2,5kk

Puolitoista kuukautta on kulunut siitä kun elämäni koki sen suurimman mullistuksen. Tyttäreni syntymä on tähänastisen elontaipaleeni merkittävin tapahtuma. Harmillista, etten voi nimetä sitä elämäni onnellisimmaksi – sitähän sen olisi pitänyt olla. Ne kärsimyksen, murheen ja huolen vuorokaudet, jotka ympäröivät lapseni syntymää eivät kuitenkaan olleet onnellisia. Onni on tullut paljon myöhemmin, ja minusta tuntuu, että se todellinen, sydämellinen onnellisuus on vielä saavuttamatta.

Tietysti mikään ei voi olla suurempi ilon lähde, kuin seurata oman lapsensa kehittymistä. Nimenomaan se kasvaminen antaa niin paljon vanhemmalle. Vauva on syntyessään vain pieni toukka, joka syö, nukkuu ja paskoo. Kuukauden vanhaa toukkaa osaa tuore äiti jo hoitaa ja helliä tarpeeksi ollakseen kohtuullisen tyytyväinen osuuteensa, mutta äitiys on silti osittain vierasta, kuin eläisi jonkun toisen elämää. Kun prinsessa saavuttaa kahden kuukauden iän alkaa tuo vieras universumi, jonne on lapsen kanssa sukeltanut, tuntua jo hieman kotoisammalta.

Kun tyttö alkaa katseellaan seurata menoasi, kun pienokainen selkeästi tunnistaa kasvosi, kun neiti hymyilee, nauraa ja yrittää huhuilla sinulle kuin pöllönpoikanen jutellessasi hänelle – silloin on äidilläkin hyvä olla. Vauvan ensimmäiset luonteenpiirteet alkavat puskea läpi, eikä kyseessä enää ole pelkkä toukka, vaan persoona. Vielä ei lapsi toki ole mikään perhonen, mutta se päivä alkaa selkeästi lähestyä kun ne siivet tulevat esille kaikessa kirjavuudessaan. Pieni ihminen, sitä lapsi alkaa hiljalleen muistuttamaan, eikä ole enää vain kapaloitu ahmatti. Paidassasi riippuu nyt suloinen apinan pentu. Pellavapää, joka kurkistelee hartiasi yli, suunnattoman kiinnostuneena maailmasta, viattomana ja täysin luottavaisena, että sinä pidät hänet turvassa.

Äidiltä aletaan myös vaatimaan yhä enemmän taaperon kehittyessä. Enää ei riitä ruokkiminen, nyt tarvitaan läsnäoloa. Lasta täytyy viihdyttää, lohduttaa ja aktivoida. Tytär on enemmän ja enemmän hereillä. Vastaavasti äiti on enemmän ja enemmän uupunut. Nukkuminen on vain valveajan päiväuni, jota harrastetaan ehkä satunnaisesti yöaikaan, jos silloinkaan. Insomnia tulee yliväsymyksen kylkiäisenä niin herttaisesti, ettei unta tipu silloinkaan kun saisi nukkua. Äidistä tulee helposti unettomana, väsyneenä ja ylityöllistettynä kävelevä zombi, joka ei ehdi nauttia äitiyden iloista.

On kummallista miten oma elämä, jopa oma kroppa, voi tuntua vieraalta. Kuin kävelisit jonkun toisen kengissä ja päättäisit jonkun muun asioista. Kaikkein parhaiten kuvailisin sitä jatkuvana ruumiista irtautumisena, vaikka yleensä out-of-body experience liitetäänkin kuolemanrajakokemuksiin. Oireet ovat kuitenkin samat, eli tajunnan laajeneminen ja itsensä seuraaminen ulkopuolelta. On erittäin vaikea saada enää kiinni omasta elämästään, kun se ei enää kuulu sinulle itsellesi, vaan lapselle, ja yrität pyörittää lapsen maailmaa puolihorroksessa, jatkuvassa ärtymyksessä ja uupumuksessa.

Suurimman osan ajasta ei ehdi jäädä miettimään elämäänsä tai sitä ”miltä minusta nyt tuntuu ja miksi”. Koin kuitenkin suurta tarvetta pohdiskella miksi päivät vain soljuvat ohitse, enkä kykene tarttumaan niihin, en tallentamaan kultaisia muistoja tai nauttimaan tunnerikkaista hetkistä. Ajan haaliminen kirjoittamiselle osoittautui kuitenkin aikamoiseksi projektiksi. Eläminen kun on yllättävän hektistä kotona lapsen kanssa, varsinkin kun siihen lisätään muutto, remontti, ristiäiset ja parisuhteen aloittaminen – joista jälkimmäinen tuli itselleni aikamoisena yllätyksenä, olinhan valmistautunut yksinhuoltajuuteen ja sinkkuuteen. Se oli oikeastaan jopa ongelma, sillä olin henkisesti prepannut itseni ihan toisenlaiseen elämään.

Jo pelkästään lapsen saamisen tuomat mullistukset ovat niin raskaita ja uuvuttavia, ettei kenenkään pitäisi siihen päälle lähteä rakentamaan parisuhdetta. Tunnetusti minä kuitenkin teen asiat vaikeamman kautta, ja niinpä pari kuukautta on nyt kulunut henkisessä pyörremyrskyssä, jossa tunteet vetävät vuoristorataa. Lapsen kasvattaminen ei ole helppoa, se vaatii jatkuvaa panostamista, välittämistä, aikaa ja organisointia. Toimivan parisuhteen luominen ei myöskään ole helppoa, se vaatii jatkuvaa panostamista, välittämistä, aikaa ja organisointia. Myös oman elämän ylläpitäminen on haastavaa ja vaatii yhtälailla panostusta, aikaa ja organisointia – ainakin jos aikoo pitää kiinni ystävistä, harrastuksista ja mielenterveydestä. Yritän siis revetä kolmeen suuntaan yhtaikaa – ja ihmettelen miksi homma ei toimi.

Itserakkaasti väitän, että jos ei kykene olemaan sinut itsensä kanssa, pitämään huolta itsestään, kaikki muukin ympärillä kaatuu. On kuitenkin yllättävän vaikea pitää itsensä terveenä, levänneenä ja onnellisena kun samaan aikaan rakentaa suhdetta kahteen eri ihmiseen – tyttäreen ja mieheen. Jälleen kerran näen niin selkeästi miksi lapsia hankitaan VASTA sitten kun parisuhde toimii ja yhdessä on oltu jo pidemmän aikaa. Pienokaisen saapuessa maailmaan äiti tarvitsee tasaisen, luotettavan ja tukevan ihmissuhteen saadakseen voimia vauvaa varten. Alkutekijöissä oleva, paljon ajattelemista, tunteita ja aikaa vaativa suhde taas on lapsen kasvattamisen näkökannalta rasite.

Samoin lapsukaisen hyvinvoinnille on rasitteena, jos äiti ei ole tasapainoisessa ja terveessä tilassa, niin kehon kuin mielen osalta. Synnytyksen jälkeen kroppa ei tosiaankaan ole priimakunnossa, eikä aikaa sen trimmaamiselle ole. Eikä roihuava ensihuuma ole millään tavalla mielelle tasapanoista ja tervettä, vaan kuluttavaa ja omivaa. Niinpä siis äiti, joka yrittää yhtaikaa opetella olemaan äiti, rakastaja ja oma itsensä jakaa itseään kolmeen (tai kolmeenkymmeneen) osaan, kunnes on niin venytetty, että saattaa millä hetkellä hyvänsä napsahtaa poikki.

 Minusta tuntuu, että olen hypännyt yli kaikista oleellisista kulmakivistä, joiden avulla äitiys olisi ihanaa. Ensin koin raskauteni ilman kumppania, rahallisissa vaikeuksissa, sitten aloitin äitiyden yhärinä, päätin muuttaa ja rempata samaan syssyyn, ja nyt yritän ympätä vanhemmuuteen uunituoreen parisuhteen. Tuntuu, ettei aikani, jaksamiseni tai osaamiseni enää riitä yhteenkään tärkeään osa-alueeseen elämässäni. Tunnen itseni huonoksi kumppaniksi, huonoksi äidiksi, huonoksi koiranomistajaksi ja huonoksi ihmiseksi.

Tavoittelen aina täydellisyyttä kaikessa ja siksi on järjettömän raivostuttavaa huomata, etten kykene tekemään mitään haluamaani kunnollisesti. En pysty mitenkään järjestämään tarpeeksi laatuaikaa itselleni ja miehelle. Menetän hermoni, epäröin, väsyn, suutun, masentelen ja en ehdi antaa itsestäni mitä haluaisin. Siinä ohessa uuvutan ja rasitan miestä, vaadin häneltä enemmän ja enemmän, eikä mikään tunnu riittävän. Tyttärelleni en kykene antamaan kaikkea mitä haluaisin, en materiassa, ajassa, huomiossa, hellyydessä enkä aktivoinnissa. Perustarpeet hoituvat, mutta niiden jälkeen olen kiukkuinen, nälkäinen, kiireinen tai lopen uupunut. Joskus on kaivettava syvältä ja pitkään löytääkseen halun tehdä mitään ylimääräistä ja muistaa, että lapsi ei ole rasite vaan siunaus.

Täysi mahdottomuus on loihtia itselleni tarpeeksi omaa aikaa. ”Minä” on aina se kolmas listalla. Tai ei, vasta neljäs – eli koiran jälkeen. Välillä on tietysti pakko ottaa se hetki, että syö, juo, kylpee tai istahtaa alas huokaisemaan. Välttämättömyyksien lisäksi on kuitenkin äärettömän vaikea saada aikaiseksi hetkeäkään itselleen. Ja entäs ystävät, mitä ne ovat? Olisiko niille muka joskus aikaa jutella – saati nähdä? Jos sitten ehtisikin, niin koko ajan kärsisi huonoa omaatuntoa kun ei ole kolmen tärkeämmän (lapsi, mies, koira) etuja ajamassa. Aina jää joku kolmesta (tai kaikki) kelkasta, kun ottaa ajan itselleen.

Sanoisin rämpiväni jonkinlaisessa suvantovaiheessa, jossa kaikki vaatii minulta liian paljon – minä itse varsinkin. Miksen sitten muuta asioita, tee jotain, enkä vain valita? Koska tämä kaikki kaaos ja rankkuus johtuu juuri siitä, että ylipäätään yritän parantaa elämääni. Haluanko olla yksinhuoltaja? En tosiaankaan. Kyllä siitä selviäisi, en minä siinä tilanteessa onneton olisi, mutta minä haluan niin paljon enemmän! Jos voi valita yksin tai yhdessä, olisin idiootti, jos en valitsisi parisuhdetta ja perhe-elämää. Toki se vaatii minulta nyt enemmän kuin mihin kykenen, verottaa voimiani ja vie aikaa muulta tärkeältä, mutta yritän katsoa valintojeni pitkäkantoisia seurauksia enkä takertua vain tähän hetkeen.

Lapsellani on mahdollisuus saada ehjä perhe. Mahdollisuus kunnon isään jo pienestä pitäen. Kaksi vanhempaa, jotka välittävät toisistaan, ja mahdollisesti joskus lisää sisaruksia, kaikki yhdessä saman katon alla. Lapsen edun lisäksi minulla on omakin lehmä ojassa. Voin vihdoin saada kaiken mitä olen itse halunnut. Jo parissa kuukaudessa asiat ovat niin erilailla kuin aikaisemmin. Osaan yhtäkkiä arvostaa pieniä, yksinkertaisia asioita, joita en edes ymmärtänyt kaipaavani näin paljon. Joku muu tekee minulle ruokaa, ja saan jopa syödä sen lämpimänä. Joku muu laittaa pyykit ja siivoaa oma-aloitteisesti. Olen saanut vohveleita aamiaiseksi. Olen voinut istua sohvalla ja katsoa lempiohjelmaani televisiosta. En ole joutunut itse hakemaan lasillista vettä yöllä, vaan se on tuotu minulle.

Mikä huojentava tunne kun minun ei tarvitse tehdä kaikkea itse. Nyt voin tehdä koska valitsen niin, enkä siksi, että minun olisi pakko. Kun vastuu oli kaikki minun harteillani, koin alitajuisesti jatkuvaa painetta. Nyt, kun taakasta kantaa osan joku toinen, huomaan yhtäkkiä voivani hengittää syvempään. Sitä saa myös jonkinlaisen sielunrauhan kun on se toinen läsnä, tukipilarina, vaikkei se toinen tekisikään mitään. Pelkästään se optio, että JOS minä tarvitsen apua, apu on heti saatavilla, saa minut nukkumaan vähäiset uneni paremmin.

Mutta piruvie tämä on vaikeaa! On vaikea nauttia niistä kultaisista hetkistä, vaikea osoittaa arvostustaan tai pysähtyä hetkeksi. Rakkaus on raskasta. Tunteet ovat uuvuttavia ja niitä on nyt enemmän kuin pystyn käsittelemään. On niin monia asioita, jotka saavat minut tuntemaan, että olen tukehtua niiden alle. Ja tietenkin on niin paljon kaikkea mitä pitäisi ja haluaisi tehdä, että lopulta ei tee mitään, pyörii vain ympyrää kuin päätön kana.

Tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli heittää hanskat tiskille ja todeta, että en minä osaa! En osaa olla äiti, en osaa rakentaa kestävää parisuhdetta, en osaa olla onnellinen! Tahtoa on vaikka muille jakaa, mutta jaksaminen on hukassa. Jos onnellisimpia hetkiäni on ollut se, kun nukahdin murun ja pikkumurun kanssa kolmistaan, sylikkäin päiväunille, koira sängyn alla tuhisten, mitä se kertoo? Kaiketi sen, että tarvitsen unta, lepoa ja että kaikki kolme rakastani ovat paikallaan, läsnä, tyytyväisiä ja hiljaa! Ja jos tosiaan tuollainen hetki on hartaasti hellitty aarre, voitte arvata kuinka usein moinen ihme pääsee tapahtumaan.

Rakkaudesta

Toissapäivänä havahduin ajatuksistani kun kuulin isäni tokaisevan, että naisilla on jokin kummallinen tarve analysoida tunteitaan. Kysyin varovaisesti, että mitä hän sillä tarkoitti, olin nimittäin juuri otsa kurtussa pohdiskellut tuntojani. ”Naiset miettivät ihan ihmeellisiä asioita. Kuten miltä minusta nyt tuntuu ja miksi minä tunnen näin. Tunteet tulevat ja menevät, ei niitä tarvitse jäädä analysoimaan.” Ai eikö? Seisahduin miettimään tätä toteamusta. Mutta isukki, minä haluan tietää miksi minä tunnen ja mitä tunnen ja mikä on sen kaiken suuri merkitys.

Näen kyllä järjen valon isäni sanoissa. Tunteet ovat suurelta osin hallitsemattomia, niiden voimakkuuteen ja kohteeseen ei yleensä kykene vaikuttamaan vaikka kuinka haluaisi. Tunteet syntyvät ja katoavat ihan oman, mystisen suunnitelmansa mukaan. Joten miksi jäädä miettimään, kun vaikka kuinka asiaa päässään pyörittelisi, se ei muutu suuntaan eikä toiseen? Siksi, koska olen nainen ja minulla on pakottava tarve siihen.

Ensinnäkin niin järjetön kysymys, kuin ”mistä tiedän olenko rakastunut?”. Äläkä naura minulle siellä, kysymys ei ole niin yksinkertainen kuin miltä näyttää. Ihastumisella, välittämisellä ja rakkaudella on nimittäin vissi ero, mutta hetkittäin ne tuntuvat hyvin samanlaisilta. Jos toinen ihminen saa minut tuntemaan lämpöä sisälläni, hän saa minut hymyilemään, hän on minulle tärkeä, ajattelen häntä usein ja toivon hänen olevan onnellinen, voidaan selkeästi tehdä johtopäätös, että välitän. Mutta kuinka paljon?

Nuorena rakkauden tunnistaminen oli helppoa. Ensirakkaus, se hetki kun toisesta ihmisestä muodostuu elämäsi tärkein asia. Aina kun näet hänet perhoset lepattavat vatsassasi. Kun hän koskettaa sinuun perhoset muuttuvat valtavan kokoisiksi ja vapiset. Tuosta toisesta on yllättäen tullut elämäsi tarkoitus, kaikki pyörii hänen ympärillään ja kuolisit hänen vuokseen silmänräpäyksessä. Nuori ja ehjä sydän on valmis hyppäämään suhteeseen sokeasti. Kun annat itsesi toiselle naiivisti, kokonaan, ilman mitään varauksia, ei ihmekään, että tuon rakkauden menettäminen tuntuu kuolemalta.

Toisen kerran suhteeseen lähtiessä sydän onkin sitten jo haavoittunut, arpinen. Joskus on kuitenkin niin onnekas, että rakkaus iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja vaikka kuvittelit, että et koskaan toivu menetyksestäsi oletkin yhtäkkiä löytänyt korvikkeen. Maailmassa on sittenkin muita miehiä. Ensimmäinen ei ollutkaan ”se oikea”, mutta nyt olet varmasti saanut kaiken mitä olet halunnut. Ja taas sitä heittäytyy sinisilmäisesti koko sydämellään hommaan mukaan. Ah, siinä on mies, joka on kaikkea mitä se edellinen ei ollut. Joka hetki, kun olet erossa hänestä, sinuun sattuu. Jos hän lähtee pidemmälle matkalle, etäisyys tuntuu luissa ja ytimissä, aivan kuin pystyisit vaistoamaan hänen loittonevan sinusta.

Kun sitten tämäkin rakkaus kuihtuu ja kuolee, sydämesi tallotaan palasiksi toistamiseen, huomaat äkkiä, että ”sitä oikeaa” ei ole. Tai jos on, hän on oikea vain siihen hetkeen. Kun tarpeeksi saa takkiinsa, muuttuu kyyniseksi. Kuinka voit yhtenä hetkenä olla valmis kuolemaan jonkun puolesta, hyppäisit kaivoon jos hän käskisi, ja sitten huomata, että et oikein edes tiedä miksi alun perin kiinnostuit koko ihmisestä. Olitko koskaan rakastunut? Vai olitko vain ihastunut? Syötitkö itsellesi soopaa ja uskoit johonkin minkä halusit olevan olemassa sen sijaan, että olisit kokenut jotain todellista?

Tunnen itseni vanhaksi. Nuorena uskoin vakaasti, että uljas prinssi ilmestyisi valkoisella hevosellaan ikkunani taakse ja vannoisi ikuista rakkauttaan. Kuvittelin, että eläisin onnellisena elämäni loppuun asti täydellisen komistuksen kainalossa. Nyt, kun kolmekymppiä lähenee uhkaavasti, sydän on ehtinyt kuihtua rusinaksi lukemattomien pettymysten ja epäonnistumisten myötä. Voiko tuollaista pilkottua ja hyljeksittyä reppanaa enää edes elvyttää? On mahdotonta, että kykenisin enää sellaiseen rakkauteen kuin nuorena tyttönä, mutta perkele vieköön sydämeni on sitkeä tapaus. Vieläkin se yrittää vetää omistajansa ojasta allikkoon.

Ihastuminen ei aiheuta minussa tällä hetkellä sitä reaktiota, joka sen pitäisi. En ole ilahtunut, että olen löytänyt jonkun, joka saa minut tuntemaan taas. Ei, minulla on päällimmäisenä ajatus, että voi ei, joko taas pässiä viedään narussaan. Ihastuminen, evoluution kehittämä tunnetemppu. Hetkellinen kiintyminen toiseen ihmiseen, jotta voitte lisääntyä ja siten joutua olemaan yhdessä lasten takia kun tunteet haihtuvat kuin pieru Saharaan.

Ihminen on laumaeläin ja pariutuminen on meillä verissä. Alitajuisesti hakemalla haemme sitä kumppania, vaikka kuinka järjen valossa ei olisi tarvetta tai halua sitoutumiseen. Ihastumme helposti kun löytyy joku, joka täyttää edes osan kriteereistämme. Alamme painaa villasella kaikkia puutteita ja huonoja tekoja, ja selittelemme itsellemme, että pohjimmiltaan se toinen on juuri mitä haluan ja tarvitsen. Yritämme väkisin survoa sen potentiaalisen partnerin siihen muottiin, jota haluamme elämänkumppanilta. Mahtuu, mahtuu, sattuu, sattuu, ei voi mitään, tällä mennään. Sitten kitistään pari vuotta, että miksi sä noin teet? miksi sä oot tollanen? mikset sä muutu? miksi mä en ole onnellinen?

Tottakai on mahdollista, että ihastuminen voi johtaa todelliseenkin onneen. Tunteet voivat syventyä tasaisesti palavaksi rakkaudeksi, mutta ne voivat myös huveta perus välittämiseksi tai jopa kylmäksi välinpitämättömyydeksi. Äitini sanoi, että rakkaus on tahtotila. Jokaisessa suhteessa on kausia, jolloin sen toisen naama vituttaa ja yhdessä olo ahdistaa. Siinä kai se pitkän suhteen salaisuus onkin, niiden suvantojen yli on työskenneltävä ja aina parin vuoden välein uudestaan rakastuttava. Sitä varten siitä toisesta ihmisestä on yhä uudestaan ja uudestaan löydettävä ”sitä jotain”, sellaisia piirteitä ja ominaisuuksia, jotka saavat sydämesi sykkimään.

Mutta jotta voisi aina uudestaan ihastua, on siinä toisessa jo alkujaan oltava paljon materiaalia, mihin langeta. Jos otat kumppaniksesi jonkun, jonka hyvät puolet joudut raapimaan kasaan kauhealla vaivalla, niin tuskinpa niitä kultaisia ominaisuuksia riittää enää ensimmäisestä alamäestä selviämiseen. Ja jos olet päässyt oikein kyyniseksi ja paksunahkaiseksi jatkuvien sydäntensärkijöiden kouluttamana, et halua ehkä lähteä yrittämään edes silloin, kun vakka on täynnä bonareita.

Kun olet turhan monesti epäonnistunut, ei seuraavassa koekanissa saa enää olla perustavanlaatuisia puutteita. Täydellisyys on ainoa, mikä kelpaa enää siinä vaiheessa, kun pari kertaa on kokeillut suhdetta pitkän kaavan kautta. Koska miksi kukaan haluaisi ottaa sen riskin, että antaa sydämensä toiselle, kun tietää millaista tuhoa väärä ihminen voi sille tehdä? Pienen pienikin epäilys siitä, että tämä tyyppi ei ole sitä itseään, ajaa minut nurkkaan ja saa puolustusmuurini kohoamaan pilviin. Mieluummin käsken kullanmurujen ja hanipuppeleiden olla törmäämättä oveen matkallaan, kuin annan itseni heittäytyä, jos on pienintäkään mahdollisuutta, että juttu ei skulaa pitkällä tähtäimellä.

Kun on valmiiksi yhtä vainoharhainen ja epävarma kuin mielisairaalan pitkäaikaisin asukki, lisätäänpä yhtälöön vielä se lapsi. Lapsi sekoittaa rakkauskuvioita vielä entisestään. Yhtään partneria ei voi ottaa kevytkenkäisesti vain hetkelliseksi leluksi, sillä se ei olisi reilua mukulalle. Jatkuvasti vaihtuvat isähahmot tekevät pikku prinsessalle enemmän hallaa kuin isättömyys. Lapset tarvitsevat tasaisuutta ja varmuutta elämäänsä, eivätkä missään nimessä sitä, että puolen vuoden välein taas yksi isukki hylkää, lähtee kävelemään, saa monoa mammalta ja katoaa. Kun on yksinhuoltaja, joutuu punnitsemaan ukot heti alkuunsa. Miehessä on nähtävä potentiaali monen kymmenen vuoden yhteiseen tulevaisuuteen, ennen kuin urhon uskaltaa päästää pentunsa elämään.

Aina se, että alussa on nähnyt tulevaisuutta ja katsellut maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, ei kuitenkaan riitä. Vaikka toisessa ei olisikaan varsinaisesti mitään vikaa ja tunteitakin olisi pelissä, kaikkia ei ole silti tarkoitettu olemaan yhdessä. Onnellisuuden raja on niin häilyvä. Mikä tekee minut tarpeeksi onnelliseksi? Jos ajattelee suhdetta pidemmälle kuin vain tänään tai pari kuukautta, lämpöiset tykkäämisen tunteet eivät kannattele kovin pitkälle.

En ole vielä niin vanha, ettenkö tavoittelisi korkeuksiin kun kyse on elämänkumppanista. Vanhana sitä ilmeisesti päätyy laskemaan rimaa ja kelpuuttaa sen keskiverron, jonkun, jonka kanssa nyt on mukavaa, ihan ok, ei sen suurempia vikoja. Olen katsellut noita keski-ikäisenä toisensa löytäneitä, ja tyytyväisiltähän he näyttävät. Vielä sitä kuitenkin itse haluaa paljon enemmän. Siksipä eroaminen, vaikka olisikin lapsia, ei minusta ole mikään synti. Tulen aina pyrkimään siihen, että jos jonkun miehen itselleni otan, hän voisi olla juuri se isä, jonka lapseni ansaitsevat, ja juuri se mies, jonka minä tarvitsen. Jos kuitenkin osoittautuu, että suhde ei toimi, tunteet eivät syvene ja odotukset eivät täyty, annan itselleni luvan erota.

Eroaminen sattuu lapsiin, sen tajuaa idioottikin. Enkä ikimaailmassa haluaisi satuttaa lastani. Loppupeleissä on kuitenkin oltava sen verran itsekäs, että pistää oman onnellisuutensa etusijalle. Koska jos äiti on onnellinen, silloin on myös pentukin. Vanhempien täytyy olla tyytyväisiä elämäänsä, muuten heidän jatkuva riitelynsä tai yleinen surkeutensa heijastuu mukuloihin. Siksi en ymmärräkään, miksi pitäisi kituutella suhteessa, joka ei kerta kaikkiaan tee aikuisia onnellisiksi. Ei sellainen ole hyväksi lapsillekaan. He kuitenkin tarvitsevat esikuvan terveestä ihmissuhteesta ja kumppanuudesta. Onnellinen vanhempi kykenee paremmin huolehtimaan pentujensa hyvinvoinnista ja olemaan aidosti läsnä. Masentunut ja onneton ei jaksa leikkiä, opettaa ja kannustaa.

Minä saan ja minun pitää tähdätä omaan onnellisuuteeni, huolimatta siitä, että minulla on lapsi. Mutta minun on myös tehtävä valintani harkiten ja minimoida riskit, koska olen velvollinen ottamaan huomioon tyttäreni hyvinvoinnin. Siksi yritän nyt kuumeisesti analysoida tunteita ja saada jotain selkoa niistä. En voi heittäytyä suhteeseen päätä pahkaa ja sokeasti kuten nuorena tein. En voi antaa sydäntäni ensimmäiselle, joka olisi tarjoamassa minulle omia tunteitaan. Minun täytyy miettiä mikä on järkevää, suunnitella tulevaisuutta ja arvioida mahdollisuutta onnistumiselle.

Harmi vain, ettei se ole niin helppoa, sillä isäni on (kuten aina) oikeassa. Miettiminen ei tunnu johtavan yhtään mihinkään. Olenko ihastunut vai rakastunut? Mistä sen tietää? Molemmat tuntuvat samalta, vain lopputulos on eri. Olenko edes valmis sitoutumaan? Onko minulla edes mitään kiinnostusta olla parisuhteessa vai haluaisinko vaihteeksi olla yksin? Miehet sanovat usein, että naisilta on turha kysyä mitä he haluavat, koska he eivät itse tiedä sitä. Vituttaa olla samaa mieltä.

Seison keskellä risteystä. Teitä, joita voisin lähteä kulkemaan, on yhtä monta kuin ilmansuuntia. Kaikki riippuu siitä, mitä päätän tehdä. Mutta mitä minä oikein tunnen? Mikä olisi järkevää? Loppupeleissä en tiedä yhtään mitä haluan, ja niinpä istua nökötän kivellä, keskellä valintojen vyyhtiä ja pääni pyörii kuin teinipojalla hietsun rannalla. Vaihtoehtoja on liian monta. Vaihdan mielipidettäni yhtä usein kuin pelimies naista vuoteessaan. Lopulta päädyn aina harmistukseen ja yritän lopettaa ajattelemisen.

En kuitenkaan haluaisi vain odottaa niin kauan, että mahdollisuudet menevät ohi, vaihtoehdot katoavat ja lopulta jää enää yksi suunta, johon voi lähteä. Jotkut luottavat siihen, että asiat järjestyvät itsekseen. Minusta he ovat pahimpia itsensä kusettajia. Kyllähän ne asiat lutviintuvat niin, kun annat muiden päättää puolestasi, tai odotat kunnes tarjolla on enää yksi tie. Minä en kuitenkaan haluaisi jäädä virran vietäväksi, vaan olla oman elämäni herra. Siksi minua nyt vaivaa ja öisin valvottaa se suuri kysymys: olenko minä rakastunut?

Joku voisi väittää, että jos olisit rakastunut, tietäisit sen. Lähemmäs parinkymmenen vuoden kokemuksella rakkaudesta (jos lasketaan jo se ala-asteen ihastus) en olisi kuitenkaan niin varma asiasta. Varsinkin kun meidän perheessä rakkaus on aina otettu niin kovin vakavasti. Ei mitään sellaista jenkki meininkiä, että jokatoiselle ihmiselle hoetaan "I love you". Se, että suustasi päästät "minä rakastan sinua" on askeleen päässä alttarista ja sanasta "tahdon". Kerran naimisissa olleena väittäisin, että joskus nuo kolme sanaa ovat jopa sitovammat kuin se yksi. Jos voit tunnustaa ääneen olevasi rakastunut voisit yhtä hyvin tarjota sielusi ja sydämesi kultalautasella.  

Olen kuitenkin alkanut kyseenalaistamaan onko näkemykseni todellisesta rakkaudesta vääristynyt. Haluan olla kumppanilleni se "elämän nainen", se "ainoa". Minun pitäisi olla tärkeämpi kuin mikään muu - paitisi lapset, tietysti. Sen verran nyt äitinä tajuaa, että lapset menevät jokaisen ämmän edelle. Mutta minun pitäisi olla jotain ainutlaatuista ja korvaamatonta. Ja samoin haluan tuntea miestä kohtaan. Tätä kaikkea ei tarvitse saavuttaa heti ensitreffeillä, mutta jos siihen tähdätään, niin kuinka kauan pitäisi odottaa? Luulisi, että jos kyseessä on "se oikea", niin nopeastihan sen huomaa. Sitten taas, ethän voi rakastua syvästi ennen kuin tunnet toisen kunnolla, ja se taas vaatii aikaa. 

Yritän saavuttaa sen saman tunteen ja huuman kuin ensirakkaudessa - en kuitenkaan ole varma onko tuo lähtökohta kovin fiksu, se suhde kun meni niin ruhtinaallisesti päin hevon persettä. Miksi siis tavoitella sellaista tunnetta, joka lopulta johti vain suuren suureen sydänsuruun? Ehkä keski-ikäiset ovat löytäneet sen oikeasti toimivan reseptin rakkauteen. Voihan olla, että suhteen saa parhaiten toimimaan keskinäisen arvostuksen, välittämisen ja tahdonvoiman pohjalta, eikä sellaisen valtavan tunnemyrskyn ja sokean ihastumisen, jollaisen myötä olen itse aikaisemmat partnerini valinnut. 

Jos laittaa analysoinnit ja pohdinnat sivuun ja miettii ihan kylmiä faktoja, niin yksinkertainen totuus on se, että loppupeleissä sitä joko on onnellinen toisen kanssa tai sitten ei - eikä se selviä kuin kokeilemalla. Eikä sillä ole merkitystä miltä alussa tuntui, vain sillä millaiseksi rakkaus muokkaantui pitkällä aikavälillä. Tämä johtopäätelmä kyrpii minua erityisesti, sillä sehän tarkoittaa, että kukaan ei voi ojentaa minulle heti nyt vastausta siihen, että toimiiko suhde ja kannattaako siihen lähteä. On vain kokeiltava ja otettava selvää kantapään kautta. Se on sitten fifti-siksti, että kannattiko.

Ironiaa ja itserakkautta

Minkä se tiikeri raidoilleen voi? Synnytyksen jälkeen pitäisi kokea haluttomuutta. No toki, en halunnut seksiä kahteen päivään. Sitten himot valtasivat ensin uneni (mukavaa, että sen hetken kun sai synnytyssairaalassa nukuttua, pää ei muuta osannut kehitellä kuin naimista, naimista ja vähän lisää naimista) ja lopulta valveillaoloaikani. Ilmeisesti olen niitä onnekkaita ihmisiä, joilla on erittäin aktiivinen libido. Eli vaikka piirakka olisi palasina, kroppani sairaana ja mieleni lopen uupunut, niin seksiä haluaisin silti. Aina eivät kuitenkaan halut ja kyvyt täsmää.

Synnytyksen jälkeen ei tuosta noin vaan harrasteta seksiä. Vaikka kuinka pääkoppa olisi erimieltä, niin keho tekee kyllä hyvin selväksi, että toiminta on tilapäisesti lakkautettu. Ja huolimatta siitä, että ajatuksena seksi olisi ollut ihanaa jo ensimmäisen kuukauden aikana – niin käytännössä homma olisi kaatunut ennen kuin olisi ehtinyt alkaakaan. Tarkoitan tällä nyt sitä, että lettuni oli neiti Scarface, ja olisi pelottanut tiehensä jopa Kyöpelivuoren peikon. En tosin katsastanut alakerran tilannetta peilin kautta, mutta voin vain kuvitella kuinka herkullinen ilmestys se oli.

Leikkaushaavan takia ei paikkoja tietysti voinut sheivata, eli welcome to the batcave! Mustan pehkon keskellä mustat tikit ja verta, joiden lisäksi saatoin vain kuvitella miltä huuleni näyttivät – varmaan tummilta ja lörpiltä kuin lepakon siivet. Sellainen ihana zombienoidan piirakka. Sitäkö olisi pitänyt mennä tarjoamaan jollekulle? Siihen vielä höysteeksi arpinen vatsa, takkuinen tukka ja mustat silmäpussit. Ooo lalaaa, mikä beibe!

No, kuukaudessa ehtii tapahtua ihmeitä. Tikit sulavat, verenvuoto tyrehtyy, sheiveri löytyy kylpyhuoneen hyllyltä ja harjakin keksitään. Hetkellinen hyvänolontunne kuitenkin iloisesti katkaistiin kun veri lähti taas vuotamaan. Kysyin huolestuneena neuvolatädiltä, että missä vika? Ei missään, kunhan olin saanut ovulaation, eli olin taas hedelmällinen. Sain kuulla, että yleensä imetys toimii ehkäisynä eikä kuukautiskierto palaa moneen kuukauteen – ellei satu olemaan sellaista sorttia kuin minä, oikein erityinen tapaus, sellainen joka sikiää jo suunnilleen ajatuksen voimalla. Neuvolatäti kiitteli, että en ollut harrastanut seksiä vielä, koska muuten olisin kaikella todennäköisyydellä ollut taas raskaana.

Tuo toteamus tappoi hinkuni seksiin – mutta vain hetkellisesti. Ei lisää pentuja tälle nartulle, kiitos. Yritinkin siis kysellä jos saisin jonkun kunnollisen ehkäisyn. Kierukan, kapselin, jonkin sellaisen mitä mainostetaan 99,8% varmana, eikä se voi mennä rikki tai irrota, niin kuin perkeleen kondomi – siihen en enää luota. Neuvolatäti totesi, että tietysti saisin sellaisen, mutta vasta parin kuukauden päästä. Jahas, eli selibatia – harmi vain, että tuo uskonihmisten harrastama itsekidutus ei koskaan ole sopinut minulle.

Ajattelin puoliviattomasti, että voisinhan minä tietysti harjoittaa ruostuneita hurmaustaitojani nyt kun ei enää ollut jättiläisvatsaa, mutta ei vielä saanut ryhtyä tositoimiin. Homma osoittautui kuitenkin paljon haastavammaksi kuin olisin kuvitellut. Päätin aloittaa panostamalla yläkerran kauneuteen ja unohtaa alakerran ulkomuodon. Tarkoitushan oli kuitenkin vain harjoitella hurmaamista kunnes saisin jotkut napit ja niiden myötä vihreän valon itse vaakamambolle. Niinpä siis laitoin tukkani nätiksi, puuteroin naamani, värjäisin luomet, maalasin kajaalit, räpelsin ripsarit ja punasin huuleni. Näytin ulos lähtiessäni mielestäni syötävän söpöltä ja ajattelin bussissa istuessani, että olin varmasti onnistunut, sillä eräs nuori herra tuijotti minua sillä silmällä varsin pitkään.

Päästyäni ensimmäisen peilin eteen jähmetyin kuitenkin kauhusta. Olin ensinnäkin saanut silmääni stressinäpyn (muutto uuteen kotiin ja unettomat yöt vaativat veronsa), joten oikea mollukka oli ihan punainen ja alaluomi turvonnut. Sen lisäksi ne kajaalit olivat bussiin juostessa myöskin ottaneet vauhdin alleen ja valuneet alaluomelle mustaksi töhryksi. Näytin yksinkertaisesti sanottuna siltä kuin olisin saanut pataani ja pahasti. Tajusin, että nuorukainen bussissa olikin konkreettisesti tuijottanut minua silmään, eikä suinkaan sillä silmällä, ja oli varmaan pohtinut moraalista velvoitettaan tulla kysymään missä se naistenhakkaaja luurasi, että olisi voinut antaa olemattomalle pahoinpitelijälleni selkää.

Lannistuin tästä takaiskusta vain hetkellisesti. Päätin seuraavaksi panostaa seurustelutaitoihini, sillä vaikka naama ei olisi täydellinen, niin kyllähän upea luonteeni hurmaisi kenet tahansa. Kokeilin tätä muutaman kerran kavereideni kanssa. Ensimmäisellä kerralla kahvittelu meni plörinäksi kun siinä pöydän ääressä jutustellessa toverini huomautti hienostuneesti, että paitani on muuten märkä. Olin valunut maitoa isot lätäköt valkoisen paidan läpi – ja sehän paljasti tietysti rintamuksestani enemmän kuin olisi tarpeen.

Toisella kerralla, kun erehdyin seurustelemaan ystävieni kanssa illalla – eli väsyneenä – kadotin kykyni verbaalisen kommunikointiin. Sanat alkoivat yksinkertaisesti sekoittua toisiinsa eikä kopassani vain leikannut. Jos yritin aloittaa lauseen sanoilla: ”Mä olin ajatellut sen niin – ” niin ulos tuli plörähtäen: ”Molinna tellus nin.” Eikä sanottavissani löytynyt päätä eikä häntää silloinkaan kun sain itse sanat muodostettua. Kaverini katsoivat minuun monta kertaa pitkään tai vilkuilivat toisiinsa merkitsevästi. Minusta tuntuu, että en vakuuttanut älynlahjoillani sinä iltana.

Kolmannella yrittämällä, siinä kesken mukavan lounaan, juttelun ja syömisen, otin haarukallisen kastikkeessa pyöriteltyä bataattia ja suuntasin sen kohti suutani. Herkku tipahti kuitenkin kesken matkaa ja putosi roiskahtaen rintalastalleni, levittäen ruskeaa soossia pitkin rinnuksiani. Hetken tuijotin oranssia bataattia jähmettyneenä, haarukka kädessäni, suu auki lauseesta, joka oli jäänyt minulta kesken. Sitten kaverini repesi raikuvaan nauruun ja totesi, että jos maitopaita ja sönköttäminen eivät vielä aja miestä tiehensä niin tuo viimeistään tekee tempun.

Päätin, että en voi sittenkään laskea pelkästään oman ihanuuteni varaan. Vakuutin kuitenkin, että ongelmat olivat pääasiassa olleet huonoa tuuria ja väsymystä. Uskoin vakaasti, että jos yhdistäisin hurmaavan persoonani ja huolitellun ulkomuodon pääsisin varmasti tilaisuuden tullen miehen pöksyihin. Pistin päättelyni koetukselle. Laitoin tukkani ja naamani kuntoon, puin päälleni seksikkään mekon, varmistin olevani sopivassa mielentilassa ja pirteä kuin peipponen. Sain seurakseni miehen ja kun hän istui sohvalle, menin kiehnäämään uroksen kainaloon kuin kissa, joka kerjää kermaa.

Kun olin päässyt lämpimään syliin ja saanut pari pusua, nostin seksikkäästi jalkani koukkuun sohvalle niin, että hame liukui vihjailevasti alaspäin. Mies kohotti kulmiaan ja tokaisi ”onpas sulla karvat”. Hämmennyin hetkeksi, katsoin alas ja näin kauhukseni hameeseeni haarojenvälin kohdalle takertuneen 8cm pitkän, musta, kiharan karvan (lahjoitus koirani hännästä), joka sojotti kohti kattoa kuin hävytön ministondis. Olin vähällä vajota maan alle ja tunsin kuinka kylmä kauhu ja häpeä olivat pyyhkäistä ylitseni. Sen sijaan, että olisin juossut vessaan ja lukinnut itseni sinne – kuten hetkellisesti kävi mielessä – räjähdin nauruun. Sittenkin kun kroppani oli panovalmis, näytin ihanalta pornopupulta ja seurassani oli naitavaksi kelpaava mies – en vaan onnistunut saamaan munaa.

Kikatin, että hitto miten seksikästä, ja mies tokaisi kylmästi, että eikä ole, mikä sai minut nauramaan kahta kauheammin. Mitä enemmän yritin, sitä enemmän päin metsää homma tuntui menevän – ja sain vielä kuulla sen suoraan päin naamaa. Minulla oli ihan yhtä hyvät mahdollisuudet seksiin kuin jos olisin pukenut päälleni jätesäkin, en olisi peseytynyt viikkoon, olisin vilistänyt lattialla nelin kontin kuin simpanssi ja huutanut bujaka, bujaka, bujaka! 

Jälkeenpäin makasin yksin kylmässä sängyssäni ja pohdin mitä olisi tehtävissä seksielämäni pelastamiseksi. Olen sen verran itserakas, että uskoin vieläkin törmänneeni vai Murphyn lakiin – todellisuudessahan olen himoittava beibe, jonka viettelytaidoille ei ole vertaista. Sen verran itsetuntoni sai kuitenkin kolauksen, että mietin pitäisikö minun ihan oikeasti tarkistaa sen kellariin lukitun vangin tilanne. Puntaroituani ajatusta jonkin aikaa otin härkää sarvista, eli tässä tapauksessa peilin pöydältä, ja katsoin missä mennään. On kuitenkin vastuuntunnotonta kaupata kenellekään tarkistamatonta tuotetta.

Arvioin tilannetta ehkä viitisen minuuttia ennen kuin osasin päättää mitä mieltä olin. En tietystikään näyttänyt posliinisen siloiselta ja neitseellisen virheettömältä – mutta siltä eivät minun tavarani ole näyttäneet viiteentoista vuoteen. Olen katsonut sen verran pornoa, että tiedän suurimman osan naisten letuista näyttävän siltä kuin joku olisi epähuomiossa ampunut haarojen väliin haulikolla. Siihen verrattuna sain olla varsin tyytyväinen. Oikeastaan vetkutteluni peili kanssa johtui lähinnä siitä, että en yksinkertaisesti muistanut miltä näytin ennen synnytystä. Uskokaa tai älkää, ei ole kiinnostanut katsoa alakertaan enkä ole harrastanut seksiä pelin edessä varmaan kymmeneen vuoteen.

Tarkastus oli siis sinänsä yhtä tyhjän kanssa. Kuten jo vuosia sitten olen päätellyt, tulin jälleen siihen tulokseen, että ulkonäöllä ei tussun kanssa ole niinkään väliä. Toiminnalliset ominaisuudet taasen paljastuisivat vasta kun uudestaan pääsisin harrastamaan seksiä. Se todellinen tenkka på olikin siinä milloin uskaltaisi tai ylipäätään saisi vähän lämpöä peiton alla. Arpeni ei ehkä näyttänyt miltään ulospäin, mutta kyllä se sisällä tuntui. Ja mistä sitä tietää millaisia vaikutuksia kohtuinfektiolla on? Se kammottava jälkiseuraus, josta olin netistä aikaisemmin lukenut, eli kyvyttömyys yhdyntään, alkoi kummitella mielessäni.

Siinähän sitä vasta ironiaa olisikin, kun tällaiselle yliaktiivisesta libidosta kärsivälle naikkoselle siunaantuisi vajaatoimintainen rasia. Kun eihän tiikeri voi pomppia ilman raitoja, kuten Nalle Puhissa todetaan. Ja onhan se vähän niin, että uga zaka, uga zaka, I can’t stop this feeling deep inside of me... Mielenkiinnolla odotan kuinka tässä lopulta käy. Kantaako minut metsään apinamies vai kenties valkotakkiset miehet pehmustettuun huoneeseen. Onko kukaan kokeillut lobotomiaa? Ehkä se poistaisi himoni. Vaikka minun tuurillani olisin operaation jäljiltä poskelle kuolaava vajakki, joka nylkyttäisi jokaisen ohikulkijan koipea kuin kiimainen koira. Koska kuten sanottu, minkä se tiikeri raidoilleen voi? Ja minä jos kuka olen toivoton tapaus.

Äidinvaisto vs. isänrakkaus

”Koskaan ei tiedä mitä vuorovesi tuo tullessaan.” äitini tapaa sanoa. Olen huomannut, että äidit ovat yllättävän fiksuja (paukuttelee henkseleitään), sillä elämä tosiaan heittää eteesi mitä odottamattomimpia käänteitä. Pitäisi muistaa, ettei koskaan kannata vaipua epätoivoon tai menettää uskoaan, sillä kulman takana muhii yleensä jymy-yllätys. Tai näin on asian laita ainakin minun elämässäni. Toisaalta, minun elämästäni voisi kirjoittaa Salattuihin elämiin pari kautta sellaista laatudraamaa, että koko aikaisempi tuotanto kalpenisi sen rinnalla.

Viimeisimmät muutokset ovat saaneet minut pohtimaan isyyttä. Vaikka en ole mies (itsestäänselvyydet on välillä hyvä mainita, jotta totuus ei unohtuisi) yritän nyt asettua osaltani kaksilahkeisten kenkiin ja nähdä maailmaa heidän silmin. Koen suurta halua ymmärtää teitä keppiänne heiluttelevia maailmanvaltiaita, joiden tahtipuikon mukaan meidän eukkojen elämät pyörivät.

Raskaana ollessa näkemykseni teistä oli jokseenkin suppea, sillä ette ymmärrä raskaudesta hölkäsen pöläystä. Ja turha edes yrittää vänkää vastaan (en tosin ole koskaan kuullut yhdenkään miehen edes vihjaavan, että heillä olisi ymmärrystä ko asian tiimoilta), yksikään mies ei käsitä millaista on kantaa lasta sisällään, tuntea sen kehittyvän ja lopulta synnyttää se maailmaan. Te ette koskaan ole sellaisten hormonien vallassa (kehonrakentajat laskettakoon eri ihmisryhmään), jotka meitä muokkaavat yhdeksän kuukautta. Teillä ei toisin sanottuna ole luonnon luomaa ohjelmointia vanhemmuuteen.

Isä on alussa vain spermapankki, joka hoitaa tavarankuljetuksen oikeaan osoitteeseen. Periaatteessa hän on postimies (joskus myös konkreettisesti), jolla ei ole mitään virkaa enää sen jälkeen, kun paketti on toimitettu perille. Kaikki pyörii äidin ympärillä sen yhdeksän kuukautta, ja kaikki tapahtuu äidin sisällä. Siihen ei pääse osalliseksi kukaan muu, paitsi tietysti raivonpurkausten, itkukohtausten ja vatsan muljahteluiden todistajana. Vauvan ollessa yhä mahassa miehelle se ei ole elävä olento niin kuin naiselle. Sikiö on vain kuva ultraäänilaitteessa, tai sitten se iso kasvava vatsa, jota vaimoke kantaa mukanansa. Erillinen, oma olentonsa se ei kuitenkaan ole.

Naisena on vaikea käsittää sitä, millainen mullistus lapsen syntymä on miehen ajatusmaailmalle. Yritän vertailla sitä niin, että jos minun mieheni kasvattaisi kaljamahaa yhdeksän kuukautta, tuskin minä kovin innoissani olisin. Olisin ehkä nähnyt tieteellisen todistuksen siitä, että tuossa tynnyrissä on jotain elävää sisällä, mutta onhan tieteellisesti todistettu dinosaurustenkin olleen olemassa eivätkä nekään tunnu mitenkään konkreettisilta. Kun siitä kaljamahasta sitten yhtäkkiä yhdeksän kuukautta myöhemmin poksahtaisi ulos pieni poikanen, olisin varmasti yhtä hämmästynyt kuin jos velociraptori kävelisi vastaan kadulla. Ja toisaalta, tuntuisi varmasti uskomattomalta, että sen kerran kun sai reissullansa, ja tuli heitettyä tavarat loppuun asti – niin siitäkö muka sikisi tuo?

Hyvä jos yhdeksän kuukauden jälkeen enää edes muistaa, että mitäs sitä tuli pikkujoulujen päätteeksi tehtyä, niin siitä sitten joutuu kantamaan vastuun melkein vuotta myöhemmin. Arvoisa tuomari, vetoan muistinmenetykseen ja lieventäviin asianhaaroihin. Oletko muuten varma, ettei kyseessä nyt ole se putkimies, joka tuli ne röörit putsaamaan samoihin aikoihin? Ja onko tavara ollut jatkuvan valvonnan alla, vai onko joku mahdollisesti voinut käydä vaihtamassa yksikön toiseen samanlaiseen?

Kun jo naisena tuntuu niin utopistiselta, että synnyttämäsi vauva on puoliksi omaa vertasi ja on perinyt puolet geeneistäsi, vielä uskomattomammalta se tuntuu varmaan miehestä, joka sutaisi kerran ja se oli siinä. Maailma muuttuukin miehelle täysin kun hänelle isketään se konkreettinen todistus syliin. Millainenhan on se hetki, kun saa pienen tyttärensä käsivarsilleen ja näkee kämmenen kokoisilla kasvoilla omat piirteensä? Kun täysin puolustuskyvytön ja avuton olento tapittaa sinua läpitunkevalla katseellaan kuin puntaroiden minkä arvoinen mies olet. Naiselle ei koskaan voi käydä vastaavaa (hyvä on, jotkut väittävät, etteivät ole tienneet raskaudestaan ennen kuin synnyttivät vessanpönttöön), ellei ole kärsinyt muistinmenetystä ja sitten joku kantaa syliisi vauvan ja sanoo, että tämä on muuten sinun.

Uskon, että alussa äidinrakkaus on vain vaisto. Evoluutio on rakentanut naiset niin, että me vaistomaisesti alamme välittämään sisällämme kasvavasta elämästä jo siinä vaiheessa kun on olemassa pelkkä mahdollisuuskin siihen, että voisi ehkä olla raskaana. Kuukautiset ovat myöhässä ja yhtäkkiä astelet varoen, kuin väärä liike voisi satuttaa olematonta jättivatsaasi. Jokin sisäänrakennettu ohjelma käynnistyy kun raskaus varmistuu ja naisen ajatukset alkavat muokkaantua kohti välittämistä ja oman elämänsä uhraamista. Kaikenlaista paskaa sataa niskaan jo raskaana ollessa, pahoinvoinnista ja selkäkivuista alkaen, mutta äiti kestää sen kaiken.

Ja jos nyt ollaan rehellisiä, niin aika vähän äiti saa vastineeksi, vaikka tekee hirveän määrän duunia. Ensin se kantaminen, sitten synnytys (ja tätä osuutta en voi tähdentää tarpeeksi), jonka jälkeen imettäminen, hoivaaminen, pukeminen, kylvettäminen, tuudittaminen jne. Mikä onkaan se mahtava palkinto siitä, että aherrat niska limassa ilman unta etkä ehdi syödäkään ja omaa elämää ei ole enää? Vauva hymyilee pari kertaa tai nukkuu tuhisten sylissäsi. WOHOO! Lapsi ei anna sinulle kuuta taivaalta tai täytä pankkiasi miljoonilla euroilla. Pieni pötkylä, jota paapot päivä ja yöt, ei itse asiassa anna sinulle juuri mitään muuta kuin olemassaolonsa.

Silti jokainen äiti (masennuksesta kärsivät ja mielisairaat erikseen) rakastaa lastaan ehdottomasti ja tinkimättä. Oho, nyt lensi paskat käsille! Ihana vauva olet. Voi, puklasit äidin lempi paidalle! Miten suloista. Aih, repäisit korvakoruni irti! Olet ihan hassu. Reaktiomme ovat täysin järjettömiä – mille tahansa muulle olennolle olisimme raivoissamme, mutta ei omalle vauvalle. Äitiys toimii vaiston varassa. Äitiys on sisäänrakennettu mielentila.

Isyys sen sijaan on tietoinen valinta. Evoluutio ei ole muokannut miehiä takertumaan vauvaan ja pyörittämään elämäänsä sen ympärillä. Ennen muinoin miehen täytyi metsästää, hankkia ruoka, suojella, puolustaa reviiriä, naida lisää naisia, rakentaa, korjata ja ties mitä. Ei ollut järkevää, että mies kiintyisi lapseen enempää kuin sen verran, että haluaisi varmistaa sen selviävän hengissä. Isät saivat luonnolta vain suojeluvietin lahjakseen, sen enempää miehen sisäinen rakenne ei häneltä vaadi vauvan suhteen. Niinpä monen isän ensisijainen tavoite on varmistaa lapsen taloudellinen tilanne. Tavaraa, rahaa, ruokaa, koti jne. Periaatteessa mikään ei ole muuttunut kivikaudelta.

Lapsilla ihminen varmistaa omaa kuolemattomuuttaan. Vaikka tiedämme oman kroppamme kuolevan joskus, voimme jatkaa elämää lapsissamme ja lapsenlapsissamme. Samoin meillä on joku hoivaaja kun tulemme vanhoiksi emmekä enää kykene pitämään huolta itsestämme. Lapset ovat se back-up plan vanhoille päiville. Lapsia ei kuitenkaan tarvitse nykyään hankkia vain suvun jatkamiseksi ja todellinen isä, isukki, isi onkin jotain ihan muuta.

Nykyaikainen mies voi valita olevansa muutakin kuin elättäjä, mutta kyse on nimenomaan valinnasta. Elatusmaksut riittävät toisille, mutta on miehiä, jotka omistautuvat muksuilleen ihan yhtä paljon kuin äiditkin. Suurin ero on siinä, että isäksi ryhdytään, äidiksi synnytään. Rakkaus vaatii tahdonvoimaa, päättäväisyyttä ja kun kyseessä on mies, se vaatii materiaalista, visuaalista ja konkreettista kokemista. Väitän, että miehet eivät rakastu ajatukseen tai ideaan lapsesta, vaan vasta siihen syntyneeseen pienokaiseen, ja vasta sitten kun näkevät ja tuntevat vauvan omin käsin ja silmin.

Naisilla syttyy ensin äidinvaisto ja se hiljalleen muuttuu rakkaudeksi pienokaisen kehityksen ja ajan myötä. Miehille vanhemmuus alkaa samalla tavalla kuin uintiretki avantoon heitetylle ukkoparalle – kokonaisvaltaisesti ja varautumatta, shokkina ja suunnittelematta, selviytymistaisteluna ja aikamoisena räpiköintinä, joskus tuntuu kuin ei saisi happea tai vaikka mitä tekisi niin vajoaa kohti pohjaa, ja ennen kaikkea mukana on koko ajan tunne siitä, että eukko vaan seisoo rannalla, kädet puuskassa ja sättii, että mitä sä Pertti taas säädät?

Kivikkoinen tie

Siitä on nyt tasan neljä viikkoa kun vietin viimeistä iltaani sinkkunaisena. Muistan miten istuin koneeni ääressä ja aloittelin uutta blogipäivitystä aiheenani kuinka odottavan aika on pitkä. Join höyryävän kuumaa teetä, juttelin siinä inspiroidessani samalla kaverini kanssa netissä ja nauroin paljon. Päivä oli kuitenkin ollut pitkä ja uuvuttava (varsin nautinnollinenkin), ja alavatsaani kivistivät tavallista tuntuvammat esisupistukset. Niinpä jätin kirjoittamisen kesken ja menin aikaisin nukkumaan, eikä tuota blogia koskaan tarvinnut kirjoittaa loppuun, sillä muutamia tunteja myöhemmin heräsin kunnollisiin supistuksiin.

Nyt neljä viikkoa myöhemmin istun taas koneeni ääressä ja aloittelen uutta blogipäivitystä. Juon höyryävän kuumaa teetä, mutta yhtään ei naurata eikä nautinnosta ole tietoakaan. On päivä, mutta yhtä hyvin voisi olla ilta tai yö, vuorokauden ajoilla ei ole enää mitään merkitystä. Olen nyt sinkkuäiti, ja sen huomaa. Silmäpussini ovat mustat päivästä toiseen, tukkani on laittamatta siinä missä naamanikin ja en ole jaksanut pukea päälleni (mikä aiheutti pienen shown kun posteljooni pimpotti äskettäin ovikelloa). Tyttäreni nukkuu kehdossaan ja minun pitäisi itsekin olla päiväunilla, mutta heräsin nokosiltani puhelinsoittoon, ja sen jälkeen päätin käyttää ärtymiseni hyödyksi ja kanavoida sen inspiraatioksi kirjoittamiselle.

Edellinen blogini jäi siihen, että olin lapsivuodeosastolla ja vastasyntynyt tyttäreni lastenosastolla. Kohtuinfektion jäljiltä olimme molemmat aika huonossa hapessa, antibiootteja suoraan suoneen ja niin edespäin. Mielialani oli kuitenkin koholla kun olin vihdoin vakuuttunut siitä, että paranisimme lapsen kanssa täysin ja pääsisin pian aloittamaan äitiyden ja uuden elämän. Toki tämä unelman omainen äitiys on hiljakseen paljastunut aikamoiseksi haasteeksi. Vähän samalla tavalla kuin kaikki sadut aina loppuvat siihen, että prinssi ja prinsessa menevät naimisiin – niin samalla lailla raskaus ja lapsen saaminen päättyvät synnytykseen, vaikka siitähän se elämä vasta alkaa.

Mielikuvat ovat harmillisen harhaanjohtavia. Olisi pitänyt osata aavistaa, että elämä oli helppoa synnytykseen asti, ihan niin kuin rakkaus oli helppoa häihin asti. Se on kivikkoinen tie, jota lähdetään kiipeämään kovin ponnistuksin tuon maagisen H-hetken jälkeen. Lapsivuodeosastolla se tarkoitti sitä, että olin vieraassa ympäristössä, vieraiden ihmisten kanssa, suurimman osan ajasta vuoteen omana verhojen takana ilman ikkunaa, vain valkoiset seinät seuranani.

Mitä tapahtuu synnytyksen jälkeen? No, ensinnäkin se ihana yhdeksän kuukautta ilman kuukautisia kostautuu – ja kosto on julma, suorastaan brutaali. Yhdeksän kuukauden menkkakivut ympättynä yhteen viikkoon ja se veren määrä… Sitä voisi kuvitella vuotavansa kuiviin, niin vuolaasti haarojenväli lainehtii punaisuutta. Eikä ulos tule tietysti pelkkää verta, vaan limaisia klönttejä. Sain välillä kokea aikamoisia puistatuksia kun olisi voinut kuvitella vuotavansa ulos sisuskalujaan. Näistä ”menkoista” ei edes selviä viikossa kuten normaaleista. Verenvuoto ei ole tähän päivään mennessä hellittänyt.

Synnytyksen jälkeen paikat ovat siis revenneet ja veressä, vatsassa on sietämättömiä kipuja ja niin kroppa kuin mieli on rättiväsynyt. Unen tarve on valtava, mutta vieraassa paikassa on yllättävän vaikea nukkua. Varsinkin kun huonetoverina on äiti, joka on saanut kaksoset. Nainen itse oli todella mukava ja auttoi minua oma-aloitteisesti (säälistä kenties kun tajusi, että olin ilman puolisoa) aina kun vain ehti. Mutta yritäpä nukkua kun ensin itkee yksi vauva, sitten kun ensimmäinen on vaiennut aloittaa toinen, ja kunhan sain oman tyttäreni luokseni vierihoitoon, niin kun kaksoset olivat hiljaa, aloitti minun tyttöni ulvomisen – ja sitten rumba alkoi taas alusta.

Kaksosten ja heidän äitinsä kanssa olin samassa huoneessa neljä päivää, emmekä nukkuneet viimeisenä kahtena vuorokautena kumpikaan. Ne olivat ensimmäiset yöt kun tyttöni oli luonani. Hän oli parantunut niin erinomaisesti, että pääsi pois lapsiosastolta kahden päivän tarkkailun jälkeen. Olin tietysti valtavan innoissani, mutta intoilu oli ennenaikaista. Antibiootit aiheuttivat vauvalle vatsanväänteitä enkä minä ensikertalaisena muutenkaan osannut vielä nukuttaa, imettää tai rauhoitella neitiä kunnolla. Kun jo ihan normaalitilanne olisi ollut tarpeeksi haastava, niin vaikka vaihdoin vaipan, annoin ruoan ja tein kaiken mitä oppikirjan mukaan tulee tehdä, tytöllä oli tietysti huono olla ja hän huusi huutamistaan.

Lapsenhoito ei ole mitään ydinfysiikkaa. Kunhan minulle oli kertaalleen näytetty kuinka vaippa vaihdetaan ja lapsen pylly pestään, se lähti sujumaan ihan luonnostaan. Imettäminen on hankalaa aluksi niin lapselle kuin äidillekin, itse asiassa se tuottaa päänvaivaa vielä neljän viikonkin jälkeen, mutta periaate on aika looginen – kun vauva huutaa, laita se tissille ja tähtää suu kohti nänniä. Ruokaa ja puhtaat pöksyt, se on se kultainen kaksoiskäsky lastenhoidossa. Siihen päälle kun muksu saa vielä haleja, pusuja, ylipäätään hellyyttä ja läheisyyttä niin kaikki pitäisi olla paremmin kuin hyvin.

Vatsavaivoista kärsivän lapsen nukuttaminen onkin sitten jo paljon haastavampaa. Varsinkin kun väsyneellä äidillä menee hermot, kun ei vain yksinkertaisesti ymmärrä mitä pieni tahtoo ja alkaa tuntua siltä, että kakara ihan tahallaan ei vain suostu rauhoittumaan. Se hyvä puolihan vastasyntyneissä on, tai ainakin tässä kyseisessä yksilössä, että ne eivät itke turhaan. Kunhan vain keksit missä vika on, niin lapsi kyllä rauhoittuu. Kuulostaa helpolta! Kun teoriassahan ei tuollainen pieni toukka voi kovin montaa asiaa haluta. Mutta esimerkiksi en osannut edes ajatella, että sillä voisi olla liian kuuma. Vähemmän vaatetta ja teletappi sammuu, kappas vaan!

Kun kaksoset läksivät kotiin, seuraavaksi huonetoverikseni siunaantui thaimaalainen nainen, joka oli synnyttänyt keisarinleikkauksella. Naisen suomalainen duunarimies piipahteli paikalla päivittäin, ja puhui vaimolleen suomea, mutta ehkä sairaalan henkilökunta puhui eri murretta kuin ukko, sillä tämän äidin kanssa kommunikointi ei onnistunut verbaalisesti lainkaan, ei suomeksi eikä englanniksi. Se ei sinänsä minua häirinnyt, ei huonetoverin kanssa tarvitse olla ystäviä – mutta se, mitä nainen suustaan ulos päästi, osoittautui silti valtavaksi ongelmaksi.

En ole koskaan kuullut edes satakiloisen miehen kuorsaavan niin komeasti kuin tämän pienen thaikkunaisen. Ruosteinen moottorisaha jyystämässä betoniseinää olisi ollut kaunisäänisempi kuin viereisestä punkasta öisin raikuva rytinä. Ja tuo korvia raastava melu lakkasi vain siksi aikaa kun naisen pikku pinki ponki tai minun pikku kalpeanaamani huusi hoosiannaa. Niin pirullista kuin naapurini kuorsaus olikin, en voinut edes hyvällä omalla tunnolla olla hänelle vihainen. Hän joutui nukkumaan selällään leikkaushaavansa takia, ja ainakin halusin ajatella, että juuri se aiheutti tuon sietämättömän melun. Joten siinä menivät yöuneni.

 Kun kolmatta vuorokautta olin valveilla, naapurissani kuorsasi ja kuolasi vieras nainen, sylissäni parkui vatsanväänteistä kärsivä tytär ja minä olin täysin kyvytön auttamaan häntä, siihenastinen intoiluni äitiydestä romahti. Kävelin edes takas pienessä huoneessa itkevä lapsi sylissä ja vaikka kuinka tuuditin ja imetin ja vaihdoin vaippaa, neiti ei rauhoittunut. Hän oli niin surkea pieni rääpäle, ja minä olin avuton ja neuvoton. Epätoivo, se pimeiden öiden myrkyllisin vierailija, saapui luokseni sillä hetkellä.

Minusta tuntui, että en ollut mikään äiti, olin vain nainen jolle oli lykätty lapsi syliin. Vaikka kuinka yritin parhaani, en silti selkeästi osannut tehdä mitään oikein. Olin epäonnistunut. Ja olin niin kamalan väsynyt. Halusin vain, että tyttö lakkaisi itkemästä, jotta minä voisin nukkua. Luoja sentään, halusin unta! Oli ihme, etten nukahtanut pystyyn. Jokaisen hiljaisen hetken aikana pääni nuokahti saman tien ja silmät sulkeutuivat väkisinkin. Minuutin hengenvedon jälkeen vauva kuitenkin aina aloitti itkunsa uudestaan ja havahduin takaisin henkilökohtaiseen helvettiini.

Olen lukenut jostain, että kidutusmuodoista tehokkaimpia on pitää ihmistä väkisin hereillä. Antaa hänen melkein nukahtaa, päästä aivan siihen unen rajalle ja sitten herättää – ja taas antaa melkein nukahtaa. Se voi kuulemma ajaa täysin tervejärkisen ihmisen hulluksi. Lapsivuodeosastolla viettämieni öiden perusteella voin todeta tukevani kyseistä päätelmää.

En kuitenkaan seonnut ja heittänyt lastani ulos ikkunasta, vaikka sellaisetkin karmivat mielikuvat välähtelivät päässäni, mikä sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että olen maailman surkein äiti. Käytin viimeiset järkeni rippeet ja menin pyytämään apua kätilöiltä. He ottivat tyttäreni neljäksi tunniksi hoitoon, antoivat minulle korvatulpat ja nukahtamislääkettä. Keskustelin aivan rauhallisesti heidän kanssaan tilanteestani ja uupumuksestani ja sovin järjestelystä ilmekään värähtämättä. Mutta sillä hetkellä kun jouduin antamaan vauvan toisen naisen syliin, koska itse en vain kyennyt hoitamaan häntä, purskahdin itkuun.

Kätilöt vakuuttelivat minulle, että avun pyytämisessä ei ollut mitään hävettävää ja saisin tytön takaisin kuudelta aamulla, hän olisi täysin turvassa ja kaikki oli hyvin. En kyennyt vastaamaan mitään, nieleskelin vain kyyneleitäni ja yritin urheasti hillitä tunnepurkaukseni. Toinen kätilöistä taputti minua hartialle ja kehotti lempeästi menemään lepäämään. Tottelin häntä vapisten ja raahauduin sänkyyni, jossa tietysti itkin silmät päästäni väsymyksestä ja surkeudesta. En ole luovuttaja luonteeltani, tappelen yleensä viimeiseen pisaraan asti. No, ehkäpä se viimeinen pisara tuli vastaan, mutta silti oloni oli kuin petturilla, olin itserakkaasti hylännyt vauvani, joka itki vain koska sen vatsaan sattui, ja tässä minä hyväkäs alkaisin kaikessa rauhassa nukkumaan. Olin kamala, kamala ihminen.

Unilääke vei minut mennessään siinä missä korvatulpat veivät kuorsauksen jonnekin kaukaisuuteen. Vain hetkeltä tuntuneen tajuttomuuden jälkeen heräsin asettamani herätyskellon pärinään ja kiskoin itseni täydessä tokkurassa ylös. Hain tyttöni yökätilöiltä, jotka olivat antaneet pienokaiselle vatsaa rauhoittavia lääkkeitä. Kun sain hänet takaisin syliini, tunsin valtavaa helpotusta. Suurin osa yöllisestä itseinhostani oli jo häipynyt ja kun näin, että lapsella oli kaikki hyvin, pystyin antamaan itselleni anteeksi, että olin pyytänyt apua. Olinhan ajatellut myös lapsen parasta, ja selkeästi hänellä oli nyt parempi olla.

Tuon lohdullisen ajatuksen saattelemana nukuin vielä pari tuntia, korvatulpat korvissa ja tyttöni vieressä kopassaan. Uudelleen herätessä olin uudestisyntynyt. Olin nukkuessa oivaltanut muutamia aloittelijan virheitä, mitä olin tehnyt. Turhaa hössöttämistä jokaisesta pienestäkin vikinästä, mitä lapsi päästi. Olin tehnyt virhearviointeja hänen tarpeistaan ja asettanut turhan kovia vaatimuksia omille voimilleni. Pohjamudissa pyörimisen jälkeen olinkin yllättäen paljon varmempi siitä miten toimia ja huomasin löytäneeni vahvan ”minä pystyn tähän” päättäväisyyden itsestäni.

Sairaalassa kokemani epätoivon hetken jälkeen neljään viikkoon on mahtunut muutama muukin synkkä yö, mutta toivottomalta tuntuvat tilanteet ovat selvinneet aivan kuten tuo ensimmäinenkin ja seuraavana päivänä olen ollut taas hieman viisaampi. Aina kun kuvittelen, että nyt olen oppinut kaiken, mitä vastasyntyneen hoidossa tarvitsen, huomaankin löytäväni itseni taas uuden opetuksen edestä. Tuntuu, että joudun käymään asioita läpi kantapään kautta, ja etteivät kätilöt sairaalassa osanneet kertoa mitään sellaista neuvoa, jonka avulla pärjäisin nyt helpommin.

Vaikka koenkin, että en saanut sellaista valmennusta lapsenhoitoon, kuin synnytyksen jälkeen pitäisi antaa, niin ensimmäinen kätilöni, Arja, oli valehtelematta todella hyvä. Hän oli tukenani ne ensimmäiset kaksi päivää kun vauvani oli vielä toisella osastolla ja minä olin itse todella kipeä. Samoin hän oli kätilöni viimeiset kaksi päivää, jotka vietin vauvan kanssa sairaalassa. Arja osasi olla tukena, rohkaisi ja uskoi kykyihini. Hän oli lempeä ja hyväntuulinen, ei hätkähtänyt mistään. Hyvin paljon sellainen ”Sirkka”, jollaista olin kaipaillutkin. Konkari, jonka taitoon pystyi luottamaan, ja joka ei tyrkyttänyt omia mielipiteitään vaan auttoi minua olemaan sellainen äiti, kuin minusta tuntui oikealta.

Sen sijaan ne kolme päivää siinä välissä kätilönäni toimi Birgitta. Mielessäni kutsuin häntä Birgitta-paholaiseksi. Hän oli – kuten demonilta voisi olettaa – vallan viattoman näköinen. Nelikymppinen, nätti, hoikka nainen, joka hymyili juuri sopivan usein, muttei liian (muistanette sen Naantalin auringon, jonka kestovirne sai hänet näyttämään psykopaatilta). Hän yritti väkisin tehdä minusta sellaisen äidin, joka hänen mielestään jokaisen pitäisi olla – sellaisen kuin hän ilmeisesti itse oli.

Lääkäri määräsi tyttärelleni luovutettua äidinmaitoa lisäravinnoksi koko sairaalassaoloajaksi, jotta hän varmasti saisi tarpeeksi ruokaa parantuakseen saamastaan infektiosta. Birgitan mielestä oli kuitenkin väärin, että lapsi söi pullosta. Vain tissiruokinta oli hänestä soveliasta. Niinpä hän halusi vähentää lääkärin määräämät maidot parissa päivässä kokonaan pois. Kun minä epäröin, hän syyllisti minua siitä, etten ajattele lapsen parasta ja päätti, että vähennetään nyt aluksi 40millilitran kerta-annos puoleen ja seuraavana päivänä siitäkin puolet pois. Kun Birgitta pääsi vuorosta pyysin iltakätilöltä 35ml maitoa vauvalle. Olisittepa nähneet paholaisen naaman kun hän seuraavana aamuna sai petturuuteni selville…

Olin etukäteen päättänyt, että en ottaisi lasta nukkumaan samaan sänkyyn kanssani sillä olen levoton nukkuja. Pyörin unissani, potkin koirani usein alas sängystä ja olen monesti huitaissut vierustoverini mustelmille. Kammoksun ajatusta, että ottaisin vauvan moukaroitavaksi viereeni. Silti Birgitta vaati, että yrittäisin. Hän syyllisti minua sillä, että en anna tarpeeksi läheisyyttä lapselleni ja lykkäsi vauvan vuoteeseeni. Ahdisteltuna päätin sitten yrittää ja nukahdin. Näin painajaista ja heräsin siihen, että ravistelin tyttöäni. Birgitan mielestä se ei ollut vaarallista ja väitti, etten halua edes yrittää ja keksin vain tekosyitä, että yksikään äiti ei unissaan vahingoita lastaan (muistan kyllä juuri lukeneeni lehdestä lööpin, että joku äiti oli tappanut lapsensa nukkumalla tämän päällä).

Erimielisyytemme Birgitan kanssa jatkuivat kaikissa mahdollisissa asioissa. Jos en halunnut syödä luumuja, hän toi niitä minulle silti, koska kaikkien synnyttäneiden pitää syödä niitä. Jos halusin pumpata maitoa, hän ylipuhui minut jättämään sellaiset kokeilut ja keskittymään imettämiseen, koska vain sitä lapseni nyt tarvitsi. Ihan sama mikä oli asia, hän ei kuunnellut perusteluitani, vaan hymyili ja sitten yritti manipuloida minut omaan näkemykseensä. Hän syyllisti minua jatkuvasti, sai minut tuntemaan, että hän ajatteli ja välitti lapsestani, mutta minä en – en ainakaan jos en tehnyt niin kuin hän halusi. Harvoin olen kohdannut ihmistä, joka on yliystävällisen ihana ja silti syöttää sinut täyteen myrkkyä sanoillaan.

Vaikka Birgitta ei ollut paikalla viimeisinä kahtena päivänäni lapsivuodeosastolla, hän jätti jälkeensä ahdistavan epäluottamuksen kaikkia kätilöitäni kohtaan. Pelkäsin, että he arvostelivat ja väheksyivät minua, vaikka esimerkiksi Arjahan monesti sanoi, että äidin otteet näyttivät tulevan minulle luonnostaan ja kehui minua muutenkin. Ehkä painostava tunnelma johtui myös siitä, etten ollut päässyt ulos liian pitkään aikaan. Katselin ulos ruokalan ikkunasta ja vaikka satoi kaatamalla, olisin silti mieluummin avannut ikkunan ja karannut kuin jäänyt enää yhdeksikään päiväksi.

Lähteminen ei kuitenkaan tullut kyseeseenkään ennen kuin tyttäreni tulehdusarvot laskivat alle kymmenen ja antibiootit voitiin lopettaa. Ja totta kai minä ymmärsin, että lapseni olisi oltava terve ennen kuin voisin lähteä. Silti odotin sitä hetkeä malttamattomana. Lapsivuodeosasto oli minulle kuin vankilan, keskitysleirin ja pakkohoitolan yhdistelmä. Verta, kipua, kidutusta, klaustrofobiaa, manipulaatiota ja ahdistelua. Voittekin siis kuvitella miten riemastuin kun lääkäri antoi meille vihdoin luvan lähteä.

Kunhan olin saanut vihreän valon soitin sisarelleni. Oli vasta aamupäivä, ja sisareni hämmentyi kun yhtäkkiä ilmoitin että heti tänne. Hetikö? Nyt heti! Aina uskollinen tukihenkilöni kaahasi sitten luokseni heti heti, ja lähdin sairaalasta niin vikkelään kuin jalat vaan kantoivat. Ja voi että ne ensimmäiset henkäykset raitista ulkoilmaa! Oli kuin valtava paino olisi nostettu rintakehältäni ja sain hengittää vapaasti ensikertaa vuosikausiin. Istuin autossa sisareni vieressä hiiren hiljaa ja vain tuijotin ulos hymyillen kun ajoimme poispäin. Pois, pois, kauas pois. Olin vapaa. Mikä unohtumaton olo kun olin taas oman elämäni herra ja pääsin omaan kotiini.

Ei elämä tietysti ole ollut ruusuilla tanssimista kotonakaan. Täällä ei ole tarjolla ruokaa neljästi päivässä, apu ei ole napin painalluksen päässä ja palkatut siivoajat ovat vain unelma. Yleensä en ehdi syödä kuin kahdesti, aamiais-lounaan ja päivällis-iltapalan, ja yleensä aina juuri kun saan ruoan valmiiksi tyttö alkaa parkumaan, joten lämmin ruoka on vain päiväuni. Kukaan muu ei pese pyykkejä puolestani, tiskivuoreni kasaantuu uhkaavasti ja lattiat kaipailevat imurin ja luutun seuraa. Laskut pitäisi maksaa, ristiäiset järkätä, maistraattiin ja kelaan lähetellä selvityksiä, byrokratiaa ja puhelinsoittoja. Elämä on rankkaa jo ilman lastakin, mutta muksun kanssa tässä on helposti helisemässä.

Kukaan ei toki koskaan väittänyt minulle, että lapsen kasvatus olisi helppoa. Eikä sen tarvitsisi olla ihan näin vaikeaa, jos vain pyytäisin enemmän apua. Haluan kuitenkin itsepäisesti tehdä mahdollisimman paljon itse. Se tarkoittaa jatkuvaa unenpuutetta ja nälkäisyyttä, jotka yhdessä taas tekevät minusta räiskähtelevämmän kuin papattimaton. Omapäisyydellä on vielä kalliimpikin hinta, nimittäin yksinäisyys. Olen neljän seinän sisällä vankina suurimman osan päivää. Onneksi minulla on koira, jonka olemassaolo pakottaa lenkille vähintään kahdesti päivässä. Vaunujen kanssa se onkin jo jonkinmoinen ruljanssi, mutta sentään saan raitista ilmaa.

Huomaan taas miksi lapsia hankitaan yhdessä jonkun kanssa eikä yksin. Vaikka rakkaat ystäväni ja perheeni käyvät usein, sosiaaliset kontaktini ovat minimaaliset. Silloin kun joku käy, se on ihana piristys päivääni, mutta myös rankkaa, sillä normaalin arjen hoitaminen on jo vienyt kaikki voimani ja mikä tahansa ekstra pakottaa minut venymään äärimmilleni. Kaipaan juttuseuraa, jotain tekemistä, uusia ihmisiä ja paikkoja – mutta en pääse niiden äärelle. Joinain päivinä on työvoitto päästä edes paskalle rauhassa, joten tässä ei todellakaan voi yrittää lisätä sisältöä elämäänsä, vaan minulla on varaa ainoastaan siihen kaikkein karsituimpaan ja pelkistetyimpään onneen.

Toisinaan tämä on pelkkää uurastusta. Siltä se valitettavasti tuntuu, kun on pakko jaksaa, vaikka ei jaksaisi. On pakko jättää kaikki omat mielihalut ja tarpeet taka-alalle ja keskityttävä vain lapseen. Kädet ovat koko ajan täynnä, lapsi sylissä jo maitopurkin avaaminen on vaikeaa, ja mihinkään et voi lähteä, et viemään roskia ulos, et mihinkään. Takaraivossa tikittää jatkuvasti kello – milloin pitää antaa seuraavan kerran ruokaa? Ja välillä olisi niin ihanaa, jos joku muu heräisi yöllä syöttämään vauvaa ja itse saisi kerrankin nukkua yli neljä tuntia putkeen.

Vaikka haluaisin välillä, että kanssani olisi koko ajan joku, jolle voisin lykätä lapsen siksi hetkeksi, kun halua katsoa netistä sään, kääntää pekonit pannulla tai vaihtaa palaneen lampun valaisimeen, olen silti tyytyväinen päätökseeni ruveta äidiksi – vaikka sitten ihan yksin. On niitä pieniä hetkiä, kun äitiydestä ehtii nauttia. Aamukuudelta, kun näkee yön pimeyden jälkeen miten vauva alkaa hymyillä ihastuksesta ulkoa hiljalleen kajastavalle valolle, ja sitten tapittaa sinua läpitunkevalla katseellaan kuin uppoaisi silmiisi, unohtaen kokonaan, että piti syödä aamiaista, kun sinä oletkin niin ihmeellinen ja lumoava. Tai kun istut sohvalla, vauva nukkuen tyytyväisesti rintakehäsi päällä ja koira nukkuen tyytyväisesti kerällä kyljelläsi, pää reitesi päällä. Molemmat kurkkivat välillä toista silmää raottaen, että onhan se äiti vielä siinä. Se tunne, kun tiedät olevasi jollekin maailman tärkein olento – siitä en luopuisi mistään hinnasta. Ja vaikka tämä yksin oleminen on rankka ja kova hinta, niin tyttäreni on ehdottomasti sen arvoinen.