Pink Elephant

Muutama päivä vielä ja raskausviikko 38 on saavutettu! Jotta tuo merkkipaalu - eli se hetki, josta alkaen vauvaa ei enää pidetä ennenaikaisena, vaikka neiti päättäisi maailmaan ilmestyä – olisi mahdollisimman merkityksellinen, se osuu tarkalleen syntymäpäiväni kohdalle. Pelätty, kammoksuttu, 27-vuotis juhlapäivä. Tuon iän saavuttaminen on vainonnut minua niin pitkään kuin jaksan muistaa, sillä mielessäni se on se ”todellisen aikuistumisen” kynnys. Ei ihme, että rokkarit sun muut legendat nirhaavat itsensä 27-vuotiaina.

Minulla nyt ei kuitenkaan ole suunnitteilla seppukua, harakiriä, jonkin sortin kamikazea, tai mitään vähemmänkään kunniallista elämänlopetusta – vaan elämän aloitus. Aikuisuus ja vanhemmuus, oikein sellainen leppoisa uusi sivu kirjassani. Tässä pitäisi nyt olla valmis kantamaan vastuu toisesta ihmisestä. Ei ainoastaan niiden perusjuttujen hoitamisesta - niin kuin ruoka, vaatetus, katto pään päälle - vaan myös kasvattamisesta. Minun täytyy vastata toisen ihmisen moraalikehityksestä, sympatiasta, periaatteista, tekemisistä ja sanomisista. Olen vieläpä nyt sen ikäinen, eli aikuinen, että minun pitäisi tietää oikea ja väärä ja mitä opettaa. Herra tuomari, esitän vastalauseen…

En tunne itseäni henkisesti yhtään sen aikuisemmaksi kuin 24-vuotiaana. Olisin hullu, jos kävisin väittämään, että omat elämänarvoni ovat vakiintuneet, että tietäisin elämän tarkoituksen, että olisin mitenkään valmis jakamaan ”suuressa viisaudessani” opitut asiat seuraavalle sukupolvelle. Pirhana, tässä yrittää vielä itsekin haparoida eteenpäin puolisokeana ja löytää oikean tien kohti päämäärää, joka ei sekään ole oikein selvillä. Että 27 vuotta, tervetuloa, mutta ei täältä mitään fiksua ja filmaattista aikuista löydy.

H-hetken ja syntymäpäivän lähestyminen ovat kuin vaaleanpunaisten elefanttien täyttämä painajainen Dumbon pahimmissa viinahöyryissä. En halua ajatella mitä ne merkitsevät, mutta siinä ne koko ajan pomppivat nenäni edessä ilkkumassa, ihan sama kuinka paljon yritän vetää korvat silmieni suojaksi. Olo on jokseenkin mielipuolinen (kuten varmaan oli disneyn piirtäjillä heidän kyseisiä elefantti-monstereita piirtäessään) kun yhtaikaa ei malttaisi odottaa ja sitten toisaalta ihan mielellään pysäyttäisi ajankulun tähän pisteeseen.

Noh, jos ihan rehellisiä ollaan, niin en minä kyllä aikaa jäädyttäisi. Vaikka raskauteni on ollut niin helppo, että lääkäri nimesi minut täydelliseksi synnyttäjäksi ja toivotti tervetulleeksi samoissa merkeissä useamminkin, niin kyllä tässä nyt alkaa jo vähän voimat hiipua. Pikku pentuni on kasvanut mittaa niin mukavasti, että alimmat kylkiluut työntyvät ulospäin ja hengittäminen ei ole vain hankalaa, vaan välillä jopa tuskaista. Enää ei löydy mitään siedettävää nukkuma-asentoa (tekisi mieli ostaa läjä tyynyjä vatsan, selän, jalkojen ja käsien alle), joten untakaan ei siunaannu kovin ruhtinaallisesti. Ja mikä pahinta, ihanat raskaushormonit saavat tunteeni mellastamaan kuin armageddon olisi ovella.

Yritäpä kuule tässä tilassa pitää itsesi kasassa! Ei tarvitse kuin katsoa vaikkapa sitä Dumboa niin saa itkeä silmänsä päästään. Äitinorsulta viedään hänen pieni, suloinen vauvansa, joka jää ihan yksin ja syrjityksi. Byyyyäääää! Ja kolme pakettia nenäliinoja, kiitos. Sitten Dumbo käy vierailulla kahlitun äitinsä luona, joka yrittää kaltereiden välistä tuudittaa lastaan. Byyyäääää! Seuraavaksi siunaantuukin valtava raivopuuska ryökäle tirehtööriä kohtaa, joka laittaa pienen norsuvauvan hyppäämään tornista! Miten edesvastuutonta! Jonka perään onkin ihan tosissaan huolissaan, että eivät kai ne harakanpahaiset yllytä avutonta pikkulasta lentämään? Tukkapöllyä tiedossa joka ikiselle…

Äidinvaistot puskevat läpi? Älähän naurata… Mutta ei se Dumbo valitettavasti ole ainoa mikä pistää tipan linssiin. Ei kuulkaa ole mitään niin helppoa kuin saada raskaana oleva nainen pillittämään, sen voin vannoa. Yksi sana väärään suuntaan ja Noan arkille tulee kiire valmistua ajoissa. Samoin yksi sana väärään suuntaan ja Darth Vaderkin kalpenisi vihani edessä. Enkä suosittele astumaan kynnykseni yli aamulla ennen kuin olen syönyt kunnon aamiaisen tai saattaa löytää oman päänsä vadilta. Kävisi sääliksi sitä miestä, joka joutuisi asumaan kanssani juuri nyt. Voisi olla akassa kestämistä.

Kun sitten olen taltuttanut myrskyävät mielialani ja uskallan astua ulos talosta, on vaaleanpunainen elefantti taas läsnä – tai siltä ainakin tuntuu. Paisunut keskivartaloni vetää yhtä paljon huomiota kuin pörröinen koiranpentu ja pornot hutsuvaatteet yhdistettynä. Yhtäkkiä tuntemattomat kaduntallaajat kokevat oikeudekseen tuijottaa, ja mikä pahinta, kommentoida!

Chi-chi rottaansa ulkoiluttava, jakkupukuinen rouva kipsutti korkkareissaan suoraan eteeni, osoitti mahaani ja kysyi innoissaan ”Milloin tuo tapahtuu?”. Melkein kävelin chihuahuan päälle kun nainen niin innoissaan halusi kehua miten upealta näytän ja vakuuttaa, että hyvin menee! No tattista. Naapurin isäntä käveli minua vastaan rappukäytävässä, vilkaisi vatsaani ja pysähtyi kuin seinään. ”Oletko sä pieniin päin!?!” Ukko oli aika järkyttynyt kun selvisi, että mukula syntyy kuukauden sisällä (ovatko miehet tosiaan sokeita vai ovatko upeat kasvoni hämänneet kolmen lapsen isää katsomasta vatsaani kertaakaan?).

Eräs pikkutyttö ei saanut silmiään irti masustani bussissa istuessamme, kun vauva päätti koko matkan myllertää menemään. Paidan läpi näkyvät muljahtelut ja potkaisut pitivät tyttösen silmät lautasten kokoisina ja vähän väliä oli äidille osoiteltava, että ”katso, katso!”. Minulle ainakin on opetettu, ettei vieraita saa osoittaa tai tuijottaa… Kaikkein paras oli kuitenkin tämänpäiväinen jeesustelija, jonka oli omien sanojensa mukaan pakko tulla siunaamaan minut ja ”jumalan lapsi”. Jumala rakastaa teitä! No maksaisi sitten elatusmaksut, perkele sentään, ja pitäisi kiihkouskovaiset seuraajansa poissa pelottelemasta minua paasauksillaan.

On kuin taluttaisin vaaleanpunaista elefanttia hihnassa uskaltautuessani julkisille paikoille. Ihmisillä on pakonomainen tarve tuijottaa, osoitella ja kommentoida. Eikä tätä mahaa saa piiloon sen paremmin kuin räikeän pinkkiä norsuakaan saisi. Käydessäni baarissa viime viikolla pystyin sentään ymmärtämään ihmisten toljotuksen. Miksi tuo on tuossa tilassa täällä, alkoholi ja hävyttömyyden mekassa? Jos olisin uskaltautunut tanssilattialle pyörittelemään rantapalloani, lattia olisi varmaan tulvinut kuopistaan ulos pullahtaneita silmämunia – nyt ihmettely rajoittui sentään vain supinaan ja arvosteleviin vilkaisuihin.

Valitettavasti, rakkaat kanssaihmiseni, en halua teidän huomiotanne. Voisitteko siis ystävällisesti lopettaa mielipiteidenne jakamisen, ja mikäli mahdollista, mulkoilla jotakuta muuta. Toiseksi, aion taapertaa itsepäisesti menemään ihan niin kuin ennenkin, tehdä kaikkea mitä "raskaana olevat eivät tee". Matkassa on ehkä yksiä epämukavuuksia, mutta ei tässä nyt ehdi lopettaa elämistä vain sen takia, että napa on ottanut puolen metrin harppauksen eteenpäin. Toivon tosiaan, ettei pikkuinen päätä puskea maailmaan ennen laskettua aikaa, tässä olisi nimittäin pippaloita sun muita menoja edessä vielä. Olen laskenut sen varaan, että pari viikkoa vielä voin juosta kaupungilla ja kavereilla pelkkä elefantti mukana. Itse vauva pistänee hetkeksi stopin suunnitelmilleni, joten lepuuttelehan tyttö ihan rauhassa siellä kohdussa vielä jonkin aikaa, mammalla olisi vähän bisneksiä hoidettavana ennen H-hetkeä.

Pitäisi kaiketi osata painaa jarrua ja vähän hidastaa tahtia. Saunominen, seksi, suursiivous, shoppailu jne. todennäköisesti kaikki edistävät synnytystä, että jos haluan pitää mukulan mahassa pitäisi enemmänkin sohvaperunoitua ja syöpötellä eikä säntäillä sinne tänne kuin paraskin supermamma. Saatan vieläkin intoutua juoksemaan bussiin tai nostelemaan painavia tavaroita, vaikka kumpaakin pitäisi vältellä. Toisin kuin kaikki muut, minä näes tunnun vähän väliä unohtavan sen pinkin norsun, joka on valloittanut kaikkien muiden huomion keskipisteen. Ei minusta tunnu mitenkään erilaiselta tai rajoittuneelta, raskaus on kehittynyt pikkuhiljaa, joten minäkin olen oppinut tekemään kaikkea mitä haluan sen kanssa. Unohdan varoa niitä suuria "älä tee tätä paksuna" juttuja ja vasta jälkikäteen tajuan, että jaaaaaa ai niin se juttu tosiaan. Hups kun ei tullut mieleen.

Enkä varmasti ole välinpitämätön lastani kohtaan. Olen omalta osaltani ylihuolehtivainen ja murehdin pikkuisen perään vähän väliä. Vaaveli tuntuisi kuitenkin olevan aikasta ärhäkkää ja sitkeää sorttia (tulee selkeästi suvun muuhun naisväkeen), monottaen minua aina kunnolla jos oikein alan huolimaan ja liikkumalla niin aktiivisesti, ettei tosiaan tarvitse koskaan miettiä onko pentu vielä hengissä vai ei (nukkuisit välillä!). Mutta tyttö kun ei anna aihetta pelätä puolestaan niin tässä sitä ollaan, rentona ja rasavillinä äitinä. Mekko päälle ja baanalle tai kaupasta litra mansikoita, saman verran kermavaahtoa ja leffailtaa pidemmän kaavan kautta. Kaikki irti vapaudesta valita kun sitä vapautta vielä on.

Ehkäpä se aikuisuus ja äiteys tulevat sitten käsi kädessä vaavelin syntymän myötä. Pahimmassa tapauksessa jään tällaiseksi kuin nyt olen ja sitten voidaankin jäädä pohtimaan, että onko hyvä vai huono asia, jos omena ei putoa pitkälle puusta.

Mahtavaa mammailua

Nyt se on virallista – olen aloittanut äitiysloman! Pitkän kesäloman perään muutos ei arjessa tunnu kyllä missään, mutta vielä viime viikolla oli epäselvää milloin äikkärini starttaisi. Kela nimittäin vetkutteli äitiyshakemukseni kanssa 2,5 kuukautta ja päätti 2.8. että 8.8. homma laitetaan rullaamaan. Väittäisin, että melkoisen tiukalla aikataululla siis mentiin, kelan päätöksestä kun on riippunut niin moni muukin käytännön asia (jonka takia olen lafkaan soitellut kerran tai kaksi per viikko).

Kuten odotin, rahaa ei paljoa heru, ja kämppähakemuksia tulikin saman tien lykättyä suuntaan jos toiseen. Halvempaa paremmalla sijainnilla – mission impossible, mutta pidetään silti peukkuja, että jouluna vaaveli ja minä asuisimme jo uuden katon alla. Ja vaikka fyrkkaa ei nyt sitten pursua ovista ja ikkunoista vaan lompakko huokailee tyhjyyttään, halusin silti juhlistaa alkavaa äitiyttäni ja uutta sivua elämäni kirjassa pienillä pippaloilla.

Baby shower, vauvakutsut, miksi niitä nyt haluaakaan nimittää, jonkin sortin ”olen raskaana” –kestit, ja omalla tyylillä tietenkin. Lueskelin netistä millaiset ko. juhlat pitäisi olla, mutta muiden malli ei vain natsannut. Perinteisestihän joku muu järkkää kekkerit odottavan äidin puolesta ja leikitään ties mitä lapsekkaita juttuja, tungetaan juhlapaikka täyteen pinkkiä (kun kerta tyttö on tulossa) ja juodaan mehua Hello Kitty –pahvimukeista.

Ensinnäkin rakastan juhlien järjestämistä! Olisin ollut katkera jos joku muu olisi saanut hoitaa kaiken puolestani. Toiseksi olen melkoinen kontrollifriikki, joka vihaa yllätyksiä – haluan itse pitää langat käsissä. Kuten entinen opettajani sanoi: jos haluat, että jotain tehdään kunnolla, tee se itse. Enkä suinkaan ole pikkutarkka pilkunviilaaja, joka hermostuu jo teekuppien väärästä asennosta… Tuntui siis järkevältä hoitaa melkein kaikki itse. Olisi ollut julmaa altistaa joku muu turhanpäiväiselle vauhkoamiselleni hopealusikoiden sävystä, servettien asettelukulmasta tai kurkunpalojen muodosta.

Samoin olen yliherkkä pinkille ja tyttömäiselle hörhötykselle. Enkä siedä lapsellisia, jenkkimäisiä, pinnallisia aikuisten leikkejä, joita netti oli pullollaan ehdotuksina vauvakestien ohjelmaksi. Joku voisi jo kysyä, että miksi ihmeessä ylipäätään järjestin koko hulabaloot kun mikään, mitä hommaan perinteisesti kuuluu, ei kelpaa. Koska itse ideahan on ihan loistava! Vedenpitävä tekosyy kutsua vain ja ainoastaan naispuoliset kaverisi viettämään aikaa yhdessä. Tyttöjenilta twistillä. Violettia ja vihreää, skumppaa, sidukkaa ja lonkeroa, paljon ruokaa, naposteltavaa ja läjäpäin herkkuja (joita leipoivat puolestani taitavammat kätöset).

Nyt on sitä paitsi viimeinen hetki minkään sortin bileille vähään aikaan. Kohta kainalossani kulkee parkuva pirpana ja ystävien kanssa ei ehdi enää irrotella. Minua kun on vielä siunattu fyysisesti helpolla loppuraskaudella, niin nyt on otettava irti kaikki mitä lähtee. Shoppailua, kahvittelua, leffassa käyntiä, kaikkea sitä mikä hankaloituu kohta huomattavasti. Jaloissa ei paina, selkää ei särje, välillä tuskin edes huomaan isoa vatsaani kun se istuu niin mukavan tasapainoisesti keskelle lantiotani. Voin vipeltää menemään kuin ennenkin, energiaa riittää ja onneksi myös ystäviä. Melkein kaikki rakkaat pääsivät paikalle vauvakesteilleni ja heillä on aikaa minulle arkenakin. Itse asiassa, viime aikoina on mennyt niin mukavasti, että tässä jo ihan on alkanut odottamaan sitä pudotusta kuopan pohjalle.

Äitini toi vauvakesteille mukanaan Vauvamuistot-kirjan, jonka hän oli täyttänyt minun vauva-ajastani. En ole ennen osannut arvostaa moista opusta, mutta nyt olikin äärettömän mielenkiintoista lukea millainen pentu olen itse ollut, kuinka synnytys on mennyt ja miten olen kehittynyt. Kirja ja sen lukuisat vauvakuvat vahvistivat henkistä valmiuttani oman lapsen tuomiseen tähän maailmaan. On paljon helpompi haaveilla siitä millaista alkava vanhemmuus tulee olemaan kun näkee mitä se on ollut omalle äidilleen. Pieni pollani täyttyikin hetkessä lukemattomilla unelmilla kun näin kuvia ensimmäisestä pyörästäni, ensimmäisen luokan kevätjuhlistani ja perheemme ensimmäisestä koirasta sylissäni. Ajatella, että kohta maailmaan astuu uusi pienokainen, jolla on vielä kaikki tuo edessään ja minä saan olla todistamassa joka hetken (sormet ristissä, että saan).

Eikä vauvakirja ollut ainoa ajatusten herättäjä, muutenkin maailmani on saanut lisää perspektiiviä - isoisäni kuoleman ja hänen hautajaistensa myötä. Kuoleman kohtaaminen pakottaa väkisinkin miettimään sitä, mikä oikeasti on elämässä tärkeää. Mitä isoisäni jätti jälkeensä lähtiessään? Millään materialla ei ollut enää rahtusenkaan verran väliä. Muistot ja rakkaus läheisiä kohtaan on ainoa mitä jää jäljelle. Ja kun kertailin isoisäni rikasta elämää, hänen seikkailujaan ja kohtaamiaan vaikeuksiaan, pystyin arvioimaan omaa tilannettani aivan uusin silmin. Lapsen saaminen tuntuu oikeastaan nyt siltä kuin asiat olisivat vain ottamassa luonnollista järjestystään elämässäni. Kuolema siinä missä syntymä tekevät elämisestä elämisen arvoista.

Kuulostaa kliseiseltä puhua henkisen rauhan saavuttamisesta, ja vakuutan ettei tällä ole mitään tekemistä Jumalan kanssa. Kaikenlaisen elämänmyrskyn heiteltyä sinne sun tänne tasapainon oli kuitenkin pakko palautua jossain vaiheessa. Kun lakkaa murehtimasta niitä asioita, joihin ei voi vaikuttaa, huomaa yhtäkkiä löytävänsä arvon kaikesta muusta ympärillään.

En ehkä tiedä mitä teen työkseni vuoden päästä, en tiedä missä kohta asun, enkä tiedä kuinka selviän ensi kuun laskuista. Tiedän kuitenkin sen mikä on tärkeää, tiedän mitä haluan elämältä. Haluan olla äiti ja haluan perheen. Tiedän mitkä ovat tavoitteeni ja ne asiat minkä eteen aion taistella. On helpompaa olla vahva kun on löytänyt itsensä. Tuntuu siltä kuin en olisi enää tuuliajolla vaan olen löytänyt kurssini. Tämänhetkinen tunnetilani tavoittelee sitä, mihin kaikki ihmiset elämässään pyrkivät. Sitä, mikä antaa meille voimaa ja toivoa, jonka sanotaan olevan elämän eliksiiri ja jota ilman ei voi elää. Miksi sitä kutsutaankaan? Ai niin, onnellisuus. Kehtaisin melkein väittää olevani lähes onnellinen.

Yksi Sirkka, kiitos!

Tutustumiskäynti synnytyssairaalaan, mikäs sen parempi tapa viettää keskiviikkoa. Olin kyllä aivan varma, että käynti olisi samanlainen hukkareissu kuin synnytysvalmennus, eikä alku lähtenyt liikkeelle kovin lupaavasti.

Ensinnäkin, kierros piti alkaa neljältä, mutta vastaanottajamme oli parikymmentä minuuttia myöhässä. Puoli tuntia (olin tietysti etuajassa) tuli sitten kulutettua tarkkailemalla muita käyntiin osallistujia. Luonnollisestikin olin ainoa yksinäinen, muilla oli miehet mukana matkassa. Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä millaiset parit ovat ryhtyneet lisääntymään. Toistensa näköiset, toistensa pituiset, kehonrakenteeltaan samanlaiset ja muutenkin keskenään kovin androgyynisiltä näyttävät pariskunnat olivat kuin automaattisen rotukoneen läpi prosessoituja duoja. Sanotaan, että puolisot alkavat näyttämään toisiltaan mitä pidempään ovat yhdessä (pukeutumisen, ilmeiden ja käyttäytymisen osalta) ja se piti ainakin näissä ihmisissä paikkansa. Vaikka pakan olisi sekoittanut ja olisi pitänyt tietämättä nimetä kumppanit jokaiselle naiselle, tehtävä olisi ollut naurettavan helppo.

Tunsin itseni ulkopuoliseksi ilman sitä "minun näköistäni puolisoa" siinä rinnalla, mutta se ei ollut ainoa syy, miksi oloni oli kuin seepralla leijonalaumassa. Vaikka olen jo sen 27vuotta ehtinyt kartuttaa ikää, tunsin itseni ihan pikkulikaksi näiden muiden mammojen läsnäollessa. Yhdestä emännästä olisin veikannut, että hän oli siinä 25vuoden kinttaalla, muut pystyi leimaamaan suosiolla yli kolmikymppisiksi. Useammalla kuin yhdellä isukilla paistoi pälvikalju, kaljamaha pömpötti sympaattisesti emännän raskausmasun rinnalla ja perinteistä sortsit + tennissukat yhdistelmää oli ihan liikaa. He olivat kaikki kuin "lapsen vanhemmat" kuvakirjan malleja. Nämä odottajat ympärilläni näyttivät ihan siltä, että heillä pitäisi olla lapsia – siis sellaisilta vanhemmilta miltä isät ja äidit jo 20vuotta sitten minun lapsuudessani näyttivät. Joukko oli niin kliseisen "vanhemman näköistä", että olisin voinut epäillä olevani piilokamerassa... Ehkäpä he olivat pukeneet päälleen omien vanhempiensa vaatteita tunteakseen sopivansa tulevaan vanhemmuuden rooliin?

Aikaisempi tutustumisryhmä käveli ohitsemme pois lähtiessään ja siinäkin setti oli sama. Vain muutama nuorekkaampi neitonen (siis joita voisi uskoa edes kaksivitosiksi), muuten oli sitä sivistynyttä nelikymppisten kermaa. Oikeasti aikuisia ihmisiä, jotka käyvät rapukesteissä, pitävät solmiota töissä ja maksavat hullun suurta asuntolainaa. Ja siinä missä edes muutama isä oli pukeutunut tyylikkäästi ja näytti hyvältä, naiset heidän rinnallaan vaikuttivat ainakin 10vuotta vanhemmilta! Järjestäen kaikki raskaana olevat naiset näyttivät miestensä rinnalla vanhoilta, nuhjuisilta akoilta, jotka olisi uskonut kolmen kouluikäisen lapsen äideiksi ennen kuin ensisynnyttäjiksi. Kertaalleen jäin miettimään, että oliko yhdellä naisella pikkuveli mukanaan, mutta harva pikkuveli pitäisi siskonsa kädestä kiinni ja katselisi niin hellästi (että puuma sitten kai oli kyseessä?). 

Miksi ihmeessä kaikki naiset näyttivät niin vanhoilta? Miksi miehet näyttivät niin freesseiltä ja virkeiltä, mutta daamien tukat oli hutaistu sotkuisesti kiinni, vaatteet olivat niin mammamaisen trendittömiä jätesäkkejä ja kasvot niin väsyneen kuluneet, että olisi luullut jokaisen kärsivän pahimmasta mahdollisesta ”pussi päähän ja piiloon” –päivästä? Ihan kuin raskaus olisi imenyt kaiken energian näistä naisista ja tehnyt heistä vanhuksia. Olisi tietysti mielenkiintoista tietää miten toiset näkivät minut, korkkareissa, farkuissa, kynnet laitettuna, meikkiä naamassa ja tukka valtoimenaan. Näytinkö heidän silmissään ihan yhtä ikääntyneeltä ja nuhjuiselta - vai kenties täysin sopimattomalta äidiksi?

Kun vihdoin pääsimme itse asiaan, eli kiipeämään pari kerrosta portaita lapsivuodeosastolle, aloin jo kokea pientä epätoivoa (en siksi, että oli korkkarit ja piti reippailla portaissa, vaikka aikamoinen virtahepo nuorallatanssijana –olo siitä tulikin). Meitä oli viihdyttämässä kolmekymppinen (näytti samalta ikäpolvelta kuin raskaana olevat kuuntelijansa) kanaemo, joka säteili kuin Naantalin aurinko. Te olette niin ihania! Raskaus on niin ihanaa! Vauvat ovat niin ihania! Voi kuinka ihanaa ja saanhan hymyillä vielä vähän lisää! Mistähän metsästä täti oli sienensä poiminut, minulle voisi tehdä hyvää pienet tripit hänen sateenkaariensa ja vaaleanpunaisten pilviensä täyttämään maailmaan… Mutta olipahan ystävällinen täti, vaikka antoikin itsestään epämääräisen hullun kuvan ylitsevuotavalla positiivisuudellaan ja naamalle jämähtäneellä virneellään.

Katsoimme tietysti opetusvideon lapsivuodeosaston toiminnasta (sen jälkeen kun yli-iloinen kätilö oli selittänyt muutamalla epäselvällä lauseella jotain perustietoja osastosta - ehkä hän oli vetänyt jonkun potilaan seurana ilokaasua?), sen sijaan, että olisimme konkreettisesti kävelleet ympäriinsä häiriköimässä uusia perheitä. Pätkä ei ollut mikään aivan turha, se käsitteli hieman laajemmin samoja asioita kuin synnytysvalmennuksen videon loppupuoli, ja vahvisti jo valmiita mielikuviani ensihoitohetkistä vastasyntyneen kanssa. Oli kuitenkin jossain määrin vaikea keskittyä itse asiaan kun flikkiin valittu kätilö oli niin äärettömän ärsyttävä. Tuo videon naikkonen oli varmasti muodollisesti sopiva, vasta valmistunut kaksikymppinen, hoikka ja niin nätti, mutta voi luoja mikä pässi!

Ehkä olen liian jyrkkä. Ehkä annoin liikaa sen häiritä, että kätilö oli kuin epäaito, aivoton kana, joka näytti ihan lentoemolta – vain rakennekynnet ja jakkupuku puuttuivat. Hän olisi sopinut paremmin musiikkivideolle pyörittämään takapuoltaan kuin neuvomaan itseään vanhempia äitejä. Mutta ehkä hän oli ohjaajan valinta, ja jonkin sortin käsikirjoitusta daami kaiketi luki, ettei vuorosanojen tönkköyskään ehkä ollut hänen vikansa. Voisin jopa toivoa, että hän oli vain huono näyttelijä eikä kätilö ollenkaan. Mutta tämä tyttö videolla ja meitä livenä ohjannut aurinkonaama eivät kyllä herättäneet luottamustani kätilöihin.

Koko homma kääntyi yllättäen plussan puolelle kun kaksi päivää sitten synnyttänyt mamma tuli miehensä kanssa esittelemään pienen pientä tytärtään. Vastasyntyneen näkeminen siinä suoraan nokkansa alla eikä vain videolla teki kaikesta hyvinkin toden tuntuista, vaikka tuore äiti ei kauaa toljotettavana viihtynytkään. Tuli sellainen olo, että tuohon tähdätään - ja se on sen arvoista. Siitä sitten meidät passitettiin taasen portaisiin, tällä kertaa alas ja synnytysosastolle, missä nousujohdanteeseen kääntynyt päivä parani entisestään.

Viihdyttäjämme vaihtui viisikymppiseen kätilöön, jonka ensimmäisistä lauseista jo huomasi, että tässä on aito ja rehellinen, suorapuheinen lyyli, jolla on kokemusta ja varmuutta otteissaan. Kätilö Sirkka (kuten rinnassa olevasta nimilapusta lunttasin) vei meidät ihmettelemään erilaisia synnytyshuoneita ja laitteita. Oli monitoria, naamaria, mittalaitetta jos minkälaista ja sänkyä, tuolia, ammetta, istuinta sun muuta mistä sitten ajan tullessa pääsisimme valitsemaan missä sen lapsen haluaa maailmaan pullauttaa ja minkä lääkkeiden voimalla.

Ihan sama mitä Sirkalta kysyi, hän vastasi huumorilla, tiedolla, taidolla ja totuudella. Kerrankin kätilö, joka puhui raskaana oleville kuin tasavertaisille. Kuin nainen naiselle, ilman mitään ihkuttamista tai paapomista. Tämä nainen oli niin häkellyttävän uskottava ja rauhallinen, että yhtäkkiä synnyttäminen ei enää tuntunutkaan niin kauhealta ajatukselta. Ja kerrankin joku tuntui kertovan asiat juuri niin kuin ne ovat, jättämättä mitään epämukavia yksityiskohtia pois vaan antoi sellaista informaatiota, jota on tässä koko ajan kaivattukin.

Oli huojentavaa nähdä synnytysosasto ja puhua kymmeniä vuosia lapsia maailmaan saattaneen ammattilaisen kanssa. Ahdistus ja synnytyksen jännittäminen vaihtuivat yllättäen mielenrauhaan kun konkreettisesti näki missä kaikki tulee tapahtumaan ja kuuli selkeitä faktoja siitä miten. Kaikkein rohkaisevinta oli kuitenkin itse rouva Sirkka, joka oli ensimmäinen tapaamani kätilö, joka todella tuntuu olevan oikeassa ammatissa – jonka kanssa minullakaan ei menisi hermot vaan voisin luottaa kaiken sujuvan niin kuin pitääkin. Hän kertoi kaiken, mitä voisin haluta tietää etukäteen, oli jopa ollut yli tusinassa vesisynnytyksessä mukana (jollaista tässä olen mietiskellyt) ja tiesi niin paljon, että en voinut kuin kunnioittaa kyseistä konkaria.

Ainoa ongelma tietysti on, että kuinkas tilaan itselleni tällaisen kätilö-sirkan? Entä jos saankin sen sieniä napsineen ilopillerin tai parikymppisen nätin tytön, jota tekisi mieli heittää kirjalla päähän? En kehdannut kysyä, saako kätilön vaihtoa vaatia, jossei vain tunne oloaan hyväksi tietyn henkilön vastuun alla (kuinkahan moni synnyttäjä kehtaa tai uskaltaa valittaa siitä naisesta, jonka käsissä oman lapsen syntymä on?). On kai vain pidettävä sormet ristissä, että synnytysosasto on täytenään sirkkoja, ja kerrankin elämässäni onni olisi puolellani ja saisin yhden heistä kätilökseni. Jännä miten suuri merkitys yhdellä ihmisellä voi olla tällaisessakin asiassa – kuinka jo nyt Sirkka-täti sai minut vakuuttuneeksi siitä, että on niitä lapsia ennenkin synnytetty ja minä varmasti selviän siitä ihan siinä missä esiäitinikin ennen minua. 

Että antaa vaan tulla vauva, game on! Se on viisi viikkoa synnytykseen (tai seitsemän jos kyseessä on myöhästelijä) ja äiti on kuule valmis haasteeseen! Yksi Sirkka paikalle niin homma hoituu käden käänteessä.

Yksin

Makasin taas vuoteessani, lasittunein silmin, tuijottaen mitään näkemättä kattoon piirtyviä varjoja. Joka yö sama tunne valtaa sisimpäni, kun käperryn pehmeän peittoni alle, lämmin koira tuhisemassa turvanani vierellä, ja taas yksi päivä on onnistuneesti takana. Yksinäisyys.

Tiesin sen haasteeksi, lapsen odottamisen yksin, mutta en osannut odottaa tätä. Olen nimittäin pärjännyt loistavasti. Arkiaskareet eivät ole tuottaneet mitään ongelmia. Kaupassa käynti, ruoanlaitto, siivoaminen – kaikki sujuu yhtä sutjakasti kuin ennen raskautta. Kahvittelen ystävien kanssa, käyn elokuvissa, piipahdan ehkä yhdellä (vesilasillisella) baarissa tai terassilla, otan ilon irti kesästä.

En ole niin sanotusti ”kärsinyt” raskaudestani. Toki minulla on mielihaluja – joita ei kukaan ole toteuttamassa, vaan joudun itse kävelemään kauppaan hakemaan jäätelöä jos siltä tuntuu – mutta olen ollut vain tyytyväinen, etten ole jymähtänyt passattavaksi prinsessaksi. Käytän koiran lenkillä, haen postipakettini kylän toiselta laidalta, väsymys tai mielialat eivät oikeuta vastuun välttelyyn ja vaikka kuinka ketuttaisi on turha motkottaa, eihän ole ketään kuuntelemassakaan. Loistavaa. Olen itsenäinen ja pystyn tähän!

Päivät ovatkin helppoja - yöt eivät. Enkä olisi uskonut, että vaatekaapin kokoaminen ei olisi se suurin ongelmani yksin odottamisessa. En olisi mitenkään kyennyt aavistamaan, että se todellinen haaste sinkun raskaudessa on tyhjyys. Kumppanin puuttumisen huomaan vasta kun käyn illalla sänkyyn ja asetun aloilleni – eli vauvani herää ja ryhtyy vipeltämään triathlonharjoituksia höystettynä potkunyrkkeilyllä ja baletilla.

Siinä sitten katselen hiljaa masuni pintaa, joka muljahtelee pienokaisen poukkoilun mukaan. Koen jokaisen elämän sykäyksen sisälläni, lasken käteni vatsalleni ja tunnen oloni täysin tyhjäksi. En haluaisi laittaa omaa kättäni ihoani vasten vaan nostaa jonkun muun kämmenen tunnustelemaan. En haluaisi ihastella elämän ihmettä sisälläni vaan haluaisin, että joku muu makaa vierelläni ja on haltioitunut jokaisesta pienestä yksityiskohdasta. En haluaisi miettiä mielessäni päivän tapahtumia vaan kerrata kaiken kyltymättömälle kuuntelijalle. Enkä haluaisi pohtia millainen vauva mahassani piileskelee, millainen tulevaisuus sitä odottaa, millainen luonne sille siunaantuu ja mikä nimi sille sopisi parhaiten, vaan kuunnella kuinka joku muu antaumuksella pohdiskelee sitä kaikkea.

Sisälläni on valtava kaipuu siihen toiseen puoliskoon. Minulta puuttuu se innokas ja halukas kumppani, jonka elämä ja haaveet pyörivät vauvani ympärillä kuten omani. On hämmentävää miten suurta yksinäisyyttä voi tuntea kun on ilman jotain sellaista, mitä ei koskaan ole ollutkaan. Ensihetkestä lähtien olen ollut ilman sitä mitä eniten raskauteni tueksi nyt kaipaan. Jos jotain ei ole koskaan ollut, miten voin tuntea niin suurta menetyksen tuskaa?

Kuinka ihminen voi näin elävästi tuntea läsnä tyhjyyden haamun? Voin melkein käsin kosketella olematonta. Miten se painaakin näin paljon sydäntäni ja mieltäni kun makaan valveilla aamuyön tunteina sängyssäni, vauvani pitäessä minua hereillä liikkeillään? Eikä se ole mikään henkilö, kukaan yksittäinen ihminen, jota kaipaan rinnalleni. Yön laskeuduttua sieluni tavoittelee isän käsitettä, mielikuvaa kumppanista, jonkinlaista ideaalia kuvitelmaa toisesta vanhemmasta, jostakusta, joka rakastaa lastani.

Mieleni on täynnä kirveleviä unelmia. Joku laulamassa hiljaisella äänellä masuasukille. Joku piirtelemässä kuvioita sormenpäillään vatsani iholle. Joku kertomassa, että hän rakastaa lastamme enemmän kuin mitään muuta maailmassa.  Tuolle jollekin haluaisin soittaa ja hänen syliinsä haluaisin nukahtaa. Häntä ei kuitenkaan ole olemassa ja siksi makaan yössä tuntien oloni puolikkaaksi, hylätyksi.

Eikä kyse nyt ole siitä, että minulla ei olisi ketään. Ihanat ystäväni ja perheeni ovat tukenani. Soitan sisarelleni ja äidilleni aina kun jotain sanottavaa tulee. He haluavat tietää, ovathan he samaa verta ja perhettä. He rakastavat lastani luonnostaan ja ovat aina innokkaita jokaisesta yksityiskohdasta. Saan avukseni ja tuekseni aina jonkun, kun sitä tarvitsen. Päivällä.

Enkä toivoisi entisiä heilojani kainalooni. En etsi uuttakaan valloitusta. Kyse ei ole kumppanista niinkään minulle, vaan lapselle. Toinen kokija raskaudelle, joku jonka kanssa jakaa tämä kaikki. Eikä kyse ole nyt lapsen biologisesta isästäkään. Se mitä tarvitsen, on sukupuoletonta ja persoonatonta. Jonkin sortin läsnäolon ja rakkauden kaipuu, joka taas on mieleni summa kumppanin ja vanhemman käsitteestä, siitä minkä tunnen minulta ja lapselta puuttuvan. Onkin niin ironista, että sitä mitä kaipaan, ei oikeastaan ole olemassakaan.

Jostain syystä juuri yöllä kaipaan tuota ”jotain” rinnalleni. Kun on pakko pysähtyä ja olla tekemättä mitään, yrittää nukkua ja mieli pääsee vapaasti vaeltamaan, löydän itseni aina tuijottamasta kaukaisuuteen, sisimpäni kolottaen tyhjyydestä. Olen täynnä rakkautta lastani kohtaan ja elämäni on täynnä rakkaita ihmisiä. Silti tunnen itseni ontoksi ja vajaaksi. Eikä asialle voi tehdä yhtään mitään. On mahdotonta ikinä tai mitenkään täyttää sitä aukkoa, joka elämässäni on päässyt syntymään. Se ajatus saa epätoivon hiipimään paikalle ja on tosissaan taisteltava, jos haluaa ajaa tunteen tiehensä.

Epätoivo on pirullinen kumppani pimeässä hiljaisuudessa. Sen myötä ei saa enää otetta mistään onnen lähteestä. Mutta silloin koirani alkaa ulista unissaan ja vauva potkaisee kylkiluihin oikein kunnolla. Ne saavat minut muistamaan, että yksinäisyyteni on vain osittaista, minulla ei ole tarvetta epätoivoon – minulla on miniperheeni. Se on ehkä rikkinäinen ja erilainen kuin toivoisin, mutta me olemme yhdessä yksin. Eikä mikään auta jaksamaan niin kuin tahto jaksaa rakkaittensa vuoksi.

Eroottisia epämukavuuksia

”Ai nyt panettaa? Odotahan kun olet pidemmällä raskaana, vatsa on valtava rantapallo ja muutenkin olet väsynyt, nuhjuinen ja kaikin puolin epäseksikäs – sitten sitä vasta panettaakin!” Näin totesi eräs nuori äiti minulle pari kuukautta sitten. Hän oli oikeassa.

Pahoinvointini hellitettyä seksihimoni heräsivät horroksesta, ja ajattelin että kyseessä oli se paljon puhuttu raskaana olevien naisten kiimaisuus. Sehän ei ollut mikään ongelma kun raskauteni ei onnekseni juuri ulospäin näkynyt (söpö, pieni alavatsakumpu) ja miehet tulivat pokailemaan bussipysäkillä keskellä kirkasta päivää. Nyt laskettuun aikaan on 8vk ja libido on yllättäen tuplaantunut. Valitettavasti vatsa on samassa ajassa vähintäänkin triplaantunut.

Kävin eilen läpi äitiyspakkausta järjestelläkseni vihdoin vauvanvaatteet hyllylle (kaappiin jonka käyn ostamassa tänään – jopa meidän taikauskoisessa suvussa saa vihdoin ryhtyä valmistautumaan pienokaisen tuloon) ja löysin vauvatilpehöörin seasta pari aarretta: 6 kondomia, liukuvoiteen ja parisuhdeoppaan.

Parisuhdeoppaassa on 40 sivua kuvia ja tekstiä (yksinhuoltajuus käsitellään yhdessä kappaleessa neljällä lauseella), joiden lomassa puhutaan myös seksistä. Aiheena on niin raskausajan seksi kuin haluttomuus synnytyksen jälkeenkin. Eräs nuori mies kommentoi osion kuvat nähtyään, että tuo nyt viimeistään vie kaikki halut – Salvador Dali olisikin epäilemättä ylpeä opuksen vääntyneistä päistä, silmien lailla tuijottavista rinnoista ja paistinpannusta, joka yrittää olla kiihotukseen käytetty sulka (tämän yksityiskohdan tajuamiseen meni hetki). Ja kaikki apu mitä omaan himooni opuksesta sain, oli toteamus, että himoja saattaa olla, seksiä saa harrastaa, ja joillekin miehille raskaana olevan naisen kroppa ei oikein nappaa. Piste.

No mutta olihan mukana sentään ne kortsut. Eli voin tyydyttää himoni harrastamalla turvallista seksiä (vaikka veikkaan, että kumit on tarkoitettu raskauden jälkeiseen seksiin, estämään uusien mukuloiden sikiämistä, pikemminkin kuin varjelemaan taudeilta). Tai voisin, mutta ehdokkaista sänkyyni on nyt jo pienoinen pula. Pieni pömppämaha ei ollut este eikä mikään miesmarkkinoilla. Baarissa piipahtaessa minulta kysyttiin jopa paperit ovella (yli-ikää vain 7-vuotta, pääsin sisään) eli näytin hamosessani yhtä peruspullealta kuin sokerilla masunsa pömpöttämään saaneet pikkublondit tai drinksuja liikaa kitanneet kaljamaha-doku-teinit. Nyt suurin osa miespuolisista eliömuodoista tajuaa, että minulla ei ole kaljamahaa, vaan vauvamaha (erästä viimeviikoista känniääliötä lukuun ottamatta – jos itsellä on yhtä iso maha niin eihän se ihan selkeää tietysti ole), ja siksipä urhot eivät enää tunge itseään tarjolle.

Jos nyt sitten saisin kotiini vieraaksi jonkun kesäkollin, kohtaa minua aivan uudenlaiset haasteet. Ensinnäkin, ”normaalit toimenpiteet” ennen toyboyn saapumista eivät onnistu mitenkään itsestään selvästi. Sen lisäksi, että sheivaaminen on jo haaste itsessään, niin kevyt meikkaus, kynsien lakkaus ja tukka pörrölle jättänevät miehen kylmäksi, kun päälle ei mahdukaan sitä seksikästä pitsiasua tai tiukkaa korsettia. En voi siis olla ovella odottamassa ”petivalmiina” ranskalaisen piian tai tuhman hoitsun asussa. Päälle ei mene suunnilleen mikään muu kuin jätesäkki. Siihen sitten nauha rusetille, tässä lahja, avaa ja ota?

Itse asiassa kaikki normaalit hurmauskonstini ovat raskaana käyttökelvottomia. Sylitanssi? Justiinsa joo, kiipeä tämän tynnyrin kanssa miehen syliin ja yritä tanssia seksikkäästi ilman, että tukehdutat jätkäparan joko napaasi tai paisuneiden rintojen väliin. Eikä strippauskaan vissiin oikein nyt sovi kun ei voi seksikkäästi kumarrella, mihinkään suuntaan ei taivu, ei ole mitään seksikästä riisuttavaa ja tasapainokin on vähän siinä ja tässä. Sitä paitsi, strippauksen pitäisi hiljalleen paljastaa se hurmaavan seksikäs, alaston vartalo. Nyt kyseessä olisi enemmänkin hokkus pokkus ja tadaa! ISO MAHA!

Niin, minun kroppani, voi miltä se näyttääkään. Välttelen kiihkeästi peilejä, sillä kerro, kerro kuvastin ei ole mitenkään maaritteleva tällä hetkellä. En onnekseni kävele vielä niin kuin pingviini, vaappuen puolelta toiselle, selkä takakenossa, hartiat takana ja kädet lanteilla kuin Turhapurolla. Ihan sama kuitenkin minkä asennon otan sängyllä - sivuttain, selällään, koivet katossa, kontallaan, jne. – masuni on tiellä, riippuu, roikkuu, pullistuu ulos, ylipäätään mainostaa olemassaoloaan ja tekee minusta kömpelön. Välillä ihon läpi näkyy muljahtelua kun vauva pitää omaa tanssituntiaan vatsan sisällä. Seksikästä.

Seksikkyys on totaalinen mahdottomuus tässä vaiheessa. Mitä enemmän on vaatetta päällä, sitä paremmalta näyttää (kaiken roikkuvan ja leviävän saa näyttämään kiinteämmältä ja hoikemmalta), mutta seksissä kovin usein niitä vaatteita joutuu riisumaan. Eikä tällä hetkellä se ”ilmesty miehen eteen syntymäpuvussa niin hän kaappaa sinut syliinsä kuin luolamies” vain oikein päde. Omakuva ei täsmää enää kropan kanssa (mielessäni olen yhtä hottis kuin ennenkin) ja luulisi, että järkkyvä itsetunto veisi halut mennessään. Vaan ei.

Perhana kun panettaa ja siihen ei mikään auta. Vaikka kuinka yrittäisi pitää itseään kiireisenä, kuluttaisi energiaansa lenkkeilemällä, viilentäisi tunteitaan kylmällä suihkulla, tyydyttäisi muita himoja, esimerkiksi leipomalla herkkuja toinen toisensa perään ja ahtamalla niitä naamaansa (sehän se vasta itsetuntoa kohottaakin), niin ei auta. Jos tahtoo munaa, on saatava kokkelia, lenkkimakkara kun on mielessä, ei se nakkisose paljon auta, jos vain patonki voi tyydyttää, niin turha tyrkyttää sämpylää. Eikä himoistaan pääse eroon vaan sitten näkee koko yön unissaan hävyttömyyksiä ja kun herää on niin turhautunut, että tekisi mieli heitellä naapurin kakaroita pienillä kivillä.

Pirullisinta on kuitenkin, että jos kävisi munkki ja pääsisi pukille (enkä tarkoita uskonlahkon miestä enkä karvaista elukkaa sarvet päässä) niin mitä siitäkin tulisi? Ensinnäkin raskaus on käynnistänyt automaattisen liukkaudeneston (ihmekään, että äitiyspakkauksessa oli liukkari mukana) ja tehnyt entisestä Niagaran putouksesta huonosti toimivan suihkulähteen (joka jymähtää juuri sillä kriittisellä hetkellä – kiitos ja kumarrus). Lisäksi on jatkuva hapenpuute – tai ainakin se hengenahdistuksen tunne, jonka takia kunnon urheilusuoritukset ovat vain päiväunta. Kaikki rajut otteet, seinää vasten, miehen käsivarsilla, mikään akrobatia tai mielikuvituksellisempi nautiskelu ei natsaa. Se on takaapäin (vatsa riippuu edes takas), kyljellään (masu möllöttää kuin hylje kalliolla) tai jalat harteilla (masu hölskyy edes takas). Jeskamandeer miten mahtavaa!

Elämäni pisimmät 8 viikkoa? Voipi olla, ellei hyvä haltiatarkummi poksahda jostain esiin ja heilauta minulle taikasauvallaan pari gigoloa – tai rutkasti vähemmän haluja.

Ällöttävää

Synnytys on ihmeellinen ja upea kokemus. Väärin. Lapsen syntyminen maailmaan on vanhemmille henkisesti ehkä fantastista, mutta itse synnytys on jotain aivan muuta. Olen ihmetellyt miksi ne sukulaiseni, joilla on jo lapsia, eivät koskaan ole sen tarkemmin halunneet puida itse synnytystä kanssani. ”Sitten kun olet raskaana voit alkaa miettiä asiaa. Ei sitä nyt kannata murehtia.”

Nyt kun olen raskaana, ovat kielenkannat ruvenneet vähän löystymään. Tuskaista, kestää ikuisuuden, paikat repeävät ja jäävät rumiksi, raskausarpia ja komplikaatioita… Olen saanut kuulla jos jonkinmoista totuutta edessä odottavasta urakasta ja silti aivan selkeästi minulle kerrotaan vain siloteltuja synnytystarinoita. Minua ei haluta pelotella liikaa. Kun jo nämä nätimmät versiot synnyttämisestä karmivat selkäpiitäni, päätin osallistua neuvolan tarjoamaan synnytysvalmennukseen ottaakseni selvää asioiden todellisesta laidasta.

Valitettavasti synnytysvalmennusta veti nelikymppinen täti, joka istui pimeän huoneen nurkassa ja luki powerpoint esitelmänsä ranskalaiset viivat taululta tympeän monotonisesti. Luulisi, että parikymmentä vuotta neuvolassa työskennellyt (ja kaikesta päätellen itsekin synnyttänyt) alan ammattilainen olisi kyennyt heittämään kolikkonsa kekoon ja kertomaan tosielämän esimerkkejä tai moniulotteisia tulkintoja asioista. Ei. Sain esitelmästä vähemmän irti kuin sukulaisten pumpuloiduista tarinoista.

Minä ja tusina muuta äitiä yritimme valppaasti imeä itseemme kaikki esitelmän tiedonrippeet, mutta tehtävä tuntui mahdottomalta. Muilla mammoilla oli sentään puolisot mukanaan, joiden kanssa naiset kävivät hiljaisia keskusteluita käsiteltävistä aiheista. Itse tyydyin lähinnä tarkkailemaan kuinka erinomaisesti raskaana olevat emännät olivat kietoneet miehensä pikkusormiensa ympärille. Kumppanit käskettiin milloin tuulettamaan siunatussa tilassa olevia naisiaan lehdillä, hieromaan heidän jalkojaan tai selkäänsä, ihmettelemään eukon turvonneita raajoja, asettelemaan tuolia paremmin, nostelemaan tavaroita tai hakemaan juotavaa. Ja mies kuin mies pomppi naisensa sanojen mukaan kuin käpynsä hukannut pikkuorava.

Jonkun miesraukka oli ollut yön töissä ja silti raahautunut naikkosensa kanssa paikalle aamukahdeksaksi. Huolimatta siitä kuinka paljon energiajuomaa jäppinen veti, kuinka hän vähensi vaatetustaan tai haki parempaa asentoa penkillä, kundi ei vain pysynyt hereillä. Itseänikin väsytti julmetusti megalomaanisen tylsistymisen lisäksi, ja pysyin hereillä lähinnä huvittamalla itseäni tuon miespolon vailveillapysymistaistelua seuraamalla. Kyseisen soturin emäntä oli tietysti niin kileissä kuin raskaana oleva nainen vain voi olla silloin, kun hänen mielestään puoliso ei välitä heidän yhteisestä lapsestaan. Mikään määrä anteeksipyytelyitä tai selityksiä ei riittänyt ja pari oli kuin myrskypilvi häipyessään paikalta.

Toinen myrskypilvi oli eräs äiti, joka vaati, että hänen on saatava parempi tuoli. Me kaikki istuimme puisilla kirkonpenkeillä, jotka sattuivat selkään ja puuduttivat perseen. Silti tämä yksi mamma kärsi niin kamalasti ja voi niin hurjan paljon pahemmin verrattuna meihin muihin, että hän pisti miehensä vetämään kauheat herneilyt terveydenhoitajalle kunnes daami sai kuin saikin pehmeän työtuolin alleen. Terkkari ilmoitti siinä samalla, että valitettavasti tuoleja ei sitten ole saatavilla enempää ja niinpä me muut äidit jatkoimme hiljaista kärsimystämme niissä alkuperäisissä kidutusvälineissä. Yksi itsensä ja kaikki yhden puolesta.

Jäin pohtimaan mahtaisinko käyttäytyä yhtä itsekeskeisesti ja avuttomasti jos minulla olisi mies rinnallani. Pistäisinkö hänet pomppimaan jokaisen mielihaluni mukaan kuin ylijännitetyn vieterin? Raskaus ei ole sairaus – niin minulla on tapana sanoa ihmisille, jotka kauhistelevat kun kannan itse ruokakassini kaupasta kotiin tai aherran menemään kuin ennenkin. Raskaana oleva ei ole vammainen. Näin koen itse, mutta nuo muut äidit kyllä antavat ihan eri kuvan kykenemättömyydellään ja voivottelullaan. Tietysti jos on valmis palvelija vierellä niin miksi vaivautua? Sydämeltäni laiskana löhöäjänä olisin saattanut ehkä itsekin käyttää tilannetta hyväkseni – onneksi nyt ei ole sitä mahdollisuutta ja olen säilyttänyt itsenäisen omatoimisuuteni (olen siis yhtä saamaton kuin ennen).

Syvälliset pohdiskelut raskaana olevien äitien heittäytymisestä ja isien rakastavasta ylihuolehtimisesta sekä yrittämisestä saivat väistyä kun terveydenhoitaja laittoi pyörimään synnytysvideon. Flikki oli ihmisten pukeutumistyylin ja sairaalan laitteiston perusteella varhaiselta 90-luvulta, mutta jos sen ei antanut häiritä, niin opetuselokuvasta oli jopa jotain hyötyä, toisin kuin kaikesta muusta siihen asti. Pätkä oli selkeästi tehty hiukan ohuempia silkkihanskoja käyttäen, joten vaikka se oli kaunisteltu versio synnytyksestä, niin silti tarpeeksi järkyttämään minua.

Ensinnäkin, jo se, että pääsee näkemään millaiseen tilaan itsensä joutuu synnytyksessä asettamaan – eli pillu paljaana vuoteella, lettu ihan reteästi levällään tursuen milloin mitäkin eritteitä, avuton kärsiminen kunnes pentu suostuu puskemaan maailmaan läpi elimistösi ja siinä matkallaan repimään paikat rikki– oli muuta kuin olin olettanut. Kiitän jenkkielokuvia vääristyneistä mielikuvistani, joissa naisen intiimialueet pysyvät siveästi kankaiden alla, synnyttävä äiti kirkuu kuin pieksetty, huoneessa hyörii lääkäreitä ja hoitajia kuin herhiläisiä, ja vauva on ihanan pinkki ja puhdas, hetkessä käärittynä puhtaaseen kaapuun. Tämän videon perusteella saksien väli on välillä ”vaipalla” suojattuna, mutta muutenhan siinä tarjotaan kaikki esille, äiti ähisee kuin ylilihava sotanorsu portaissa, huoneessa on läsnä vain kätilö ja apuri (sekä satunnaisesti muita ammattilaisia), vauva on syntyessään sinisen purppurainen, ties minkä möhnän peitossa ja siihen se sellaisenaan lasketaan äidin tissien päälle haukkomaan henkeään.

Video ei näyttänyt sitä kaikkein likaisinta vaihetta; eli kun vauva on tullut ulos, niin eihän se tarkoita, että kaikki muu roina olisi. Ei näytetty istukan tutkimista, äidin peseytymistä tai muutakaan karua, mikä H-hetkeä seuraa. Pikaisesti todettiin, että vaikka vauva syntyi 2vk etuajassa ja oli suloisen pieni, niin synnyttäjän paikat repesivät silti sen verran mukavasti, että ne oli tikattava. Kuulostaa pelottavasti siltä, että ”vehkeet” eivät selviä synnytysurakasta ilman vaurioita.

”Synnytyksessä äidin hyvinvointia koskevia riskejä ovat lähinnä eritasoiset repeytymät, jotka voivat johtaa alapään tunnottomuuteen, pidätyskyvyn ongelmiin, virtsaamis- ja ulostamiskipuihin sekä seksielämän ongelmiin.” Todetaan internetin ihmeellisessä maailmassa. Lähdin tutkimaan asiaa videon nähtyäni vähän tarkemmin, kyseinen juttu kun hypättiin yli ohimennen. Mitään tällaisia synnytyksen jälkeisiä vaurioitumisia tai ongelmiahan ei videolla tietenkään mainittu eikä nyt ainakaan se synnytysvalmennusta vetävä terveydenhoitaja käsitellyt. Synnytyksestä puhutaan vain yleisesti, pehmeästi, jos kaikki menee hyvin, ideaalitapauksessa ja niin edespäin. Mutta eikö vaarat ja riskit olisi hyvä tuoda esille etukäteen?

Ah, aivan, me äidit olemme niin herkässä tilassa! Me alamme pelkäämään synnytystä jos siitä puhutaan rehellisesti ja avoimesti. Parempi, että komplikaatiot ja vauriot tulevat yllätyksenä, sen sijaan, että tietoisesti uhraisimme kroppamme lapsellemme. Eihän kukaan ikinä suostuisi alatiesynnytykseen jos tietäisi sen jälkeen olevansa kykenemätön nauttimaan seksistä tai kokevansa seuraavat 30-vuotta järkyttäviä kipuja ulostaessa tahi olevansa kykenemätön enää pidättelemään virtsaansa. Sen sijaan, että asioista puhuttaisiin aikuisten oikeasti, niin ensisynnyttäjiä rauhoitellaan ja manipuloidaan uskomaan, että on se vaan hieno kokemus se synnytys. Kaiken maailman kipulääkkeitä on olemassa (joita ei kyllä saa itse määrätä vaan kätilöstähän sekin on kiinni) ja hyvin se menee!

Onko oikeasti helpompaa elää illuusiossa, ja sitten traumatisoitua itse tilanteessa? Olet niin herkkä ja avuton kun olet raskaana! Et voi panikoida kaikkia riskejä ja käsitellä asiaa aikuisten oikeasti – keskity vain kantamaan vauvaa. Senkö takia se synnytysvideon kätilökin puhui äidille kuin kaksivuotiaalle lapselle tai täydelle vajakille? ”Oi hyvä, juuri noin. Hyvä Tiina, hienosti. Voi, sitten vielä vähän. Niin, on vähän hankala paikka. Hyvä, hieno tyttö.” Minä puhun ehkä koiralle tuolla tavalla lässyttäen! Pirulauta jos joku ämmä seisoo minun haarojeni välissä synnytyksessä kun ulostan ja virtsaan ja pusken verta ja hikeä – ja sanoo ”Voi kun hienoa, hyvä tyttö.”!

Koko ajatus synnytyksestä on käynyt vastenmieliseksi. Tilanne ja kaikki mitä siihen kuuluu, on yksinkertaisesti ällöttävää. Tulossa se on ja olo on kuin kävelisi sodassa kohti ryssäjoukkoja ilman luoteja aseessa. Silti se vain on tehtävä ja takaisin ei ole kääntymistä, mutta ei se kivaa tule olemaan, varmasti sattuu ja hyvä jos hengissä tullaan kotiin. Kiitos seisoo lopussa – ainakin toivottavasti – mutta ei se yhtään helpota tätä odottamista, kun mieluummin pitäisi vaan jalat ristissä ja vetäisi hirveät perseet.