Tutustumiskäynti synnytyssairaalaan, mikäs sen parempi tapa viettää keskiviikkoa. Olin kyllä aivan varma, että käynti olisi samanlainen hukkareissu kuin synnytysvalmennus, eikä alku lähtenyt liikkeelle kovin lupaavasti.
Ensinnäkin, kierros piti alkaa neljältä, mutta vastaanottajamme oli parikymmentä minuuttia myöhässä. Puoli tuntia (olin tietysti etuajassa) tuli sitten kulutettua tarkkailemalla muita käyntiin osallistujia. Luonnollisestikin olin ainoa yksinäinen, muilla oli miehet mukana matkassa. Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä millaiset parit ovat ryhtyneet lisääntymään. Toistensa näköiset, toistensa pituiset, kehonrakenteeltaan samanlaiset ja muutenkin keskenään kovin androgyynisiltä näyttävät pariskunnat olivat kuin automaattisen rotukoneen läpi prosessoituja duoja. Sanotaan, että puolisot alkavat näyttämään toisiltaan mitä pidempään ovat yhdessä (pukeutumisen, ilmeiden ja käyttäytymisen osalta) ja se piti ainakin näissä ihmisissä paikkansa. Vaikka pakan olisi sekoittanut ja olisi pitänyt tietämättä nimetä kumppanit jokaiselle naiselle, tehtävä olisi ollut naurettavan helppo.
Tunsin itseni ulkopuoliseksi ilman sitä "minun näköistäni puolisoa" siinä rinnalla, mutta se ei ollut ainoa syy, miksi oloni oli kuin seepralla leijonalaumassa. Vaikka olen jo sen 27vuotta ehtinyt kartuttaa ikää, tunsin itseni ihan pikkulikaksi näiden muiden mammojen läsnäollessa. Yhdestä emännästä olisin veikannut, että hän oli siinä 25vuoden kinttaalla, muut pystyi leimaamaan suosiolla yli kolmikymppisiksi. Useammalla kuin yhdellä isukilla paistoi pälvikalju, kaljamaha pömpötti sympaattisesti emännän raskausmasun rinnalla ja perinteistä sortsit + tennissukat yhdistelmää oli ihan liikaa. He olivat kaikki kuin "lapsen vanhemmat" kuvakirjan malleja. Nämä odottajat ympärilläni näyttivät ihan siltä, että heillä pitäisi olla lapsia – siis sellaisilta vanhemmilta miltä isät ja äidit jo 20vuotta sitten minun lapsuudessani näyttivät. Joukko oli niin kliseisen "vanhemman näköistä", että olisin voinut epäillä olevani piilokamerassa... Ehkäpä he olivat pukeneet päälleen omien vanhempiensa vaatteita tunteakseen sopivansa tulevaan vanhemmuuden rooliin?
Aikaisempi tutustumisryhmä käveli ohitsemme pois lähtiessään ja siinäkin setti oli sama. Vain muutama nuorekkaampi neitonen (siis joita voisi uskoa edes kaksivitosiksi), muuten oli sitä sivistynyttä nelikymppisten kermaa. Oikeasti aikuisia ihmisiä, jotka käyvät rapukesteissä, pitävät solmiota töissä ja maksavat hullun suurta asuntolainaa. Ja siinä missä edes muutama isä oli pukeutunut tyylikkäästi ja näytti hyvältä, naiset heidän rinnallaan vaikuttivat ainakin 10vuotta vanhemmilta! Järjestäen kaikki raskaana olevat naiset näyttivät miestensä rinnalla vanhoilta, nuhjuisilta akoilta, jotka olisi uskonut kolmen kouluikäisen lapsen äideiksi ennen kuin ensisynnyttäjiksi. Kertaalleen jäin miettimään, että oliko yhdellä naisella pikkuveli mukanaan, mutta harva pikkuveli pitäisi siskonsa kädestä kiinni ja katselisi niin hellästi (että puuma sitten kai oli kyseessä?).
Miksi ihmeessä kaikki naiset näyttivät niin vanhoilta? Miksi miehet näyttivät niin freesseiltä ja virkeiltä, mutta daamien tukat oli hutaistu sotkuisesti kiinni, vaatteet olivat niin mammamaisen trendittömiä jätesäkkejä ja kasvot niin väsyneen kuluneet, että olisi luullut jokaisen kärsivän pahimmasta mahdollisesta ”pussi päähän ja piiloon” –päivästä? Ihan kuin raskaus olisi imenyt kaiken energian näistä naisista ja tehnyt heistä vanhuksia. Olisi tietysti mielenkiintoista tietää miten toiset näkivät minut, korkkareissa, farkuissa, kynnet laitettuna, meikkiä naamassa ja tukka valtoimenaan. Näytinkö heidän silmissään ihan yhtä ikääntyneeltä ja nuhjuiselta - vai kenties täysin sopimattomalta äidiksi?
Kun vihdoin pääsimme itse asiaan, eli kiipeämään pari kerrosta portaita lapsivuodeosastolle, aloin jo kokea pientä epätoivoa (en siksi, että oli korkkarit ja piti reippailla portaissa, vaikka aikamoinen virtahepo nuorallatanssijana –olo siitä tulikin). Meitä oli viihdyttämässä kolmekymppinen (näytti samalta ikäpolvelta kuin raskaana olevat kuuntelijansa) kanaemo, joka säteili kuin Naantalin aurinko. Te olette niin ihania! Raskaus on niin ihanaa! Vauvat ovat niin ihania! Voi kuinka ihanaa ja saanhan hymyillä vielä vähän lisää! Mistähän metsästä täti oli sienensä poiminut, minulle voisi tehdä hyvää pienet tripit hänen sateenkaariensa ja vaaleanpunaisten pilviensä täyttämään maailmaan… Mutta olipahan ystävällinen täti, vaikka antoikin itsestään epämääräisen hullun kuvan ylitsevuotavalla positiivisuudellaan ja naamalle jämähtäneellä virneellään.
Katsoimme tietysti opetusvideon lapsivuodeosaston toiminnasta (sen jälkeen kun yli-iloinen kätilö oli selittänyt muutamalla epäselvällä lauseella jotain perustietoja osastosta - ehkä hän oli vetänyt jonkun potilaan seurana ilokaasua?), sen sijaan, että olisimme konkreettisesti kävelleet ympäriinsä häiriköimässä uusia perheitä. Pätkä ei ollut mikään aivan turha, se käsitteli hieman laajemmin samoja asioita kuin synnytysvalmennuksen videon loppupuoli, ja vahvisti jo valmiita mielikuviani ensihoitohetkistä vastasyntyneen kanssa. Oli kuitenkin jossain määrin vaikea keskittyä itse asiaan kun flikkiin valittu kätilö oli niin äärettömän ärsyttävä. Tuo videon naikkonen oli varmasti muodollisesti sopiva, vasta valmistunut kaksikymppinen, hoikka ja niin nätti, mutta voi luoja mikä pässi!
Ehkä olen liian jyrkkä. Ehkä annoin liikaa sen häiritä, että kätilö oli kuin epäaito, aivoton kana, joka näytti ihan lentoemolta – vain rakennekynnet ja jakkupuku puuttuivat. Hän olisi sopinut paremmin musiikkivideolle pyörittämään takapuoltaan kuin neuvomaan itseään vanhempia äitejä. Mutta ehkä hän oli ohjaajan valinta, ja jonkin sortin käsikirjoitusta daami kaiketi luki, ettei vuorosanojen tönkköyskään ehkä ollut hänen vikansa. Voisin jopa toivoa, että hän oli vain huono näyttelijä eikä kätilö ollenkaan. Mutta tämä tyttö videolla ja meitä livenä ohjannut aurinkonaama eivät kyllä herättäneet luottamustani kätilöihin.
Koko homma kääntyi yllättäen plussan puolelle kun kaksi päivää sitten synnyttänyt mamma tuli miehensä kanssa esittelemään pienen pientä tytärtään. Vastasyntyneen näkeminen siinä suoraan nokkansa alla eikä vain videolla teki kaikesta hyvinkin toden tuntuista, vaikka tuore äiti ei kauaa toljotettavana viihtynytkään. Tuli sellainen olo, että tuohon tähdätään - ja se on sen arvoista. Siitä sitten meidät passitettiin taasen portaisiin, tällä kertaa alas ja synnytysosastolle, missä nousujohdanteeseen kääntynyt päivä parani entisestään.
Viihdyttäjämme vaihtui viisikymppiseen kätilöön, jonka ensimmäisistä lauseista jo huomasi, että tässä on aito ja rehellinen, suorapuheinen lyyli, jolla on kokemusta ja varmuutta otteissaan. Kätilö Sirkka (kuten rinnassa olevasta nimilapusta lunttasin) vei meidät ihmettelemään erilaisia synnytyshuoneita ja laitteita. Oli monitoria, naamaria, mittalaitetta jos minkälaista ja sänkyä, tuolia, ammetta, istuinta sun muuta mistä sitten ajan tullessa pääsisimme valitsemaan missä sen lapsen haluaa maailmaan pullauttaa ja minkä lääkkeiden voimalla.
Ihan sama mitä Sirkalta kysyi, hän vastasi huumorilla, tiedolla, taidolla ja totuudella. Kerrankin kätilö, joka puhui raskaana oleville kuin tasavertaisille. Kuin nainen naiselle, ilman mitään ihkuttamista tai paapomista. Tämä nainen oli niin häkellyttävän uskottava ja rauhallinen, että yhtäkkiä synnyttäminen ei enää tuntunutkaan niin kauhealta ajatukselta. Ja kerrankin joku tuntui kertovan asiat juuri niin kuin ne ovat, jättämättä mitään epämukavia yksityiskohtia pois vaan antoi sellaista informaatiota, jota on tässä koko ajan kaivattukin.
Oli huojentavaa nähdä synnytysosasto ja puhua kymmeniä vuosia lapsia maailmaan saattaneen ammattilaisen kanssa. Ahdistus ja synnytyksen jännittäminen vaihtuivat yllättäen mielenrauhaan kun konkreettisesti näki missä kaikki tulee tapahtumaan ja kuuli selkeitä faktoja siitä miten. Kaikkein rohkaisevinta oli kuitenkin itse rouva Sirkka, joka oli ensimmäinen tapaamani kätilö, joka todella tuntuu olevan oikeassa ammatissa – jonka kanssa minullakaan ei menisi hermot vaan voisin luottaa kaiken sujuvan niin kuin pitääkin. Hän kertoi kaiken, mitä voisin haluta tietää etukäteen, oli jopa ollut yli tusinassa vesisynnytyksessä mukana (jollaista tässä olen mietiskellyt) ja tiesi niin paljon, että en voinut kuin kunnioittaa kyseistä konkaria.
Ainoa ongelma tietysti on, että kuinkas tilaan itselleni tällaisen kätilö-sirkan? Entä jos saankin sen sieniä napsineen ilopillerin tai parikymppisen nätin tytön, jota tekisi mieli heittää kirjalla päähän? En kehdannut kysyä, saako kätilön vaihtoa vaatia, jossei vain tunne oloaan hyväksi tietyn henkilön vastuun alla (kuinkahan moni synnyttäjä kehtaa tai uskaltaa valittaa siitä naisesta, jonka käsissä oman lapsen syntymä on?). On kai vain pidettävä sormet ristissä, että synnytysosasto on täytenään sirkkoja, ja kerrankin elämässäni onni olisi puolellani ja saisin yhden heistä kätilökseni. Jännä miten suuri merkitys yhdellä ihmisellä voi olla tällaisessakin asiassa – kuinka jo nyt Sirkka-täti sai minut vakuuttuneeksi siitä, että on niitä lapsia ennenkin synnytetty ja minä varmasti selviän siitä ihan siinä missä esiäitinikin ennen minua.
Että antaa vaan tulla vauva, game on! Se on viisi viikkoa synnytykseen (tai seitsemän jos kyseessä on myöhästelijä) ja äiti on kuule valmis haasteeseen! Yksi Sirkka paikalle niin homma hoituu käden käänteessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti