Termien Sota

Istuin mieheni kanssa autossa matkalla kotiin. Keskustelimme niitä näitä kun hän ohimennen kysäisi, että olenko kirjoittanut blogiini jotain uusioäitiydestä. Kerroin kirjoittaneeni, että koen vaihtaneeni yksinhuoltajuuden uusioäitiyteen, jonka jälkeen tietysti utelin, että miksi hän sellaista kysyy. ”Eksä kommentoi sitä viestissä, sanoi, ettei minun kanssani oleminen vielä tee sinusta uusioäitiä.” Hetken tuijotin miestä kuin puulla päähän lyötynä. Lopulta kysyin pitäisikö minun poistaa kyseinen lause blogistani. ”Mitä turhaan, ei sillä ole väliä.”

Asia oli hänen puolestaan loppuun käsitelty, mutta minua aihe alkoi vaivaamaan. Pyörittelin päässäni uusioperheen käsitettä. Sehän on kovin simppeli – perhe, jossa puolisoilla on yhteisiä muksuja ja muksuja edellisestä suhteesta. Tavallaan vanha ja uusi perhe yhdistettynä. Mieheni lapset asuvat hänen eksänsä luona, joten meillä on kotona vain yhteinen pentumme. Jos nyt sitten aletaan lokeroimaan ihmisiä niin mieheni on uusioiskä, koska hänellä on muksuja kahden naisen kanssa. Samoin tyttäreni on uusioperhelapsi, koska hänellä on sisar- ja velipuoli. Mutta mitä minä olen?

Voidaanko sanoa, että mieheni lapset eivät liity minuun millään tavalla, koska asuvat muualla, vaikka ovat lapseni sisaruksia? Itse ajattelin asian alun perin niin, että niin kauan kuin miehelläni ja minulla on yhteinen elämä, niin kauan myös hänen ”muut” lapsensa ovat osa minun elämääni – vaikka minä en itse olisikaan heidän kanssaan tekemisissä. Heidän olemassaolonsa kuitenkin vaikuttaa meidän arkeemme (mies käy säännöllisesti tapaamassa muksujaan, soittelee heille ja puhuu heistä). Voisinhan minä yrittää elää niin, etten ota heitä huomioon, mutta eikö se osoittaisi suurta välinpitämättömyyttä ja alentaisi heitä arvottomammiksi minun silmissäni kuin yhteisen lapsemme? Jos he ovat verisukua minun lapselleni, eivätkö he silloin automaattisesti ole minullekin jotain?

Kun en yksikseni päässyt puusta pitkälle pähkäilyssäni, tein kuten aina teen vastaavissa tilanteissa – kysyin sisareni mielipidettä. Siskoni ymmärsi mieheni eksän herneilyt, koska hänenkään mielestä minä en varsinaisesti täytä uusiomamman osaa ennen kuin miehen lapset ovat konkreettisesti elämässäni. Eli vasta kun olen tavannut heidät. En kuitenkaan osannut tyytyä tähänkään. Mielestäni on jotenkin kieroutunutta, että miehelläni voidaan sanoa olevan uusioperhe, mutta minulla ei. Eivätkö miehen ja hänen eksänsä lapset ole minulle mitään? Enkö minä ole mitään heille?

Minua harmittaa, että minut kategorisoidaan vain isän random tyttöystäväksi ja että minun pitäisi ajatella miehen muksuja vain jonain naapurin kakaroina. Kuitenkin tyttärelleni ja miehelleni he ovat perhettä. Kuinka minun sitten pitäisi ottaa heidät huomioon jos he eivät ole minun perhettäni? Muutenkin tilanne on oikea terminologinen painajainen. Ovatko he nyt sisko- ja velipuolia, vai jätetäänkö se ”puolikas” pois? En kuitenkaan aio alkaa kutsumaan miehen eksää oman lapseni äitipuoleksi, joten miksi muksutkaan olisivat ”puoli jotain”? Ja eritelläänkö tässä nyt sitten isän perhe, heidän perhe, minun perhe? Eli perhettä ovat vain ne, jotka ovat sukua keskenään tai saman katon alla?

Oikeaoppisesti tässä nyt kaiketi on kolme perhettä. Minun perheeni: minä, tyttö ja mies (plus koira). Miehen perhe: minä, tyttö, mies, velipuoli, siskopuoli. Puolisisarusten perhe: äiti, isä, isäpuoli, kolme sisarpuolta siellä, yksi sisarpuoli täältä. Tehdään asioista oikein mahdollisimman vaikeaa. Minusta olisi niin paljon helpompaa, jos edes miehen perheen voitaisiin sanoa olevan myös minun perheeni.

Jos itsepäisesti pidän kiinni näkemyksestäni ja väitän, että kyllä, minulla on uusioperhe ja olen uusioäiti – tekeekö se minusta äitipuolen? En todellakaan tunne itseäni sellaiseksi, vaikka miehen lapset perhettä olisivatkin. Olen heille ”siskon äiti”, ainakin omassa päässäni. Heidän äitinsä – edes puolikas – en kuvittele olevani koskaan, elleivät he sitten jonkin maailman mullistuksen myötä muuttaisi asumaan oman kattoni alle. Minä en kasvata heitä, joten en ole heidän äitinsä – se on minusta niin yksinkertaista. Mutta voisinko kutsua itseäni esimerkiksi tädiksi?

Kutsutaanpa minua miksi tahansa, juuri tuo ”kuka lapsen kasvattaa ja miten” tulee todennäköisesti olemaan se suurin taisteluareena tässä uusio-kuviossa. Pyrin tiukasti pitämään kiinni linjasta, että en puutu sanallakaan siihen miten mieheni haluaa omat lapsensa kasvattaa, tai mitä hän sopii eksänsä kanssa moisista asioista. Ne eivät yksinkertaisesti kuulu minulle niin kauan kun lapset eivät asu oman kattoni alla. Sitä paitsi, jos kerran käy suunsa avaamaan on korviaan myöten sopassa. Tai ainakin minun on mahdotonta lopettaa se mielipiteideni viljeleminen kun sen kerran olen aloittanut – ja minähän tietysti olen aina oikeassa.

Minä tiedän tarkalleen kuinka haluan oman lapseni kasvattaa. Hänen isällään on sananvaltaa tietysti puolet, mutta kenenkään muun on turha yrittää sotkeutua asiaan, ellei halua päästä hengestään. Mikään kun ei ole niin vaikeaa kuin kuunnella jonkun sanelevan miten sinun pitäisi kasvattaa oma lapsesi (tai kouluttaa koirasi). On eri asia jos pyydän mielipidettä tai apua, mutta niinäkin hetkinä turvaudun tiukasti vain ihmisiin, joiden mielipiteitä arvostan muutenkin (eli perhe ja tärkeimmät ystävät), ja pidän vapauden valita noudatanko saamiani ohjeita vai en.

Mielestäni mieheni eksällä on aivan sama oikeus omien lastensa kanssa. Ei hänen tarvitse ottaa minun mielipidettäni huomioon, eikä minun tarvitse sitä olla tuputtamassa. Pieni kompastuskivi tähän mainioon päätökseen tulee silloin, kun lapset ovat käymässä miehelläni. Vaikka kapteenin sana onkin laki, niin miten ihmeessä minä osaan olla komentamatta ja neuvomatta lapsia ollessani itse paikalla? Yritänkö olla kuin kolme apinaa – en puhu, en näe, en kuule – aivan sama miten näitä kahta muksua kasvatetaan. Ehkä se onnistuukin niin kauan kuin oma lapseni on vielä taapero, mutta entäs sitten kun hän kasvaa, tulee sääntöjä ja rutiineja, joita täytyy noudattaa? Yhden katon alla ei voi olla kuin yhdet säännöt (minun sääntöni).

Veikkaan, että Tähtien Sota kalpenee sen rinnalla, kun kaksi äitiä ryhtyy taistelemaan lapsenkasvatuksesta. Varsinkin, kun se mikä on parhaaksi minun lapselleni, ei suinkaan välttämättä ole parhaaksi hänen lapsilleen – ja kaikkihan ajavat aina omiensa etuja. Kaikkien lapsien parhaaksi on kuitenkin, että vanhemmat (niin puolikkaat kuin kokonaisetkin) tulevat toimeen keskenään. Siispä on pyrittävä vaikka hampaita kiristellen pitämään sivistyneet välit miehen eksään. Moinen ajatus on jo käsitteenä vieras, sillä olen aina boikotoinut kaikkia eksiä – omiani ja kumppaneitteni.

On selkeämpää ja huomattavasti kivuttomampaa kylmästi olla olematta tekemisissä miehensä eksien kanssa (mikään ei ole myrkyllisempää suhteelle, kuin se, että mies tuntee uuden ja vanhan tyttöystävän lyöttäytyvän yhteen häntä vastaan), mutta mitä tehdä kun eksästä ei syystä tai toisesta pääse eroon? Kun välit ovat vieläpä katkerat miehen ja eksän välillä, sitä joutuu tanssimaan kuin tulisilla hiilillä, ettei vahingossakaan aloita kolmatta maailmansotaa.

Huomasin kirjakaupassa käydessä haikailevani uusioperheen selviytymisopasta. Joskus olisi helpompi vain lukea oppikirjasta mitä kannattaa tehdä, eikä opetella kaikkea kantapään kautta. Varsinkin kun olen ilmeisesti onnistunut hiertämään välejäni miehen eksään jo pelkällä terminologialla. Tietysti, jos onnistun ryssimään kaiken mahdollisen, voin ehkä joku päivä kirjoittaa sen selviytymisoppaan ihan itse, kokemuksen syvällä rintaäänellä, kertoen mitä ei ainakaan kannata tehdä.

2,5kk

Puolitoista kuukautta on kulunut siitä kun elämäni koki sen suurimman mullistuksen. Tyttäreni syntymä on tähänastisen elontaipaleeni merkittävin tapahtuma. Harmillista, etten voi nimetä sitä elämäni onnellisimmaksi – sitähän sen olisi pitänyt olla. Ne kärsimyksen, murheen ja huolen vuorokaudet, jotka ympäröivät lapseni syntymää eivät kuitenkaan olleet onnellisia. Onni on tullut paljon myöhemmin, ja minusta tuntuu, että se todellinen, sydämellinen onnellisuus on vielä saavuttamatta.

Tietysti mikään ei voi olla suurempi ilon lähde, kuin seurata oman lapsensa kehittymistä. Nimenomaan se kasvaminen antaa niin paljon vanhemmalle. Vauva on syntyessään vain pieni toukka, joka syö, nukkuu ja paskoo. Kuukauden vanhaa toukkaa osaa tuore äiti jo hoitaa ja helliä tarpeeksi ollakseen kohtuullisen tyytyväinen osuuteensa, mutta äitiys on silti osittain vierasta, kuin eläisi jonkun toisen elämää. Kun prinsessa saavuttaa kahden kuukauden iän alkaa tuo vieras universumi, jonne on lapsen kanssa sukeltanut, tuntua jo hieman kotoisammalta.

Kun tyttö alkaa katseellaan seurata menoasi, kun pienokainen selkeästi tunnistaa kasvosi, kun neiti hymyilee, nauraa ja yrittää huhuilla sinulle kuin pöllönpoikanen jutellessasi hänelle – silloin on äidilläkin hyvä olla. Vauvan ensimmäiset luonteenpiirteet alkavat puskea läpi, eikä kyseessä enää ole pelkkä toukka, vaan persoona. Vielä ei lapsi toki ole mikään perhonen, mutta se päivä alkaa selkeästi lähestyä kun ne siivet tulevat esille kaikessa kirjavuudessaan. Pieni ihminen, sitä lapsi alkaa hiljalleen muistuttamaan, eikä ole enää vain kapaloitu ahmatti. Paidassasi riippuu nyt suloinen apinan pentu. Pellavapää, joka kurkistelee hartiasi yli, suunnattoman kiinnostuneena maailmasta, viattomana ja täysin luottavaisena, että sinä pidät hänet turvassa.

Äidiltä aletaan myös vaatimaan yhä enemmän taaperon kehittyessä. Enää ei riitä ruokkiminen, nyt tarvitaan läsnäoloa. Lasta täytyy viihdyttää, lohduttaa ja aktivoida. Tytär on enemmän ja enemmän hereillä. Vastaavasti äiti on enemmän ja enemmän uupunut. Nukkuminen on vain valveajan päiväuni, jota harrastetaan ehkä satunnaisesti yöaikaan, jos silloinkaan. Insomnia tulee yliväsymyksen kylkiäisenä niin herttaisesti, ettei unta tipu silloinkaan kun saisi nukkua. Äidistä tulee helposti unettomana, väsyneenä ja ylityöllistettynä kävelevä zombi, joka ei ehdi nauttia äitiyden iloista.

On kummallista miten oma elämä, jopa oma kroppa, voi tuntua vieraalta. Kuin kävelisit jonkun toisen kengissä ja päättäisit jonkun muun asioista. Kaikkein parhaiten kuvailisin sitä jatkuvana ruumiista irtautumisena, vaikka yleensä out-of-body experience liitetäänkin kuolemanrajakokemuksiin. Oireet ovat kuitenkin samat, eli tajunnan laajeneminen ja itsensä seuraaminen ulkopuolelta. On erittäin vaikea saada enää kiinni omasta elämästään, kun se ei enää kuulu sinulle itsellesi, vaan lapselle, ja yrität pyörittää lapsen maailmaa puolihorroksessa, jatkuvassa ärtymyksessä ja uupumuksessa.

Suurimman osan ajasta ei ehdi jäädä miettimään elämäänsä tai sitä ”miltä minusta nyt tuntuu ja miksi”. Koin kuitenkin suurta tarvetta pohdiskella miksi päivät vain soljuvat ohitse, enkä kykene tarttumaan niihin, en tallentamaan kultaisia muistoja tai nauttimaan tunnerikkaista hetkistä. Ajan haaliminen kirjoittamiselle osoittautui kuitenkin aikamoiseksi projektiksi. Eläminen kun on yllättävän hektistä kotona lapsen kanssa, varsinkin kun siihen lisätään muutto, remontti, ristiäiset ja parisuhteen aloittaminen – joista jälkimmäinen tuli itselleni aikamoisena yllätyksenä, olinhan valmistautunut yksinhuoltajuuteen ja sinkkuuteen. Se oli oikeastaan jopa ongelma, sillä olin henkisesti prepannut itseni ihan toisenlaiseen elämään.

Jo pelkästään lapsen saamisen tuomat mullistukset ovat niin raskaita ja uuvuttavia, ettei kenenkään pitäisi siihen päälle lähteä rakentamaan parisuhdetta. Tunnetusti minä kuitenkin teen asiat vaikeamman kautta, ja niinpä pari kuukautta on nyt kulunut henkisessä pyörremyrskyssä, jossa tunteet vetävät vuoristorataa. Lapsen kasvattaminen ei ole helppoa, se vaatii jatkuvaa panostamista, välittämistä, aikaa ja organisointia. Toimivan parisuhteen luominen ei myöskään ole helppoa, se vaatii jatkuvaa panostamista, välittämistä, aikaa ja organisointia. Myös oman elämän ylläpitäminen on haastavaa ja vaatii yhtälailla panostusta, aikaa ja organisointia – ainakin jos aikoo pitää kiinni ystävistä, harrastuksista ja mielenterveydestä. Yritän siis revetä kolmeen suuntaan yhtaikaa – ja ihmettelen miksi homma ei toimi.

Itserakkaasti väitän, että jos ei kykene olemaan sinut itsensä kanssa, pitämään huolta itsestään, kaikki muukin ympärillä kaatuu. On kuitenkin yllättävän vaikea pitää itsensä terveenä, levänneenä ja onnellisena kun samaan aikaan rakentaa suhdetta kahteen eri ihmiseen – tyttäreen ja mieheen. Jälleen kerran näen niin selkeästi miksi lapsia hankitaan VASTA sitten kun parisuhde toimii ja yhdessä on oltu jo pidemmän aikaa. Pienokaisen saapuessa maailmaan äiti tarvitsee tasaisen, luotettavan ja tukevan ihmissuhteen saadakseen voimia vauvaa varten. Alkutekijöissä oleva, paljon ajattelemista, tunteita ja aikaa vaativa suhde taas on lapsen kasvattamisen näkökannalta rasite.

Samoin lapsukaisen hyvinvoinnille on rasitteena, jos äiti ei ole tasapainoisessa ja terveessä tilassa, niin kehon kuin mielen osalta. Synnytyksen jälkeen kroppa ei tosiaankaan ole priimakunnossa, eikä aikaa sen trimmaamiselle ole. Eikä roihuava ensihuuma ole millään tavalla mielelle tasapanoista ja tervettä, vaan kuluttavaa ja omivaa. Niinpä siis äiti, joka yrittää yhtaikaa opetella olemaan äiti, rakastaja ja oma itsensä jakaa itseään kolmeen (tai kolmeenkymmeneen) osaan, kunnes on niin venytetty, että saattaa millä hetkellä hyvänsä napsahtaa poikki.

 Minusta tuntuu, että olen hypännyt yli kaikista oleellisista kulmakivistä, joiden avulla äitiys olisi ihanaa. Ensin koin raskauteni ilman kumppania, rahallisissa vaikeuksissa, sitten aloitin äitiyden yhärinä, päätin muuttaa ja rempata samaan syssyyn, ja nyt yritän ympätä vanhemmuuteen uunituoreen parisuhteen. Tuntuu, ettei aikani, jaksamiseni tai osaamiseni enää riitä yhteenkään tärkeään osa-alueeseen elämässäni. Tunnen itseni huonoksi kumppaniksi, huonoksi äidiksi, huonoksi koiranomistajaksi ja huonoksi ihmiseksi.

Tavoittelen aina täydellisyyttä kaikessa ja siksi on järjettömän raivostuttavaa huomata, etten kykene tekemään mitään haluamaani kunnollisesti. En pysty mitenkään järjestämään tarpeeksi laatuaikaa itselleni ja miehelle. Menetän hermoni, epäröin, väsyn, suutun, masentelen ja en ehdi antaa itsestäni mitä haluaisin. Siinä ohessa uuvutan ja rasitan miestä, vaadin häneltä enemmän ja enemmän, eikä mikään tunnu riittävän. Tyttärelleni en kykene antamaan kaikkea mitä haluaisin, en materiassa, ajassa, huomiossa, hellyydessä enkä aktivoinnissa. Perustarpeet hoituvat, mutta niiden jälkeen olen kiukkuinen, nälkäinen, kiireinen tai lopen uupunut. Joskus on kaivettava syvältä ja pitkään löytääkseen halun tehdä mitään ylimääräistä ja muistaa, että lapsi ei ole rasite vaan siunaus.

Täysi mahdottomuus on loihtia itselleni tarpeeksi omaa aikaa. ”Minä” on aina se kolmas listalla. Tai ei, vasta neljäs – eli koiran jälkeen. Välillä on tietysti pakko ottaa se hetki, että syö, juo, kylpee tai istahtaa alas huokaisemaan. Välttämättömyyksien lisäksi on kuitenkin äärettömän vaikea saada aikaiseksi hetkeäkään itselleen. Ja entäs ystävät, mitä ne ovat? Olisiko niille muka joskus aikaa jutella – saati nähdä? Jos sitten ehtisikin, niin koko ajan kärsisi huonoa omaatuntoa kun ei ole kolmen tärkeämmän (lapsi, mies, koira) etuja ajamassa. Aina jää joku kolmesta (tai kaikki) kelkasta, kun ottaa ajan itselleen.

Sanoisin rämpiväni jonkinlaisessa suvantovaiheessa, jossa kaikki vaatii minulta liian paljon – minä itse varsinkin. Miksen sitten muuta asioita, tee jotain, enkä vain valita? Koska tämä kaikki kaaos ja rankkuus johtuu juuri siitä, että ylipäätään yritän parantaa elämääni. Haluanko olla yksinhuoltaja? En tosiaankaan. Kyllä siitä selviäisi, en minä siinä tilanteessa onneton olisi, mutta minä haluan niin paljon enemmän! Jos voi valita yksin tai yhdessä, olisin idiootti, jos en valitsisi parisuhdetta ja perhe-elämää. Toki se vaatii minulta nyt enemmän kuin mihin kykenen, verottaa voimiani ja vie aikaa muulta tärkeältä, mutta yritän katsoa valintojeni pitkäkantoisia seurauksia enkä takertua vain tähän hetkeen.

Lapsellani on mahdollisuus saada ehjä perhe. Mahdollisuus kunnon isään jo pienestä pitäen. Kaksi vanhempaa, jotka välittävät toisistaan, ja mahdollisesti joskus lisää sisaruksia, kaikki yhdessä saman katon alla. Lapsen edun lisäksi minulla on omakin lehmä ojassa. Voin vihdoin saada kaiken mitä olen itse halunnut. Jo parissa kuukaudessa asiat ovat niin erilailla kuin aikaisemmin. Osaan yhtäkkiä arvostaa pieniä, yksinkertaisia asioita, joita en edes ymmärtänyt kaipaavani näin paljon. Joku muu tekee minulle ruokaa, ja saan jopa syödä sen lämpimänä. Joku muu laittaa pyykit ja siivoaa oma-aloitteisesti. Olen saanut vohveleita aamiaiseksi. Olen voinut istua sohvalla ja katsoa lempiohjelmaani televisiosta. En ole joutunut itse hakemaan lasillista vettä yöllä, vaan se on tuotu minulle.

Mikä huojentava tunne kun minun ei tarvitse tehdä kaikkea itse. Nyt voin tehdä koska valitsen niin, enkä siksi, että minun olisi pakko. Kun vastuu oli kaikki minun harteillani, koin alitajuisesti jatkuvaa painetta. Nyt, kun taakasta kantaa osan joku toinen, huomaan yhtäkkiä voivani hengittää syvempään. Sitä saa myös jonkinlaisen sielunrauhan kun on se toinen läsnä, tukipilarina, vaikkei se toinen tekisikään mitään. Pelkästään se optio, että JOS minä tarvitsen apua, apu on heti saatavilla, saa minut nukkumaan vähäiset uneni paremmin.

Mutta piruvie tämä on vaikeaa! On vaikea nauttia niistä kultaisista hetkistä, vaikea osoittaa arvostustaan tai pysähtyä hetkeksi. Rakkaus on raskasta. Tunteet ovat uuvuttavia ja niitä on nyt enemmän kuin pystyn käsittelemään. On niin monia asioita, jotka saavat minut tuntemaan, että olen tukehtua niiden alle. Ja tietenkin on niin paljon kaikkea mitä pitäisi ja haluaisi tehdä, että lopulta ei tee mitään, pyörii vain ympyrää kuin päätön kana.

Tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli heittää hanskat tiskille ja todeta, että en minä osaa! En osaa olla äiti, en osaa rakentaa kestävää parisuhdetta, en osaa olla onnellinen! Tahtoa on vaikka muille jakaa, mutta jaksaminen on hukassa. Jos onnellisimpia hetkiäni on ollut se, kun nukahdin murun ja pikkumurun kanssa kolmistaan, sylikkäin päiväunille, koira sängyn alla tuhisten, mitä se kertoo? Kaiketi sen, että tarvitsen unta, lepoa ja että kaikki kolme rakastani ovat paikallaan, läsnä, tyytyväisiä ja hiljaa! Ja jos tosiaan tuollainen hetki on hartaasti hellitty aarre, voitte arvata kuinka usein moinen ihme pääsee tapahtumaan.