Kivikkoinen tie

Siitä on nyt tasan neljä viikkoa kun vietin viimeistä iltaani sinkkunaisena. Muistan miten istuin koneeni ääressä ja aloittelin uutta blogipäivitystä aiheenani kuinka odottavan aika on pitkä. Join höyryävän kuumaa teetä, juttelin siinä inspiroidessani samalla kaverini kanssa netissä ja nauroin paljon. Päivä oli kuitenkin ollut pitkä ja uuvuttava (varsin nautinnollinenkin), ja alavatsaani kivistivät tavallista tuntuvammat esisupistukset. Niinpä jätin kirjoittamisen kesken ja menin aikaisin nukkumaan, eikä tuota blogia koskaan tarvinnut kirjoittaa loppuun, sillä muutamia tunteja myöhemmin heräsin kunnollisiin supistuksiin.

Nyt neljä viikkoa myöhemmin istun taas koneeni ääressä ja aloittelen uutta blogipäivitystä. Juon höyryävän kuumaa teetä, mutta yhtään ei naurata eikä nautinnosta ole tietoakaan. On päivä, mutta yhtä hyvin voisi olla ilta tai yö, vuorokauden ajoilla ei ole enää mitään merkitystä. Olen nyt sinkkuäiti, ja sen huomaa. Silmäpussini ovat mustat päivästä toiseen, tukkani on laittamatta siinä missä naamanikin ja en ole jaksanut pukea päälleni (mikä aiheutti pienen shown kun posteljooni pimpotti äskettäin ovikelloa). Tyttäreni nukkuu kehdossaan ja minun pitäisi itsekin olla päiväunilla, mutta heräsin nokosiltani puhelinsoittoon, ja sen jälkeen päätin käyttää ärtymiseni hyödyksi ja kanavoida sen inspiraatioksi kirjoittamiselle.

Edellinen blogini jäi siihen, että olin lapsivuodeosastolla ja vastasyntynyt tyttäreni lastenosastolla. Kohtuinfektion jäljiltä olimme molemmat aika huonossa hapessa, antibiootteja suoraan suoneen ja niin edespäin. Mielialani oli kuitenkin koholla kun olin vihdoin vakuuttunut siitä, että paranisimme lapsen kanssa täysin ja pääsisin pian aloittamaan äitiyden ja uuden elämän. Toki tämä unelman omainen äitiys on hiljakseen paljastunut aikamoiseksi haasteeksi. Vähän samalla tavalla kuin kaikki sadut aina loppuvat siihen, että prinssi ja prinsessa menevät naimisiin – niin samalla lailla raskaus ja lapsen saaminen päättyvät synnytykseen, vaikka siitähän se elämä vasta alkaa.

Mielikuvat ovat harmillisen harhaanjohtavia. Olisi pitänyt osata aavistaa, että elämä oli helppoa synnytykseen asti, ihan niin kuin rakkaus oli helppoa häihin asti. Se on kivikkoinen tie, jota lähdetään kiipeämään kovin ponnistuksin tuon maagisen H-hetken jälkeen. Lapsivuodeosastolla se tarkoitti sitä, että olin vieraassa ympäristössä, vieraiden ihmisten kanssa, suurimman osan ajasta vuoteen omana verhojen takana ilman ikkunaa, vain valkoiset seinät seuranani.

Mitä tapahtuu synnytyksen jälkeen? No, ensinnäkin se ihana yhdeksän kuukautta ilman kuukautisia kostautuu – ja kosto on julma, suorastaan brutaali. Yhdeksän kuukauden menkkakivut ympättynä yhteen viikkoon ja se veren määrä… Sitä voisi kuvitella vuotavansa kuiviin, niin vuolaasti haarojenväli lainehtii punaisuutta. Eikä ulos tule tietysti pelkkää verta, vaan limaisia klönttejä. Sain välillä kokea aikamoisia puistatuksia kun olisi voinut kuvitella vuotavansa ulos sisuskalujaan. Näistä ”menkoista” ei edes selviä viikossa kuten normaaleista. Verenvuoto ei ole tähän päivään mennessä hellittänyt.

Synnytyksen jälkeen paikat ovat siis revenneet ja veressä, vatsassa on sietämättömiä kipuja ja niin kroppa kuin mieli on rättiväsynyt. Unen tarve on valtava, mutta vieraassa paikassa on yllättävän vaikea nukkua. Varsinkin kun huonetoverina on äiti, joka on saanut kaksoset. Nainen itse oli todella mukava ja auttoi minua oma-aloitteisesti (säälistä kenties kun tajusi, että olin ilman puolisoa) aina kun vain ehti. Mutta yritäpä nukkua kun ensin itkee yksi vauva, sitten kun ensimmäinen on vaiennut aloittaa toinen, ja kunhan sain oman tyttäreni luokseni vierihoitoon, niin kun kaksoset olivat hiljaa, aloitti minun tyttöni ulvomisen – ja sitten rumba alkoi taas alusta.

Kaksosten ja heidän äitinsä kanssa olin samassa huoneessa neljä päivää, emmekä nukkuneet viimeisenä kahtena vuorokautena kumpikaan. Ne olivat ensimmäiset yöt kun tyttöni oli luonani. Hän oli parantunut niin erinomaisesti, että pääsi pois lapsiosastolta kahden päivän tarkkailun jälkeen. Olin tietysti valtavan innoissani, mutta intoilu oli ennenaikaista. Antibiootit aiheuttivat vauvalle vatsanväänteitä enkä minä ensikertalaisena muutenkaan osannut vielä nukuttaa, imettää tai rauhoitella neitiä kunnolla. Kun jo ihan normaalitilanne olisi ollut tarpeeksi haastava, niin vaikka vaihdoin vaipan, annoin ruoan ja tein kaiken mitä oppikirjan mukaan tulee tehdä, tytöllä oli tietysti huono olla ja hän huusi huutamistaan.

Lapsenhoito ei ole mitään ydinfysiikkaa. Kunhan minulle oli kertaalleen näytetty kuinka vaippa vaihdetaan ja lapsen pylly pestään, se lähti sujumaan ihan luonnostaan. Imettäminen on hankalaa aluksi niin lapselle kuin äidillekin, itse asiassa se tuottaa päänvaivaa vielä neljän viikonkin jälkeen, mutta periaate on aika looginen – kun vauva huutaa, laita se tissille ja tähtää suu kohti nänniä. Ruokaa ja puhtaat pöksyt, se on se kultainen kaksoiskäsky lastenhoidossa. Siihen päälle kun muksu saa vielä haleja, pusuja, ylipäätään hellyyttä ja läheisyyttä niin kaikki pitäisi olla paremmin kuin hyvin.

Vatsavaivoista kärsivän lapsen nukuttaminen onkin sitten jo paljon haastavampaa. Varsinkin kun väsyneellä äidillä menee hermot, kun ei vain yksinkertaisesti ymmärrä mitä pieni tahtoo ja alkaa tuntua siltä, että kakara ihan tahallaan ei vain suostu rauhoittumaan. Se hyvä puolihan vastasyntyneissä on, tai ainakin tässä kyseisessä yksilössä, että ne eivät itke turhaan. Kunhan vain keksit missä vika on, niin lapsi kyllä rauhoittuu. Kuulostaa helpolta! Kun teoriassahan ei tuollainen pieni toukka voi kovin montaa asiaa haluta. Mutta esimerkiksi en osannut edes ajatella, että sillä voisi olla liian kuuma. Vähemmän vaatetta ja teletappi sammuu, kappas vaan!

Kun kaksoset läksivät kotiin, seuraavaksi huonetoverikseni siunaantui thaimaalainen nainen, joka oli synnyttänyt keisarinleikkauksella. Naisen suomalainen duunarimies piipahteli paikalla päivittäin, ja puhui vaimolleen suomea, mutta ehkä sairaalan henkilökunta puhui eri murretta kuin ukko, sillä tämän äidin kanssa kommunikointi ei onnistunut verbaalisesti lainkaan, ei suomeksi eikä englanniksi. Se ei sinänsä minua häirinnyt, ei huonetoverin kanssa tarvitse olla ystäviä – mutta se, mitä nainen suustaan ulos päästi, osoittautui silti valtavaksi ongelmaksi.

En ole koskaan kuullut edes satakiloisen miehen kuorsaavan niin komeasti kuin tämän pienen thaikkunaisen. Ruosteinen moottorisaha jyystämässä betoniseinää olisi ollut kaunisäänisempi kuin viereisestä punkasta öisin raikuva rytinä. Ja tuo korvia raastava melu lakkasi vain siksi aikaa kun naisen pikku pinki ponki tai minun pikku kalpeanaamani huusi hoosiannaa. Niin pirullista kuin naapurini kuorsaus olikin, en voinut edes hyvällä omalla tunnolla olla hänelle vihainen. Hän joutui nukkumaan selällään leikkaushaavansa takia, ja ainakin halusin ajatella, että juuri se aiheutti tuon sietämättömän melun. Joten siinä menivät yöuneni.

 Kun kolmatta vuorokautta olin valveilla, naapurissani kuorsasi ja kuolasi vieras nainen, sylissäni parkui vatsanväänteistä kärsivä tytär ja minä olin täysin kyvytön auttamaan häntä, siihenastinen intoiluni äitiydestä romahti. Kävelin edes takas pienessä huoneessa itkevä lapsi sylissä ja vaikka kuinka tuuditin ja imetin ja vaihdoin vaippaa, neiti ei rauhoittunut. Hän oli niin surkea pieni rääpäle, ja minä olin avuton ja neuvoton. Epätoivo, se pimeiden öiden myrkyllisin vierailija, saapui luokseni sillä hetkellä.

Minusta tuntui, että en ollut mikään äiti, olin vain nainen jolle oli lykätty lapsi syliin. Vaikka kuinka yritin parhaani, en silti selkeästi osannut tehdä mitään oikein. Olin epäonnistunut. Ja olin niin kamalan väsynyt. Halusin vain, että tyttö lakkaisi itkemästä, jotta minä voisin nukkua. Luoja sentään, halusin unta! Oli ihme, etten nukahtanut pystyyn. Jokaisen hiljaisen hetken aikana pääni nuokahti saman tien ja silmät sulkeutuivat väkisinkin. Minuutin hengenvedon jälkeen vauva kuitenkin aina aloitti itkunsa uudestaan ja havahduin takaisin henkilökohtaiseen helvettiini.

Olen lukenut jostain, että kidutusmuodoista tehokkaimpia on pitää ihmistä väkisin hereillä. Antaa hänen melkein nukahtaa, päästä aivan siihen unen rajalle ja sitten herättää – ja taas antaa melkein nukahtaa. Se voi kuulemma ajaa täysin tervejärkisen ihmisen hulluksi. Lapsivuodeosastolla viettämieni öiden perusteella voin todeta tukevani kyseistä päätelmää.

En kuitenkaan seonnut ja heittänyt lastani ulos ikkunasta, vaikka sellaisetkin karmivat mielikuvat välähtelivät päässäni, mikä sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että olen maailman surkein äiti. Käytin viimeiset järkeni rippeet ja menin pyytämään apua kätilöiltä. He ottivat tyttäreni neljäksi tunniksi hoitoon, antoivat minulle korvatulpat ja nukahtamislääkettä. Keskustelin aivan rauhallisesti heidän kanssaan tilanteestani ja uupumuksestani ja sovin järjestelystä ilmekään värähtämättä. Mutta sillä hetkellä kun jouduin antamaan vauvan toisen naisen syliin, koska itse en vain kyennyt hoitamaan häntä, purskahdin itkuun.

Kätilöt vakuuttelivat minulle, että avun pyytämisessä ei ollut mitään hävettävää ja saisin tytön takaisin kuudelta aamulla, hän olisi täysin turvassa ja kaikki oli hyvin. En kyennyt vastaamaan mitään, nieleskelin vain kyyneleitäni ja yritin urheasti hillitä tunnepurkaukseni. Toinen kätilöistä taputti minua hartialle ja kehotti lempeästi menemään lepäämään. Tottelin häntä vapisten ja raahauduin sänkyyni, jossa tietysti itkin silmät päästäni väsymyksestä ja surkeudesta. En ole luovuttaja luonteeltani, tappelen yleensä viimeiseen pisaraan asti. No, ehkäpä se viimeinen pisara tuli vastaan, mutta silti oloni oli kuin petturilla, olin itserakkaasti hylännyt vauvani, joka itki vain koska sen vatsaan sattui, ja tässä minä hyväkäs alkaisin kaikessa rauhassa nukkumaan. Olin kamala, kamala ihminen.

Unilääke vei minut mennessään siinä missä korvatulpat veivät kuorsauksen jonnekin kaukaisuuteen. Vain hetkeltä tuntuneen tajuttomuuden jälkeen heräsin asettamani herätyskellon pärinään ja kiskoin itseni täydessä tokkurassa ylös. Hain tyttöni yökätilöiltä, jotka olivat antaneet pienokaiselle vatsaa rauhoittavia lääkkeitä. Kun sain hänet takaisin syliini, tunsin valtavaa helpotusta. Suurin osa yöllisestä itseinhostani oli jo häipynyt ja kun näin, että lapsella oli kaikki hyvin, pystyin antamaan itselleni anteeksi, että olin pyytänyt apua. Olinhan ajatellut myös lapsen parasta, ja selkeästi hänellä oli nyt parempi olla.

Tuon lohdullisen ajatuksen saattelemana nukuin vielä pari tuntia, korvatulpat korvissa ja tyttöni vieressä kopassaan. Uudelleen herätessä olin uudestisyntynyt. Olin nukkuessa oivaltanut muutamia aloittelijan virheitä, mitä olin tehnyt. Turhaa hössöttämistä jokaisesta pienestäkin vikinästä, mitä lapsi päästi. Olin tehnyt virhearviointeja hänen tarpeistaan ja asettanut turhan kovia vaatimuksia omille voimilleni. Pohjamudissa pyörimisen jälkeen olinkin yllättäen paljon varmempi siitä miten toimia ja huomasin löytäneeni vahvan ”minä pystyn tähän” päättäväisyyden itsestäni.

Sairaalassa kokemani epätoivon hetken jälkeen neljään viikkoon on mahtunut muutama muukin synkkä yö, mutta toivottomalta tuntuvat tilanteet ovat selvinneet aivan kuten tuo ensimmäinenkin ja seuraavana päivänä olen ollut taas hieman viisaampi. Aina kun kuvittelen, että nyt olen oppinut kaiken, mitä vastasyntyneen hoidossa tarvitsen, huomaankin löytäväni itseni taas uuden opetuksen edestä. Tuntuu, että joudun käymään asioita läpi kantapään kautta, ja etteivät kätilöt sairaalassa osanneet kertoa mitään sellaista neuvoa, jonka avulla pärjäisin nyt helpommin.

Vaikka koenkin, että en saanut sellaista valmennusta lapsenhoitoon, kuin synnytyksen jälkeen pitäisi antaa, niin ensimmäinen kätilöni, Arja, oli valehtelematta todella hyvä. Hän oli tukenani ne ensimmäiset kaksi päivää kun vauvani oli vielä toisella osastolla ja minä olin itse todella kipeä. Samoin hän oli kätilöni viimeiset kaksi päivää, jotka vietin vauvan kanssa sairaalassa. Arja osasi olla tukena, rohkaisi ja uskoi kykyihini. Hän oli lempeä ja hyväntuulinen, ei hätkähtänyt mistään. Hyvin paljon sellainen ”Sirkka”, jollaista olin kaipaillutkin. Konkari, jonka taitoon pystyi luottamaan, ja joka ei tyrkyttänyt omia mielipiteitään vaan auttoi minua olemaan sellainen äiti, kuin minusta tuntui oikealta.

Sen sijaan ne kolme päivää siinä välissä kätilönäni toimi Birgitta. Mielessäni kutsuin häntä Birgitta-paholaiseksi. Hän oli – kuten demonilta voisi olettaa – vallan viattoman näköinen. Nelikymppinen, nätti, hoikka nainen, joka hymyili juuri sopivan usein, muttei liian (muistanette sen Naantalin auringon, jonka kestovirne sai hänet näyttämään psykopaatilta). Hän yritti väkisin tehdä minusta sellaisen äidin, joka hänen mielestään jokaisen pitäisi olla – sellaisen kuin hän ilmeisesti itse oli.

Lääkäri määräsi tyttärelleni luovutettua äidinmaitoa lisäravinnoksi koko sairaalassaoloajaksi, jotta hän varmasti saisi tarpeeksi ruokaa parantuakseen saamastaan infektiosta. Birgitan mielestä oli kuitenkin väärin, että lapsi söi pullosta. Vain tissiruokinta oli hänestä soveliasta. Niinpä hän halusi vähentää lääkärin määräämät maidot parissa päivässä kokonaan pois. Kun minä epäröin, hän syyllisti minua siitä, etten ajattele lapsen parasta ja päätti, että vähennetään nyt aluksi 40millilitran kerta-annos puoleen ja seuraavana päivänä siitäkin puolet pois. Kun Birgitta pääsi vuorosta pyysin iltakätilöltä 35ml maitoa vauvalle. Olisittepa nähneet paholaisen naaman kun hän seuraavana aamuna sai petturuuteni selville…

Olin etukäteen päättänyt, että en ottaisi lasta nukkumaan samaan sänkyyn kanssani sillä olen levoton nukkuja. Pyörin unissani, potkin koirani usein alas sängystä ja olen monesti huitaissut vierustoverini mustelmille. Kammoksun ajatusta, että ottaisin vauvan moukaroitavaksi viereeni. Silti Birgitta vaati, että yrittäisin. Hän syyllisti minua sillä, että en anna tarpeeksi läheisyyttä lapselleni ja lykkäsi vauvan vuoteeseeni. Ahdisteltuna päätin sitten yrittää ja nukahdin. Näin painajaista ja heräsin siihen, että ravistelin tyttöäni. Birgitan mielestä se ei ollut vaarallista ja väitti, etten halua edes yrittää ja keksin vain tekosyitä, että yksikään äiti ei unissaan vahingoita lastaan (muistan kyllä juuri lukeneeni lehdestä lööpin, että joku äiti oli tappanut lapsensa nukkumalla tämän päällä).

Erimielisyytemme Birgitan kanssa jatkuivat kaikissa mahdollisissa asioissa. Jos en halunnut syödä luumuja, hän toi niitä minulle silti, koska kaikkien synnyttäneiden pitää syödä niitä. Jos halusin pumpata maitoa, hän ylipuhui minut jättämään sellaiset kokeilut ja keskittymään imettämiseen, koska vain sitä lapseni nyt tarvitsi. Ihan sama mikä oli asia, hän ei kuunnellut perusteluitani, vaan hymyili ja sitten yritti manipuloida minut omaan näkemykseensä. Hän syyllisti minua jatkuvasti, sai minut tuntemaan, että hän ajatteli ja välitti lapsestani, mutta minä en – en ainakaan jos en tehnyt niin kuin hän halusi. Harvoin olen kohdannut ihmistä, joka on yliystävällisen ihana ja silti syöttää sinut täyteen myrkkyä sanoillaan.

Vaikka Birgitta ei ollut paikalla viimeisinä kahtena päivänäni lapsivuodeosastolla, hän jätti jälkeensä ahdistavan epäluottamuksen kaikkia kätilöitäni kohtaan. Pelkäsin, että he arvostelivat ja väheksyivät minua, vaikka esimerkiksi Arjahan monesti sanoi, että äidin otteet näyttivät tulevan minulle luonnostaan ja kehui minua muutenkin. Ehkä painostava tunnelma johtui myös siitä, etten ollut päässyt ulos liian pitkään aikaan. Katselin ulos ruokalan ikkunasta ja vaikka satoi kaatamalla, olisin silti mieluummin avannut ikkunan ja karannut kuin jäänyt enää yhdeksikään päiväksi.

Lähteminen ei kuitenkaan tullut kyseeseenkään ennen kuin tyttäreni tulehdusarvot laskivat alle kymmenen ja antibiootit voitiin lopettaa. Ja totta kai minä ymmärsin, että lapseni olisi oltava terve ennen kuin voisin lähteä. Silti odotin sitä hetkeä malttamattomana. Lapsivuodeosasto oli minulle kuin vankilan, keskitysleirin ja pakkohoitolan yhdistelmä. Verta, kipua, kidutusta, klaustrofobiaa, manipulaatiota ja ahdistelua. Voittekin siis kuvitella miten riemastuin kun lääkäri antoi meille vihdoin luvan lähteä.

Kunhan olin saanut vihreän valon soitin sisarelleni. Oli vasta aamupäivä, ja sisareni hämmentyi kun yhtäkkiä ilmoitin että heti tänne. Hetikö? Nyt heti! Aina uskollinen tukihenkilöni kaahasi sitten luokseni heti heti, ja lähdin sairaalasta niin vikkelään kuin jalat vaan kantoivat. Ja voi että ne ensimmäiset henkäykset raitista ulkoilmaa! Oli kuin valtava paino olisi nostettu rintakehältäni ja sain hengittää vapaasti ensikertaa vuosikausiin. Istuin autossa sisareni vieressä hiiren hiljaa ja vain tuijotin ulos hymyillen kun ajoimme poispäin. Pois, pois, kauas pois. Olin vapaa. Mikä unohtumaton olo kun olin taas oman elämäni herra ja pääsin omaan kotiini.

Ei elämä tietysti ole ollut ruusuilla tanssimista kotonakaan. Täällä ei ole tarjolla ruokaa neljästi päivässä, apu ei ole napin painalluksen päässä ja palkatut siivoajat ovat vain unelma. Yleensä en ehdi syödä kuin kahdesti, aamiais-lounaan ja päivällis-iltapalan, ja yleensä aina juuri kun saan ruoan valmiiksi tyttö alkaa parkumaan, joten lämmin ruoka on vain päiväuni. Kukaan muu ei pese pyykkejä puolestani, tiskivuoreni kasaantuu uhkaavasti ja lattiat kaipailevat imurin ja luutun seuraa. Laskut pitäisi maksaa, ristiäiset järkätä, maistraattiin ja kelaan lähetellä selvityksiä, byrokratiaa ja puhelinsoittoja. Elämä on rankkaa jo ilman lastakin, mutta muksun kanssa tässä on helposti helisemässä.

Kukaan ei toki koskaan väittänyt minulle, että lapsen kasvatus olisi helppoa. Eikä sen tarvitsisi olla ihan näin vaikeaa, jos vain pyytäisin enemmän apua. Haluan kuitenkin itsepäisesti tehdä mahdollisimman paljon itse. Se tarkoittaa jatkuvaa unenpuutetta ja nälkäisyyttä, jotka yhdessä taas tekevät minusta räiskähtelevämmän kuin papattimaton. Omapäisyydellä on vielä kalliimpikin hinta, nimittäin yksinäisyys. Olen neljän seinän sisällä vankina suurimman osan päivää. Onneksi minulla on koira, jonka olemassaolo pakottaa lenkille vähintään kahdesti päivässä. Vaunujen kanssa se onkin jo jonkinmoinen ruljanssi, mutta sentään saan raitista ilmaa.

Huomaan taas miksi lapsia hankitaan yhdessä jonkun kanssa eikä yksin. Vaikka rakkaat ystäväni ja perheeni käyvät usein, sosiaaliset kontaktini ovat minimaaliset. Silloin kun joku käy, se on ihana piristys päivääni, mutta myös rankkaa, sillä normaalin arjen hoitaminen on jo vienyt kaikki voimani ja mikä tahansa ekstra pakottaa minut venymään äärimmilleni. Kaipaan juttuseuraa, jotain tekemistä, uusia ihmisiä ja paikkoja – mutta en pääse niiden äärelle. Joinain päivinä on työvoitto päästä edes paskalle rauhassa, joten tässä ei todellakaan voi yrittää lisätä sisältöä elämäänsä, vaan minulla on varaa ainoastaan siihen kaikkein karsituimpaan ja pelkistetyimpään onneen.

Toisinaan tämä on pelkkää uurastusta. Siltä se valitettavasti tuntuu, kun on pakko jaksaa, vaikka ei jaksaisi. On pakko jättää kaikki omat mielihalut ja tarpeet taka-alalle ja keskityttävä vain lapseen. Kädet ovat koko ajan täynnä, lapsi sylissä jo maitopurkin avaaminen on vaikeaa, ja mihinkään et voi lähteä, et viemään roskia ulos, et mihinkään. Takaraivossa tikittää jatkuvasti kello – milloin pitää antaa seuraavan kerran ruokaa? Ja välillä olisi niin ihanaa, jos joku muu heräisi yöllä syöttämään vauvaa ja itse saisi kerrankin nukkua yli neljä tuntia putkeen.

Vaikka haluaisin välillä, että kanssani olisi koko ajan joku, jolle voisin lykätä lapsen siksi hetkeksi, kun halua katsoa netistä sään, kääntää pekonit pannulla tai vaihtaa palaneen lampun valaisimeen, olen silti tyytyväinen päätökseeni ruveta äidiksi – vaikka sitten ihan yksin. On niitä pieniä hetkiä, kun äitiydestä ehtii nauttia. Aamukuudelta, kun näkee yön pimeyden jälkeen miten vauva alkaa hymyillä ihastuksesta ulkoa hiljalleen kajastavalle valolle, ja sitten tapittaa sinua läpitunkevalla katseellaan kuin uppoaisi silmiisi, unohtaen kokonaan, että piti syödä aamiaista, kun sinä oletkin niin ihmeellinen ja lumoava. Tai kun istut sohvalla, vauva nukkuen tyytyväisesti rintakehäsi päällä ja koira nukkuen tyytyväisesti kerällä kyljelläsi, pää reitesi päällä. Molemmat kurkkivat välillä toista silmää raottaen, että onhan se äiti vielä siinä. Se tunne, kun tiedät olevasi jollekin maailman tärkein olento – siitä en luopuisi mistään hinnasta. Ja vaikka tämä yksin oleminen on rankka ja kova hinta, niin tyttäreni on ehdottomasti sen arvoinen.