että tämä entinen taistelulajien harrastaja, heppatyttö ja tanssija, on istunut kotona perseellään koko viime vuoden. Lopputuloksena kuntoni on romahtanut kuin Nokian tulevaisuudennäkymät ja kroppani on levinnyt kuin romaanikerjäläiset Helsingin keskustaan. Olen yrittänyt vältellä todellisuutta, uskotellen itselleni, että minulla on kaikki oikeus löysäillä, olinhan juuri raskaana! No, muksun yksvee synttärit lähestyvät kovaa vauhtia ja minä olen 10kiloa lihavempi kuin heti synnytyksen jälkeen.

Uskaltauduin vihdoin kysymään mieheltä olenko hänen mielestään jo liiankin lihava. Hän katsoi minua silmiin ja tokaisi, että "ensinnäkään, et ole lihava", ja päätyi vielä toteamaan, ettei hänellä ole mitään valittamista mistään kehoni osasta. Olin huokaista helpotuksesta ja olisin varmaan tuudittautunut siihen pilvilinnojen maailmaan, jossa sokeasti olen pomppinut, ellei viimeaikoina olisi sadellut vihjauksia siitä, että jos nyt en liian iso ole, niin ehkä siihen suuntaan ollaan kuitenkin menossa.

Olimme yhdessä aamukävelyllä. Pikkuneiti kukerteli rattaissa, koira kirmaili pellolla keppi hampaissaan, ja muru piti minua kädestä kävellessämme normaalia reittiämme kohti kotia. Tallustimme ohi aidanmaalaajasta, joka sattui olemaan nainen. Hän oli pukeutunut maalareille tyypillisesti valkoisiin, haalarihousuihin ja wife-beater paitaan. Enkä minä voinut lakata tuijottamasta häntä. Nainen oli kauniisti ruskettunut, muttei mikään grillattu kana. Hän oli lihaksikas ja jäntevä kuin ammattiurheilija. Pitkät, tummat hiukset oli hutaistu huolimattomasti kiinni ja kun neito pyyhkäisi pari hiussourtuvaa taakse kasvoiltaan, hän kohotti katseensa ja hymyili minulle ohimennen ennen kuin palasi työnsä pariin.

Olin niin häkeltynyt ja otettu, että kävelin melkein edessäni olevaan, tuoreeseen koiranpaskaan. Mies onneksi kiskaisi minut ratkaisevalla hetkellä askeleen oikealle ja virnisti sitten tajutessaan mitä olin jäänyt tuijottelemaan. "On kyllä hyvän näköinen. Millos sä alat käymään salilla?" hän letkautti ja puhkaisi ihastelukuplan mielestäni.

Pitäisi tapahtua ihme, ennen kuin minä näyttäisin samalta kuin tuo siveltimellä sivalteleva kaunotar (joka voisi varmaan kävellä alasti kaupungilla ilman häpeän häivääkään). Aloin potea valtavaa alemmuuskompleksia, jota ei yhtään helpottanut se, että kotiin päästessämme huomasin farkkujeni revenneen haaroista. Loistavaa. Kun vain kolmet kymmenestä omistamastani housuparista ylipäätään mahtuvat päälleni, voitte kuvitella masennukseni.

Olimme seuraavaksi lähdössä kauppaan, joten ei auttanut muu kuin kiskoa loppupäiväksi ylle mustat lökärit (lökäreitä, joita käytän lähinnä yökkäripöksyinä, minulla on kolmet, ja niistä yhtiin takapuoleni ei enää mahdu). Saman tien kun mies näki mustat pökät päälläni hän nimesi ne "seksintappajahousuiksi", eikä ihan ilman syytä, ne nimittäin vedetään vatsan yli melkein kainaloon asti mummo-style ja ne jäävät roikkumaan takapuolen päälle niin, että peräpuskurista tulee muodoton ja entistäkin suuremman näköinen. Ja eipä muuta kuin kauppaan. 

Pyöriessämme ruokaostoksilla marketin kaiuttimista pärähteli ilmoille jos jonkinlaista mainosta. En kiinnittänyt taustameluun mitään huomiota tutkiessani lapsenruokahyllyn tarjontaa - ennen kuin mies yhtäkkiä kaappasi minut syliinsä, tarttui takapuoleeni ja alkoi laulaa "pullava, pullava, helppo herkku jokaisen!". Onhan toki romanttista, että mies alkaa laulaa minulle serenadia keskellä ihmisjoukkoa, enkä voinut kuin nauraa riiviölle, samalla kun tönin hänet irti takapuolestani, mutta vitsi alkoi käydä vanhaksi kun ukko joikhasi mukana joka ainoa kerta mainoksen pyörähtäessä vuorollaan kajareista. Mikään määrä yhä tiukemmansävyistä ärähtelyä ei saanut herraa lopettamaan vaan lopulta kävelin ostosreissun ulko-ovelle asti posket punaisena, pullava, pullavaa hyräilevä mies rinnallani. (Kanssashoppailijoiden oli varmaan vaikea pidätellä hymyjään, ja varmaan ainakin osa ajatteli, että "onhan tuo emäntä tosiaan vähän pullava".)

Olen kotona yrittänyt sulkea silmäni, ripustanut pyykit peilin eteen, ja yksikertaisesti olla välittämättä. Töissä se on kuitenkin mahdotonta, kun pitäisi näyttää joten kuten edustavalta. Jokaisella meillä on mielessämme kehonkuva itsestämme, (anorektikko näkee itsensä aina lihavana, Michael Jackson itsensä valkoisena jne) ja minä kuvittelen näyttäväni sellaiselta kuin olin 18-vuotiaana. Hoikka, vaikkakin isoluinen ja leveälanteinen. Turhan voimakkaat kädet ja reidet, mutta aikalailla tasainen vatsa ja kohtuulliset tissit. Ei mitään hävettävää. Mielikuvani omasta kropastani ei ole muuttunut kymmeneen vuoteen, ja olisin kiitollinen, jos asia jatkuisi niin. Todellisuus kuitenkin tunkee naamalleni jokaisessa peilitetyssä tilassa, kuten hisseissä, käytävillä, vessoissa, taukotilassa, se puskee päälle ikkunoiden heijastuksissa ja metallin kiiltävällä pinnalla (kuka pirulainen käy hiomassa nuo kaikki niin hemmetin sileiksi?).

Olen joutunut nyt todella kohtaamaan kuvajaiseni, ja ajautunut jopa kotona katsomaan itseäni, silmät auki ja kriittisesti. Vaikka miten laittautuisin, vaikka olisi pitsihepeneet päällä, en pysty ajattelemaan itsestäni muuta kuin "norsu", hyvänä päivänä, että "pullava".  Jalat kuin marmoripylväät, eikä rinnat enää niin ylväät, vatsa pehmeää taikinaa, jenkkakahvatkin paistaa, onkohan minulla kohta enää kaulaa? Nyt sinä siellä mietit, että lakkaa kauhistelemasta ja TEE jotain asialle! Niin teenkin, eilen illalla söin iltapalaksi lettuja, sitä edellisenä päivänä poppareita leffaa katsellessa, sitä edellisenä itse leivottuja mokkapaloja, sitä edellisenä vohveleita... Herkkupersettä on kasvatettu tunteella ja tarmolla - mutta nyt riittää!

Aina kun ilmoitan, että nyt pitäisi alkaa laihduttamaan (minulla kun on tapana ensin lihoa pari vuotta, sitten laihduttaa pari vuotta, sitten lihoa pari vuotta jne.) joku nero päästää suustaan lauseen: "se on sitten ylös, ulos ja lenkille!". Lenkille, melkein oksennan pelkästä ajatuksestakin. Olen aina, ihan nuoresta, vihannut juoksemista (lähinnä siksi, että en osaa juosta kunnolla - ihan totta, minussa on jokin vika, olen surkea juoksemaan) ja olen vältellyt sitä jos vain suinkin pystyn. Ennen en kuitenkaan koskaan pelännyt juoksemista niin kuin nykyään. En ole ottanut yhtäkään juoksuaskelta sitten sen, kun olin 8kk raskaana, ja juoksin korkkarit jalassa bussiin. Silloin minulla oli vielä pohjakunto kondiksessa, nyt on jäljellä vain pohja, ja pelkään, että jos yritän, en oikeasti enää osaa, jaksa tai kykene liikkumaan juosten, vaan löydän itseni ojasta.

Ei, lenkkeily olisi ehkä se paras tapa saada tämä painokriisi kuriin, mutta minusta ei ole siihen - ei ainakaan vielä. Minun täytyy aloittaa jostain helpommasta, jostain mikä ei tunnu Mount Everestiltä. Olosuhteiden pakosta olen alkanut pyöräillä töihin ja olin ensimmäiset kaksi viikkoa aika varma, että kuolisin siihen. Oikeastaan kuolema ei ehkä ollut turhan kaukana kun olin jäädä rekan alle tuijottaessani upeaa sporttiautoa (olen aika varma, että kyseessä oli jaguar xkr 2012, mutten voi vannoa, keskittymiseni näes herpaantui ja kohdistui rekan uhkaavan lähellä olevaan ja yhä lähemmäs syöksyvään keulaan) kotiin pyöräillessä. Itse urheilusuoritus ei kuitenkaan ole aiheuttanut minulle sydänkohtausta, aivoverenvuotoa tai mitään muutakaan tappavaa reaktiota. Alkukidutuksen jälkeen se on alkanut jopa tuntua hyvältä.

Viikottainen pyöräily on pieni askel oikeaan suuntaan. No hyvä on, se on helvetin iso harppaus oikeaan suuntaan yhdeksän kuukautta sohvalla maanneelle, joka ilta herkutelleelle laiskamadolle. Ollaanpa nyt rehellisiä eikä suomalaisittain vähättelevän nöyriä. Samoin seisomatyöstä ei voi olla kuin hyötyä kalorien polttamisessa. Niin, ja siihen suurimpaan ongelmaan, herkkuihin, olen myös iskenyt hampaani. Siinä missä aikanaan olin sosiaalinen tupakoitsija, olen myös nykyään (tai ehkä olen aina ollut) kimppa-ahmatti. Jos toinen syö herkkuja, minä en yksinkertaisesti pysty kieltäytymään niistä. MUTTA jos toinen syö terveellisesti, ei kanna kotiin karkkipusseja tai leivo taivaallisia jälkiruokia, myös minä pystyn pidättäytymään niistä. Mieheni onnekseni tuli tässä asiassa minua vastaan ja sovimme, että meillä on kotona vain yksi karkkipäivä viikossa.

Naputtelet ehkä siellä pöytää ärsyyntyneenä, siroilla sormillasi, ja ihmettelet, että "niin, ja entä sitten?". Vähän pyöräilyä, herkkujen rajoittamista, siinäkö kaikki? Missä on se DIEETTI? Se paasto, kalorien laskeminen, itsekidutus? Etkö aio karpata? Tai ryhtyä edes atkinsonin dieetille (vaikka se ei olekaan enää in)? Missä ovat radikaalit toimenpiteet radikaaliin rapistumiseen? On kauhean epämuodikasta tehdä vähän ja pikkuhiljaa. Kymmenen vuoden laihduttamis-lihomis-vuoristorata on kuitenkin ehtinyt opettaa minulle jotain: minä en ole dieetti-ihminen. Dieetit ovat vain väliaikaisia. Niillä paahdetaan kohti tavoitetta ja kun se on saavutettu purjehditaan hetki onnen satamassa, mutta lopulta ajaudutaan takaisin siihen mistä minun ongelmani ovat kaikki lähtöisin: laiskuuteen ja epäterveellisen ruoan rakastamiseen.

Katsoin tuossa Oprah Winfreyn showta ja totesin, että kuten hänellä, minulla tulee aina olemaan tämä ongelma - paino-ongelma. Laihuutta enemmän minä rakastan ruokaa. Kaunista peilikuvaa enemmän minä haluan herkkuja. Ja oikeastaan minä pidän itsestäni vähän pyöreänä (vaikka nyt olenkin ja liian pullukka) ja pehmeänä, silloin olen enemmän kotona omassa nahassani. Olen onnellisempi jos saan syödä syntisiä ruokia ja olla vähän pullava, ja yleensä aika onneton tai vähintään lyhytpinnainen kun minun pitää urheilla, syödä salaatteja ja olla hoikka. Minä tarvitsen kultaisen keskitien, tarvitsen kompromissin.

En ole sokea lihavuuden terveyshaitoille ja haluaisin olla "muodollisesti sopiva". Olen tullut siihen pisteeseen, että en ole enää tyytyväinen kehooni, eikä asioiden kieltäminen ja välttely enää auta. Pullamössöstä leivotaan vielä kaunis pitko, mutta ei väkisin. Aion aloittaa sillä, että kuukauden päivät katselen rauhassa mihin suuntaan pikkuisilla askeleilla pääsee, ja jos siltä tuntuu, yritän muokata elämäntapojani taas vähän lisää. Koska sitähän oikea, pitkäkestoinen painonpudotus ja terveellisyys on - elämäntapamuutosta, ei dieettilaihduttamista.

Lokakuussa:

Kirjoitin edellisen tekstin abauttirallaa kolme kuukautta sitten, mutten koskaan uskaltanut julkaista sitä. Paino ja oma ulkonäköni oli lopulta liian herkkä aihe päästettäväksi päivänvaloon - ainakaan ennen kuin tiesin kuinka minun käy. Onko toivoa horisontissa, vai leviänkö tuhatkiloiseksi vaahtokarkkiukoksi, joka lopulta räjähtää pilvenpiirtäjän katolle? En ole koskaan osannut käsitellä häviötä (varsinkaan julkista epäonnistumista) mitenkään hyvin, eikä kolhiintunut itsetuntoni ollut valmis ottamaan vastaan negatiivista paskaa. Niinpä jätin painomurehtimiseni omaan tietooni.

Mitä sitten tapahtui kesän aikana? Jatkoinko ruokavalioni vahtimista ja pyöräilyä? Kyllä, mutta eräs kohtalokas ilta ajoin sateessa pyörällä, vedin mutkan suoraksi ja lensin kuin leppäkeihäs. Polveni oli paketissa melkein kuukauden ja siihen tyssäsi pyöräilyni. Kun koipi parani säät kävivät keljuiksi ja vetivät viimeisen niitin urheilulleni. Sentään herkkupäivä oli pitkään vain kerran viikossa, ja melkein joka toinen viikko päätös piti täysin. Laihduinko minä? Itseasiassa kyllä. Hitaasti, mutta varmasti.

Antaakseni teille paremman perspektiivin siihen millaisista mittasuhteista tässä nyt tosiasiassa puhutaan, palaan ajassa vähän taaksepäin. Synnytyksen jälkeen painoin oli 81,5 kg. Kaksi kuukautta myöhemmin, jälkitarkastuksessa, painoin 83,5 kg. Mahduin silloin kokoa pienempiin vaatteisiin ja minulla oli ihan hyvä olo kroppani kanssa. Silloin annoin itselleni luvan löysäillä. Olin jostain kuullut legendan, että imettäessä laihtuu väkisinkin. Harmi vain, että imetin tyttöäni täysimetyksessä vain kolme kuukautta, eli joulukuuhun asti, eikä se paino sinä aikana kyllä pudonnut. Joulun jälkeen huomasin, että olin lihonut. En tosin tiennyt paljonko, meillä kun ei ollut vaakaa, mutta vaatteet alkoivat kiristää. Kun vihdoin pakotin itseni keväällä vaa'alle olin lihonut kolme kiloa kolmessa kuussa, ja vaikka olin nyt tietoinen asiasta, painon nousu sen kun jatkui.
Helmikuussa 86,5 kg
Maaliskuussa 87,5 kg
Huhtikuussa 88,0 kg
Toukokuussa 88,5 kg
Kesäkuussa 90,0 kg
Heinäkuussa 91,0 kg
Heinäkuussa painoni heitti yli sen maagisen ysikympin rajan, silloin ostin vaa'an ja kuten jo tiedätte, päätin vihdoin, että tekisin asialle jotain. En tehnyt paljoa, mutta lihomisen pysäyttäminen vaati vain liikuntaa ja syömisen tarkkailua. Minä aloin laihtua.
Elokuussa 89,5 kg
Syyskuussa 89,0 kg
Lokakuussa 88,5 kg

Ja nyt, kun olen neljä kuukautta tarkkaillut tilannetta, uskallan kertoa sen myös teille. En tosin pelkästään sen takia, että olen pari kiloa laihtunut. Minua kauhistuttaa yhä tuo luku, mitä vaa'an viisari osoittaa. Inhottaa paljastaa kenellekään, että tosiaan painan yli 80kiloa, vaikka olen vain 168cm pitkä. Oma ihannepainoni on 70kg, mutta tällä hetkellä haaveilen, että vielä joskus painaisin 79kg. Sekin on joidenkin mielestä ihan liikaa, mutta minun ruumiinrakenteelleni se on osoittautunut hyväksi painoksi, sellaiseksi, jonka näin aikuisena pystyn vielä pitämään. Oli kyllä aikoja kun ottelin taekwondossa 62kiloisten sarjassa, mutta olisi aika utopistista tähdätä niihin mittoihin, joissa oli 17-vuotiaana. 69kg painoin parikymppisenä, mutta silloin treenasin kaksi tuntia kolme kertaa viikossa enkä syönyt kuin kerran päivässä. 79kg, sen minä haluan!

Kuten varmaan kaikkia laihduttajia, minua pelottaa, että repsahdan ja alan taas lihomaan. Vaikka olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että tee hidas elämänmuutos, pienin askelin, niin tunnen pakottavaa tarvetta tehdä enemmän, laihtua nopeammin! Haluan tulokset nyt! Haluan olla kaunis ja haluttava taas. Mutta kuinka? Tähän mennessä minulla ei ole ollut aikaa ja mahdollisuutta aloittaa mitään harrastusta tai kunnollista liikuntaa. Vuorotyö, suhdekiemurat ja lapsi ovat vieneet kaikki voimani. Lopulta jaksamiseni ei enää riittänyt ja jokin muutos oli pakko tehdä. Vaihtoon lähti työpaikka. Vaikka rakastin kirjakaupassa työskentelyä, vaihdan sen viikon päästä sihteerin istumatyöhön ja virastotyöaikoihin.

Nyt kaiken pitäisi muuttua. Kohta en voi enää vedota siihen, että minulla ei ole aikaa, olen niin väsynyt iltavuoron jälkeen tai herättyäni 04 aamulla. Kohta elämässäni on joku rytmi ja rutiini. Ja mitä sitten, miten minä pistän hyötykäyttöön tasapaksun työn tarjoamat puitteet? Pirun hyvä kysymys, ja sellainen, johon en ihan yksin osannut vastata.

Päädyin sattumalta juttelemaan Mika Nyyssölän (Body SM 2012 voittaja) kanssa ja sain häneltä vinkkejä laihduttamiseen ja treenaamiseen. Älkääkä nyt alkako hihkumaan innosta, minä en tähtää samanlaiseksi suomen Schwarzeneggeriksi, kuin mitä Mika on. Minä haluan vain eroon pullamahastani ja pakaraselluliitistä! Nollaprosentin lihaskimppua ei tästä naisesta tehdä. Nyyssölä kuitenkin valoi minuun uskoa, että en ole ikuisesti tuomittu lihavaksi. Joskus tapaa niitä ihmisiä, joiden valloittavat persoonat tartuttavat positiivisuuden kärpäsen sinuun itseesi. Mikan tunnustus siitä, ettei laihduttaminen, saati ihannepainon pitäminen, ole helppoa kehonrakentajien kuninkaallekaan sai minut huokaisemaan helpotuksesta. Minä en ole mikään luuseri, olen vain ihminen! Ei tämä ole helppoa kenellekään.

Body champpioni myös antoi minulle idean, joka jäi kytemään. Mika kirjoittaa treenaamisestaan jatkuvaa blogia ja kertoi siitä saavansa lisää draivia. Jospa minäkin saisin sen tarvittavan draivin, kun saisin palautetta, tukea ja tiettyä painetta ulkopuolelta? Minähän vihaan epäonnistua. Entä jos hyödyntäisin julkisen epäonnistumisen pelkoani? Entä jos laittaisin laihduttamiseni kaikkien nähtäville? Ajatus oli hurjan innostava ja ihan kammottavan pelottava. Pyörittelin asiaa pitkään ja totesin, että jos teen sen, jos alan postaamaan itsestäni pullukkakuvia kaiken kansan nähtäville, minulla täytyy olla pirun hyvä mahdollisuudet onnistua! Tarvitsen siis muutakin kuin karkkipäivän.

Nyyssölä vinkkasi minulle kaiken, mitä tarvitsen ja kuten tavallista, käännyin perheeni puoleen toteuttaakseni ohjeistuksen. Veljeni sattuu olemaan liikunnanohjaaja ja hän lupautui tekemään minulle ravintosuunnitelman. Nyt siis vihdoin aion tehdä sen, vetää kunnon stopin syöpöttelylleni. Ruoka ei ole kuitenkaan ainoa, millä makkarat katoavat ja peppu kiinteytyy, siihen tarvitaan myös liikuntaa. Tämän itsekidutuksen toteuttaminen on minulle mahdotonta yksin, joten sisareni, joka on tukipilarini kaikessa elämässäni, lupautui treenikaverikseni. Veljeni puolestaan lupasi minulle treenisuunnitelman, jota voisin siskoni tsemppauksella toteuttaa.

Kuulostaako hyvältä? Kuulostaako tarpeeksi yksinkertaiselta? Kyllä! Ja se viimeinen palanen, laihdutusblogini, on jo kuvaa vaille valmis (tarkoitan siis sitä lähtöpainoa, olen lihava, kuvaa). Ihan hetken joudutte odottamaan, ennen kuin pääsette kauhistelemaan makkaroitani. Kunhan veljeni muutto on valmis hän tekee minulle ravinto- ja treenisuunnitelmat. Jos kaikki menee hyvin, kahden viikon päästä, kun olen aloittanut uuden työni, menen pitkästä aikaa ensikertaa salille! Lupaan, että 12.marraskuuta laitan tänne linkin, josta pääsette blogiini, ja projekti Mami vs makkarat on alkanut!

PS. Jos kiinnostuit Mika Nyyssölästä, tässä linkki hänen blogiinsa: mikanyyssola.fi