Termien Sota

Istuin mieheni kanssa autossa matkalla kotiin. Keskustelimme niitä näitä kun hän ohimennen kysäisi, että olenko kirjoittanut blogiini jotain uusioäitiydestä. Kerroin kirjoittaneeni, että koen vaihtaneeni yksinhuoltajuuden uusioäitiyteen, jonka jälkeen tietysti utelin, että miksi hän sellaista kysyy. ”Eksä kommentoi sitä viestissä, sanoi, ettei minun kanssani oleminen vielä tee sinusta uusioäitiä.” Hetken tuijotin miestä kuin puulla päähän lyötynä. Lopulta kysyin pitäisikö minun poistaa kyseinen lause blogistani. ”Mitä turhaan, ei sillä ole väliä.”

Asia oli hänen puolestaan loppuun käsitelty, mutta minua aihe alkoi vaivaamaan. Pyörittelin päässäni uusioperheen käsitettä. Sehän on kovin simppeli – perhe, jossa puolisoilla on yhteisiä muksuja ja muksuja edellisestä suhteesta. Tavallaan vanha ja uusi perhe yhdistettynä. Mieheni lapset asuvat hänen eksänsä luona, joten meillä on kotona vain yhteinen pentumme. Jos nyt sitten aletaan lokeroimaan ihmisiä niin mieheni on uusioiskä, koska hänellä on muksuja kahden naisen kanssa. Samoin tyttäreni on uusioperhelapsi, koska hänellä on sisar- ja velipuoli. Mutta mitä minä olen?

Voidaanko sanoa, että mieheni lapset eivät liity minuun millään tavalla, koska asuvat muualla, vaikka ovat lapseni sisaruksia? Itse ajattelin asian alun perin niin, että niin kauan kuin miehelläni ja minulla on yhteinen elämä, niin kauan myös hänen ”muut” lapsensa ovat osa minun elämääni – vaikka minä en itse olisikaan heidän kanssaan tekemisissä. Heidän olemassaolonsa kuitenkin vaikuttaa meidän arkeemme (mies käy säännöllisesti tapaamassa muksujaan, soittelee heille ja puhuu heistä). Voisinhan minä yrittää elää niin, etten ota heitä huomioon, mutta eikö se osoittaisi suurta välinpitämättömyyttä ja alentaisi heitä arvottomammiksi minun silmissäni kuin yhteisen lapsemme? Jos he ovat verisukua minun lapselleni, eivätkö he silloin automaattisesti ole minullekin jotain?

Kun en yksikseni päässyt puusta pitkälle pähkäilyssäni, tein kuten aina teen vastaavissa tilanteissa – kysyin sisareni mielipidettä. Siskoni ymmärsi mieheni eksän herneilyt, koska hänenkään mielestä minä en varsinaisesti täytä uusiomamman osaa ennen kuin miehen lapset ovat konkreettisesti elämässäni. Eli vasta kun olen tavannut heidät. En kuitenkaan osannut tyytyä tähänkään. Mielestäni on jotenkin kieroutunutta, että miehelläni voidaan sanoa olevan uusioperhe, mutta minulla ei. Eivätkö miehen ja hänen eksänsä lapset ole minulle mitään? Enkö minä ole mitään heille?

Minua harmittaa, että minut kategorisoidaan vain isän random tyttöystäväksi ja että minun pitäisi ajatella miehen muksuja vain jonain naapurin kakaroina. Kuitenkin tyttärelleni ja miehelleni he ovat perhettä. Kuinka minun sitten pitäisi ottaa heidät huomioon jos he eivät ole minun perhettäni? Muutenkin tilanne on oikea terminologinen painajainen. Ovatko he nyt sisko- ja velipuolia, vai jätetäänkö se ”puolikas” pois? En kuitenkaan aio alkaa kutsumaan miehen eksää oman lapseni äitipuoleksi, joten miksi muksutkaan olisivat ”puoli jotain”? Ja eritelläänkö tässä nyt sitten isän perhe, heidän perhe, minun perhe? Eli perhettä ovat vain ne, jotka ovat sukua keskenään tai saman katon alla?

Oikeaoppisesti tässä nyt kaiketi on kolme perhettä. Minun perheeni: minä, tyttö ja mies (plus koira). Miehen perhe: minä, tyttö, mies, velipuoli, siskopuoli. Puolisisarusten perhe: äiti, isä, isäpuoli, kolme sisarpuolta siellä, yksi sisarpuoli täältä. Tehdään asioista oikein mahdollisimman vaikeaa. Minusta olisi niin paljon helpompaa, jos edes miehen perheen voitaisiin sanoa olevan myös minun perheeni.

Jos itsepäisesti pidän kiinni näkemyksestäni ja väitän, että kyllä, minulla on uusioperhe ja olen uusioäiti – tekeekö se minusta äitipuolen? En todellakaan tunne itseäni sellaiseksi, vaikka miehen lapset perhettä olisivatkin. Olen heille ”siskon äiti”, ainakin omassa päässäni. Heidän äitinsä – edes puolikas – en kuvittele olevani koskaan, elleivät he sitten jonkin maailman mullistuksen myötä muuttaisi asumaan oman kattoni alle. Minä en kasvata heitä, joten en ole heidän äitinsä – se on minusta niin yksinkertaista. Mutta voisinko kutsua itseäni esimerkiksi tädiksi?

Kutsutaanpa minua miksi tahansa, juuri tuo ”kuka lapsen kasvattaa ja miten” tulee todennäköisesti olemaan se suurin taisteluareena tässä uusio-kuviossa. Pyrin tiukasti pitämään kiinni linjasta, että en puutu sanallakaan siihen miten mieheni haluaa omat lapsensa kasvattaa, tai mitä hän sopii eksänsä kanssa moisista asioista. Ne eivät yksinkertaisesti kuulu minulle niin kauan kun lapset eivät asu oman kattoni alla. Sitä paitsi, jos kerran käy suunsa avaamaan on korviaan myöten sopassa. Tai ainakin minun on mahdotonta lopettaa se mielipiteideni viljeleminen kun sen kerran olen aloittanut – ja minähän tietysti olen aina oikeassa.

Minä tiedän tarkalleen kuinka haluan oman lapseni kasvattaa. Hänen isällään on sananvaltaa tietysti puolet, mutta kenenkään muun on turha yrittää sotkeutua asiaan, ellei halua päästä hengestään. Mikään kun ei ole niin vaikeaa kuin kuunnella jonkun sanelevan miten sinun pitäisi kasvattaa oma lapsesi (tai kouluttaa koirasi). On eri asia jos pyydän mielipidettä tai apua, mutta niinäkin hetkinä turvaudun tiukasti vain ihmisiin, joiden mielipiteitä arvostan muutenkin (eli perhe ja tärkeimmät ystävät), ja pidän vapauden valita noudatanko saamiani ohjeita vai en.

Mielestäni mieheni eksällä on aivan sama oikeus omien lastensa kanssa. Ei hänen tarvitse ottaa minun mielipidettäni huomioon, eikä minun tarvitse sitä olla tuputtamassa. Pieni kompastuskivi tähän mainioon päätökseen tulee silloin, kun lapset ovat käymässä miehelläni. Vaikka kapteenin sana onkin laki, niin miten ihmeessä minä osaan olla komentamatta ja neuvomatta lapsia ollessani itse paikalla? Yritänkö olla kuin kolme apinaa – en puhu, en näe, en kuule – aivan sama miten näitä kahta muksua kasvatetaan. Ehkä se onnistuukin niin kauan kuin oma lapseni on vielä taapero, mutta entäs sitten kun hän kasvaa, tulee sääntöjä ja rutiineja, joita täytyy noudattaa? Yhden katon alla ei voi olla kuin yhdet säännöt (minun sääntöni).

Veikkaan, että Tähtien Sota kalpenee sen rinnalla, kun kaksi äitiä ryhtyy taistelemaan lapsenkasvatuksesta. Varsinkin, kun se mikä on parhaaksi minun lapselleni, ei suinkaan välttämättä ole parhaaksi hänen lapsilleen – ja kaikkihan ajavat aina omiensa etuja. Kaikkien lapsien parhaaksi on kuitenkin, että vanhemmat (niin puolikkaat kuin kokonaisetkin) tulevat toimeen keskenään. Siispä on pyrittävä vaikka hampaita kiristellen pitämään sivistyneet välit miehen eksään. Moinen ajatus on jo käsitteenä vieras, sillä olen aina boikotoinut kaikkia eksiä – omiani ja kumppaneitteni.

On selkeämpää ja huomattavasti kivuttomampaa kylmästi olla olematta tekemisissä miehensä eksien kanssa (mikään ei ole myrkyllisempää suhteelle, kuin se, että mies tuntee uuden ja vanhan tyttöystävän lyöttäytyvän yhteen häntä vastaan), mutta mitä tehdä kun eksästä ei syystä tai toisesta pääse eroon? Kun välit ovat vieläpä katkerat miehen ja eksän välillä, sitä joutuu tanssimaan kuin tulisilla hiilillä, ettei vahingossakaan aloita kolmatta maailmansotaa.

Huomasin kirjakaupassa käydessä haikailevani uusioperheen selviytymisopasta. Joskus olisi helpompi vain lukea oppikirjasta mitä kannattaa tehdä, eikä opetella kaikkea kantapään kautta. Varsinkin kun olen ilmeisesti onnistunut hiertämään välejäni miehen eksään jo pelkällä terminologialla. Tietysti, jos onnistun ryssimään kaiken mahdollisen, voin ehkä joku päivä kirjoittaa sen selviytymisoppaan ihan itse, kokemuksen syvällä rintaäänellä, kertoen mitä ei ainakaan kannata tehdä.