”Koskaan ei tiedä mitä vuorovesi tuo tullessaan.” äitini tapaa sanoa. Olen huomannut, että äidit ovat yllättävän fiksuja (paukuttelee henkseleitään), sillä elämä tosiaan heittää eteesi mitä odottamattomimpia käänteitä. Pitäisi muistaa, ettei koskaan kannata vaipua epätoivoon tai menettää uskoaan, sillä kulman takana muhii yleensä jymy-yllätys. Tai näin on asian laita ainakin minun elämässäni. Toisaalta, minun elämästäni voisi kirjoittaa Salattuihin elämiin pari kautta sellaista laatudraamaa, että koko aikaisempi tuotanto kalpenisi sen rinnalla.
Viimeisimmät muutokset ovat saaneet minut pohtimaan isyyttä. Vaikka en ole mies (itsestäänselvyydet on välillä hyvä mainita, jotta totuus ei unohtuisi) yritän nyt asettua osaltani kaksilahkeisten kenkiin ja nähdä maailmaa heidän silmin. Koen suurta halua ymmärtää teitä keppiänne heiluttelevia maailmanvaltiaita, joiden tahtipuikon mukaan meidän eukkojen elämät pyörivät.
Raskaana ollessa näkemykseni teistä oli jokseenkin suppea, sillä ette ymmärrä raskaudesta hölkäsen pöläystä. Ja turha edes yrittää vänkää vastaan (en tosin ole koskaan kuullut yhdenkään miehen edes vihjaavan, että heillä olisi ymmärrystä ko asian tiimoilta), yksikään mies ei käsitä millaista on kantaa lasta sisällään, tuntea sen kehittyvän ja lopulta synnyttää se maailmaan. Te ette koskaan ole sellaisten hormonien vallassa (kehonrakentajat laskettakoon eri ihmisryhmään), jotka meitä muokkaavat yhdeksän kuukautta. Teillä ei toisin sanottuna ole luonnon luomaa ohjelmointia vanhemmuuteen.
Isä on alussa vain spermapankki, joka hoitaa tavarankuljetuksen oikeaan osoitteeseen. Periaatteessa hän on postimies (joskus myös konkreettisesti), jolla ei ole mitään virkaa enää sen jälkeen, kun paketti on toimitettu perille. Kaikki pyörii äidin ympärillä sen yhdeksän kuukautta, ja kaikki tapahtuu äidin sisällä. Siihen ei pääse osalliseksi kukaan muu, paitsi tietysti raivonpurkausten, itkukohtausten ja vatsan muljahteluiden todistajana. Vauvan ollessa yhä mahassa miehelle se ei ole elävä olento niin kuin naiselle. Sikiö on vain kuva ultraäänilaitteessa, tai sitten se iso kasvava vatsa, jota vaimoke kantaa mukanansa. Erillinen, oma olentonsa se ei kuitenkaan ole.
Naisena on vaikea käsittää sitä, millainen mullistus lapsen syntymä on miehen ajatusmaailmalle. Yritän vertailla sitä niin, että jos minun mieheni kasvattaisi kaljamahaa yhdeksän kuukautta, tuskin minä kovin innoissani olisin. Olisin ehkä nähnyt tieteellisen todistuksen siitä, että tuossa tynnyrissä on jotain elävää sisällä, mutta onhan tieteellisesti todistettu dinosaurustenkin olleen olemassa eivätkä nekään tunnu mitenkään konkreettisilta. Kun siitä kaljamahasta sitten yhtäkkiä yhdeksän kuukautta myöhemmin poksahtaisi ulos pieni poikanen, olisin varmasti yhtä hämmästynyt kuin jos velociraptori kävelisi vastaan kadulla. Ja toisaalta, tuntuisi varmasti uskomattomalta, että sen kerran kun sai reissullansa, ja tuli heitettyä tavarat loppuun asti – niin siitäkö muka sikisi tuo?
Hyvä jos yhdeksän kuukauden jälkeen enää edes muistaa, että mitäs sitä tuli pikkujoulujen päätteeksi tehtyä, niin siitä sitten joutuu kantamaan vastuun melkein vuotta myöhemmin. Arvoisa tuomari, vetoan muistinmenetykseen ja lieventäviin asianhaaroihin. Oletko muuten varma, ettei kyseessä nyt ole se putkimies, joka tuli ne röörit putsaamaan samoihin aikoihin? Ja onko tavara ollut jatkuvan valvonnan alla, vai onko joku mahdollisesti voinut käydä vaihtamassa yksikön toiseen samanlaiseen?
Kun jo naisena tuntuu niin utopistiselta, että synnyttämäsi vauva on puoliksi omaa vertasi ja on perinyt puolet geeneistäsi, vielä uskomattomammalta se tuntuu varmaan miehestä, joka sutaisi kerran ja se oli siinä. Maailma muuttuukin miehelle täysin kun hänelle isketään se konkreettinen todistus syliin. Millainenhan on se hetki, kun saa pienen tyttärensä käsivarsilleen ja näkee kämmenen kokoisilla kasvoilla omat piirteensä? Kun täysin puolustuskyvytön ja avuton olento tapittaa sinua läpitunkevalla katseellaan kuin puntaroiden minkä arvoinen mies olet. Naiselle ei koskaan voi käydä vastaavaa (hyvä on, jotkut väittävät, etteivät ole tienneet raskaudestaan ennen kuin synnyttivät vessanpönttöön), ellei ole kärsinyt muistinmenetystä ja sitten joku kantaa syliisi vauvan ja sanoo, että tämä on muuten sinun.
Uskon, että alussa äidinrakkaus on vain vaisto. Evoluutio on rakentanut naiset niin, että me vaistomaisesti alamme välittämään sisällämme kasvavasta elämästä jo siinä vaiheessa kun on olemassa pelkkä mahdollisuuskin siihen, että voisi ehkä olla raskaana. Kuukautiset ovat myöhässä ja yhtäkkiä astelet varoen, kuin väärä liike voisi satuttaa olematonta jättivatsaasi. Jokin sisäänrakennettu ohjelma käynnistyy kun raskaus varmistuu ja naisen ajatukset alkavat muokkaantua kohti välittämistä ja oman elämänsä uhraamista. Kaikenlaista paskaa sataa niskaan jo raskaana ollessa, pahoinvoinnista ja selkäkivuista alkaen, mutta äiti kestää sen kaiken.
Ja jos nyt ollaan rehellisiä, niin aika vähän äiti saa vastineeksi, vaikka tekee hirveän määrän duunia. Ensin se kantaminen, sitten synnytys (ja tätä osuutta en voi tähdentää tarpeeksi), jonka jälkeen imettäminen, hoivaaminen, pukeminen, kylvettäminen, tuudittaminen jne. Mikä onkaan se mahtava palkinto siitä, että aherrat niska limassa ilman unta etkä ehdi syödäkään ja omaa elämää ei ole enää? Vauva hymyilee pari kertaa tai nukkuu tuhisten sylissäsi. WOHOO! Lapsi ei anna sinulle kuuta taivaalta tai täytä pankkiasi miljoonilla euroilla. Pieni pötkylä, jota paapot päivä ja yöt, ei itse asiassa anna sinulle juuri mitään muuta kuin olemassaolonsa.
Silti jokainen äiti (masennuksesta kärsivät ja mielisairaat erikseen) rakastaa lastaan ehdottomasti ja tinkimättä. Oho, nyt lensi paskat käsille! Ihana vauva olet. Voi, puklasit äidin lempi paidalle! Miten suloista. Aih, repäisit korvakoruni irti! Olet ihan hassu. Reaktiomme ovat täysin järjettömiä – mille tahansa muulle olennolle olisimme raivoissamme, mutta ei omalle vauvalle. Äitiys toimii vaiston varassa. Äitiys on sisäänrakennettu mielentila.
Isyys sen sijaan on tietoinen valinta. Evoluutio ei ole muokannut miehiä takertumaan vauvaan ja pyörittämään elämäänsä sen ympärillä. Ennen muinoin miehen täytyi metsästää, hankkia ruoka, suojella, puolustaa reviiriä, naida lisää naisia, rakentaa, korjata ja ties mitä. Ei ollut järkevää, että mies kiintyisi lapseen enempää kuin sen verran, että haluaisi varmistaa sen selviävän hengissä. Isät saivat luonnolta vain suojeluvietin lahjakseen, sen enempää miehen sisäinen rakenne ei häneltä vaadi vauvan suhteen. Niinpä monen isän ensisijainen tavoite on varmistaa lapsen taloudellinen tilanne. Tavaraa, rahaa, ruokaa, koti jne. Periaatteessa mikään ei ole muuttunut kivikaudelta.
Lapsilla ihminen varmistaa omaa kuolemattomuuttaan. Vaikka tiedämme oman kroppamme kuolevan joskus, voimme jatkaa elämää lapsissamme ja lapsenlapsissamme. Samoin meillä on joku hoivaaja kun tulemme vanhoiksi emmekä enää kykene pitämään huolta itsestämme. Lapset ovat se back-up plan vanhoille päiville. Lapsia ei kuitenkaan tarvitse nykyään hankkia vain suvun jatkamiseksi ja todellinen isä, isukki, isi onkin jotain ihan muuta.
Nykyaikainen mies voi valita olevansa muutakin kuin elättäjä, mutta kyse on nimenomaan valinnasta. Elatusmaksut riittävät toisille, mutta on miehiä, jotka omistautuvat muksuilleen ihan yhtä paljon kuin äiditkin. Suurin ero on siinä, että isäksi ryhdytään, äidiksi synnytään. Rakkaus vaatii tahdonvoimaa, päättäväisyyttä ja kun kyseessä on mies, se vaatii materiaalista, visuaalista ja konkreettista kokemista. Väitän, että miehet eivät rakastu ajatukseen tai ideaan lapsesta, vaan vasta siihen syntyneeseen pienokaiseen, ja vasta sitten kun näkevät ja tuntevat vauvan omin käsin ja silmin.
Naisilla syttyy ensin äidinvaisto ja se hiljalleen muuttuu rakkaudeksi pienokaisen kehityksen ja ajan myötä. Miehille vanhemmuus alkaa samalla tavalla kuin uintiretki avantoon heitetylle ukkoparalle – kokonaisvaltaisesti ja varautumatta, shokkina ja suunnittelematta, selviytymistaisteluna ja aikamoisena räpiköintinä, joskus tuntuu kuin ei saisi happea tai vaikka mitä tekisi niin vajoaa kohti pohjaa, ja ennen kaikkea mukana on koko ajan tunne siitä, että eukko vaan seisoo rannalla, kädet puuskassa ja sättii, että mitä sä Pertti taas säädät?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti