Rakkaani, kusipää, pihtari

Kun katson ajassa taaksepäin, ihmettelen miksi se tapahtui. Mikä oli se tekijä, joka sai minut rakastumaan ex-mieheni parhaaseen työkaveriin? Välillämme ei ollut mitään säpinää, satuimme vain samaan saunaan pikkujoulun kunniaksi. Kun sitten pamahdin paksuksi mies käski kylmästi minun tehdä abortti. Kun en kyennyt siihen hän totesi, ettei halua olla missään tekemisissä minun tai lapsen kanssa. Voisin vaikka vannoa, että tällä pohjalla ei vielä rakkaus kukkinut.

Rakastuinko sitten kenties silloin, kun mies tajusikin, ettei kestä ajatusta lapsensa hylkäämisestä? Kun tapasimme neljän kuukauden jälkeen uudestaan ja päädyimme taas samaan sänkyyn? Vai syttyikö sydämeni sinä kuumana kesänä kun käytin häntä gigolona ja lopulta poksautin jälkeläisemme maailmaan? Epäilen, emme olleet sitoutuneet millään tavalla ja mies antoi minun yhä ymmärtää, ettei hän pysyisi kuvioissa.

Olisiko amorin nuoli iskenyt viimeistään silloin kun mies yhtäkkiä ilmoitti haluavansa seurustella kanssani? Ehkäpä viimeistään silloin, kun hän alkoi vinkumaan, että muuttaisin tytön kanssa hänen kattonsa alle? Muistan eläneeni silloin jatkuvassa epävarmuudessa siitä, mitä oikein haluan ja tunnen. Tuskin silloinkaan kyse oli vielä tosirakkaudesta.

Tosirakkaus, rakkautta ensisilmäyksellä. Näitä kliseitä on niin monia. Meidän tapauksemme ei voinut olla mikään salama kirkkaalta taivaalta. Olen tästä vakuuttunut, koska kun ensikerran tapasimme, vuosia sitten, silloinen aviomieheni tuli ilmoittamatta keskellä päivää kotiin (tein silloin yövuoroja, joten olin itse kämpillä). Exälläni oli mukanaan uusi työkaverinsa, ja minä istuin ovi auki vessassa paskalla. Siinä kyykkyasennossa, housut kintuissa, sanoin ensikertaa päivää miehelle, josta on nyt tullut siippani (ja pidän nykyään oven kiinni kun käyn isolla hädällä).

En rehellisesti osaa nimetä koska sydämeni vietiin. Siitä kuitenkin olen varma, että järjen veit ja minusta orjan teit, koska en ole pettänyt enkä jättänyt miestä, vaikka hän on ollut kusipää pihtari.

On vaikea löytää inspiraatiota silloin kun henkilökohtaisessa elämässä luistellaan päin tiiliseinää. Siitä on kuukausia kun viimeksi laskin kynän paperille. Olisin halunnut kertoa millaista on olla kotona kehittyvän lapsen kanssa, pohdiskella äitiyttä ja sitä tai tätä syvällisesti kanssanne. Kaikki aikani on kuitenkin kulunut parisuhteen pähkäilyyn.
Mikä sitten on ongelma, kysyt. Noh, kun öljylautta repeää keskellä avomerta on ongelmia yleensä enemmän kuin yksi. Tosin kaikki ongelmat ovat lähtöisin samasta asiasta, siitä öljystä. Meillä ongelma on seksi. Ei siis itse akti, jossa mies kyllä halutessaan saa minut huutamaan nimeään, jumalaa, kiitosta, mitä nyt milloinkin. Ongelma on se, ettei sitä seksiä tipu.

Kun toinen puolisko suhteessa pihtaa se himokkaampi osapuoli alkaa usein metsästämään vastausta kysymykseen miksi. Kaikki syyt on kuultu. Flunssa, väsymys, oman ajan puute, lapsen herättämisen pelko, työstressi, rahahuolet, epätietoisuus tulevaisuudesta jne. Se, joka haluaisi, ryhtyy sitten suurella tarmolla ratkomaan näitä ongelmia, ja palkinto kimaltelee tien päässä. Tai niinhän sitä luulisi. Mutta kun flunssat on podettu, muutto on hoidettu, töitä on tehty, rahaa on hankittu, tulevaisuudesta on sovittu ja lapsikin nukkuu omassa huoneessaan kuin tukki - niin silti ei irtoa.

Tätä seuraa yleensä se tiuskaisu, että lakkaa nyt saatana koko ajan vinkumasta! Tehdään selväksi, että jos jatkuva pyytäminen ei lakkaa, niin sitten ei ainakaan tanko kohoa. Ylikierroksilla käyvä duracelpupu hakee yleensä tässä vaiheessa lohdutusta toisten sähkövälineiden seurasta ja pitää turpansa kiinni viikon, pari, ehkä jopa kolme ja yrittää hillitympiä lähestymistapoja. Seksikkäät alusvaatteet ilmestyvät kaappiin kovien hintalappujen saattelemana. Miehen lempiruoat notkuvat pöydillä odottamassa. Kämppä siistiytyy, pyykit peseytyvät ja tiskit tiskaantuvat kuin itsestään.

Lopulta, kun hiljaisuudella, houkuttelulla tai lahjonnalla ei ole mitään vaikutusta, seinille hyppivä nymfomaani nostaa taas kissan pöydälle. Nyt on itsetunto jo murentunut sen verran, että on pakko kysyä; onko minussa jotain vikaa, olenko liian lihava, teenkö jotain väärin? Mikä on pihtarin vastaus? "Ei ole mitään vikaa. Minä olen onnellinen." Siinäpä sitä sitten mietitkin, että jos kaveri on onnellinen harrastamatta seksiä puoleen vuoteen, niin mitä sinun pitäisi tehdä, kun kaksi tai kolme kertaa viikossa olisi sellainen itsellesi sopiva.

Jos kaikki muu olisi hyvin, ei fyysisen läheisyyden puutekaan ehkä olisi niin raastavaa. Mutta mitä tehdä siinä tilanteessa kun tuntuu, ettei ole mitään muutakaan yhteistä, ei edes seksiä? Pitkään itsekseen elellyt, omatoiminen ja tapoihinsa juurtunut mies ei ole helppo kumppani. Pitää olla omaa aikaa, aikaa kavereille, aikaa pelaamiselle, aikaa rentoutua. Samalla kodin täytyy pysyä siistinä, jääkaapin täynnä ruokaa ja emännän on oltava aina iloinen kun tavataan. Ei saisi olla vaatimassa, verottamassa varastoja, kamat eivät saisi olla näkyvillä ja jos on nalkutettavaa niin sitten voi lähteä jonnekin muualle kiukuttelemaan, koska kotona sallitaan vain hymy ja heleä äänensävy.

Niin, ja tietysti pitäisi tienata rahaa. Seurustella nyt materialistin kanssa, voi kristus! Jokin ihmeellinen pyrkimys tietyn elintason ylläpitoon. Ymmärrän sen, että mies haluaa kumppaninsa maksavan puolet vuokrasta ja omat laskunsa. Uskon itsekin tasa-arvoiseen parisuhteeseen, jossa molemmat kantavat kortensa kekoon. Äitiysloman mitättömillä tuilla ei kuitenkaan herroiksi eletä ja aikamoiset kädenväännöt seurasivatkin kun ilmoitin haluavani jäädä kotihoidon tuelle kesäksi. Alle tonnin tienestit kuussa saivat ukkokullan kalpenemaan ja muutaman laskutoimituksen jälkeen toteamaan, että sitten hän ei voi pitää kesälomaa ollenkaan, jos minä olen kotona.

Tyttäremme täytti kahdeksan kuukautta toukokuussa, mies halusi minun menevän töihin viimeistään kesäkuussa. Minä en kuitenkaan ollut valmis laskemaan lastani vieraiden ihmisten hoiviin ennen kuin hän osaisi edes kontata, ehkä puhua sanan tai kaksi. Niinpä ukko ilmoitti, että ainoa vaihtoehto on sitten, että hän jää koko kesäksi kotiin lapsen kanssa! Pienen asiaan perehtymisen jälkeen totesimme, että mies saisi kotona ollessa moninkerroin enemmän rahaa kuin minä, joten luovutin ja hommasin itselleni duunin (mikä onnistui yllättävän helposti kun ei ollut turhan nirso, unelmaduunit unholaan ja pelkkä rahankiilto silmissä).

Ennen isyyslomalle, isyyskuukaudelle ja kesälomalle jäämistä mies karkasi kolmeksi viikoksi tekemään töitä ja jätti minut kotileskeksi lapsen kanssa. Hänen lähtiessään välimme olivat tulehtuneet ja kun mies seisoi ovella, pyysin häntä antamaan minulle edes yhden syyn, miksi odottaa se kolme viikkoa. "En minä voi sellaista antaa, sinun täytyy tietää se itse" oli vastaus. Istuin sitten alas ja aloin miettiä.

Mieleeni palasi muuttomme, jonka aikana mies oli ollut kunnon tsemppari. Kun päätimme siirtyä kahden makkarin asuntoon, mies oli kipeä (minä toin Englanninreissulta kunnon lenssun mukanani, jota ei kaksi antibioottikuuria ollut saada kuriin) ja hoiti silti koko ruljanssin sillä aikaa kun minä hoidin lapsen vanhempieni luona. Sitten taas, kun minä sairastuin vatsatautiin ja oksensin sekä paskoin sisuskalujani ulos aamuyöstä lähtien, mies ei jäänyt pois töistä vaan minun oli selviydyttävä lapsen kanssa kotona (olin varma, että kuolisin, mutta hengissä ollaan). Toisaalta, hän toi jaffaa ja hiilitabletteja mukanaan sitten kun tuli kotiin, ja ymmärsi tuskani kyllä kahta päivää myöhemmin, kun teki itse lähempää tuttavuutta posliinipöntön kanssa ampuen varpusparvia ja puhuen norjaa. Täysi kusipää hän oli kun aloitin työni ja vuoden tauon jälkeen olin väsynyt, seisomatyöstä jalat kipeinä ja selkä rikki. Tukea ei irronnut, vain ivailua heikkoudestani - ainakin siihen asti kunnes avasin sanaisen arkkuni (on se nyt perkele, ettei puoliso tue sinua kun olet heikoilla jäillä vaan tunkee syvemmälle surkeuteen). 

Vaakakupit keikkuivat aika pitkälti tasan hyvän ja huonon välillä. Ollessani siinä kolme viikkoa kotona sain maistaa taas millaista olisi yhärin elämä, arki ilman miestä aiheuttamassa minulle päänvaivaa, eikä se nyt niin pahalta tuntunut. Lapsi on toukkaiästä vähän kasvettuaan paljon helppohoitoisempi, ja olimme juuri saaneet miehen kanssa neidin unirytminkin muutettua niin, ettei herätyksiä tullut enää tunnin välein, vaan vain kaksi yössä. Ei enää jatkuvaa unenpuutetta äidillä, huraa! Arki ja lapsen hoito olivat niin hyvin handussa, etten tarvinnut apua kuin yhtenä iltana, ja silloinkin lähdin ulos viihteelle.

Sattuipa myös niin hyvä tuuri, että kolmen viikon aikana sain kolme tarjousta lopettaa vastentahtoisen selibatiani. Vanha duunikaveri, vanha hoito ja uusi tuttavuus tarjosivat kaikki palvelujaan vuoteen puolella, eikä tarvinnut edes yhtään vinkua! Saatoin siis päätellä, että minussa ei ehkä tosiaan ole mitään vikaa, ja miehen pihtaus ei johdu minun epäseksikkyydestäni. Kolmen viikon jälkeen, kun mies tuli kotiin, olin yhä edelleen uskollinen enkä ollut edes lukkoja vaihtanut. Mutta miksi?

"Suhde ilman seksiä ei ole suhde" on herra pihtari itse minulle todennut. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että kyllä sen lippu pitää tankoon saada vähintäänkin juhlapyhinä ja vapaapäivinä. Eikä piirakkakaan saa olla kuiva vaan kostea ja tarvittaessa tarjolla. Yllättävän usein näin ei kuitenkaan ole. Tunnen kaksi tapausta, joissa miehen emäntä on lapsen saannin jälkeen alkanut pihdata ja seksikerrat vuoden aikana on voinut laskea yhden käden sormilla. En koskaan ennen ymmärtänyt miksi nuo miehet pysyivät yhdessä eukkojensa kanssa. Minä jopa neuvoin heitä, että monoa vaan frigidille nartulle ja uutta kehään. Miksen sitten itse ota ohjeesta vaariin kun olen vastaavassa tilanteessa?

"Suhteessa ei kummankaan pitäisi joutua luopumaan niistä asioista, jotka tekevät ihmisen onnelliseksi"  totesi mieheni taannoin ja hän on oikeassa. Kolmen viikon erossa olon jälkeen kävimme miettimään kuinka meidän pitäisi edetä, jotta olisimme molemmat onnellisia. Minä olen yksinkertainen nainen, tarvitsen ruokaa, unta ja seksiä pysyäkseni tyytyväisenä. Ruoasta ei meidän taloudessamme koskaan ole puutetta ja nykyään untakin on tarjolla (jos ei koko yötä pyöri murheissaan sängyssä ihmetellen miksei kelpaa miehelleen). Puutteita on siis vain yksi kolmesta.

Shakespear on kirjoittanut kirjan siitä miten äkäpussi kesytetään. Olisipa hän kynäillyt teoksen myös siitä kuinka pihtari käännytetään. Valitettavasti seksiä ei kukaan voi haluta sen enempää tai vähempää kuin hänelle on luonnollista. Olen kuitenkin huomannut, että minulla sitä himotusta voi kompensoida läheisyydellä. Harmillisesti meillä on ollut kyllä puutetta siitä huomiosta ja hellyydestäkin. Mies on lähinnä hakeutunut tietokoneensa seuraan pikkuneidin nukkuessa ja kuluttanut kaiken meidän mahdollisen yhteisen aikamme omiin juttuihinsa tai kavereittensa kanssa. Eikä toista pysty muuttamaan, se on ihan turhaa hommaa. Muutos lähtee ihmisestä itsestään - ja minun onnekseni ukko tajusi missä mennään.

Oltuaan kuukauden koti-isänä mies on huomannut, ettei penskan hoitaminen olekaan niin helppoa, kuin miltä se ulospäin näyttää ja on yhtäkkiä alkanut arvostamaan minua äitinä eri tavalla. Samoin olemme myös löytäneet yhteistä tekemistä (muualla kuin vällyjen välissä) emmekä enään vain asu yhdessä vaan tosiaan olemme yhdessä. Ehkä pääsemme vielä vuoden sisällä neljänsille treffeillemme. Minä olen myös vihdoin löytänyt sen syyn, miksi haluan pysyä tässä suhteessa. Olen perhana mennyt rakastumaan. Ja sehän on paskempi juttu, rakastunut kun ei yleensä osaa päästää irti, vaan riippuu huonossakin suhteessa kunnes kädet leikataan irti.

On kuitenkin vaikea ajatella lähtevänsä kävelemään. Eikä syynä ole lapsi, niin kuin ehkä mietitte, vaan tuon kaljupäinen köriläs, joka hypyttää lasta ilmaan vahvoilla käsillään. Loppujen lopuksi, oikeassa kumppanuudessa, on sen toisen ihmisen kanssa hänen itsensä takia (eikä fyysisen tyydytyksen). Eikä siinä sitten auta muu kuin hyväksyä ne kaikki puolet, oli rakkaani sitten ritari valkoisella ratsullaan, tai kusipää pihtari.

Ensimmäinen pudotus

Erään erityisen hyvin sujuneen illan jälkeen, kun syötin ja tuuditin lapsen kädenkäänteessä, mieheni hymyili minulle ja tokaisi: "Sinusta on tullut todella hyvä äiti." Kehu sai minut tietysti säteilemään ja halasin kultaa tiukasti. Sitten virnistin ja kysyin: "Miten niin tullut? Enkö muka ole koko ajan ollut?" Kun mies alkoi kirota naisten saivartelua, nauroin vain, että en minä tosissani.

Faktahan nimittäin on, että on tässä äitiydessä ollut oppimista! Tiedän kehittyneeni koko ajan, enkä suinkaan osannut alussa kaikkea mitä piti. Kun menin kauppaan, ostamaan vaippoja ensimmäisen kerran, ihmettelin, että mitä merkintä 3 – 5 kiloa tarkoitti. Kolmesta viiteen kiloa paskaa? Aikamoinen kapasiteetti. Nyt tiedän paremmin, vaikka osaankin vain sen, mitä tarvitaan viisikuisen kanssa. Entäs sitten kun neidillä alkaa pukkaamaan hampaita? Entäpä kun hän sairastuu ensimmäisen kerran? Lista on loputon ja kaikki on opittava kantapään kautta (itsepäisenä teen sen myös mieluummin niin, kuin että antaisin ihmisten tuputtaa minulle kasvatusmenetelmiään – luen kirjasta neuvoa tai kysyn äidiltä jos on tarpeen).

Ja vaikka hetkellisesti paistattelin onnistumisen kultaisessa valossa, pudotus maanpinnalle tuli hyvin nopeasti jo seuraavana päivänä. Olimme miehen kanssa lähdössä kauppaan ostamaan viikonlopun sapuskat. Minä pakkasin laukkuun kaikkea, mitä muksun kanssa voisi tarvita, koska tyttö oli tietysti tulossa mukaan. Lapsi oli isänsä sylissä, jonka tehtävä oli pukea pienokainen ulkovaatteisiin.

No, isukki päätti sitten ihan hetkeksi laskea lapsen sohvalle ja kiirehti keittiöön tekemään jotain. Minä olin siinä kahden metrin päässä tytöstä ja vilkaisin neitiin samalla kun sulloin laukkuun riepua ja leluja. Huomasin, että pikkumuru oli aika lähellä reunaa, mutta leikki niin iloisesti isänsä viihdykkeeksi jättämällä lelulla, etten huolestunut asiasta. Minähän menisin nostamaan hänet ylös heti kun olin saanut tavarat laukkuun.

Päästin lapsen silmistäni vain siksi hetkeksi, kun vedin vetoketjun kiinni, mutta kun nostin katseeni, tyttö oli juuri kierähtänyt vatsalta selälleen, aivan sohvan reunalle, ja putosi. Huusin ääneen (jotain niinkin järjetöntä kuin: "Herranen aika, mitä täällä tapahtuu!") samalla hetkellä kun syöksyin eteenpäin, mutta kolmenkymmenen sentin matka lattialle on lyhyt. Neiti tömähti vatsalleen, kädet ja jalat koukussa, joten kasvot osuivat lattiaan viimeisenä.

Kesti silmänräpäyksen ja tyttö alkoi itkeä. Siinä ajassa minä kaappasin jo hänestä kiinni ja nostin parkuvan lapsen syliini. Yllätyksekseni olin kylmän rauhallinen. Ensimmäinen prioriteetti oli saada neiti rauhoittumaan. Hyssyttelin häntä sylissäni ja aloin kävellä edes takas. Isä oli jo juossut paikalle ja kirosi, syyttäen itseään putoamisesta. Hänhän se lapsen oli liian lähelle reunaa jättänyt. Halusin olla samaa mieltä ja syyttää miestä, mutta tiedostin aivan liian selkeästi, että olisin itse voinut siirtää tytön kauemmas reunasta.

Toinen prioriteetti oli selvittää oliko lapseen sattunut, vai huusiko hän vain säikähdyksestä. Mitään ruhjeita, punotusta tai jälkiä ylipäätään ei näkynyt. Kävin tytön nopeasti läpi tunnustellen eikä mikään osa neitiä ollut vääntynyt, aristava tai millään tavalla epäilyttävä. Tässä vaiheessa isä kävi jo ylikierroksilla ja vaati saada lapsen omaan syliinsä.

Oli yllättävän vaikea luopua vauvasta, halusin pitää hänet käsivarsillani enkä enää koskaan päästää irti. Näin kuitenkin miehen kasvoilta, että hän oli todella järkyttynyt ja säikähtänyt, enkä keksinyt mikä muukaan rauhoittaisi isukin. Kun lapsi oli dädin sylissä, en kuitenkaan tiennyt mitä tehdä, pörräsin vain kaksikon ympärillä ja mietin ääneen.

”Mitä pitää tehdä jos lapsi lyö päänsä pahasti? En kyllä usko, että löi, pudotus oli niin lyhyt ja pää osui viimeisenä lattiaan. Mikä on sisäisen verenvuodon merkki? Vaikka se olisi kyllä äärettömän epätodennäköistä, vaikka putosikin vatsalleen, niin kyllä viisikuukautisen pitäisi jo aika hyvin kestää. Onhan tuota massaakin pehmusteena ja kädet ja jalat suojasivat kroppaa. Ne pitää kyllä vielä tarkistaa uudelleen, kädet ja jalat, että kaikki varmasti kääntyy normaalisti ja ettei tyttö aristele niitä, tai ei ole turvotusta tai muutakaan näkyvää vikaa.”

Lopulta vaadin saada neidin takaisin omaan syliini, mies haki tutin ja vihdoin vauva lakkasi huutamasta. Uusi tarkastus vakuutti minut siitä, että lapsi ei ollut satuttanut itseään millään tavalla. Tyttö alkoi kuitenkin simmahdella syliini ja muistelin, ettei aivotärähdyksen saanut saisi alkaa heti nukkumaan. Niinpä teimme sen, mitä olimme olleet tekemässä ennen vahinkoa – lähdimme porukalla kauppaan. Lapsi oli rauhallinen ja uninen koko reissun, mutta pysyi hereillä. Hän käyttäytyi niin normaalisti ja väsymykseensä nähden valppaasti, että kotimatkalla annoimme neidin jo nukahtaa.

Kun itse pääsimme tunteja myöhemmin nukkumaan, mies tivasi minulta miksi olin käyttäytynyt niin välinpitämättömästi lapsen pudottua. Hän oli itse ollut todella pahasti tolaltaan koko illan, mutta minä olin jatkanut rutiineja kylmän viileästi ja laskelmoidusti. Ärsyynnyin tietysti, kun rakkauteni lastani kohtaan kyseenalaistettiin ja selitin napakasti, että vaikka olin järkyttynyt, olin myös realisti ja käytännön ihminen. Äkillisissä, stressaavissa tilanteissa, joissa muut naiset ehkä pillahtivat itkuun tai menivät paniikkiin, minulle luontainen reaktio oli ottaa tilanne haltuun, vetäytyä kovan kuoren sisään ja asettaa edessäni näkemät ongelmat kaiken muun edelle. Itkin sitten myöhemmin, kun olin varma, että tilanne oli hoidettu eikä minun tarvinnut enää olla vahva.

Tietysti olin järkyttynyt ja vihainen, että lapsi oli pudonnut. Sitä ei koskaan olisi saanut tapahtua. Yhtä hyvin kuitenkin myös tiedostin, että jokainen lapsi putoaa jossain vaiheessa. Meillä siihen meni viisi kuukautta ja pudotus oli vaaraton, asiat olisivat voineet olla paljon huonomminkin. Sainko tapauksesta vamman sieluuni? Aivan varmasti, mutta se ei tehnyt minusta toimintakyvytöntä, pillittävää ja tavaroita heittelevää narttua. En ollut sellainen äiti. Enkä ollut sellainen kumppani, joka olisi alkanut valittamaan ja kiukuttelemaan miehelle hänen mokastaan. Näin kuinka paljon tuo virhearvio piinasi jo valmiiksi häntä, joten miksi siis olisin vaatinut tapahtuman pitkää analysointia ja jauhanut siitä uupumiseen asti? Se olisi vain vääntänyt veistä haavassa, enkä minä kantanut mitään kaunaa.  

Seuraavana maanantaina sain huomata, että mieheni ei ollut yhtään sen ilkeämpää sorttia kuin minäkään, vaan hän oli valmis antamaan mokani anteeksi. Olin lähtenyt vaunujen kanssa liikenteeseen. Pikkuneiti nukkui tyytyväisenä kärryissä kun minä tarvoin hervottomien lumikinosten keskellä. Oli satanut niin paljon valkeaa ihmettä, ettei kävelyteitä oltu ehditty aurata kuin kaikkein välttämättömimmistä paikoista. Minulla oli kuitenkin kiire bussipysäkille, olin menossa hankkimaan lapsukaiselle passia. Niinpä uhmasin luonnonelementeistä jäisintä ja yritin puskea kohti viiden sadan metrin päässä olevaa pysäkkiä. Välissämme oli kolme kerrostaloa parkkipaikkoineen.

Pääsin puoleen väliin reissua vajaa kymmenessä minuutissa ja minulla alkoi olla jo kiire. Seuraavan parkkipaikan (joka oli aurattu) ja minun välissä oli kuitenkin valtaisat kinokset. Niissä oli pieni lovi, josta ihmiset olivat kulkeneet, mutta se oli aivan liian kapea vaunuille. Etsin matalimman kohdan lumikumpareesta, se oli ehkä polvieni korkuinen, mutta mielestäni vielä ylitettävissä. Kokeilin työntää rattaat sen päälle. Pääsin puoleen väliin. Työnsin uudestaan ja vaunujen renkaat pysähtyivät samaan kohtaan.

Vilkaisin kelloa ja totesin, että jos tästä ei päästäisi nyt yli, myöhästyisimme bussista. Niinpä otin kunnolla vauhtia, työnsin kaikin voimin, laskien suurimman painon takarenkaille, jotta eturenkaat jaksaisivat nousta kumpareen päälle, ja kultaisen hetken ajan luulin onnistuvani. Sitten jalkani lipesivät yhtäkkiä altani (lumen alla oli sileää jäätä) ja samalla kun vaunut nousivat kumpareen päälle, minä vajosin polvilleni. Vaunut törmäsivät kumpareen päällä olevaan jäähän, kimmoten takaisin, jolloin vaunujen kahva, josta pidin kiinni, iskeytyi päin kasvojani.

Tunsin kuinka veri purskahti ulos nenästäni ja nostin käteni vaistomaisesti kasvoilleni, sokaistuen hetkeksi täräyksen aiheuttamasta kivusta. Kun otteeni irtosi vaunuista, ne alkoivat kallistua kumoon. Käteni syöksyivät ottamaan vaunut kiinni heti kun tajusin mitä tapahtui. Kaaduin vatsalleni lumeen kurotellen kohti violettia kangasta ja metallisia vaununosia, en saanut mistään otetta. Hetkessä vaunut olivat kyljellään lumikumpareen päällä, vaikka minun silmissäni kaikki tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa. Ponnistin epätoivoisesti kohti lastani, vain nähdäkseni kuinka nukkuva tyttö kierähti lumihankeen naamalleen.

Jalkani sutivat jäällä kun pyrin välittömästi pelastamaan pienokaisen hangesta. Neiti heräsi kylmään ja märkään, ja aloitti tyytymättömän huudon, joka vaimeni samalla hetkellä kun sain lapsen kaapattua syliini. Tytär avasi silmänsä kerran, katsoi minuun ynähtäen ja jatkoi sitten uniaan. Minä romahdin lumihankeen istumaan, sydän läpättäen, nenä verta vuotaen, ja vedin syvään henkeä. Kiitin ensin hiljaa Luojaa mielessäni, että lapseen ei ollut sattunut, sitten kirosin kovaan ääneen omaa typeryyttäni, nousin ylös, nostin vaunut ylös, kiipesin kumpareen yli lapsi sylissä ja kiskoin vaunut väkivalloin perässäni, kirosin taas vähän lisää ja laitoin sitten lapsen takaisin kärryihin.

En edes yrittänyt enää ehtiä bussipysäkille ajoissa, vaan keskityin seuraavaksi naamaani. Täytyy sanoa, että lumi on kyllä yllättävän hyvä aine naamapesua ja verenvuodon tyrehdyttämistä varten. En voinut kuvitellakaan saapastelevani poliisiasemalla turpa veressä (en halunnut mennä edes bussiin sen näköisenä) ja kuurasin lumella myös kaulaliinan sekä hanskani ennen kuin jatkoin matkaa. Sain todeta, että bussipysäkin ja minun välissä oli vielä yksi lumikinosten röykkiö – ja tämä oli viitisen metriä korkea, joten olin aivan turhaan ylittänyt edellisen. En pääsisi tätä kautta pysäkille millään ilveellä.

Lähdin kiertämään kymmenen minuutin lenkkiä sitä ainoaa kävelytietä, joka tienoolla oli aurattu (ja kirosin mielessäni kun en ollut kävellyt sieltä alun perinkin), kunnes saavuin pysäkille, jota olin hetki sitten katsellut kaihoisasti valtavan lumivallin takaa. Kun seuraavan vuoron bussi saapui, olin huojentunut, että pääsisimme vihdoin aloittamaan matkan kohti määränpäätä. Vaan tietysti bussissa oli jo kahdet vaunut. Tuijotin kahta äitiä lastenrattaineen ja olen varma, että näytin hullulta epäuskon ja raivon vuorotellessa kasvoillani. Onneksi en kanna asetta, koska joku olisi sillä hetkellä saanut luodista kuulaansa.

Niinpä sitten istuin alas bussipysäkille, palelemaan kahdeksikymmeneksi minuutiksi, ja soitin miehelle. Olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun ja laahustaa kotiin, mutta sinnikkyyteni (tai itsepäisyyteni) vaati, että hoitaisin tämän katastrofireissun loppuun asti nyt kun sille tielle kerran oli lähdetty. Onneksi muru ei sättinyt minua, vaan varmistettuaan moneen kertaan, että vauva oli aivan varmasti kunnossa, hän tsemppasi minua pitämään meidät molemmat yhdessä kasassa. Se ei varsinaisesti lohduttanut, mutta arvostin ymmärtävää asennetta ja tiettyä keveyttä, jolla mies otti tiedon vastaan. Hän oli vähällä jo ärähtää kun soitin poliisiasemalta, että olin unohtanut ottaa mukaan käteistä, mutta hillitsi kielensä silloinkin.

Parisuhteemme on joutunut koetukselle viime aikoina, muutenkin kuin lapselle aiheutuneiden haavereiden takia, sillä mies on ollut aivan liikaa poissa. Ensin hän oli viikon työmatkalla ja viikonlopun kipeänä, toisen viikon työmatkalla ja sitten viikonlopun pohjoisessa vanhempien lastensa luona, kolmannen viikon työmatkalla (tullen kotiin öiksi nukkumaan) ja viikonloppumme oli täynnä menoja, neljännen viikon Helsingissä töissä, mutta joka ilta joko ylitöissä, korjaamassa autoa tai jotain muuta vastaavaa, sekä viikonlopun töissä. Tämän, viidennen viikon, hän on taas työmatkalla ja ensi viikonloppuna ehkä jopa vapaalla. Toisin sanottuna meillä ei ole ollut aikaa toisillemme lainkaan, ja sellainenhan nakertaa (varsinkin näin alkuvaiheessa olevaa) suhdetta pahemman kerran.

Otin kolme viikkoa ikävöityäni asian puheeksi. Olin hoitanut lasta aivan tarpeeksi pitkään kuin yksinhuoltaja enkä pystynyt enää pitämään tyytymättömyyttäni lukkojen takana. Yllätyin siitä, että kerrankin kumppanini oli valmis keskustelemaan kuin aikuiset. Ei mitään teinimäistä raivoamista, ei sulkeutumista, ei asioiden kieltämistä tai minun syyttelyä. Pystyimme vakavasti ja asiallisesti puhumaan parisuhteemme hyvistä ja huonoista puolista, mikä meitä vaivasi tai satutti ja mitä pitäisi tehdä asioiden korjaamiseksi. Oli melkein pelottavaa miten neutraalisti pystyimme käsittelemään mahdollista eroa, pöydän ääressä teekupin yli, jonka jälkeen tietysti päädyimme siihen, ettei kumpikaan eroa halunnut.

Yleensähän, jos heittää ilmoille sanan ero, se laukaisee riitaa, itkua, syyttelyä, loukkaantumista ja on todennäköisempää, että teekupit lentelevät, kuin että ne tyhjenisivät hitaasti rauhallisen keskustelun lomassa. Se sai minut hetkeksi epäilemään emmekö rakasta toisiamme tarpeeksi intohimoisesti, kunnes totesin, että kumpikaan meistä ei vain ylireagoi kovin helposti (ilman kunnon ärsykkeitä), emmekä ole olleet yhdessä niin kauan, että eron ajatus olisi tuntunut samalta kuin kuoleminen (kuten pitkään yhdessä oltua). Huomaan kuitenkin olevani aivan erilaisessa suhteessa kuin ennen. Suhteessa, joka pohjautuu yhtä paljon järkeen, kommunikointiin ja yhteiseen tahtoon olla yhdessä, kuin seksuaaliseen vetovoimaan, rakkauteen ja unelmiin.

Jos en olisi niin vakaasti sitä mieltä, että perheemme on juuri sitä mitä haluan, en olisi suostunut tapaamaan mieheni eksää. Olen sanonut sen ennen ja sanon sen uudestaan, en halua minkäänlaista ex-factoria elämääni – en omiani enkä miehen entisiä. Olen suunnattoman ärsyyntynyt, että väkisinkin joudun hyväksymään yhden kummankin menneisyydestä, josta ei käytännön syistä pääse eroon. Olen aina halunnut pitää elämäni simppelinä ja selkeänä tässä asiassa, eli lyödä välit poikki ja haudata entiset. On todellinen piikki lihassani, etten voi tehdä sitä, ja yritän parhaani mukaan sulattaa tilanteen.

Mieheni kysyi suostuisinko tapaamaan hänen eksänsä kun hänen vanhemmat muksunsa olivat tulossa meille päiväksi kylään. Jouduin pysähtymään puntaroimaan asiaa tosissani. En totta vieköön halunnut, mutta olin valmis mieheni ja hänen entisensä välien vuoksi uhrautumaan. Mietin myös, että jos tilanne olisi toisin, enkö itse haluaisi nähdä sen uuden naisen, jonka luokse vien omat lapseni? Koin, että eksällä oli oikeus tavata minut, jotta voisi arvioida haluaako hän jättää lapsensa saman katon alle kanssani. Oma tyttäreni kun ei tule olemaan kyseisen naisen hoivissa koskaan (viiden oman lapsen kanssa riittänee puuhaa eikä etäisyyden takia tyttöä ole koskaan käytännöllistä sisarustensa luokse viedä), en sinänsä itse kokenut tarvetta tavata häntä. ”Hyvä on, mutta ihan pikaisesti.”

Kun eksä ja muksut sitten olivat matkalla luoksemme, he soittivat miehelle. Puhelun lomassa mies kysyi minulta onko meillä teetä. Hälytyskellot alkoivat heti soida. Miten niin teetä? Kun tajusin, että joutuisin kahvittelemaan kyseisen henkilön kanssa, tunsin leukapielieni kiristyvän. Joustin jo nyt periaatteissani ja sitten minulta vaadittiin vielä lisää. Tolkutin itselleni, että ihan sama se on, onko tapaaminen viiden vai viidenkymmenen minuutin mittainen. Tai sitten ei. Ja vaikka nainen ei ollut yhtään sen erilaisempi kuin olin ajatellut, äiti siinä missä kuka muukin, en voinut sietää koko tilannetta.

On tietysti ymmärrettävää, että eksä halusi puhua vakavistakin asioista, mutta minulla on periaatteeni siinäkin, että en puhu aikuisten asioita lasten kuullen. Ihan sama siis mitä hän minulta tiukkasi, en halunnut sanoa juuta enkä jaata lasten leikkiessä olohuoneessa kanssamme samaan aikaan. Yritin keskittyä mieheni kultaisiin, kerrassaan syötävän suloisiin muksuihin, ja hillitsin haluani väittää vastaan yhtään missään, vaikka olisin kuinka eri mieltä. Sain kuulla taas ”äitipuoli” asiasta, vaikka olin toivonut, että sotakirveet siitä aiheesta olisi jo haudattu. Eivätköhän miehen vanhemmat muksut opi kutsumaan minua etunimeltäni, kuten heidän isänsä tekee. Enkä jaksanut edes yrittää ymmärtää mistä kenkä nyt puristi.

Eksä toi meille mukanaan pari lasten tavaraa (mikä yllätti minut), koska mies oli puhunut hänelle minun kaavailevan kävelytuolin hankkimista. En tiennyt miten suhtautua saamamme vempaimeen, olin ajatellut seuraavalla viikolla käyväni ostamassa moisen itse, joten tarpeeseenhan se tuli. Minun on kuitenkin aina vaikea sulattaa mitään, mikä tulee yllätyksenä. Jos minulle ostaa yllätyslahjan tai järjestää yllärisynttärit olen todennäköisesti oikea ilonpilaaja hapannaama sen saadessani. Samoin tässäkin vedin vaistomaisesti jarrut pohjaan, mutta onneksi tytär ei ole yhtä ennakkoluuloinen kuin äitinsä, vaan tykästyi kävelytuoliin heti. Huomautin miehelle, että hänen olisi paras puhua minulle näistä asioista ensin (mies ei tietenkään ymmärtänyt mikä asiassa hiersi minua vastakarvaan).

Noh, teehetkemme loppui, mutta eksä tuli hakemaan lapset myöhemmin pois. Pääsin siis kahdesti samana päivänä viettämään aikaani hänen kanssaan. Onneksi minulla ei ole mitään henkilökohtaisesti häntä vastaan, eikä hän ole mikään hirviö (ilkeä eksä) vaan ihan normaali nainen, mutta en silti kyennyt hetkeäkään rentoutumaan. Olin vain kiitollinen kun tapaaminen oli ohi, toivoin sen tuovan rauhaa meidän välillemme, mutta tiedostin samalla hyvin selvästi, että periaatteeni siitä, että välttelisin miehen kaikkia entisiä parhaani mukaan, ei ollut väistynyt minnekään. Lasten takia tähän yhteen nyt joutuisin törmäämään aina välillä, mutta en aio kiduttaa itseäni enempää kuin on pakko. Miksipä kukaan altistaisi itsensä vapaaehtoisesti tilanteeseen, joka ahdistaa heitä äärettömästi?

Kevättalvi on heittänyt eteeni toinen toistaan stressaavampia asioita, joiden läpi olen yrittänyt rämpiä parhaani mukaan. En ole ehtinyt olla onnellinen kovin paljon ja elämä ei ole kuin hetkittäin tuntunut siltä, mitä toivoisin sen olevan. Jaksan kuitenkin uskoa, että asiat lähtevät tasoittumaan. Jospa lapsi ei enää kertaakaan putoa, loukkaannu, sairastu (että vihaan rokotuksia ja niiden aiheuttamaan kuumeilua), ole tyytymätön jne. Ehkäpä minulla ja miehellä on paljon aikaa toisillemme, hoidamme yhdessä lasta ja ehdimme kuherrellakin välillä, eikä hän ole koko ajan töissä ja minä koko ajan väsynyt. Ehkä voitamme lotossa ja elämme elämämme loppuun asti onnellisina.

Kadehdin pareja, jotka ovat olleet vuosia yhdessä ennen lasten hankkimista. Heidän yhteiset kokemuksensa ja muistonsa kannattelevat suhdetta kun muksu tulee maailmaan. Vuosien saatossa on myös oppinut toisen tarpeet ja tietää varmasti onko siinä hyvä kumppani juuri minulle. Tässä lapsenkasvatuksen sivussa rakennettava suhde on koko ajan jokseenkin epävarmassa tilassa kun yrittää pähkäillä mikä, kuka, miksi ja voimmeko me tehdä toisemme onnellisiksi. Ehkä, jos, kun, mutta ja monta muuta tekijää, vaan eiköhän sekin selviä ajan kanssa. Koska mitään ei saa pyytämättä eikä koskaan onnistu yrittämättä, onkin tässä turha pohdiskella asiaa sen enempää, ja aika siirtyä elämään sitä elämää.

Viikko elämässäni

Henkäisin keuhkoihini haudutetun teen pehmeän tuoksun lämpimästä mukista ja suljin silmäni hetkeksi. Suupieleni nykivät väkisinkin kohti ironista hymyä ystäväni esittämän kysymyksen jäljiltä. Hieraisin ohimoani väsyneenä ennen kuin hörppäsin teetä ja pohdin kuinkahan mustat silmänaluset minulla tänään oli, olikohan ystäväni huomannut vauvan puklut paidan rintamuksellani ja hämäsiköhän panta ja tiukka nuttura siltä tosiseikalta, että en ollut ehtinyt pestä hiuksiani.

Katsoin ystävääni hymyillen teekupin yli ja vastasin, että kulutan päiväni lakkaamalla kynsiäni, lueskelemalla kirjoja ja rentoutumalla sohvalla suklaarasian kanssa. Heiteltyämme jonkin aikaa nasevia kommentteja edes takas ystäväni kysyi uudestaan: ”Ihan oikeasti, mitä teet kaiket päivät? Miten kulutat ajan kun olet koko ajan kotona?” Puistelin päätäni enkä voinut uskoa, että taas yksi ihminen ihmetteli samaa asiaa. Ihan kuin se ei olisi päivänselvää – hoidan lasta, olen 24/7 töissä äitinä.

Mutta eihän se tietysti ole päivänselvää. Neljä kuukautta sitten minä en olisi tiennyt yhtään, mihin ne tunnit hurahtavat kun on vastasyntyneen taaperon kanssa kotona. Olisin ystävieni lailla kuvitellut, että minulla olisi aikaa tai jopa tylsää. No toki, seuran puutetta saattaa ilmetä, seinät kaatua niskaan ja laiskuus iskeä, mutta tekeminen ei lopu missään välissä. Ei yleensä edes yöksi. Mutta sitä ei voi tietää eikä ymmärtää, jos ei ole itse kokenut vastaavaa.

Tehtävän mahdottomuudesta huolimatta päätin kerralla yrittää valaista asiassa kokemattomia tovereitani ja jakaa kiinnostuneille kuvauksen viikosta elämässäni (päivät ovat niin erilaisia keskenään, että vain yhden kuvaileminen ei olisi paljastanut kokonaisuudesta edes osaa). Keskityn nimenomaan päiviin, sillä öiden kuvaileminen, jatkuvan heräilemisen ja syöttämisen kertaaminen, olisi yksinkertaisesti aivan liian tylsää.

Maanantai

6:15 Herään miehen hiljaiseen kuiskaukseen, että hän on juuri käyttänyt koiran ulkona ja on nyt lähdössä töihin. Mutisen jotain takaisin unenpöpperöisenä, saan pari suukkoa ja vajoan takaisin uneen ennen kuin muruni ehtii ulos ovesta.

7:00 Havahdun tyttäreni kitinään kehdossa. Kampean itseni huojuen ylös sängystä, raahaudun huoneen poikki lapsen luokse ja nostan hänet syliini. Puoliunessa taaperran aarre sylissä nojatuoliin istumaan. Pienokaisen kitinä on yltynyt jo vaativammaksi narinaksi. Onneksi neiti saakin nopeasti hamuilemansa rinnan ja pääsee syömään. 15minuutin kuluttua kannan lapsen jo takaisin kehtoon, hän ei ole avannut silmiään kertaakaan enkä minäkään ole vaivautunut kuin kurkkaamaan muutaman kerran luomien ali suunnistaessani hämärässä asunnossa.

8:30 Jo ennen kuin herään, tiedostan, että lapsen kitinä on erilaista, tyttö on herännyt yöuniltaan. Olen rättiväsynyt ja makaan hetken sängyssä kuuntelemassa lapsen ääntelyä. Muutaman vaativamman älähdyksen yllyttämänä nousen vastahakoisesti lämpimän peiton alta ja haen tyttäreni kehdosta. Tyyny kutsuu minua yhä, joten neiti saa tulla seurakseni sänkyyn, syödä ja köllötellä hetken kanssani pedissä.

9:00 Lapsi on jokeltanut peitolle, tyynylle ja äidin sormille kyllästymiseen asti ja minä olen vihdoin herännyt horroksestani, joten sytytän valot ja höpöttelen rakkaalleni hetken. Naureskeltuamme ja hymyiltyämme kylliksi siirrymme kylpyhuoneeseen vaihtamaan neidin vaipat. Tyttö odottaa kiltisti seinän laattoja ihaillen kun äitikin käy pissalla.

9:30 On aika laittaa aamutoimet kunnolla käyntiin, joten lapsi pääsee puuhamatolle leikkimään. Kun tyttö kiskoo leluja, jotka roikkuvat kaarissa hänen yläpuolellaan, minä ruokin ensin koiran ja sitten alan kokkailemaan itselleni aamiaista. Tarjolla on pikakaurapuuroa, ruisleipää juustolla, rasvatonta hedelmäjougurttia ja omena. Syödessä käynnistän television ja laitan musiikkikanavan pyörimään.

10:00 Lapsi osoittaa tyytymättömyyden merkkejä puuhamatolla, joten pureskelen nopeasti viimeiset omenan palat ja käyn nostamassa neidin syliini. On taas ruokailun aika. Pikkuinen saa maidosta sen verran energiaa, että jaksaa jatkaa leikkejään matolla. Niinpä minä saan mahdollisuuden käynnistää tietokoneen ja aloittaa blogin kirjoittamisen.

11:00 Neiti on leikkinyt leikkinsä eikä enää viihdy selällään, vatsallaan, sylissä eikä sitterissä. Tunnistan sen tietyn, muuttuneen sävyn tyttäreni kitinässä, joka kertoo, että juuri nyt on oikea aika kantaa lapsonen kehtoonsa. Peittelen tytön tiukkaan kääreeseen, annan tutin suuhun ja rievun syliin. Vauva on unessa ennen kuin suljen huoneen oven ja palaan tietokoneeni ääreen.

11:30 Yllätyn kun lapsi herää jo. Normaalit, tunnin päiväunet jäivät vain puolituntisiksi. Käyn hakemassa neidin syömään ja sitten onkin vaipanvaihto vuorossa. Tyttö on virkeä kuin peipponen eikä vaikuta siltä, että haluaisi takaisin tutimaan. Tiedän kuitenkin, että ilman pidempää lepoa neiti on kohta äkäinen kuin ampiainen.

12:00 Päätän lähteä lenkille lapsen ja koiran kanssa. Puen ensin itselleni ulkovaatteet, sitten koiralle valjaat ja viimeisenä on vuorossa lapsi. Tiedän pikkuisen vihaavan ulkovaatteiden pukemista ja parkuminen alkaakin heti kun yritä saada käsiä haalarin hihojen sisään. Huuto lakkaa vasta kun täysin puettu tyttö pääsee syliin ja minä lähden liikkeelle. Menemme pyörävarastoon hakemaan vaunut ja sitten suuntaamme ulos.

13:00 Neiti on nukkunut puolet reissusta ja herää vasta kun riisun häneltä ulkoilupukua. Koira heittäytyy tyytyväisenä sohvalle sillä aikaa kun lapsi saa taas leikkiä virkeänä puuhamatolla ja minä ryhdyn valmistamaan lounasta. Listalla on tänään katkarapukeittoa ruisleivän kanssa.

13:30 Suoriuduttuani ruokailusta käyn viihdyttämästä lasta, mutta neiti vaikuttaa sen verran tyytyväiseltä, että jätän hänet leikkimään omia leikkejään ja tiskaan sen sijaan pöydille kasaantuneet astiat. Vilkuilen hääräillessäni vähän väliä olohuoneeseen, jotta voin koko ajan vahtia lapseni touhuamista.

14:00 Kun keittiö on siisti, kaappaan pikkuneidin syliini ja menemme taas vaipan vaihtoon. Tyttö vaikuttaa väsyneeltä, joten istun alas imettämään häntä. Pienokainen hieroo kovasti silmiään syödessään ja kun vatsa on täynnä kannan kullanmurun kehtoon, jonne hän nukahtaa tiukasti peiteltynä, tutti suussa ja rätti sylissä.

14:30 Lupailin viikonloppuna miehelle leipovani hänelle jotain herkkua ja siirrynkin seuraavaksi sotkemaan vasta siivottua keittiötä. Hyräilen hyväntuulisena pilkkoessani omenoita ja mittaillessani aineksia taikinakulhoon.

15:00 Mies yllättää minut tulemalla kotiin hieman aikaisemmin kuin oletin. Oven auetessa koira pinkaisee häntä heiluen isäntää vastaan ja minä viimeistelen kiireesti leipomustani. Käteni ovat vielä taikinassa kun muru tulee halaamaan minua ja suukottelee niskaani hetken ennen kuin katoaa suihkuun. Minä saan vihdoin piirakan uuniin.

15:30 Lapsi herää kuin kellon lyömällä kunhan olen sulkenut uunin oven. Haen neidin sängystä ja taas on ruokailuhetken aika. Mieskin on ilmestynyt kylpyhuoneesta ja alkaa kokkaamaan meille päivällistä, viipottaen keittiössä pelkkä pyyhe yllään.

16:00 Mies ilmoittaa ruoan olevan valmis ja koska lapsi on syönyt kyllikseen, lasken hänet puuhamatolle leikkimään siksi aikaa kun itse istuudun pöydän ääreen. Lapsen kukerrellessa matolla vieressämme, juttelemme murun kanssa niitä näitä ja tuhoamme pihvi-päivällisen kuin huomaamatta.

16:30 Minä siivoan pöydän kun mies kaappaa lapsen syliinsä ja karkaa tyttäremme kanssa sohvalle leikkimään. Kaksikolla on niin hauskaa, etten malta jäädä tiskaamaan vaan menen rakkaitteni seuraksi ja leikimme yhdessä.

17:00 Lapsi alkaa väsyä, joten siirrymme takaisin ruokapöydän ääreen. Isällään on ollut ikävä tyttöä, joten neiti saa istua mieheni sylissä, kuolata hänen käsilleen ja leikkiä hänen lusikallaan sillä aikaa kun minä kannan pöytään höyryävän kuumaa piirakkaa ja tarjoilen sen vaniljajäätelön kera. Pikkuneiti ihmettelee maailmaa tyytyväisenä samalla kun me juttelemme ja herkuttelemme jälkkärillä.

17:30 Tyttö saa sylilevosta taas energiaa ja nostamme hänet sitteriin leikkimään toisilla leluilla. Lapsosen leikkiessä mies laittaa pyykit ja minä siivoan taas keittiötä. Tiskaus on vielä vaiheessa kun muru yllättää minut kaappaamalla syliinsä ja päädymme lopulta vaahtosotaan.

18:00 Hauskanpitomme keskeytyy kun tyttö alkaa narista olohuoneessa. Käyn hyväntuulisena noutamassa pienokaisen, ja kunhan vaipat on vaihdettu, on taas aika imettää. Mies pukee sillä aikaa päälleen ja leikkii hetken koiran kanssa matolla painien. Hymyilen miettiessäni, että kummallahan on hauskempaa, tyttökin kiinnostuu tapahtumasta niin kovin, ettei malta syödä vaan kikattaa isukkiaan katsellessa.

18:30 Kannan lapsen kehtoon ja neiti nukahtaa iltapäiväunilleen. Mekin päätämme mennä päikkäreille kuitataksemme kasaantuneita univelkoja. Koira ryömii sängyn alle ja alkaa kuorsaamaan jo ennen kuin olen ehtinyt miehen kainaloon, joka hänkin sammuu melkein heti laskettuaan suukon otsalleni.

20:00 Havahdun lapsen kitinään ja kaivaudun tiukemmin miehen kainaloon. Hänkin herää ja alkaa leikkisästi kiusata minua hereille suukoilla ja kutittelulla. Neidin kitinä alkaa käydä vaativammaksi ja nousen haukotellen ylös tyttöä hakemaan. Sillä aikaa kun minä istun nojatuolissa imettämässä, mies ripustaa pyykkejä kuivumaan.

20:30 Lapsi pääsee taas puuhamatolle leikkimään kun mies valmistaa meille kevyttä iltapalaa. Kunhan olen syönyt, on aika ruokkia koira, joka pomppiikin innosta saadessaan raksunsa.

21:00 Kun mies lähtee käyttämään koiraa ulkona, minä nostan tyttäremme sitteriin ja haen purkkiruoat kaapista. Neljän kuukauden kunniaksi olemme alkaneet maistattamaan neidillä erilaisia vauvojen soseita. Porkkanaperuna uppoaa hyvin, mutta mustikan kanssa saadaan aikaiseksi pelkkää sotkua.

21:30 Soseita on joka paikassa, joten kunhan mies palaa lenkiltä menemme kaikki kolme yhdessä suihkuun. Koira kurkkii ovenraosta ihmetellen kun me ihmiset leikimme kylpyleikkejä ja nauramme kovaan ääneen. Kunhan tytär on puhdas, isä pukee hänet puhtaisiin vaatteisiin ja minä ehdin sillä aikaa itse käydä suihkussa.

22:00 On iltaimetyksen aika ja väsynyt prinsessa uinahtaa syliini onnellisena. Kannan hänet kehtoon ja peittelen tiukasti. Taas on rätti sylissä, mutta tuttia uinuva neiti ei halua.

22:30 Yritämme hoitaa iltatoimet nopeasti, pestä hampaat, asettaa herätykset, järjestellä ja valmistella.

23:00 Olemme vihdoin päässeet taas sänkyyn ja käperrymme peiton alle sylikkäin pusuttelemaan. Toteamme, että ilta meni ihan liian pitkälle, ja nyt on pakko alkaa nukkumaan, mutta ehkä huomenna olisi aikaa vaikka lempiä hetki.

Tiistai

6:15 Herään miehen hiljaiseen ääneen. Hän on juuri lähdössä töihin ja kertoo minulle käyttäneensä koiran ulkona. Kun hän kumartuu suukottelemaan minua, tarraudun kiinni ja yritän unenpöpperöisenä vetää hänet takaisin sänkyyn nukkumaan. ”Muru, nyt on pakko mennä.” Sammun jo siinä vaiheessa kun mies lempeästi irrottaa käteni kauluksistaan enkä kuule ulko-oven naksahdusta.

7:30 Herään lapsen kitinään ja ryömin ylös sängystä. Tämä on viides kerta yöunien aikana, kun neiti herää syömään. Tytön vaippa tuntuu raskaalta, joten imettämisen jälkeen huojun neidin kanssa kylpyhuoneeseen sen sijaan, että veisin lapsen kehtoon jatkamaan uniaan.

Riisun pienokaisen vaatteita ja avaan vaipan haukotellen. Samalla kun venyttelen silmät kiinni tunnen yhtäkkiä jotain lämmintä vatsallani. Katson alas huudahdan tajutessani, että lapsi pissaa suihkussa päälleni. Kiskaisen vaipan eteeni, joka saa pissasuihkun kimpoamaan lapsen itsensä päälle. Huudan taas ja huidon käsilläni sinne tänne osaamatta päättää mitä tehdä.

Pissaus loppuu ja seison silmiään hämmentyneenä räpyttelevän lapsen edessä. Lapsi lilluu lammikossa, virtsa valuu vatsallani ja reisilläni, kädessäni ollut puhdas vaippa on kilpenä toimittuaan käyttökelvoton ja koko tilanne on varsin etova. Ei auta muu kuin laittaa suihku päälle, pestä meidät molemmat, hakea lapselle puhtaat vaatteet, kuurata vaipanvaihtoalusta ja lattia, heittää vanha ja uusi vaippa roskiin, vanhat vaatteet pesukoneeseen ja pyöriä kylppärissä ympäriinsä kuin pyörremyrsky.

8:30 Kaikki on taas puhdasta ja siistiä. Harmittelen, että se aika, jonka lapsi olisi vielä nukkunut, meni nyt vaipanvaihtokatastrofissa. Prinsessa on kuitenkin pirteä ja kukertelee innoissaan, joten sängyn sijasta lapsukainen pääsee puuhamatolle leikkimään. Minä kokkailen itselleni aamiaisen ja potkaisen vahingossa varpaani kipeästi kaapin kulmaan. Putsattuani verisen pottuvarpaan pääsen vihdoin syömään.

11:00 Pikkuneiti ei vieläkään ole mennyt takaisin nukkumaan, joten päätän aikaistaa jokapäiväistä lenkkiäni. Lähdemme koiran ja lapsen kanssa ulos, haemme vaunut pyöräkellarista ja tallustamme kirkkaassa päivänvalossa kunnes pienokainen nukahtaa.

12:00 Olen nälkäinen ja väsynyt kun tulemme takaisin lenkiltä. Vauva jatkaa uniaan vain hetken saavuttuamme kotiin, mutta ehdin sinä aikana heittää lohikeiton mikroon, voidella ruisleivän ja kaataa itselleni lasin kylmää maitoa.

12:30 Ehdin juuri syödä ennen kuin pikkuneiti aloittaa kiukuttelunsa. Ruoka ei kelpaa, nukkuminen ei passaa, sylissä ei halua olla, mutta huuto tuplaantuu jos lapsi joutuu pois sylistä. Kävelen ympäri kämppää valittava lapsi käsivarsillani ja minuakin kiukuttaa, sillä olen väsynyt eikä edes telkku ei suostu toimimaan. Selviää, että nettiyhteyttä päivitetään ja niinpä en saa edes musiikkiteeveetä päälle peittämään tytön parkumista.

13:30 Lapsi suostuu vihdoin syömään ja nukahtaakin sitten melkein saman tien. Kunhan pienokainen on kehdossaan tutin ja rätin kanssa, minä heittäydyn sohvalle ja huokaan syvään. Kokeilen huvikseni teeveetä ja melkein hymyilen kun lähetykset näkyvät taas.

14:30 Sohvaperunointini keskeytyy kun tyttäreni ilmoittaa kovalla narinalla, että hän on taasen hereillä. Yritän pitää lapsosen tyytyväisenä ja viihdytettynä, vaikka jatkuva haukottelu on nyrjäyttää leukani sijoiltaan ja huomioni harhailee milloin minnekin.

16:00 Mies tulee kotiin. Ilahdumme kaikki kovasti ja kiirehdimme ovelle vastaan. Murukin on kuitenkin väsynyt ja kaipaa suihkuun. Pakitamme takaisin sohvalle koiran ja lapsen kanssa odottamaan parempaa hetkeä.

16:30 Mies kyselee miten päiväni on mennyt samalla kun valmistaa meille välipalaa. Emme syö vielä päivällistä, sillä näytän kuulemma siltä, että päiväunet olisivat tarpeen. Istun nuutuneena pöydän ääreen ja kulta ottaa lapsen syliinsä siksi aikaa, että saan syötyä.

17:00 Pikkuneiti on valmis unille saatuaan olla hetken aikaa isänsä sylissä, ja kunhan lapsi on kääritty kehtoon, minäkin kömmin sänkyyn. Asetan kärttyisenä herätyksen puolen tunnin päähän ja simmahdan murun syliin.

17:40 Herätyskello piipittää ja kännykkä on lentää siitä hyvästä seinään. Maltan kuitenkin mieleni ja kiskon itseni väkisin ylös. Pakkaan laukun, puen ulkovaatteet ja etsin koiralle luun samaan aikaan kun mies pukee yhä uinuvan ja tyytymättömyyttään narisevan tyttäremme ulkoasuun.

18:00 Lähdemme vauvauinti-infoon. Pikkuneiti nukkuu koko matkan tyytyväisenä ja me juttelemme väsyneinä niitä näitä. Löydämme muutaman mutkan kautta perille ja saavumme juuri sopivasti viittä vaille ennen infon alkua. Paikalla on pari tusinaa muutakin perhettä vastasyntyneiden vauvojensa kanssa. Osalla on myös vanhempia sisaruksia mukana, jotka leikkivät kirkuen ja juosten ympäri salia. Perheiden pienimmät taasen vuorotellen huutavat nälkäänsä, väsymystään tai tyytymättömyyttään, joten suurin osa infosta jää kuulematta. Tyttäremme kuitenkin viihtyy koko setin syleissämme vuorotellen, maailmaa ihmetellen.

20:00 Kotimatkamme infosta käy kaupan kautta, sillä jääkaappi huutaa tyhjyyttään. Kello on jo vaikka kuinka paljon, mutta lapsi viihtyy koko kauppareissun ostoskärryn istuimessa. Vasta kun olemme jo kassalla alkaa vaativa, nälkäinen kitinä. Mies jääkin pakkaamaan tavarat viiteen kassiin sillä aikaa kun minä kipitän autolle ja imetän tyttöä etupenkillä istuskellen. Neiti ei ole tyyntynyt vielä siihen mennessä kun isukki tulee kantamuksineen autolle, joten vietämme tiistai-iltaa vartin verran kaupan pihalla.

21:00 Pääsemme vihdoin kotiin ja koira poppii vaativasti ympärillämme, on iltaruoan ja lenkin aika. Sillä aikaa kun minä hoidan lapsen ja tyhjennän ruokakassit, mies ruokkii ja lenkkeilee koiran kanssa.

21:30 Valmistamme illallista vuorotellen, siirtäen kiukuttelevaa lasta sylistä toiseen. Pääasiassa hän kuitenkin viihtyy isänsä sylissä, ja minä olenkin jo liian väsynyt ja ärtynyt kunnolla pienokaista rauhoittelemaan. Syömme vuorotellen neidin valittaessa tyytymättömyyttään, kieltäytyen nukkumasta, leikkimästä tai imetyksestä.

23:00 Lapsi on vihdoin saatu nukahtamaan ja kuittaamme iltatoimet niin nopeasti kuin mahdollista. Heittäydymme sänkyyn uupuneina, vaihdamme hyvänyön suukon ja toteamme, että ehkä huomenna on enemmän aikaa meille kahdelle.

Keskiviikko

9:00 Yö on mennyt kohtuullisesti, lapsi on vaatinut ruokaa vain viidesti ennen kuin kahdeksan pintaan alkoi kunnolla heräilemään. Vietettyäni sängyssä tovin tyttäreni kanssa, yrittäen havahtua horroksesta, nousen vihdoin ylös.

13:00 Aamupäivä on mennyt sutjakasti aamiaisen ja lenkkeilyn merkeissä. Väsymykseni painaa, mutta saatuani pakolliset päivän rutiinit pois alta keskityn päivän agendaan – uimapuvun hankkimiseen. Koska ilmoittauduimme vauvauintiin, on pikkuneidille myös hommattava uikkarit. Niinpä heti koiran käytettyäni heitän vain hurtan ovesta sisälle, annan sille luun, ja suuntaan kohti kauppakeskusta lapsi vaunuissa uinuen.

Olen suunnitellut, että reissussa tuhlaantuu ehkä tunti tai korkeintaan kaksi, täytyy kuitenkin piipahtaa apteekkiin ostamaan lisää d-vitamiinia lapselle ja ruokakauppaan ostamaan muutama edellisiltana unohtunut tavara. Kohtaan kuitenkin shoppaillessani hankalan dilemman – kevätmuoti ei ole vielä saapunut lastenvaateliikkeisiin, eli uimapukuja on nihkeästi tarjolla, ja ne harvat mitä on tarjolla, ovat joko vaaleanpunaisia tai vaaleansinisiä.

Kiroilen mielessäni juostua läpi kahdeksan kauppaa, joissa missään ei ole alle 100senttiselle lapselle mitään muuta väriä tarjolla kuin pinkkiä tai sinistä. Lapsikin herää puolessa välissä ja joudun kantamaan häntä sylissäni pitääkseni tytön tyytyväisenä, työntäen vaunuja toisella kädellä. 7,5kiloista pikkuista yhdellä kädellä tunnin ajan kanneltuani totean, että minun on yksinkertaisesti vain tyydyttävä johonkin, otettava se vähiten kamala.

Päädyn valitsemaan turkoosin uikkarin, jossa on sinisiä kaloja, violetteja meritähtiä ja pinkkejä kukkia. Ei ehkä tyttömäisin asu, mutta en voi sietää vaihtoehtoisia röyhelö-hello kitty-kukkakirjo-baby pink asuja. Ostan samalla seuraavankin koon uikkarin, joka on tyttömäisemmän aniliinin punainen, valkoisilla vauhtiraidoilla, ja sitten marssin väsyneenä takaisin kotiin.

15:30 Saavuttuani kotiin hoidan ensin lapsen, ja sitten valmistelen kermalohen päivälliseksi, kiskoen tosin naamaani pari voileipää siinä samalla, olo kun on kuin nälkäkuoleman partaalla. Kunhan saan kalan uuniin kypsymään, aloitan perunoidenkuorimisoperaation, joka keskeytyy vähän väliä lapsen kiukuttelun vaatiessa huomioni. Onneksi mies tulee kotiin ja ottaa lapsen hoitoonsa.

20:00 Päivä on mennyt kaikinpuolisessa kiukuttelussa kun väsyneet vanhemmat ja väsynyt lapsi kitisivät toisilleen vuorotellen. Nyt lapsi kuitenkin vihdoin nukahtaa, vanhempien vatsat ovat täynnä äidin lempiruokaa, ja tunnelma kevenee kun ehdimme hetkeksi hengähtää katsomaan telkasta nasevaa komediaa.

22:00 Menemme miehen kanssa saunaan rentoutumaan päivän päätteeksi. Olemme molemmat hyvällä tuulella ja intoudumme leikkimään suihkussa vesisotaa. Juuri kun tunnelma muuttuu kuumaksi lapsi keskeyttää meidät itkullaan ja lempihetket jäävät siihen. Revanssista on turha unelmoida, sillä pikkuneiti päättää jatkaa heräilyään kahdeksaan asti aamulla tunnin välein (23, 24, 01, 02, 03, 04, 05, 06, 07, 08).

Torstai

09:00 Olen maannut tunnin sängyssä tytär kainalossani. Neiti on virkeästi kukerrellut peitolle ja katolle tunnin ajan, ja minä olen ajelehtinut väsyneenä tietoisuuden ja tiedottomuuden rajamailla. Pakotan lopulta itseni ylös kunhan kello lyö yhdeksän.

12:00 Aamu menee täydessä horroksessa enkä muista siitä jälkeenpäin mitään. Raahaudun ulos lenkille lapsen ja koiran kanssa. On kylmä, viimainen ja teräksenharmaa päivä. Taivaalta tihkuttaa vettä, maa on jäässä, kuorrutettuna vesikerroksella. Onnistun pysymään pystyssä muutamasta komeasta liukastumisyrityksestä huolimatta.

13:00 Tultuamme takaisin sisälle istuudun nojatuoliin imettämään. Lapsi on nälkäinen, mutta kiemurtelee sylissäni tyytymättömänä. Hän aloittaa imemisen, mutta heti kun maito alkaa virrata, tönäiseekin rintani pois. Maito suihkuaa sinne tänne tytön naamalle ja neiti yrittää pakoilla sitä käsiään huitoen, samalla kun minä yritän epätoivoisesti tähdätä rinnan takaisin tytön suuhun. Monen minuutin säheltämisen tuloksena olemme molemmat märkinä maidosta ja lapsi kikattaa huvittuneena, minä huokailen syvään väsyneenä.

14:00 Kunhan olen saanut lapsen ja itseni pestyä, vaatteet vaihdettua ja pikkuneidin syötettyä, on päikkäreiden aika. Neiti nukahtaa kiltisti ja minäkin kömmin väsyneenä sänkyyn. En ole kuitenkaan ehtinyt syödä vielä lounasta, joten nälkä pitää minut pitkään hereillä. Sittenkin kun vihdoin nukahdan, näen vain painajaisia, ja herään niistä hikisenä ja ahdistuneena.

15:00 Aloitan tiskaus, pyykkäys, kokkaus rupeaman, jotten ehtisi masennella ja miettiä mielikuvitukseni kehittelemiä paholaisia. Lapsikin herää ja leikkii puuhamatollaan tyytyväisenä minun hääräillessä ympäri asuntoa.

18:00 Pikkuneiti nukahtaa uudestaan juuri kun mies tulee kotiin tehtyään pidemmän päivän. Syömme yhdessä päivällisen ja heittäydymme sitten sohvalle katsomaan elokuvaa. Kunhan lapsukainen herää uniltaan otamme hänet kanssamme sohvalle ja leikimme siinä elokuvan ohessa yhdessä.

22:10 Tyttäremme päätti avata äänensä ja huusi lähes yhtä soittoa tunnin ajan kieltäytyen syömästä tai nukkumasta. Kun neiti vihdoin suostuu ottamaan ruokaa, hän sammuukin kuin saunalyhty ja pääsen kantamaan prinsessan vuoteeseensa. Emme turhaan tuhlaile aikaa, vaan suoriudumme vikkelästi iltatoimista ja kömmimme sänkyyn nukkumaan. Olemme taas liian väsyneitä helliäksemme toisiamme.

24:00 Masentavan päivän päätteeksi en meinaa millään saada unenpäästä kiinni, vaikka olenkin äärettömän väsynyt. Kunhan vihdoin vaivun siinä keskiyön lyönneillä uneen, silloin tietysti pikkuneiti herää. Hetken makaan sängyssä ja toivon hiljaa, että lapsi jatkaisi uniaan, mutta muutaman tiukan älähdyksen komentamana kampean itseni ylös ja hoipertelen syöttämään nälkäistä tytärtäni.

Perjantai

8:30 Pitkästä aikaa olen joutunut laittamaan herätyskellon soimaan. Se tosin on tarpeeton, sillä tyttö herää jo aikaisemmin, mutta tällä kertaa en voi makoilla lapsen kanssa sängyssä yhdeksään asti, vaan on noustava jo puolelta, sillä meillä on neuvola-aika 9:45.

9:25 Olen laskenut, että meidän on oltava ulos ovesta viimeistään kahtakymmentäviittä yli yhdeksän, mutta tyttö raivoaa kun joutuu ulkoasuun ja huitoo kaikilla raajoillaan vastalausetta. Koira ihmettelee, miksi joutuu jäämään kotiin ja pyörii jaloissani yrittäen väkisin päästä mukaan ulos. Kunhan olen viskannut hurtalle luun, kerännyt kaikki tavarat ja tyttären syliini, kiiruhdan portaat alas ja ovesta ulos.

En ole varautunut siihen, että ulkona pyryttää lunta niin, että tuskin eteensä näkee. Joten kunhan olen ensin saanut takaoven kaivettua esiin ja lapsen kiinnitettyä turvakaukaloon, alkaa vimmainen auton lapioiminen kinoksen alta. Näytän kaiketi hullulta lumiukolta pyyhältäessäni ympäri farkkua harjan ja raaputtimen kera.

9:40 Kaasuttelen sen minkä lumisella ja jäisellä tiellä uskallan. Takavetoisen auton perä heittelee mutkissa kun yritän ehtiä perille ajoissa. Eivätkä ongelmani lopu edes sitten kun muutamaa minuuttia vaille kurvaan parkkipaikalle – yhtään paikkaa ei nimittäin ole vapaana. Ajan parkkiksen ympäri kahdesti, kiroan ja kaahaan sitten seuraavalle lähimmälle. Sielläkään ei ole tilaa, mutta koska olemme jo myöhässä, jätän kylmästi yhdelle kolmesta invapaikasta.

9:50 Harpottuani portaat (en malttanut jäädä odottamaan hissiä) ylös neuvolan kerrokseen olen hengästynyt ja hikinen. Kannan lasta sylissäni, sillä en ehtinyt jäädä irrottamaan turvakaukaloa turvavöistä. Kävelen oikealle käytävälle juuri kun nimeämme huudetaan. Huokaisen helpotuksesta ja väläytän neuvolatädille säteilevän hymyn.

10:15 Neuvolatäti on todennut lapseni kaikilla tavoilla terveeksi ja suloiseksi tapaukseksi – huolimatta siitä, että pikkuneiti vierasti terkkaria ja huusi kuin hinaja niin riisuttaessa kuin pukiessakin. Lähden tyytyväisenä pois neuvolasta ja kauemmalle parkkipaikalle kävellessäni päätän piipahtaa kaupassa, jonka ohi olen reippailemassa.

Kaupassakäynti lasta sylissä roikottaen osoittautuu kuitenkin paljon haastavammaksi kuin olisin ajatellut. Tiputtelen tavaroita epätoivoisesti niitä hyllyiltä yhdellä kädellä tavoitellessa, huidon kanssa kaupassakävijöitä epähuomiossa, yrittäessäni mahtua ahtaisiin hyllyväleihin korin kanssa (tässä pikkukaupassa ei ollut sellaista ostoskärryä johon olisin voinut laittaa tyttäreni istumaan) ja lompakon kaivaminen laukusta yhdellä kädellä, kun laukku roikkuu yhä hartiallani, on kuin Mission Impossible ilman Tom Cruisea.

11:00 Pääsemme vihdoin takaisin kotiin ja koira ei ole ovella vastassa. Tiedän siis saman tien, että karvakuono on tehnyt jotain tuhmaa ja bongaankin nopeasti pilkotun tutin palasia siellä täällä lattialla. Koira taasen makaa sängyn alla piilossa ja huiskuttaa häntäänsä varovaisesti. En jaksa suuttua, olen niin uupunut reissustamme, että tuskin välitän. Hurtta uskaltautuu hiipimään nöyrästi luokseni kun olen istunut alas imettämään lasta ja tökkii minua anteeksipyytelevästi märällä kuonollaan.

12:00 Kunhan olen kiskaissut nopeasti mikrolounaan naamaani, suuntaan ulos lenkille koiran ja lapsen kanssa, lumipyrystä huolimatta. Kadun päätöstäni melkein heti ovesta ulos päästyäni, sillä kävelyteitä ei ole ehditty vielä aurata ja saankin työntää lastenvaunua kaikin voimin, jotta se liikkuu ollenkaan eteenpäin. Normaalisti lenkissämme menee noin 40minuuttia, mutta tällä kertaa lykin kotiin melkein kaksikymmentä minuuttia hitaammin.

16:00 Laitan lapsen päiväunille ja lysähdä kyllästyneenä sohvalle. Olen laiskalla tuulella ja haluaisin laistaa kotitalouden hoitamisesta. Minulla ei kuitenkaan varsinaisesti ole mitään miellekästä tekemistä. Olen jo katsonut telkasta aivoja syövyttäviä roskaohjelmia tarpeekseni, selannut läpi laajan dvd-valikoimani ja hylännyt kaikki vaihtoehdot, yrittänyt jatkaa blogin kirjoittamista, mutta saanut aikaiseksi vain kaksi lausetta puolessa tunnissa ja todennut, että kaapissa ei ole mitään aineksia, joita tarvitsisin haluamieni herkkujen leipomiseen. Kaivan lopulta laatikosta paperia ja lyijykynän ja alan luonnostelemaan yhtä lukuisista tatuointi-piirros-pyynnöistä, joita satelee vähän väliä ystäviltä ja tutuilta.

18:00 Naputan jalkaani malttamattomana kun odotan, että mies tulisi vihdoin kotiin. Hän on taas tehnyt kolme tuntia ylitöitä ja minä olen tylsistynyt yksin kotona jo aivan tarpeeksi kauan. Lapsi leikkii vieressäni puuhamatolla kun surffaan läpi kanavavalikoimaa osaamatta päättää mitä kuraa katsoisin. Onneksi ovelta kuuluu rapinaa ja lukon naksahdus. Koira ehtii tuskin rynnätä isäntää vastaan yhtä nopeasti kuin minä.

Saan suukon ja pikaisen halauksen, mutta sitten väsynyt muruni haluaakin jo suihkuun. Menen kiltisti takaisin sohvalle odottamaan. Mies on kuitenkin suihkusta ilmestyttyään huonolla tuulella, kiroaa koirankarvoja joka paikassa ja nappaa yllättäen imurin ja huristelee sen kanssa kämpän ympäri. Imurin jälkeen on vuorossa pölyrätti ja tavaroita kannetaan viuhuten paikoilleen. Saan teräviä huomautuksia siitä, että kamat voisi laittaa paikoilleen eikä levitellä ympäriinsä, joiden saattelemana siirryn sanattomana keittiöön valmistamaan ruokaa.

19:00 Olen kattanut pöydän ja ruoka on valmista. Mies kuitenkin ilmoittaa maksavansa laskuja ja hoitavansa muita asioita ennen kuin tulee syömään. Istun pöydän ääreen ja syön yksin. Kun lapsi osoittaa huomion tarvetta sitterissä, kyllästyttyään lukuisiin leluihinsa, mies hakee tytön syliinsä ja palaa tietokoneen ääreen.

19:15 Pakkaan laukkuni ja kun siskoni soittaa alan vetämään takkia päälle. Hihkaisen miehelle, että olen lähdössä. Hän ilmestyy eteiseen ja vaikuttaa jo olevan paremmalla tuulella. Saan suukon murulta ja kuolaisen hutaisiun pikkuneidiltä miehen sylissä. Lähden kahvittelemaan hiukan paremmilla mielin.

21:00 Olen äärettömän hyvällä tuulella päästyäni viettämään rauhassa aikaa sisareni kanssa. Olemme molemmat purkaneet sydäntämme ja harponkin portaat kotiovelle kevyesti kuin harteiltani olisi vierähtänyt kymmenien kilojen paino. Mieskin on hyvällä tuulella ja käperrymme kaikki neljä sohvalle viettämään illan viimeisiä tunteja yhdessä.

23:00 Lapsen nukahtaminen venyy ja venyy, lopulta saan neidin vaipumaan untenmaille vasta yhdeltätoista. Mies on siihen mennessä käyttänyt koiran ulkona ja tiskannut tiskit. Olemme vieläkin iloisia mennessämme vihdoin sänkyyn ja tällä kertaa emme ala heti nukkumaan, vaan juttelemme, vitsailemme ja kiusaamme toisiamme hyväntuulisesti. Se tietysti johtaa lämpimämpiin tunnelmiin ja muruni kuiskaa, että yritä olla hiljaa. Hommat jäävät harmi vain tälläkin kertaa kesken, sillä pikkuneiti herää ja sitten kello onkin jo vaikka ja mitä, ja on ihan pakko alkaa nukkumaan.

Lauantai

8:30 Mies herää ennen minua ja lasta, joka on nukkunut yön kohtuullisesti, olen joutunut nousemaan vain viidesti. Kun minä ja tyttö tuhisemme yhä vuoteissamme, muru ruokkii ja käyttää koiran.

9:00 Lapsi heräilee ja mies hakee tytön nopeasti pois kehdosta, jättäen minut autuaasti nukkumaan. Havahdun sen verran, että kuulen kuinka isukki leikkii olohuoneessa pikkuisen kanssa ja hymyilen vaipuessani uudestaan uneen.

9:30 Mies tulee vastahakoisesti herättämään minut, sillä tytär ei suostu syömään hänen sylissään ja on selkeästi nälkäinen. Huokaisen syvään, koska olin jo ehtinyt haaveilla pidemmän puoleisista aamutorkuista, mutta nousen silti mukisematta ylös.

10:00 Kun lapsi on syönyt tarpeekseen, hoidamme aamutoimet yhdessä. Tönimme toisiamme leikkisästi kylpyhuoneessa hampaita pestessä, laitamme yhdessä aamiaista ja lauleskelemme vuorotellen musiikkivideoiden tahdissa.

11:00 Pikkuneiti uuvahtaa ja kannan hänet aamupäikkäreille. Tiedämme, että tyttö nukkuu korkeintaan tunnin, joten menemme yhdessä pikasuihkuun ja sitten jatkamme siitä mihin illalla jäimme.

11:40 Lapsi herää ja voisin kirota kaikkia jumalia, niin vanhoja kuin tuleviakin, sillä emme ehdi hempeillä loppuun asti. Ei kuitenkaan auta muu kuin hakea parkuva neitokainen kehdosta, imettää hänet ja ruveta sitten leikkimään tyttösen kanssa.

13:00 Olemme etukäteen sopineet, että viemme neidin hoitoon minun vanhemmilleni. Mummi ja äijä ottavat innoissaan lapsenlapsensa muutamaksi tunniksi, ja sillä aikaa minä ja mies suuntaamme elokuviin. Virallisesti nämä ovat vasta toiset treffimme – niin kummallinen suhteemme alku on ollut. Emme oikeastaan ole ehtineet tehdä mitään yhdessä, olemme hypänneet suoraan arkeen ja perhe-elämään. Tuntuu hassulta kävellä ostoskeskuksessa käsi kädessä ja olla murehtimatta lapsen perään, keskittyä ihan vain toisiimme.

17:00 Leffan päätyttyä harkitsemme hetken, kävisimmekö ravintolassa syömässä, mutta minulla on rinnat niin täynnä maitoa, että ne tuntuvat siltä kuin voisivat räjähtää millä hetkellä hyvänsä. Enkä tunnusta sitä ääneen, mutta minulle on myös ehtinyt jo tulla ikävä tytärtämme ja haluan hänet nopeasti takaisin syliini. Onneksi vanhempani kokkailevat meille mielellään aterian, eivätkä päästä meitä lähtemään moneen tuntiin.

20:00 Tulemme tyytyväisinä takaisin kotiin ja sillä aikaa kun minä leikin lapsen kanssa, mies vie koiran lenkille. Sen jälkeen vietämmekin leppoisaa koti-iltaa yhdessä.

23:00 Lapsi nukahtaa taas vasta yhdeltätoista. Kunhan pääsemme itsekin peiton alle, olemme molemmat uupuneita ja päätämme, että lemmimme sitten sunnuntaina. Vaikka koko viikko onkin ollut pelkkiä keskeytyksiä sillä saralla, nukahdamme tyytyväisinä toistemme syliin.

Sunnuntai

8:00 Meitä odottaa aikainen herätys vapaapäivästä huolimatta, meidän on nimittäin hoidettava aamutoimet ennen kuin suuntaamme vauvauintiin. Ensimmäinen käynti jännittää ja tarkistan pakatut tavarat ainakin kolmesti.

9:30 Olemme hyvissä ajoin uimahallilla. Harhailemme aulassa hetken ennen kuin hiffaamme missä on nimilista, missä pukukaappien avaimet ja mistä meidän pitäisi mennä minnekin. Mies menee – tietysti – miesten pukkariin, joten jään kahden lapsen kanssa. Voin kertoa, että uimapuvun pukeminen päällensä suihkussa, kun on 7,5kiloinen tyttö sylissä, on hippasen haastavaa. Lapsen uimapuku se vasta onkin hankala pukea märän ihon päälle, ja kaikki aika tuhraantuu yllättävän hyvin värkätessä, vaikka kuvittelin olevani etuajassa.

10:00 Ehdimme ajoissa altaan reunalle, jossa mies onkin odotellut jo jonkin aikaa. Hän tarjoutuu jatkossa ottamaan lapsen omalle puolelleen (uimabokserit ovat vähän helpommat pukea kuin uimapuku). Lakkaamme kuitenkin murehtimasta alkuhäslinkiä, sillä nyt on aika pulahtaa terapia-altaan lämpöiseen veteen tusinan muun vanhemman ja heidän lastensa kanssa.

10:30 Vauvauinti päättyy suloisiin piirileikkeihin. Koko puolituntinen on ollut vallan hauskaa puuhaamista niin lapsen kuin toistemme kanssa, joten nousemme altaasta tyytyväisesti hymyillen. Vedestä poistuminen saa raajat tuntumaan lyijynraskailta ja yhtäkkiä uupumus iskee. Vauvammekin on aivan uuvuksissa jännittävästä uintikokemuksestaan. Vaikka itse pulikointi sujui mallikkaasti, niin kunhan siirrymme suihkusta pukkarin puolelle, alkaa kunnon huutokonsertti.

11:00 Olen saanut itseni ja raivoavan tyttären vihdoin valmiiksi. Mies odottaa meitä kahvilassa, ja on ostanut minulle limpparin sekä croissantin, jotta voin kerätä vähän voimia enkä kiukuttele koko kotimatkaa väsymystäni. Lapsikin rauhoittuu heti kun pääsee isänsä syliin ja kaikki on taas hyvin valtakunnassa.

11:30 Pikkuneiti sammuu heti autoon päästyään ja nukkuu sikeästi kotonakin. Lapsi tuskin edes herää vaikka riisun häneltä ulkovaatteet ja nostan kehtoon tuhisemaan. Menisin itsekin suoraan sänkyyn, jos mies ei olisi alkanut kokkailemaan jo lounasta. Niinpä laahustan keittiöön halaamaan muruani, joka ottaa minut hyväntuulisena kainaloonsa. Jonkin aikaa hassuteltuamme ja leikittyämme ruoanlaitolla, tunnelma käy taasen kuumaksi. Hyvin nopeasti kuitenkin huomamme, että kuukautiseni ovat alkaneet.

12:00 Kiroilen suihkussa elämän ironiaa. Viikko puutteessa takana ja viikko puutteessa edessä. Harmistukseni laimenee hiukan kun istun valmiiseen pöytään syömään murun kokkaamaa lounasta. Seuraavaksi kömmimme sohvalle sylikkäin ja pistämme elokuvan pyörimään. Lapsi nukkuu vieläkin kehdossaan ja mies silittää hiuksiani lempeästi.

14:00 Neiti herää vihdoin ja hänellä on tietysti kiljuva nälkä. Ruokailun ja vaipanvaihdon jälkeen neiti on hyväntuulinen ja täynnä virtaa. Leikitämme kullanmurua yhdessä ja koira pomppii ympärillä innoissaan.

15:00 Yritämme pitää kiinni siitä, että kerran tai pari viikossa molemmat meistä voivat viettää aikaa ystäviensä kanssa. Tänään olemme solidaarisesti päättäneet, että miehen kaverihetki on kolmesta kuuteen, minun kuudesta yhdeksään. Hoidetaan kaksi kärpästä samana päivänä. Kun muruni katoaa ystäviensä seuraan, minä viihdytän lasta ja piirtelen samalla taasen yhtä tatuointiluonnosta.

18:00 Saan pikkuneidin imetettyä ja nukahtamaan juuri parahiksi kun mies tulee vapauttamaan minut vahtivuorosta. Annan kullalle pikaisen pusun, mutta sitten onkin jo kiire. Harjaan hiukseni vauhdilla, sipaisen vähän ripsaria silmiin, kipitin äkkiä ulos ovesta ja alas portaita, kiskoen samalla takkia niskaani. Auto odottaakin jo etuovella ja kaasuttelemme kohta kaverini kanssa kohti kahvilaa.

21:00 Olen täsmällisesti takaisin kotona. Koira on ensimmäisenä ovella vastassa, seuraavana mies. Saan molemmilta märkiä pusuja ja kertaan miehelle pikaisesti kuinka hurjan kivaa minulla oli. Muru puolestaan antaa selonteon lapsen puuhailuista poissa ollessani. Lapsi on taas kieltäytynyt syömästä isänsä sylissä, tavasta on tulossa pikkuhiljaa ongelma. Minä istun alas imettämään tytärtämme siksi aikaa kun mies käyttää ja ruokkii koiran.

22:00 Syötyään pikkuneiti simmahtaa yöunille ja pääsemme siis miehenkin kanssa aikaisin nukkumaan. Ajaudumme kuitenkin höpöttämään ja hassuttelemaan vällyjen välissä pitkäksi aikaa, kunnes naurumme on vähällä herättää lapsen ja silloin vihdoin suljemme suumme, vaihdamme hyvänyön suukot ja alamme tutimaan, jotta jaksamme taas aamulla herätä arkeen.

Seuraava viikko osoittautuu aivan erilaiseksi kuin edellinen, ja sitä seuraava vielä enemmän. Mutta perusrutiinit ovat ne samat. Pompin hereillä parin tunnin välein kaiket yöt, sitten yhdeksään mennessä kiskon itseni ylös, syön ja käytän koiran. Lenkin jälkeen yritän leikkiä lapsen kanssa ja tehdä jotain rakentavaa, sekä tietysti hoitaa kotityöt ja syödäkin taas jossain välissä. Kunhan mies tulee kotiin, yritämme löytää vähän laatuaikaa keskenämme, mutta antaa myös lapselle perheaikaa ja koiralle leikkihetkiä. Ilta menee lapsen nukuttamisessa ja muissa iltatoimissa, jonka jälkeen koko rumba alkaakin taas alusta.

Välillä on aivan mahtavia päiviä – päiviä jolloin kaikki onnistuu, lapsi on jatkuvasti iloinen ja nukkuu kiltisti päiväunensa, jolloin ehdimme nähdä kavereita tai helliä toisiamme miehen kanssa. Joskus taas päivät menevät niin pieleen kuin voi mennä, lapsi kitisee koko ajan eikä syö eikä nuku kunnolla, kiukuttelemme toisillemme miehen kanssa ja mitään fiksua ei saa aikaiseksi koko vuorokautena. Viikot ovat täynnä elämää, isoja ja pieniä asioita, ja yhteen ympättynä niistä kaikista muodostuu se onnellinen, vaikkakin haastava rytmi, joka pyörittää maailmaani eteenpäin.