Viikko elämässäni

Henkäisin keuhkoihini haudutetun teen pehmeän tuoksun lämpimästä mukista ja suljin silmäni hetkeksi. Suupieleni nykivät väkisinkin kohti ironista hymyä ystäväni esittämän kysymyksen jäljiltä. Hieraisin ohimoani väsyneenä ennen kuin hörppäsin teetä ja pohdin kuinkahan mustat silmänaluset minulla tänään oli, olikohan ystäväni huomannut vauvan puklut paidan rintamuksellani ja hämäsiköhän panta ja tiukka nuttura siltä tosiseikalta, että en ollut ehtinyt pestä hiuksiani.

Katsoin ystävääni hymyillen teekupin yli ja vastasin, että kulutan päiväni lakkaamalla kynsiäni, lueskelemalla kirjoja ja rentoutumalla sohvalla suklaarasian kanssa. Heiteltyämme jonkin aikaa nasevia kommentteja edes takas ystäväni kysyi uudestaan: ”Ihan oikeasti, mitä teet kaiket päivät? Miten kulutat ajan kun olet koko ajan kotona?” Puistelin päätäni enkä voinut uskoa, että taas yksi ihminen ihmetteli samaa asiaa. Ihan kuin se ei olisi päivänselvää – hoidan lasta, olen 24/7 töissä äitinä.

Mutta eihän se tietysti ole päivänselvää. Neljä kuukautta sitten minä en olisi tiennyt yhtään, mihin ne tunnit hurahtavat kun on vastasyntyneen taaperon kanssa kotona. Olisin ystävieni lailla kuvitellut, että minulla olisi aikaa tai jopa tylsää. No toki, seuran puutetta saattaa ilmetä, seinät kaatua niskaan ja laiskuus iskeä, mutta tekeminen ei lopu missään välissä. Ei yleensä edes yöksi. Mutta sitä ei voi tietää eikä ymmärtää, jos ei ole itse kokenut vastaavaa.

Tehtävän mahdottomuudesta huolimatta päätin kerralla yrittää valaista asiassa kokemattomia tovereitani ja jakaa kiinnostuneille kuvauksen viikosta elämässäni (päivät ovat niin erilaisia keskenään, että vain yhden kuvaileminen ei olisi paljastanut kokonaisuudesta edes osaa). Keskityn nimenomaan päiviin, sillä öiden kuvaileminen, jatkuvan heräilemisen ja syöttämisen kertaaminen, olisi yksinkertaisesti aivan liian tylsää.

Maanantai

6:15 Herään miehen hiljaiseen kuiskaukseen, että hän on juuri käyttänyt koiran ulkona ja on nyt lähdössä töihin. Mutisen jotain takaisin unenpöpperöisenä, saan pari suukkoa ja vajoan takaisin uneen ennen kuin muruni ehtii ulos ovesta.

7:00 Havahdun tyttäreni kitinään kehdossa. Kampean itseni huojuen ylös sängystä, raahaudun huoneen poikki lapsen luokse ja nostan hänet syliini. Puoliunessa taaperran aarre sylissä nojatuoliin istumaan. Pienokaisen kitinä on yltynyt jo vaativammaksi narinaksi. Onneksi neiti saakin nopeasti hamuilemansa rinnan ja pääsee syömään. 15minuutin kuluttua kannan lapsen jo takaisin kehtoon, hän ei ole avannut silmiään kertaakaan enkä minäkään ole vaivautunut kuin kurkkaamaan muutaman kerran luomien ali suunnistaessani hämärässä asunnossa.

8:30 Jo ennen kuin herään, tiedostan, että lapsen kitinä on erilaista, tyttö on herännyt yöuniltaan. Olen rättiväsynyt ja makaan hetken sängyssä kuuntelemassa lapsen ääntelyä. Muutaman vaativamman älähdyksen yllyttämänä nousen vastahakoisesti lämpimän peiton alta ja haen tyttäreni kehdosta. Tyyny kutsuu minua yhä, joten neiti saa tulla seurakseni sänkyyn, syödä ja köllötellä hetken kanssani pedissä.

9:00 Lapsi on jokeltanut peitolle, tyynylle ja äidin sormille kyllästymiseen asti ja minä olen vihdoin herännyt horroksestani, joten sytytän valot ja höpöttelen rakkaalleni hetken. Naureskeltuamme ja hymyiltyämme kylliksi siirrymme kylpyhuoneeseen vaihtamaan neidin vaipat. Tyttö odottaa kiltisti seinän laattoja ihaillen kun äitikin käy pissalla.

9:30 On aika laittaa aamutoimet kunnolla käyntiin, joten lapsi pääsee puuhamatolle leikkimään. Kun tyttö kiskoo leluja, jotka roikkuvat kaarissa hänen yläpuolellaan, minä ruokin ensin koiran ja sitten alan kokkailemaan itselleni aamiaista. Tarjolla on pikakaurapuuroa, ruisleipää juustolla, rasvatonta hedelmäjougurttia ja omena. Syödessä käynnistän television ja laitan musiikkikanavan pyörimään.

10:00 Lapsi osoittaa tyytymättömyyden merkkejä puuhamatolla, joten pureskelen nopeasti viimeiset omenan palat ja käyn nostamassa neidin syliini. On taas ruokailun aika. Pikkuinen saa maidosta sen verran energiaa, että jaksaa jatkaa leikkejään matolla. Niinpä minä saan mahdollisuuden käynnistää tietokoneen ja aloittaa blogin kirjoittamisen.

11:00 Neiti on leikkinyt leikkinsä eikä enää viihdy selällään, vatsallaan, sylissä eikä sitterissä. Tunnistan sen tietyn, muuttuneen sävyn tyttäreni kitinässä, joka kertoo, että juuri nyt on oikea aika kantaa lapsonen kehtoonsa. Peittelen tytön tiukkaan kääreeseen, annan tutin suuhun ja rievun syliin. Vauva on unessa ennen kuin suljen huoneen oven ja palaan tietokoneeni ääreen.

11:30 Yllätyn kun lapsi herää jo. Normaalit, tunnin päiväunet jäivät vain puolituntisiksi. Käyn hakemassa neidin syömään ja sitten onkin vaipanvaihto vuorossa. Tyttö on virkeä kuin peipponen eikä vaikuta siltä, että haluaisi takaisin tutimaan. Tiedän kuitenkin, että ilman pidempää lepoa neiti on kohta äkäinen kuin ampiainen.

12:00 Päätän lähteä lenkille lapsen ja koiran kanssa. Puen ensin itselleni ulkovaatteet, sitten koiralle valjaat ja viimeisenä on vuorossa lapsi. Tiedän pikkuisen vihaavan ulkovaatteiden pukemista ja parkuminen alkaakin heti kun yritä saada käsiä haalarin hihojen sisään. Huuto lakkaa vasta kun täysin puettu tyttö pääsee syliin ja minä lähden liikkeelle. Menemme pyörävarastoon hakemaan vaunut ja sitten suuntaamme ulos.

13:00 Neiti on nukkunut puolet reissusta ja herää vasta kun riisun häneltä ulkoilupukua. Koira heittäytyy tyytyväisenä sohvalle sillä aikaa kun lapsi saa taas leikkiä virkeänä puuhamatolla ja minä ryhdyn valmistamaan lounasta. Listalla on tänään katkarapukeittoa ruisleivän kanssa.

13:30 Suoriuduttuani ruokailusta käyn viihdyttämästä lasta, mutta neiti vaikuttaa sen verran tyytyväiseltä, että jätän hänet leikkimään omia leikkejään ja tiskaan sen sijaan pöydille kasaantuneet astiat. Vilkuilen hääräillessäni vähän väliä olohuoneeseen, jotta voin koko ajan vahtia lapseni touhuamista.

14:00 Kun keittiö on siisti, kaappaan pikkuneidin syliini ja menemme taas vaipan vaihtoon. Tyttö vaikuttaa väsyneeltä, joten istun alas imettämään häntä. Pienokainen hieroo kovasti silmiään syödessään ja kun vatsa on täynnä kannan kullanmurun kehtoon, jonne hän nukahtaa tiukasti peiteltynä, tutti suussa ja rätti sylissä.

14:30 Lupailin viikonloppuna miehelle leipovani hänelle jotain herkkua ja siirrynkin seuraavaksi sotkemaan vasta siivottua keittiötä. Hyräilen hyväntuulisena pilkkoessani omenoita ja mittaillessani aineksia taikinakulhoon.

15:00 Mies yllättää minut tulemalla kotiin hieman aikaisemmin kuin oletin. Oven auetessa koira pinkaisee häntä heiluen isäntää vastaan ja minä viimeistelen kiireesti leipomustani. Käteni ovat vielä taikinassa kun muru tulee halaamaan minua ja suukottelee niskaani hetken ennen kuin katoaa suihkuun. Minä saan vihdoin piirakan uuniin.

15:30 Lapsi herää kuin kellon lyömällä kunhan olen sulkenut uunin oven. Haen neidin sängystä ja taas on ruokailuhetken aika. Mieskin on ilmestynyt kylpyhuoneesta ja alkaa kokkaamaan meille päivällistä, viipottaen keittiössä pelkkä pyyhe yllään.

16:00 Mies ilmoittaa ruoan olevan valmis ja koska lapsi on syönyt kyllikseen, lasken hänet puuhamatolle leikkimään siksi aikaa kun itse istuudun pöydän ääreen. Lapsen kukerrellessa matolla vieressämme, juttelemme murun kanssa niitä näitä ja tuhoamme pihvi-päivällisen kuin huomaamatta.

16:30 Minä siivoan pöydän kun mies kaappaa lapsen syliinsä ja karkaa tyttäremme kanssa sohvalle leikkimään. Kaksikolla on niin hauskaa, etten malta jäädä tiskaamaan vaan menen rakkaitteni seuraksi ja leikimme yhdessä.

17:00 Lapsi alkaa väsyä, joten siirrymme takaisin ruokapöydän ääreen. Isällään on ollut ikävä tyttöä, joten neiti saa istua mieheni sylissä, kuolata hänen käsilleen ja leikkiä hänen lusikallaan sillä aikaa kun minä kannan pöytään höyryävän kuumaa piirakkaa ja tarjoilen sen vaniljajäätelön kera. Pikkuneiti ihmettelee maailmaa tyytyväisenä samalla kun me juttelemme ja herkuttelemme jälkkärillä.

17:30 Tyttö saa sylilevosta taas energiaa ja nostamme hänet sitteriin leikkimään toisilla leluilla. Lapsosen leikkiessä mies laittaa pyykit ja minä siivoan taas keittiötä. Tiskaus on vielä vaiheessa kun muru yllättää minut kaappaamalla syliinsä ja päädymme lopulta vaahtosotaan.

18:00 Hauskanpitomme keskeytyy kun tyttö alkaa narista olohuoneessa. Käyn hyväntuulisena noutamassa pienokaisen, ja kunhan vaipat on vaihdettu, on taas aika imettää. Mies pukee sillä aikaa päälleen ja leikkii hetken koiran kanssa matolla painien. Hymyilen miettiessäni, että kummallahan on hauskempaa, tyttökin kiinnostuu tapahtumasta niin kovin, ettei malta syödä vaan kikattaa isukkiaan katsellessa.

18:30 Kannan lapsen kehtoon ja neiti nukahtaa iltapäiväunilleen. Mekin päätämme mennä päikkäreille kuitataksemme kasaantuneita univelkoja. Koira ryömii sängyn alle ja alkaa kuorsaamaan jo ennen kuin olen ehtinyt miehen kainaloon, joka hänkin sammuu melkein heti laskettuaan suukon otsalleni.

20:00 Havahdun lapsen kitinään ja kaivaudun tiukemmin miehen kainaloon. Hänkin herää ja alkaa leikkisästi kiusata minua hereille suukoilla ja kutittelulla. Neidin kitinä alkaa käydä vaativammaksi ja nousen haukotellen ylös tyttöä hakemaan. Sillä aikaa kun minä istun nojatuolissa imettämässä, mies ripustaa pyykkejä kuivumaan.

20:30 Lapsi pääsee taas puuhamatolle leikkimään kun mies valmistaa meille kevyttä iltapalaa. Kunhan olen syönyt, on aika ruokkia koira, joka pomppiikin innosta saadessaan raksunsa.

21:00 Kun mies lähtee käyttämään koiraa ulkona, minä nostan tyttäremme sitteriin ja haen purkkiruoat kaapista. Neljän kuukauden kunniaksi olemme alkaneet maistattamaan neidillä erilaisia vauvojen soseita. Porkkanaperuna uppoaa hyvin, mutta mustikan kanssa saadaan aikaiseksi pelkkää sotkua.

21:30 Soseita on joka paikassa, joten kunhan mies palaa lenkiltä menemme kaikki kolme yhdessä suihkuun. Koira kurkkii ovenraosta ihmetellen kun me ihmiset leikimme kylpyleikkejä ja nauramme kovaan ääneen. Kunhan tytär on puhdas, isä pukee hänet puhtaisiin vaatteisiin ja minä ehdin sillä aikaa itse käydä suihkussa.

22:00 On iltaimetyksen aika ja väsynyt prinsessa uinahtaa syliini onnellisena. Kannan hänet kehtoon ja peittelen tiukasti. Taas on rätti sylissä, mutta tuttia uinuva neiti ei halua.

22:30 Yritämme hoitaa iltatoimet nopeasti, pestä hampaat, asettaa herätykset, järjestellä ja valmistella.

23:00 Olemme vihdoin päässeet taas sänkyyn ja käperrymme peiton alle sylikkäin pusuttelemaan. Toteamme, että ilta meni ihan liian pitkälle, ja nyt on pakko alkaa nukkumaan, mutta ehkä huomenna olisi aikaa vaikka lempiä hetki.

Tiistai

6:15 Herään miehen hiljaiseen ääneen. Hän on juuri lähdössä töihin ja kertoo minulle käyttäneensä koiran ulkona. Kun hän kumartuu suukottelemaan minua, tarraudun kiinni ja yritän unenpöpperöisenä vetää hänet takaisin sänkyyn nukkumaan. ”Muru, nyt on pakko mennä.” Sammun jo siinä vaiheessa kun mies lempeästi irrottaa käteni kauluksistaan enkä kuule ulko-oven naksahdusta.

7:30 Herään lapsen kitinään ja ryömin ylös sängystä. Tämä on viides kerta yöunien aikana, kun neiti herää syömään. Tytön vaippa tuntuu raskaalta, joten imettämisen jälkeen huojun neidin kanssa kylpyhuoneeseen sen sijaan, että veisin lapsen kehtoon jatkamaan uniaan.

Riisun pienokaisen vaatteita ja avaan vaipan haukotellen. Samalla kun venyttelen silmät kiinni tunnen yhtäkkiä jotain lämmintä vatsallani. Katson alas huudahdan tajutessani, että lapsi pissaa suihkussa päälleni. Kiskaisen vaipan eteeni, joka saa pissasuihkun kimpoamaan lapsen itsensä päälle. Huudan taas ja huidon käsilläni sinne tänne osaamatta päättää mitä tehdä.

Pissaus loppuu ja seison silmiään hämmentyneenä räpyttelevän lapsen edessä. Lapsi lilluu lammikossa, virtsa valuu vatsallani ja reisilläni, kädessäni ollut puhdas vaippa on kilpenä toimittuaan käyttökelvoton ja koko tilanne on varsin etova. Ei auta muu kuin laittaa suihku päälle, pestä meidät molemmat, hakea lapselle puhtaat vaatteet, kuurata vaipanvaihtoalusta ja lattia, heittää vanha ja uusi vaippa roskiin, vanhat vaatteet pesukoneeseen ja pyöriä kylppärissä ympäriinsä kuin pyörremyrsky.

8:30 Kaikki on taas puhdasta ja siistiä. Harmittelen, että se aika, jonka lapsi olisi vielä nukkunut, meni nyt vaipanvaihtokatastrofissa. Prinsessa on kuitenkin pirteä ja kukertelee innoissaan, joten sängyn sijasta lapsukainen pääsee puuhamatolle leikkimään. Minä kokkailen itselleni aamiaisen ja potkaisen vahingossa varpaani kipeästi kaapin kulmaan. Putsattuani verisen pottuvarpaan pääsen vihdoin syömään.

11:00 Pikkuneiti ei vieläkään ole mennyt takaisin nukkumaan, joten päätän aikaistaa jokapäiväistä lenkkiäni. Lähdemme koiran ja lapsen kanssa ulos, haemme vaunut pyöräkellarista ja tallustamme kirkkaassa päivänvalossa kunnes pienokainen nukahtaa.

12:00 Olen nälkäinen ja väsynyt kun tulemme takaisin lenkiltä. Vauva jatkaa uniaan vain hetken saavuttuamme kotiin, mutta ehdin sinä aikana heittää lohikeiton mikroon, voidella ruisleivän ja kaataa itselleni lasin kylmää maitoa.

12:30 Ehdin juuri syödä ennen kuin pikkuneiti aloittaa kiukuttelunsa. Ruoka ei kelpaa, nukkuminen ei passaa, sylissä ei halua olla, mutta huuto tuplaantuu jos lapsi joutuu pois sylistä. Kävelen ympäri kämppää valittava lapsi käsivarsillani ja minuakin kiukuttaa, sillä olen väsynyt eikä edes telkku ei suostu toimimaan. Selviää, että nettiyhteyttä päivitetään ja niinpä en saa edes musiikkiteeveetä päälle peittämään tytön parkumista.

13:30 Lapsi suostuu vihdoin syömään ja nukahtaakin sitten melkein saman tien. Kunhan pienokainen on kehdossaan tutin ja rätin kanssa, minä heittäydyn sohvalle ja huokaan syvään. Kokeilen huvikseni teeveetä ja melkein hymyilen kun lähetykset näkyvät taas.

14:30 Sohvaperunointini keskeytyy kun tyttäreni ilmoittaa kovalla narinalla, että hän on taasen hereillä. Yritän pitää lapsosen tyytyväisenä ja viihdytettynä, vaikka jatkuva haukottelu on nyrjäyttää leukani sijoiltaan ja huomioni harhailee milloin minnekin.

16:00 Mies tulee kotiin. Ilahdumme kaikki kovasti ja kiirehdimme ovelle vastaan. Murukin on kuitenkin väsynyt ja kaipaa suihkuun. Pakitamme takaisin sohvalle koiran ja lapsen kanssa odottamaan parempaa hetkeä.

16:30 Mies kyselee miten päiväni on mennyt samalla kun valmistaa meille välipalaa. Emme syö vielä päivällistä, sillä näytän kuulemma siltä, että päiväunet olisivat tarpeen. Istun nuutuneena pöydän ääreen ja kulta ottaa lapsen syliinsä siksi aikaa, että saan syötyä.

17:00 Pikkuneiti on valmis unille saatuaan olla hetken aikaa isänsä sylissä, ja kunhan lapsi on kääritty kehtoon, minäkin kömmin sänkyyn. Asetan kärttyisenä herätyksen puolen tunnin päähän ja simmahdan murun syliin.

17:40 Herätyskello piipittää ja kännykkä on lentää siitä hyvästä seinään. Maltan kuitenkin mieleni ja kiskon itseni väkisin ylös. Pakkaan laukun, puen ulkovaatteet ja etsin koiralle luun samaan aikaan kun mies pukee yhä uinuvan ja tyytymättömyyttään narisevan tyttäremme ulkoasuun.

18:00 Lähdemme vauvauinti-infoon. Pikkuneiti nukkuu koko matkan tyytyväisenä ja me juttelemme väsyneinä niitä näitä. Löydämme muutaman mutkan kautta perille ja saavumme juuri sopivasti viittä vaille ennen infon alkua. Paikalla on pari tusinaa muutakin perhettä vastasyntyneiden vauvojensa kanssa. Osalla on myös vanhempia sisaruksia mukana, jotka leikkivät kirkuen ja juosten ympäri salia. Perheiden pienimmät taasen vuorotellen huutavat nälkäänsä, väsymystään tai tyytymättömyyttään, joten suurin osa infosta jää kuulematta. Tyttäremme kuitenkin viihtyy koko setin syleissämme vuorotellen, maailmaa ihmetellen.

20:00 Kotimatkamme infosta käy kaupan kautta, sillä jääkaappi huutaa tyhjyyttään. Kello on jo vaikka kuinka paljon, mutta lapsi viihtyy koko kauppareissun ostoskärryn istuimessa. Vasta kun olemme jo kassalla alkaa vaativa, nälkäinen kitinä. Mies jääkin pakkaamaan tavarat viiteen kassiin sillä aikaa kun minä kipitän autolle ja imetän tyttöä etupenkillä istuskellen. Neiti ei ole tyyntynyt vielä siihen mennessä kun isukki tulee kantamuksineen autolle, joten vietämme tiistai-iltaa vartin verran kaupan pihalla.

21:00 Pääsemme vihdoin kotiin ja koira poppii vaativasti ympärillämme, on iltaruoan ja lenkin aika. Sillä aikaa kun minä hoidan lapsen ja tyhjennän ruokakassit, mies ruokkii ja lenkkeilee koiran kanssa.

21:30 Valmistamme illallista vuorotellen, siirtäen kiukuttelevaa lasta sylistä toiseen. Pääasiassa hän kuitenkin viihtyy isänsä sylissä, ja minä olenkin jo liian väsynyt ja ärtynyt kunnolla pienokaista rauhoittelemaan. Syömme vuorotellen neidin valittaessa tyytymättömyyttään, kieltäytyen nukkumasta, leikkimästä tai imetyksestä.

23:00 Lapsi on vihdoin saatu nukahtamaan ja kuittaamme iltatoimet niin nopeasti kuin mahdollista. Heittäydymme sänkyyn uupuneina, vaihdamme hyvänyön suukon ja toteamme, että ehkä huomenna on enemmän aikaa meille kahdelle.

Keskiviikko

9:00 Yö on mennyt kohtuullisesti, lapsi on vaatinut ruokaa vain viidesti ennen kuin kahdeksan pintaan alkoi kunnolla heräilemään. Vietettyäni sängyssä tovin tyttäreni kanssa, yrittäen havahtua horroksesta, nousen vihdoin ylös.

13:00 Aamupäivä on mennyt sutjakasti aamiaisen ja lenkkeilyn merkeissä. Väsymykseni painaa, mutta saatuani pakolliset päivän rutiinit pois alta keskityn päivän agendaan – uimapuvun hankkimiseen. Koska ilmoittauduimme vauvauintiin, on pikkuneidille myös hommattava uikkarit. Niinpä heti koiran käytettyäni heitän vain hurtan ovesta sisälle, annan sille luun, ja suuntaan kohti kauppakeskusta lapsi vaunuissa uinuen.

Olen suunnitellut, että reissussa tuhlaantuu ehkä tunti tai korkeintaan kaksi, täytyy kuitenkin piipahtaa apteekkiin ostamaan lisää d-vitamiinia lapselle ja ruokakauppaan ostamaan muutama edellisiltana unohtunut tavara. Kohtaan kuitenkin shoppaillessani hankalan dilemman – kevätmuoti ei ole vielä saapunut lastenvaateliikkeisiin, eli uimapukuja on nihkeästi tarjolla, ja ne harvat mitä on tarjolla, ovat joko vaaleanpunaisia tai vaaleansinisiä.

Kiroilen mielessäni juostua läpi kahdeksan kauppaa, joissa missään ei ole alle 100senttiselle lapselle mitään muuta väriä tarjolla kuin pinkkiä tai sinistä. Lapsikin herää puolessa välissä ja joudun kantamaan häntä sylissäni pitääkseni tytön tyytyväisenä, työntäen vaunuja toisella kädellä. 7,5kiloista pikkuista yhdellä kädellä tunnin ajan kanneltuani totean, että minun on yksinkertaisesti vain tyydyttävä johonkin, otettava se vähiten kamala.

Päädyn valitsemaan turkoosin uikkarin, jossa on sinisiä kaloja, violetteja meritähtiä ja pinkkejä kukkia. Ei ehkä tyttömäisin asu, mutta en voi sietää vaihtoehtoisia röyhelö-hello kitty-kukkakirjo-baby pink asuja. Ostan samalla seuraavankin koon uikkarin, joka on tyttömäisemmän aniliinin punainen, valkoisilla vauhtiraidoilla, ja sitten marssin väsyneenä takaisin kotiin.

15:30 Saavuttuani kotiin hoidan ensin lapsen, ja sitten valmistelen kermalohen päivälliseksi, kiskoen tosin naamaani pari voileipää siinä samalla, olo kun on kuin nälkäkuoleman partaalla. Kunhan saan kalan uuniin kypsymään, aloitan perunoidenkuorimisoperaation, joka keskeytyy vähän väliä lapsen kiukuttelun vaatiessa huomioni. Onneksi mies tulee kotiin ja ottaa lapsen hoitoonsa.

20:00 Päivä on mennyt kaikinpuolisessa kiukuttelussa kun väsyneet vanhemmat ja väsynyt lapsi kitisivät toisilleen vuorotellen. Nyt lapsi kuitenkin vihdoin nukahtaa, vanhempien vatsat ovat täynnä äidin lempiruokaa, ja tunnelma kevenee kun ehdimme hetkeksi hengähtää katsomaan telkasta nasevaa komediaa.

22:00 Menemme miehen kanssa saunaan rentoutumaan päivän päätteeksi. Olemme molemmat hyvällä tuulella ja intoudumme leikkimään suihkussa vesisotaa. Juuri kun tunnelma muuttuu kuumaksi lapsi keskeyttää meidät itkullaan ja lempihetket jäävät siihen. Revanssista on turha unelmoida, sillä pikkuneiti päättää jatkaa heräilyään kahdeksaan asti aamulla tunnin välein (23, 24, 01, 02, 03, 04, 05, 06, 07, 08).

Torstai

09:00 Olen maannut tunnin sängyssä tytär kainalossani. Neiti on virkeästi kukerrellut peitolle ja katolle tunnin ajan, ja minä olen ajelehtinut väsyneenä tietoisuuden ja tiedottomuuden rajamailla. Pakotan lopulta itseni ylös kunhan kello lyö yhdeksän.

12:00 Aamu menee täydessä horroksessa enkä muista siitä jälkeenpäin mitään. Raahaudun ulos lenkille lapsen ja koiran kanssa. On kylmä, viimainen ja teräksenharmaa päivä. Taivaalta tihkuttaa vettä, maa on jäässä, kuorrutettuna vesikerroksella. Onnistun pysymään pystyssä muutamasta komeasta liukastumisyrityksestä huolimatta.

13:00 Tultuamme takaisin sisälle istuudun nojatuoliin imettämään. Lapsi on nälkäinen, mutta kiemurtelee sylissäni tyytymättömänä. Hän aloittaa imemisen, mutta heti kun maito alkaa virrata, tönäiseekin rintani pois. Maito suihkuaa sinne tänne tytön naamalle ja neiti yrittää pakoilla sitä käsiään huitoen, samalla kun minä yritän epätoivoisesti tähdätä rinnan takaisin tytön suuhun. Monen minuutin säheltämisen tuloksena olemme molemmat märkinä maidosta ja lapsi kikattaa huvittuneena, minä huokailen syvään väsyneenä.

14:00 Kunhan olen saanut lapsen ja itseni pestyä, vaatteet vaihdettua ja pikkuneidin syötettyä, on päikkäreiden aika. Neiti nukahtaa kiltisti ja minäkin kömmin väsyneenä sänkyyn. En ole kuitenkaan ehtinyt syödä vielä lounasta, joten nälkä pitää minut pitkään hereillä. Sittenkin kun vihdoin nukahdan, näen vain painajaisia, ja herään niistä hikisenä ja ahdistuneena.

15:00 Aloitan tiskaus, pyykkäys, kokkaus rupeaman, jotten ehtisi masennella ja miettiä mielikuvitukseni kehittelemiä paholaisia. Lapsikin herää ja leikkii puuhamatollaan tyytyväisenä minun hääräillessä ympäri asuntoa.

18:00 Pikkuneiti nukahtaa uudestaan juuri kun mies tulee kotiin tehtyään pidemmän päivän. Syömme yhdessä päivällisen ja heittäydymme sitten sohvalle katsomaan elokuvaa. Kunhan lapsukainen herää uniltaan otamme hänet kanssamme sohvalle ja leikimme siinä elokuvan ohessa yhdessä.

22:10 Tyttäremme päätti avata äänensä ja huusi lähes yhtä soittoa tunnin ajan kieltäytyen syömästä tai nukkumasta. Kun neiti vihdoin suostuu ottamaan ruokaa, hän sammuukin kuin saunalyhty ja pääsen kantamaan prinsessan vuoteeseensa. Emme turhaan tuhlaile aikaa, vaan suoriudumme vikkelästi iltatoimista ja kömmimme sänkyyn nukkumaan. Olemme taas liian väsyneitä helliäksemme toisiamme.

24:00 Masentavan päivän päätteeksi en meinaa millään saada unenpäästä kiinni, vaikka olenkin äärettömän väsynyt. Kunhan vihdoin vaivun siinä keskiyön lyönneillä uneen, silloin tietysti pikkuneiti herää. Hetken makaan sängyssä ja toivon hiljaa, että lapsi jatkaisi uniaan, mutta muutaman tiukan älähdyksen komentamana kampean itseni ylös ja hoipertelen syöttämään nälkäistä tytärtäni.

Perjantai

8:30 Pitkästä aikaa olen joutunut laittamaan herätyskellon soimaan. Se tosin on tarpeeton, sillä tyttö herää jo aikaisemmin, mutta tällä kertaa en voi makoilla lapsen kanssa sängyssä yhdeksään asti, vaan on noustava jo puolelta, sillä meillä on neuvola-aika 9:45.

9:25 Olen laskenut, että meidän on oltava ulos ovesta viimeistään kahtakymmentäviittä yli yhdeksän, mutta tyttö raivoaa kun joutuu ulkoasuun ja huitoo kaikilla raajoillaan vastalausetta. Koira ihmettelee, miksi joutuu jäämään kotiin ja pyörii jaloissani yrittäen väkisin päästä mukaan ulos. Kunhan olen viskannut hurtalle luun, kerännyt kaikki tavarat ja tyttären syliini, kiiruhdan portaat alas ja ovesta ulos.

En ole varautunut siihen, että ulkona pyryttää lunta niin, että tuskin eteensä näkee. Joten kunhan olen ensin saanut takaoven kaivettua esiin ja lapsen kiinnitettyä turvakaukaloon, alkaa vimmainen auton lapioiminen kinoksen alta. Näytän kaiketi hullulta lumiukolta pyyhältäessäni ympäri farkkua harjan ja raaputtimen kera.

9:40 Kaasuttelen sen minkä lumisella ja jäisellä tiellä uskallan. Takavetoisen auton perä heittelee mutkissa kun yritän ehtiä perille ajoissa. Eivätkä ongelmani lopu edes sitten kun muutamaa minuuttia vaille kurvaan parkkipaikalle – yhtään paikkaa ei nimittäin ole vapaana. Ajan parkkiksen ympäri kahdesti, kiroan ja kaahaan sitten seuraavalle lähimmälle. Sielläkään ei ole tilaa, mutta koska olemme jo myöhässä, jätän kylmästi yhdelle kolmesta invapaikasta.

9:50 Harpottuani portaat (en malttanut jäädä odottamaan hissiä) ylös neuvolan kerrokseen olen hengästynyt ja hikinen. Kannan lasta sylissäni, sillä en ehtinyt jäädä irrottamaan turvakaukaloa turvavöistä. Kävelen oikealle käytävälle juuri kun nimeämme huudetaan. Huokaisen helpotuksesta ja väläytän neuvolatädille säteilevän hymyn.

10:15 Neuvolatäti on todennut lapseni kaikilla tavoilla terveeksi ja suloiseksi tapaukseksi – huolimatta siitä, että pikkuneiti vierasti terkkaria ja huusi kuin hinaja niin riisuttaessa kuin pukiessakin. Lähden tyytyväisenä pois neuvolasta ja kauemmalle parkkipaikalle kävellessäni päätän piipahtaa kaupassa, jonka ohi olen reippailemassa.

Kaupassakäynti lasta sylissä roikottaen osoittautuu kuitenkin paljon haastavammaksi kuin olisin ajatellut. Tiputtelen tavaroita epätoivoisesti niitä hyllyiltä yhdellä kädellä tavoitellessa, huidon kanssa kaupassakävijöitä epähuomiossa, yrittäessäni mahtua ahtaisiin hyllyväleihin korin kanssa (tässä pikkukaupassa ei ollut sellaista ostoskärryä johon olisin voinut laittaa tyttäreni istumaan) ja lompakon kaivaminen laukusta yhdellä kädellä, kun laukku roikkuu yhä hartiallani, on kuin Mission Impossible ilman Tom Cruisea.

11:00 Pääsemme vihdoin takaisin kotiin ja koira ei ole ovella vastassa. Tiedän siis saman tien, että karvakuono on tehnyt jotain tuhmaa ja bongaankin nopeasti pilkotun tutin palasia siellä täällä lattialla. Koira taasen makaa sängyn alla piilossa ja huiskuttaa häntäänsä varovaisesti. En jaksa suuttua, olen niin uupunut reissustamme, että tuskin välitän. Hurtta uskaltautuu hiipimään nöyrästi luokseni kun olen istunut alas imettämään lasta ja tökkii minua anteeksipyytelevästi märällä kuonollaan.

12:00 Kunhan olen kiskaissut nopeasti mikrolounaan naamaani, suuntaan ulos lenkille koiran ja lapsen kanssa, lumipyrystä huolimatta. Kadun päätöstäni melkein heti ovesta ulos päästyäni, sillä kävelyteitä ei ole ehditty vielä aurata ja saankin työntää lastenvaunua kaikin voimin, jotta se liikkuu ollenkaan eteenpäin. Normaalisti lenkissämme menee noin 40minuuttia, mutta tällä kertaa lykin kotiin melkein kaksikymmentä minuuttia hitaammin.

16:00 Laitan lapsen päiväunille ja lysähdä kyllästyneenä sohvalle. Olen laiskalla tuulella ja haluaisin laistaa kotitalouden hoitamisesta. Minulla ei kuitenkaan varsinaisesti ole mitään miellekästä tekemistä. Olen jo katsonut telkasta aivoja syövyttäviä roskaohjelmia tarpeekseni, selannut läpi laajan dvd-valikoimani ja hylännyt kaikki vaihtoehdot, yrittänyt jatkaa blogin kirjoittamista, mutta saanut aikaiseksi vain kaksi lausetta puolessa tunnissa ja todennut, että kaapissa ei ole mitään aineksia, joita tarvitsisin haluamieni herkkujen leipomiseen. Kaivan lopulta laatikosta paperia ja lyijykynän ja alan luonnostelemaan yhtä lukuisista tatuointi-piirros-pyynnöistä, joita satelee vähän väliä ystäviltä ja tutuilta.

18:00 Naputan jalkaani malttamattomana kun odotan, että mies tulisi vihdoin kotiin. Hän on taas tehnyt kolme tuntia ylitöitä ja minä olen tylsistynyt yksin kotona jo aivan tarpeeksi kauan. Lapsi leikkii vieressäni puuhamatolla kun surffaan läpi kanavavalikoimaa osaamatta päättää mitä kuraa katsoisin. Onneksi ovelta kuuluu rapinaa ja lukon naksahdus. Koira ehtii tuskin rynnätä isäntää vastaan yhtä nopeasti kuin minä.

Saan suukon ja pikaisen halauksen, mutta sitten väsynyt muruni haluaakin jo suihkuun. Menen kiltisti takaisin sohvalle odottamaan. Mies on kuitenkin suihkusta ilmestyttyään huonolla tuulella, kiroaa koirankarvoja joka paikassa ja nappaa yllättäen imurin ja huristelee sen kanssa kämpän ympäri. Imurin jälkeen on vuorossa pölyrätti ja tavaroita kannetaan viuhuten paikoilleen. Saan teräviä huomautuksia siitä, että kamat voisi laittaa paikoilleen eikä levitellä ympäriinsä, joiden saattelemana siirryn sanattomana keittiöön valmistamaan ruokaa.

19:00 Olen kattanut pöydän ja ruoka on valmista. Mies kuitenkin ilmoittaa maksavansa laskuja ja hoitavansa muita asioita ennen kuin tulee syömään. Istun pöydän ääreen ja syön yksin. Kun lapsi osoittaa huomion tarvetta sitterissä, kyllästyttyään lukuisiin leluihinsa, mies hakee tytön syliinsä ja palaa tietokoneen ääreen.

19:15 Pakkaan laukkuni ja kun siskoni soittaa alan vetämään takkia päälle. Hihkaisen miehelle, että olen lähdössä. Hän ilmestyy eteiseen ja vaikuttaa jo olevan paremmalla tuulella. Saan suukon murulta ja kuolaisen hutaisiun pikkuneidiltä miehen sylissä. Lähden kahvittelemaan hiukan paremmilla mielin.

21:00 Olen äärettömän hyvällä tuulella päästyäni viettämään rauhassa aikaa sisareni kanssa. Olemme molemmat purkaneet sydäntämme ja harponkin portaat kotiovelle kevyesti kuin harteiltani olisi vierähtänyt kymmenien kilojen paino. Mieskin on hyvällä tuulella ja käperrymme kaikki neljä sohvalle viettämään illan viimeisiä tunteja yhdessä.

23:00 Lapsen nukahtaminen venyy ja venyy, lopulta saan neidin vaipumaan untenmaille vasta yhdeltätoista. Mies on siihen mennessä käyttänyt koiran ulkona ja tiskannut tiskit. Olemme vieläkin iloisia mennessämme vihdoin sänkyyn ja tällä kertaa emme ala heti nukkumaan, vaan juttelemme, vitsailemme ja kiusaamme toisiamme hyväntuulisesti. Se tietysti johtaa lämpimämpiin tunnelmiin ja muruni kuiskaa, että yritä olla hiljaa. Hommat jäävät harmi vain tälläkin kertaa kesken, sillä pikkuneiti herää ja sitten kello onkin jo vaikka ja mitä, ja on ihan pakko alkaa nukkumaan.

Lauantai

8:30 Mies herää ennen minua ja lasta, joka on nukkunut yön kohtuullisesti, olen joutunut nousemaan vain viidesti. Kun minä ja tyttö tuhisemme yhä vuoteissamme, muru ruokkii ja käyttää koiran.

9:00 Lapsi heräilee ja mies hakee tytön nopeasti pois kehdosta, jättäen minut autuaasti nukkumaan. Havahdun sen verran, että kuulen kuinka isukki leikkii olohuoneessa pikkuisen kanssa ja hymyilen vaipuessani uudestaan uneen.

9:30 Mies tulee vastahakoisesti herättämään minut, sillä tytär ei suostu syömään hänen sylissään ja on selkeästi nälkäinen. Huokaisen syvään, koska olin jo ehtinyt haaveilla pidemmän puoleisista aamutorkuista, mutta nousen silti mukisematta ylös.

10:00 Kun lapsi on syönyt tarpeekseen, hoidamme aamutoimet yhdessä. Tönimme toisiamme leikkisästi kylpyhuoneessa hampaita pestessä, laitamme yhdessä aamiaista ja lauleskelemme vuorotellen musiikkivideoiden tahdissa.

11:00 Pikkuneiti uuvahtaa ja kannan hänet aamupäikkäreille. Tiedämme, että tyttö nukkuu korkeintaan tunnin, joten menemme yhdessä pikasuihkuun ja sitten jatkamme siitä mihin illalla jäimme.

11:40 Lapsi herää ja voisin kirota kaikkia jumalia, niin vanhoja kuin tuleviakin, sillä emme ehdi hempeillä loppuun asti. Ei kuitenkaan auta muu kuin hakea parkuva neitokainen kehdosta, imettää hänet ja ruveta sitten leikkimään tyttösen kanssa.

13:00 Olemme etukäteen sopineet, että viemme neidin hoitoon minun vanhemmilleni. Mummi ja äijä ottavat innoissaan lapsenlapsensa muutamaksi tunniksi, ja sillä aikaa minä ja mies suuntaamme elokuviin. Virallisesti nämä ovat vasta toiset treffimme – niin kummallinen suhteemme alku on ollut. Emme oikeastaan ole ehtineet tehdä mitään yhdessä, olemme hypänneet suoraan arkeen ja perhe-elämään. Tuntuu hassulta kävellä ostoskeskuksessa käsi kädessä ja olla murehtimatta lapsen perään, keskittyä ihan vain toisiimme.

17:00 Leffan päätyttyä harkitsemme hetken, kävisimmekö ravintolassa syömässä, mutta minulla on rinnat niin täynnä maitoa, että ne tuntuvat siltä kuin voisivat räjähtää millä hetkellä hyvänsä. Enkä tunnusta sitä ääneen, mutta minulle on myös ehtinyt jo tulla ikävä tytärtämme ja haluan hänet nopeasti takaisin syliini. Onneksi vanhempani kokkailevat meille mielellään aterian, eivätkä päästä meitä lähtemään moneen tuntiin.

20:00 Tulemme tyytyväisinä takaisin kotiin ja sillä aikaa kun minä leikin lapsen kanssa, mies vie koiran lenkille. Sen jälkeen vietämmekin leppoisaa koti-iltaa yhdessä.

23:00 Lapsi nukahtaa taas vasta yhdeltätoista. Kunhan pääsemme itsekin peiton alle, olemme molemmat uupuneita ja päätämme, että lemmimme sitten sunnuntaina. Vaikka koko viikko onkin ollut pelkkiä keskeytyksiä sillä saralla, nukahdamme tyytyväisinä toistemme syliin.

Sunnuntai

8:00 Meitä odottaa aikainen herätys vapaapäivästä huolimatta, meidän on nimittäin hoidettava aamutoimet ennen kuin suuntaamme vauvauintiin. Ensimmäinen käynti jännittää ja tarkistan pakatut tavarat ainakin kolmesti.

9:30 Olemme hyvissä ajoin uimahallilla. Harhailemme aulassa hetken ennen kuin hiffaamme missä on nimilista, missä pukukaappien avaimet ja mistä meidän pitäisi mennä minnekin. Mies menee – tietysti – miesten pukkariin, joten jään kahden lapsen kanssa. Voin kertoa, että uimapuvun pukeminen päällensä suihkussa, kun on 7,5kiloinen tyttö sylissä, on hippasen haastavaa. Lapsen uimapuku se vasta onkin hankala pukea märän ihon päälle, ja kaikki aika tuhraantuu yllättävän hyvin värkätessä, vaikka kuvittelin olevani etuajassa.

10:00 Ehdimme ajoissa altaan reunalle, jossa mies onkin odotellut jo jonkin aikaa. Hän tarjoutuu jatkossa ottamaan lapsen omalle puolelleen (uimabokserit ovat vähän helpommat pukea kuin uimapuku). Lakkaamme kuitenkin murehtimasta alkuhäslinkiä, sillä nyt on aika pulahtaa terapia-altaan lämpöiseen veteen tusinan muun vanhemman ja heidän lastensa kanssa.

10:30 Vauvauinti päättyy suloisiin piirileikkeihin. Koko puolituntinen on ollut vallan hauskaa puuhaamista niin lapsen kuin toistemme kanssa, joten nousemme altaasta tyytyväisesti hymyillen. Vedestä poistuminen saa raajat tuntumaan lyijynraskailta ja yhtäkkiä uupumus iskee. Vauvammekin on aivan uuvuksissa jännittävästä uintikokemuksestaan. Vaikka itse pulikointi sujui mallikkaasti, niin kunhan siirrymme suihkusta pukkarin puolelle, alkaa kunnon huutokonsertti.

11:00 Olen saanut itseni ja raivoavan tyttären vihdoin valmiiksi. Mies odottaa meitä kahvilassa, ja on ostanut minulle limpparin sekä croissantin, jotta voin kerätä vähän voimia enkä kiukuttele koko kotimatkaa väsymystäni. Lapsikin rauhoittuu heti kun pääsee isänsä syliin ja kaikki on taas hyvin valtakunnassa.

11:30 Pikkuneiti sammuu heti autoon päästyään ja nukkuu sikeästi kotonakin. Lapsi tuskin edes herää vaikka riisun häneltä ulkovaatteet ja nostan kehtoon tuhisemaan. Menisin itsekin suoraan sänkyyn, jos mies ei olisi alkanut kokkailemaan jo lounasta. Niinpä laahustan keittiöön halaamaan muruani, joka ottaa minut hyväntuulisena kainaloonsa. Jonkin aikaa hassuteltuamme ja leikittyämme ruoanlaitolla, tunnelma käy taasen kuumaksi. Hyvin nopeasti kuitenkin huomamme, että kuukautiseni ovat alkaneet.

12:00 Kiroilen suihkussa elämän ironiaa. Viikko puutteessa takana ja viikko puutteessa edessä. Harmistukseni laimenee hiukan kun istun valmiiseen pöytään syömään murun kokkaamaa lounasta. Seuraavaksi kömmimme sohvalle sylikkäin ja pistämme elokuvan pyörimään. Lapsi nukkuu vieläkin kehdossaan ja mies silittää hiuksiani lempeästi.

14:00 Neiti herää vihdoin ja hänellä on tietysti kiljuva nälkä. Ruokailun ja vaipanvaihdon jälkeen neiti on hyväntuulinen ja täynnä virtaa. Leikitämme kullanmurua yhdessä ja koira pomppii ympärillä innoissaan.

15:00 Yritämme pitää kiinni siitä, että kerran tai pari viikossa molemmat meistä voivat viettää aikaa ystäviensä kanssa. Tänään olemme solidaarisesti päättäneet, että miehen kaverihetki on kolmesta kuuteen, minun kuudesta yhdeksään. Hoidetaan kaksi kärpästä samana päivänä. Kun muruni katoaa ystäviensä seuraan, minä viihdytän lasta ja piirtelen samalla taasen yhtä tatuointiluonnosta.

18:00 Saan pikkuneidin imetettyä ja nukahtamaan juuri parahiksi kun mies tulee vapauttamaan minut vahtivuorosta. Annan kullalle pikaisen pusun, mutta sitten onkin jo kiire. Harjaan hiukseni vauhdilla, sipaisen vähän ripsaria silmiin, kipitin äkkiä ulos ovesta ja alas portaita, kiskoen samalla takkia niskaani. Auto odottaakin jo etuovella ja kaasuttelemme kohta kaverini kanssa kohti kahvilaa.

21:00 Olen täsmällisesti takaisin kotona. Koira on ensimmäisenä ovella vastassa, seuraavana mies. Saan molemmilta märkiä pusuja ja kertaan miehelle pikaisesti kuinka hurjan kivaa minulla oli. Muru puolestaan antaa selonteon lapsen puuhailuista poissa ollessani. Lapsi on taas kieltäytynyt syömästä isänsä sylissä, tavasta on tulossa pikkuhiljaa ongelma. Minä istun alas imettämään tytärtämme siksi aikaa kun mies käyttää ja ruokkii koiran.

22:00 Syötyään pikkuneiti simmahtaa yöunille ja pääsemme siis miehenkin kanssa aikaisin nukkumaan. Ajaudumme kuitenkin höpöttämään ja hassuttelemaan vällyjen välissä pitkäksi aikaa, kunnes naurumme on vähällä herättää lapsen ja silloin vihdoin suljemme suumme, vaihdamme hyvänyön suukot ja alamme tutimaan, jotta jaksamme taas aamulla herätä arkeen.

Seuraava viikko osoittautuu aivan erilaiseksi kuin edellinen, ja sitä seuraava vielä enemmän. Mutta perusrutiinit ovat ne samat. Pompin hereillä parin tunnin välein kaiket yöt, sitten yhdeksään mennessä kiskon itseni ylös, syön ja käytän koiran. Lenkin jälkeen yritän leikkiä lapsen kanssa ja tehdä jotain rakentavaa, sekä tietysti hoitaa kotityöt ja syödäkin taas jossain välissä. Kunhan mies tulee kotiin, yritämme löytää vähän laatuaikaa keskenämme, mutta antaa myös lapselle perheaikaa ja koiralle leikkihetkiä. Ilta menee lapsen nukuttamisessa ja muissa iltatoimissa, jonka jälkeen koko rumba alkaakin taas alusta.

Välillä on aivan mahtavia päiviä – päiviä jolloin kaikki onnistuu, lapsi on jatkuvasti iloinen ja nukkuu kiltisti päiväunensa, jolloin ehdimme nähdä kavereita tai helliä toisiamme miehen kanssa. Joskus taas päivät menevät niin pieleen kuin voi mennä, lapsi kitisee koko ajan eikä syö eikä nuku kunnolla, kiukuttelemme toisillemme miehen kanssa ja mitään fiksua ei saa aikaiseksi koko vuorokautena. Viikot ovat täynnä elämää, isoja ja pieniä asioita, ja yhteen ympättynä niistä kaikista muodostuu se onnellinen, vaikkakin haastava rytmi, joka pyörittää maailmaani eteenpäin.

Kiveen kirjoitettu, veteen piirretty

Kello oli viittä vaille yksitoista illalla. Istuin sohvalla, käpertyneenä valkoisen huovan alle, tyttäreni syömässä sylissäni. Olimme miehen kanssa hetki sitten lopettaneet elokuvan katsomisen, nyt hän hääräsi keittiössä tiskaamassa pelkissä boksereissaan. Lukuun ottamatta keittiön pöytävaloa, joka kajasti heikkoa hohdettaan olohuoneeseen, asunto oli pimeä, sillä lapsen nukuttaaksemme olimme sammuttaneet kaikki valot. Ilmassa leijaili vielä tuoksu vastaleivotuista pipareista sekä glögistä, joita olimme nauttineet elokuvan aikana.

Pikkuneiti oli käsivarsillani. Hänen omat, pienet kätensä pitivät tiukasti kiinni paidastani ja silmät olivat jo aikaa sitten ummenneet. Vielä tyttö kuitenkin jatkoi ruokailuaan ja minä katselin alas pieneen prinsessaani, puettuna punaiseen Pikkumyy asuun. Yhtäkkiä lapsi kiskaisi itsensä irti rinnasta ja katsoi silmät harittaen ylös minuun. Höperöinen, mutta niin onnellinen hymy levisi lapsukaisen kasvoille. Hymyilin leveästi takaisin ja samassa neidin puoliksi auki pakotetut luomet jo lupsahtivat takaisin kiinni, ja neitokainen sammui poski tissiäni vasten.

Virnuilin huvittuneisuuttani ja suurta hellyyttä kun nostin katseeni ylös jakaakseni tämän suurenmoisen hetken jonkun kanssa. Ilokseni huomasin, että hetki ei ollut mennyt ohi mieheltäni. Hän seisoi keittiössä katselemassa meitä, kasvot sädehtien hymystä, ja kun silmämme kohtasivat, huomasin tuntevani itseni onnellisemmaksi kuin muistan koskaan ennen elämässäni olleeni. Siinä missä tyttäreni oli katsonut minuun kuin olisin maailman ihanin ja tärkein asia, jonka näkeminen tekee hänet vilpittömän onnelliseksi, niin myös mieheni katsoi meitä, kuin olisimme jotain suunnattoman suloista ja rakasta, jotain mikä saa hänet pakahtumaan onnesta.

Niin se vain on, että onni tulee silloin kun sitä vähiten osaa odottaa. Olisin kuvitellut, että ensimmäinen yhteinen joulumme tai ensimmäinen uusi vuosi olisi räjäyttänyt pakin, mutta ei. Kaikkein kultaisin hetki tässä vuodenvaihteen ympärillä sattui niinkin tavanomaisena hetkenä, kuin hiljaisena sunnuntai-iltana, kahdeksas tammikuuta. Eikä päivä ollut mennyt mitenkään täydellisesti. Siitä ei ollut puuttunut kiukuttelua, kinaamista tai pieleen menneitä suunnitelmia, jotka olivat tasapainottaneet naurun, hassuttelun ja hellyyden hetkiä. Mutta tämä olikin todellisen elämän konkreettista onnellisuutta, jota eivät arkielämän ylä- ja alamäet latistaneet.

En tiedä olisinko ennen tytärtäni osannut arvostaa asioita samalla tavalla kuin nyt; olisinko osannut kokea onnea sillä yksinkertaisimmalla, koruttomimmalla tavalla. Sillä vaikka olin viime keväänä vielä sitä mieltä, että äitiys tuskin muuttaa minua juurikaan, alan hiljalleen huomata olevani monilta osin nyt hyvin erilainen ihminen kuin ennen, kokevani ja ajattelevani asiat erilailla. Kaikkein eniten huomaan luopuneeni itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä, jota en oikeastaan ennen edes tiedostanut itsessäni.

Entinen minäni sanoisi, että minä nukun joka yö 8 tuntia, muuten minä en ole tyytyväinen ja alan kiukutella. Saatoin ennen nukkua 14 tuntia putkeen ilman mitään ongelmaa ja olin kuin karhu talviunilla – murhanhimoinen ja nälkäinen jos minut herätettiin. Nukkuminen oli pyhä asia, jossa ei joustettu mistään syystä. Nykyään olen onnellinen jos saan yöllä nukkua edes kahden tunnin pätkiä putkeen. Jos lapsi nukkuu neljä tuntia tai enemmän keskeytyksettä, tekisi mieleni hypähdellä pieni tiputanssi ympäri asuntoa. Vuosi sitten neljä tuntia olisi ansainnut korkeintaan kokopäiväisen murjotuksen.

En toki ole kokonaan muuttunut. Jos olen koko yön joutunut tunnin välein heräämään lasta hyysäämään, olen aamulla yhtä vaarallinen kuin haudastaan ylös kiskottu zombi (kömpelö, kuolaava, ärsyyntynyt ja hyökkään jos joku elävä olento tulee tielleni). En kuitenkaan enää menetä malttiani lapsen kanssa (niin kuin ihan ensimmäisinä kuukausina). Mieleni ei tee viskata tyttöä ulos ikkunasta tai mitään muuta yhtä kamalaa (muita eläviä olentoja tämä laupeus ei koske), vaan äidinvaistoni varjelee pienokaista kaikelta negatiivisuudeltani. Öisin pinnani saattaa kiristyä sen verran, että kiroilen ja ärisen, mutta kun nostan lapsen kehdosta syliini, puren kiltisti hampaat yhteen enkä pura uupumustani neitiin.

Entinen minäni vaatisi myös, että minä syön ensin. Jos minulla on nälkä, minä syön ja muut saavat odottaa (tai kuolla nälkään), muuten minä alan kiukutella. Sain kuitenkin nopeasti huomata, että lapsi syö ensin, sitten äiti. Jos on valittava, että syönkö ruokaa ja kuuntelen samalla lapsen parkumista, vai hoidanko lapsen ja syön sitten joskus kun neiti on tyytyväinen, valinta on minusta hyvin helppo. Nälkä tekee kuitenkin tästä naisesta yhä edelleen raivotautisen ihmissuden täydenkuun aikaan. Podenkin siis välillä suuria vaikeuksia sisäisen demonini hallinnassa, ainakin kaikkia muita paitsi lasta kohtaan. Mr. Hyde persoonastani selvitäkseni olen ottanut käyttöön ”älä puhu, älä ajattele, tämä kärsimys kestää vain hetken” mantran, jolla olen onnistuneesti pitänyt torahampaani piilossa… Mutta vain jos ehdin syödä kauan odotetun ruokani lämpimänä. Jos se ehtii kylmettyä, silloin on helvettikin vaarassa jäätyä.

Onnekseni tyttäreni suloiset silmät – hänen krokotiilinkyyneleensä tai koiranpennun katseensa – sulattavat ärtymykseni terävimmän kärjen joka kerta. Eivätkä vanhat tapani enää tunnu merkityksellisiltä. Siinä missä ennen tehtiin niin kuin minä olin pienessä mielessäni päättänyt, nyt asiat hoidetaan lapsen ehdoilla. Olin muun muassa ennen sitä mieltä, että jos alan katsomaan elokuvaa, se täytyy katsoa yhdeltä istumalta. En suvainnut edes vessataukoja – tai jos päästin leffakaverini toiletin puolelle, tauko sai minut närkästymään ja naputtamaan jalkaani malttamattomana kunnes pääsimme jatkamaan viihdettä. Nykyään pikkuneiti pitää huolen, että elokuvat katsotaan joskus jopa kymmenessä osassa, jaettuna neljälle eri päivälle. Eikä se häiritse minua piirun vertaa.

Päätökseni siitä, että minun tyttärenihän ei sitten vaaleanpunaista pue päälleen on sekin murtunut matkalla. Jos lahjana saadut vaatteet ovat olleet pinkkejä, päälle ne on silti puettu. Jos olen kaupassa bongannut jotain aivan ihanaa lapselleni ja se on sattunut olemaan vaaleanpunasta, olen ostanut sen silti. Kaikkein suurin vaikutus on tässä kuitenkin ollut miehelläni, joka on välillä sanoa töksäyttänyt ”nyt näyttää kyllä ihan pojalta” jos pikkuneidillä on ollut päällään pelkkää sinistä, maiharihousut tai muuta vastaavaa. En ehkä välitä pinkistä, mutta kyllä lapsen pitää tytöltä näyttää jos kerta tyttö on (parkaa kun ei ole edes tukalla siunattu), joten vaikka välttelen röyhelöitä ja Miss Piggy lookkia, on sinisen bodyn kanssa nykyään paritettuna pinkkiä rusettia tai valkoista pitsiä.

Välillä hymyilen aikaisemmille vakaumuksilleni. ”Ei koskaan sitä. Ei ainakaan tuota. Sitten kun minulla on lapsia niin…” Ei sitä vain oikeasti tiedä millaiseksi äidiksi kehittyy ennen kuin vauva syntyy. Ja monesti huomaan, että olen juuri sitä mitä kuvittelin, etten koskaan olisi. Yritän kyllä vieläkin olla erilainen äiti. En esimerkiksi ole tuputtamassa kavereilleni vauva-asioita, mutta joskus palan hinkua kertoa miten monilla eri tavoilla tyttäreni kukertelee leluilleen, kuinka hän kuulostaa toisinaan pieneltä, visertävältä peipposelta, joskus huhuilevalta pöllönpoikaselta ja välillä hän kirkaisee niin, että lasit helisevät. Voisin selittää yksityiskohtaisesti miten neiti puree alahuultaan suloisesti, kuinka hänen pikkiriikkiset sormensa haparoivat kohti jotain tavaraa, jonka tyttö kovasti haluaisi tai miten moni eri asia saa hänet hymyilemään. Koitan kuitenkin muistaa miten vähän sellaiset asiat liikuttavat sinkkuja ja nuorekkaita ystäviäni, joiden elämä on vieläkin sex, drugs and rock’n’roll.

Olen myös alkanut myöhästelemään, vaikka ennen olin aina ajoissa. Tämä ärsyttää minua aivan suunnattomasti, mutta lapsen kanssa ei vain kykene ottamaan laskuun kaikkia muuttujia. Joskus bussi onkin jo täynnä ja en mahdu kyytiin vaunuineni. Joskus neidillä onkin paskavaippa vaihdettavana juuri kun pitäisi lähteä. Toisinaan lapsi on niin väsynyt ja kiukkuinen, ettei pakkaamisesta ja pukemisesta vain tule mitään. Myöhästelyn vielä sietäisi, mutta suurin harmitukseni on, että periaatteeni siitä, että kaveria ei jätetä, ei sekään ole enää voimissaan. Nykyään ei yksinkertaisesti ehdi, jaksa tai muista soitella, viestitellä ja nähdä ystäviä. En ehdi olla kavereideni tukena, enkä enää tiedä mitä kenellekin kuulu.

Kun maailman napa oli minä ja minun tarpeeni, silloin ehdin aina tehdä tilaa kavereille, kahvitella ja bilettää. Nyt elämä pyörii tytön ympärillä. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, en osaa edes olla pahoillani siitä. On ihanaa olla äiti, ja on ihanaa kasvattaa omaa lastaan. En oikeastaan haikaile edes sitä ihmistä, joka olin ennen. Nyt kun taaksepäin katselen, hänessä olikin vähän kehittämisen varaa. Toivon, että äitiys tekee minusta paremman ihmisen. Kaikki muutos ei aina ole pahasta ja viihdynkin ihan hyvin uudessa nahassani.

Jos minulta nyt kysyttäisiin, että mitä minulle kuuluu, voisin rehellisesti vastata olevani onnellinen. En koko ajan onnellinen, mutta joka päivä kuitenkin. Yhtä rehellisesti voin kertoa, että kun tyttäreni syntyi, en ollut valmis äidiksi. Äitiys oli ihan erilaista kun olin päässäni kuvitellut. Olin monilta osin pettynyt ja ihan hukassa kun yritin ymmärtää mitä elämäni nyt oli, miten lasta hoidetaan, kuinka tasapainoilla sen välillä mitä minä tarvitsen ja mitä vauva tarvitsee. Vaikka olin henkisesti valmistautunut yksinhuoltajuuteen, kiitän Jumalaa, Allahia, Buddhaa, Amon Raata, Zeusta, Voimaa, hobitteja – kaikkia ylempiä olentoja ja energioita siitä, että minun ei tarvinnut lähteä sille tielle. Se, että nyt olen onnellinen ja löytänyt oikean balanssin kaikelle, johtuu kuitenkin pitkälti siitä, että olemme mieheni kanssa yhdessä.

Olen toitottanut sitä ennenkin ja sanon yhä edelleen, että lapsen hankkiminen on kahden ihmisen hommaa. Sitä toista tarvitsee enemmän kuin osaisi kuvitella. Tai ainakin minä selviydyn äitiydestä ja arjesta näin hyvin vain koska minulla on mies tukenani. Veikkaan, että miehet tuntevat itsensä välillä turhiksi isän roolissaan, sillä äitihän se lapsen kanssa on kotona kaiket päivät, äiti herää yöllä ruokkimaan lapsen (miehen tisseistä kun ei sitä maitoa heru), äiti yleensä valitsee mitä lapsen päälle puetaan, mitkä päivän rutiinit ovat, hän käy neuvolassa ja lääkärissä lapsen kanssa, hän tietää, tekee ja määrää.

Silti isä on se mitä niin äiti kuin lapsi (ja koirakin) odottavat koko päivän. Sehän on päivän kohokohta kun isukki astuu ovesta sisään. Ainakin tässä taloudessa isin syli on se paras syli, kaikille kolmelle naiselle talossa. Ja mustat sukat tulevat helposti jos kaikki eivät yhtaikaa mahdu niille käsivarsille (se on joko lapsi, äiti tai koira joka vinkuu vieressä, että minäkin haluan huomiota). Eikä isän antamaa apua äidin jaksamiseen voi korostaa tarpeeksi, saati sitten isän lapsen kehityksen edistämiseen antamaa panosta, sillä isukki jaksaa leikkiä ja aktivoida lasta kun äiti on jo kaikkensa antanut ja tarvitsee huilia.

Elämäni muuttui viime vuonna totaalisesti niin moneen otteeseen, että on ihana seilata nyt vähän aikaa rauhallisemmilla vesillä. Toki tässä on muutto meneillään, olemme siirtyneet asumaan miehen katon alle ja siihen liittyy aina oma byrokratiansa sekä stressinsä. Minun pitäisi myös pikkuhiljaa alkaa miettimään mitä teen äitiysloman jälkeen, hakea kouluihin tai etsiä töitä. Aika ei tosiaan käy tylsäksi, mutta en olekaan koskaan osannut vain maleksia aloillani. Koko ajan täytyy edetä johonkin, tapahtua jotakin, tai minusta tuntuu, että elämäni valuu hukkaan. Onneksi maailmassa on nyt niin paljon enemmän sisältöä kun minulla on oma tyttäreni, eikä siksi hitainkaan päivä tunnu turhalta.

Jaksan vieläkin olla joka päivä kiitollinen tuosta pienestä ihmeestä, joka minulle on annettu, enkä usko lakkaavani kiittämästä hyviä haltiatarkummeja, ohi kiitäviä tähdenlentoja tai nelilehtisiä apiloita ihan lähiaikoina, jos koskaan.

Termien Sota

Istuin mieheni kanssa autossa matkalla kotiin. Keskustelimme niitä näitä kun hän ohimennen kysäisi, että olenko kirjoittanut blogiini jotain uusioäitiydestä. Kerroin kirjoittaneeni, että koen vaihtaneeni yksinhuoltajuuden uusioäitiyteen, jonka jälkeen tietysti utelin, että miksi hän sellaista kysyy. ”Eksä kommentoi sitä viestissä, sanoi, ettei minun kanssani oleminen vielä tee sinusta uusioäitiä.” Hetken tuijotin miestä kuin puulla päähän lyötynä. Lopulta kysyin pitäisikö minun poistaa kyseinen lause blogistani. ”Mitä turhaan, ei sillä ole väliä.”

Asia oli hänen puolestaan loppuun käsitelty, mutta minua aihe alkoi vaivaamaan. Pyörittelin päässäni uusioperheen käsitettä. Sehän on kovin simppeli – perhe, jossa puolisoilla on yhteisiä muksuja ja muksuja edellisestä suhteesta. Tavallaan vanha ja uusi perhe yhdistettynä. Mieheni lapset asuvat hänen eksänsä luona, joten meillä on kotona vain yhteinen pentumme. Jos nyt sitten aletaan lokeroimaan ihmisiä niin mieheni on uusioiskä, koska hänellä on muksuja kahden naisen kanssa. Samoin tyttäreni on uusioperhelapsi, koska hänellä on sisar- ja velipuoli. Mutta mitä minä olen?

Voidaanko sanoa, että mieheni lapset eivät liity minuun millään tavalla, koska asuvat muualla, vaikka ovat lapseni sisaruksia? Itse ajattelin asian alun perin niin, että niin kauan kuin miehelläni ja minulla on yhteinen elämä, niin kauan myös hänen ”muut” lapsensa ovat osa minun elämääni – vaikka minä en itse olisikaan heidän kanssaan tekemisissä. Heidän olemassaolonsa kuitenkin vaikuttaa meidän arkeemme (mies käy säännöllisesti tapaamassa muksujaan, soittelee heille ja puhuu heistä). Voisinhan minä yrittää elää niin, etten ota heitä huomioon, mutta eikö se osoittaisi suurta välinpitämättömyyttä ja alentaisi heitä arvottomammiksi minun silmissäni kuin yhteisen lapsemme? Jos he ovat verisukua minun lapselleni, eivätkö he silloin automaattisesti ole minullekin jotain?

Kun en yksikseni päässyt puusta pitkälle pähkäilyssäni, tein kuten aina teen vastaavissa tilanteissa – kysyin sisareni mielipidettä. Siskoni ymmärsi mieheni eksän herneilyt, koska hänenkään mielestä minä en varsinaisesti täytä uusiomamman osaa ennen kuin miehen lapset ovat konkreettisesti elämässäni. Eli vasta kun olen tavannut heidät. En kuitenkaan osannut tyytyä tähänkään. Mielestäni on jotenkin kieroutunutta, että miehelläni voidaan sanoa olevan uusioperhe, mutta minulla ei. Eivätkö miehen ja hänen eksänsä lapset ole minulle mitään? Enkö minä ole mitään heille?

Minua harmittaa, että minut kategorisoidaan vain isän random tyttöystäväksi ja että minun pitäisi ajatella miehen muksuja vain jonain naapurin kakaroina. Kuitenkin tyttärelleni ja miehelleni he ovat perhettä. Kuinka minun sitten pitäisi ottaa heidät huomioon jos he eivät ole minun perhettäni? Muutenkin tilanne on oikea terminologinen painajainen. Ovatko he nyt sisko- ja velipuolia, vai jätetäänkö se ”puolikas” pois? En kuitenkaan aio alkaa kutsumaan miehen eksää oman lapseni äitipuoleksi, joten miksi muksutkaan olisivat ”puoli jotain”? Ja eritelläänkö tässä nyt sitten isän perhe, heidän perhe, minun perhe? Eli perhettä ovat vain ne, jotka ovat sukua keskenään tai saman katon alla?

Oikeaoppisesti tässä nyt kaiketi on kolme perhettä. Minun perheeni: minä, tyttö ja mies (plus koira). Miehen perhe: minä, tyttö, mies, velipuoli, siskopuoli. Puolisisarusten perhe: äiti, isä, isäpuoli, kolme sisarpuolta siellä, yksi sisarpuoli täältä. Tehdään asioista oikein mahdollisimman vaikeaa. Minusta olisi niin paljon helpompaa, jos edes miehen perheen voitaisiin sanoa olevan myös minun perheeni.

Jos itsepäisesti pidän kiinni näkemyksestäni ja väitän, että kyllä, minulla on uusioperhe ja olen uusioäiti – tekeekö se minusta äitipuolen? En todellakaan tunne itseäni sellaiseksi, vaikka miehen lapset perhettä olisivatkin. Olen heille ”siskon äiti”, ainakin omassa päässäni. Heidän äitinsä – edes puolikas – en kuvittele olevani koskaan, elleivät he sitten jonkin maailman mullistuksen myötä muuttaisi asumaan oman kattoni alle. Minä en kasvata heitä, joten en ole heidän äitinsä – se on minusta niin yksinkertaista. Mutta voisinko kutsua itseäni esimerkiksi tädiksi?

Kutsutaanpa minua miksi tahansa, juuri tuo ”kuka lapsen kasvattaa ja miten” tulee todennäköisesti olemaan se suurin taisteluareena tässä uusio-kuviossa. Pyrin tiukasti pitämään kiinni linjasta, että en puutu sanallakaan siihen miten mieheni haluaa omat lapsensa kasvattaa, tai mitä hän sopii eksänsä kanssa moisista asioista. Ne eivät yksinkertaisesti kuulu minulle niin kauan kun lapset eivät asu oman kattoni alla. Sitä paitsi, jos kerran käy suunsa avaamaan on korviaan myöten sopassa. Tai ainakin minun on mahdotonta lopettaa se mielipiteideni viljeleminen kun sen kerran olen aloittanut – ja minähän tietysti olen aina oikeassa.

Minä tiedän tarkalleen kuinka haluan oman lapseni kasvattaa. Hänen isällään on sananvaltaa tietysti puolet, mutta kenenkään muun on turha yrittää sotkeutua asiaan, ellei halua päästä hengestään. Mikään kun ei ole niin vaikeaa kuin kuunnella jonkun sanelevan miten sinun pitäisi kasvattaa oma lapsesi (tai kouluttaa koirasi). On eri asia jos pyydän mielipidettä tai apua, mutta niinäkin hetkinä turvaudun tiukasti vain ihmisiin, joiden mielipiteitä arvostan muutenkin (eli perhe ja tärkeimmät ystävät), ja pidän vapauden valita noudatanko saamiani ohjeita vai en.

Mielestäni mieheni eksällä on aivan sama oikeus omien lastensa kanssa. Ei hänen tarvitse ottaa minun mielipidettäni huomioon, eikä minun tarvitse sitä olla tuputtamassa. Pieni kompastuskivi tähän mainioon päätökseen tulee silloin, kun lapset ovat käymässä miehelläni. Vaikka kapteenin sana onkin laki, niin miten ihmeessä minä osaan olla komentamatta ja neuvomatta lapsia ollessani itse paikalla? Yritänkö olla kuin kolme apinaa – en puhu, en näe, en kuule – aivan sama miten näitä kahta muksua kasvatetaan. Ehkä se onnistuukin niin kauan kuin oma lapseni on vielä taapero, mutta entäs sitten kun hän kasvaa, tulee sääntöjä ja rutiineja, joita täytyy noudattaa? Yhden katon alla ei voi olla kuin yhdet säännöt (minun sääntöni).

Veikkaan, että Tähtien Sota kalpenee sen rinnalla, kun kaksi äitiä ryhtyy taistelemaan lapsenkasvatuksesta. Varsinkin, kun se mikä on parhaaksi minun lapselleni, ei suinkaan välttämättä ole parhaaksi hänen lapsilleen – ja kaikkihan ajavat aina omiensa etuja. Kaikkien lapsien parhaaksi on kuitenkin, että vanhemmat (niin puolikkaat kuin kokonaisetkin) tulevat toimeen keskenään. Siispä on pyrittävä vaikka hampaita kiristellen pitämään sivistyneet välit miehen eksään. Moinen ajatus on jo käsitteenä vieras, sillä olen aina boikotoinut kaikkia eksiä – omiani ja kumppaneitteni.

On selkeämpää ja huomattavasti kivuttomampaa kylmästi olla olematta tekemisissä miehensä eksien kanssa (mikään ei ole myrkyllisempää suhteelle, kuin se, että mies tuntee uuden ja vanhan tyttöystävän lyöttäytyvän yhteen häntä vastaan), mutta mitä tehdä kun eksästä ei syystä tai toisesta pääse eroon? Kun välit ovat vieläpä katkerat miehen ja eksän välillä, sitä joutuu tanssimaan kuin tulisilla hiilillä, ettei vahingossakaan aloita kolmatta maailmansotaa.

Huomasin kirjakaupassa käydessä haikailevani uusioperheen selviytymisopasta. Joskus olisi helpompi vain lukea oppikirjasta mitä kannattaa tehdä, eikä opetella kaikkea kantapään kautta. Varsinkin kun olen ilmeisesti onnistunut hiertämään välejäni miehen eksään jo pelkällä terminologialla. Tietysti, jos onnistun ryssimään kaiken mahdollisen, voin ehkä joku päivä kirjoittaa sen selviytymisoppaan ihan itse, kokemuksen syvällä rintaäänellä, kertoen mitä ei ainakaan kannata tehdä.

2,5kk

Puolitoista kuukautta on kulunut siitä kun elämäni koki sen suurimman mullistuksen. Tyttäreni syntymä on tähänastisen elontaipaleeni merkittävin tapahtuma. Harmillista, etten voi nimetä sitä elämäni onnellisimmaksi – sitähän sen olisi pitänyt olla. Ne kärsimyksen, murheen ja huolen vuorokaudet, jotka ympäröivät lapseni syntymää eivät kuitenkaan olleet onnellisia. Onni on tullut paljon myöhemmin, ja minusta tuntuu, että se todellinen, sydämellinen onnellisuus on vielä saavuttamatta.

Tietysti mikään ei voi olla suurempi ilon lähde, kuin seurata oman lapsensa kehittymistä. Nimenomaan se kasvaminen antaa niin paljon vanhemmalle. Vauva on syntyessään vain pieni toukka, joka syö, nukkuu ja paskoo. Kuukauden vanhaa toukkaa osaa tuore äiti jo hoitaa ja helliä tarpeeksi ollakseen kohtuullisen tyytyväinen osuuteensa, mutta äitiys on silti osittain vierasta, kuin eläisi jonkun toisen elämää. Kun prinsessa saavuttaa kahden kuukauden iän alkaa tuo vieras universumi, jonne on lapsen kanssa sukeltanut, tuntua jo hieman kotoisammalta.

Kun tyttö alkaa katseellaan seurata menoasi, kun pienokainen selkeästi tunnistaa kasvosi, kun neiti hymyilee, nauraa ja yrittää huhuilla sinulle kuin pöllönpoikanen jutellessasi hänelle – silloin on äidilläkin hyvä olla. Vauvan ensimmäiset luonteenpiirteet alkavat puskea läpi, eikä kyseessä enää ole pelkkä toukka, vaan persoona. Vielä ei lapsi toki ole mikään perhonen, mutta se päivä alkaa selkeästi lähestyä kun ne siivet tulevat esille kaikessa kirjavuudessaan. Pieni ihminen, sitä lapsi alkaa hiljalleen muistuttamaan, eikä ole enää vain kapaloitu ahmatti. Paidassasi riippuu nyt suloinen apinan pentu. Pellavapää, joka kurkistelee hartiasi yli, suunnattoman kiinnostuneena maailmasta, viattomana ja täysin luottavaisena, että sinä pidät hänet turvassa.

Äidiltä aletaan myös vaatimaan yhä enemmän taaperon kehittyessä. Enää ei riitä ruokkiminen, nyt tarvitaan läsnäoloa. Lasta täytyy viihdyttää, lohduttaa ja aktivoida. Tytär on enemmän ja enemmän hereillä. Vastaavasti äiti on enemmän ja enemmän uupunut. Nukkuminen on vain valveajan päiväuni, jota harrastetaan ehkä satunnaisesti yöaikaan, jos silloinkaan. Insomnia tulee yliväsymyksen kylkiäisenä niin herttaisesti, ettei unta tipu silloinkaan kun saisi nukkua. Äidistä tulee helposti unettomana, väsyneenä ja ylityöllistettynä kävelevä zombi, joka ei ehdi nauttia äitiyden iloista.

On kummallista miten oma elämä, jopa oma kroppa, voi tuntua vieraalta. Kuin kävelisit jonkun toisen kengissä ja päättäisit jonkun muun asioista. Kaikkein parhaiten kuvailisin sitä jatkuvana ruumiista irtautumisena, vaikka yleensä out-of-body experience liitetäänkin kuolemanrajakokemuksiin. Oireet ovat kuitenkin samat, eli tajunnan laajeneminen ja itsensä seuraaminen ulkopuolelta. On erittäin vaikea saada enää kiinni omasta elämästään, kun se ei enää kuulu sinulle itsellesi, vaan lapselle, ja yrität pyörittää lapsen maailmaa puolihorroksessa, jatkuvassa ärtymyksessä ja uupumuksessa.

Suurimman osan ajasta ei ehdi jäädä miettimään elämäänsä tai sitä ”miltä minusta nyt tuntuu ja miksi”. Koin kuitenkin suurta tarvetta pohdiskella miksi päivät vain soljuvat ohitse, enkä kykene tarttumaan niihin, en tallentamaan kultaisia muistoja tai nauttimaan tunnerikkaista hetkistä. Ajan haaliminen kirjoittamiselle osoittautui kuitenkin aikamoiseksi projektiksi. Eläminen kun on yllättävän hektistä kotona lapsen kanssa, varsinkin kun siihen lisätään muutto, remontti, ristiäiset ja parisuhteen aloittaminen – joista jälkimmäinen tuli itselleni aikamoisena yllätyksenä, olinhan valmistautunut yksinhuoltajuuteen ja sinkkuuteen. Se oli oikeastaan jopa ongelma, sillä olin henkisesti prepannut itseni ihan toisenlaiseen elämään.

Jo pelkästään lapsen saamisen tuomat mullistukset ovat niin raskaita ja uuvuttavia, ettei kenenkään pitäisi siihen päälle lähteä rakentamaan parisuhdetta. Tunnetusti minä kuitenkin teen asiat vaikeamman kautta, ja niinpä pari kuukautta on nyt kulunut henkisessä pyörremyrskyssä, jossa tunteet vetävät vuoristorataa. Lapsen kasvattaminen ei ole helppoa, se vaatii jatkuvaa panostamista, välittämistä, aikaa ja organisointia. Toimivan parisuhteen luominen ei myöskään ole helppoa, se vaatii jatkuvaa panostamista, välittämistä, aikaa ja organisointia. Myös oman elämän ylläpitäminen on haastavaa ja vaatii yhtälailla panostusta, aikaa ja organisointia – ainakin jos aikoo pitää kiinni ystävistä, harrastuksista ja mielenterveydestä. Yritän siis revetä kolmeen suuntaan yhtaikaa – ja ihmettelen miksi homma ei toimi.

Itserakkaasti väitän, että jos ei kykene olemaan sinut itsensä kanssa, pitämään huolta itsestään, kaikki muukin ympärillä kaatuu. On kuitenkin yllättävän vaikea pitää itsensä terveenä, levänneenä ja onnellisena kun samaan aikaan rakentaa suhdetta kahteen eri ihmiseen – tyttäreen ja mieheen. Jälleen kerran näen niin selkeästi miksi lapsia hankitaan VASTA sitten kun parisuhde toimii ja yhdessä on oltu jo pidemmän aikaa. Pienokaisen saapuessa maailmaan äiti tarvitsee tasaisen, luotettavan ja tukevan ihmissuhteen saadakseen voimia vauvaa varten. Alkutekijöissä oleva, paljon ajattelemista, tunteita ja aikaa vaativa suhde taas on lapsen kasvattamisen näkökannalta rasite.

Samoin lapsukaisen hyvinvoinnille on rasitteena, jos äiti ei ole tasapainoisessa ja terveessä tilassa, niin kehon kuin mielen osalta. Synnytyksen jälkeen kroppa ei tosiaankaan ole priimakunnossa, eikä aikaa sen trimmaamiselle ole. Eikä roihuava ensihuuma ole millään tavalla mielelle tasapanoista ja tervettä, vaan kuluttavaa ja omivaa. Niinpä siis äiti, joka yrittää yhtaikaa opetella olemaan äiti, rakastaja ja oma itsensä jakaa itseään kolmeen (tai kolmeenkymmeneen) osaan, kunnes on niin venytetty, että saattaa millä hetkellä hyvänsä napsahtaa poikki.

 Minusta tuntuu, että olen hypännyt yli kaikista oleellisista kulmakivistä, joiden avulla äitiys olisi ihanaa. Ensin koin raskauteni ilman kumppania, rahallisissa vaikeuksissa, sitten aloitin äitiyden yhärinä, päätin muuttaa ja rempata samaan syssyyn, ja nyt yritän ympätä vanhemmuuteen uunituoreen parisuhteen. Tuntuu, ettei aikani, jaksamiseni tai osaamiseni enää riitä yhteenkään tärkeään osa-alueeseen elämässäni. Tunnen itseni huonoksi kumppaniksi, huonoksi äidiksi, huonoksi koiranomistajaksi ja huonoksi ihmiseksi.

Tavoittelen aina täydellisyyttä kaikessa ja siksi on järjettömän raivostuttavaa huomata, etten kykene tekemään mitään haluamaani kunnollisesti. En pysty mitenkään järjestämään tarpeeksi laatuaikaa itselleni ja miehelle. Menetän hermoni, epäröin, väsyn, suutun, masentelen ja en ehdi antaa itsestäni mitä haluaisin. Siinä ohessa uuvutan ja rasitan miestä, vaadin häneltä enemmän ja enemmän, eikä mikään tunnu riittävän. Tyttärelleni en kykene antamaan kaikkea mitä haluaisin, en materiassa, ajassa, huomiossa, hellyydessä enkä aktivoinnissa. Perustarpeet hoituvat, mutta niiden jälkeen olen kiukkuinen, nälkäinen, kiireinen tai lopen uupunut. Joskus on kaivettava syvältä ja pitkään löytääkseen halun tehdä mitään ylimääräistä ja muistaa, että lapsi ei ole rasite vaan siunaus.

Täysi mahdottomuus on loihtia itselleni tarpeeksi omaa aikaa. ”Minä” on aina se kolmas listalla. Tai ei, vasta neljäs – eli koiran jälkeen. Välillä on tietysti pakko ottaa se hetki, että syö, juo, kylpee tai istahtaa alas huokaisemaan. Välttämättömyyksien lisäksi on kuitenkin äärettömän vaikea saada aikaiseksi hetkeäkään itselleen. Ja entäs ystävät, mitä ne ovat? Olisiko niille muka joskus aikaa jutella – saati nähdä? Jos sitten ehtisikin, niin koko ajan kärsisi huonoa omaatuntoa kun ei ole kolmen tärkeämmän (lapsi, mies, koira) etuja ajamassa. Aina jää joku kolmesta (tai kaikki) kelkasta, kun ottaa ajan itselleen.

Sanoisin rämpiväni jonkinlaisessa suvantovaiheessa, jossa kaikki vaatii minulta liian paljon – minä itse varsinkin. Miksen sitten muuta asioita, tee jotain, enkä vain valita? Koska tämä kaikki kaaos ja rankkuus johtuu juuri siitä, että ylipäätään yritän parantaa elämääni. Haluanko olla yksinhuoltaja? En tosiaankaan. Kyllä siitä selviäisi, en minä siinä tilanteessa onneton olisi, mutta minä haluan niin paljon enemmän! Jos voi valita yksin tai yhdessä, olisin idiootti, jos en valitsisi parisuhdetta ja perhe-elämää. Toki se vaatii minulta nyt enemmän kuin mihin kykenen, verottaa voimiani ja vie aikaa muulta tärkeältä, mutta yritän katsoa valintojeni pitkäkantoisia seurauksia enkä takertua vain tähän hetkeen.

Lapsellani on mahdollisuus saada ehjä perhe. Mahdollisuus kunnon isään jo pienestä pitäen. Kaksi vanhempaa, jotka välittävät toisistaan, ja mahdollisesti joskus lisää sisaruksia, kaikki yhdessä saman katon alla. Lapsen edun lisäksi minulla on omakin lehmä ojassa. Voin vihdoin saada kaiken mitä olen itse halunnut. Jo parissa kuukaudessa asiat ovat niin erilailla kuin aikaisemmin. Osaan yhtäkkiä arvostaa pieniä, yksinkertaisia asioita, joita en edes ymmärtänyt kaipaavani näin paljon. Joku muu tekee minulle ruokaa, ja saan jopa syödä sen lämpimänä. Joku muu laittaa pyykit ja siivoaa oma-aloitteisesti. Olen saanut vohveleita aamiaiseksi. Olen voinut istua sohvalla ja katsoa lempiohjelmaani televisiosta. En ole joutunut itse hakemaan lasillista vettä yöllä, vaan se on tuotu minulle.

Mikä huojentava tunne kun minun ei tarvitse tehdä kaikkea itse. Nyt voin tehdä koska valitsen niin, enkä siksi, että minun olisi pakko. Kun vastuu oli kaikki minun harteillani, koin alitajuisesti jatkuvaa painetta. Nyt, kun taakasta kantaa osan joku toinen, huomaan yhtäkkiä voivani hengittää syvempään. Sitä saa myös jonkinlaisen sielunrauhan kun on se toinen läsnä, tukipilarina, vaikkei se toinen tekisikään mitään. Pelkästään se optio, että JOS minä tarvitsen apua, apu on heti saatavilla, saa minut nukkumaan vähäiset uneni paremmin.

Mutta piruvie tämä on vaikeaa! On vaikea nauttia niistä kultaisista hetkistä, vaikea osoittaa arvostustaan tai pysähtyä hetkeksi. Rakkaus on raskasta. Tunteet ovat uuvuttavia ja niitä on nyt enemmän kuin pystyn käsittelemään. On niin monia asioita, jotka saavat minut tuntemaan, että olen tukehtua niiden alle. Ja tietenkin on niin paljon kaikkea mitä pitäisi ja haluaisi tehdä, että lopulta ei tee mitään, pyörii vain ympyrää kuin päätön kana.

Tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli heittää hanskat tiskille ja todeta, että en minä osaa! En osaa olla äiti, en osaa rakentaa kestävää parisuhdetta, en osaa olla onnellinen! Tahtoa on vaikka muille jakaa, mutta jaksaminen on hukassa. Jos onnellisimpia hetkiäni on ollut se, kun nukahdin murun ja pikkumurun kanssa kolmistaan, sylikkäin päiväunille, koira sängyn alla tuhisten, mitä se kertoo? Kaiketi sen, että tarvitsen unta, lepoa ja että kaikki kolme rakastani ovat paikallaan, läsnä, tyytyväisiä ja hiljaa! Ja jos tosiaan tuollainen hetki on hartaasti hellitty aarre, voitte arvata kuinka usein moinen ihme pääsee tapahtumaan.