Viimeisiä viedään

Rv 39 rullati rullailee etiäpäin, vaan missä ovat kaikki synnytyksen alun enteet? Toki tässä nyt on se 7 päivää aikaa ennen kuin tuo toivottu päätepiste, laskettu aika, on saavutettu. Jos kerta maailma luotiin seitsemässä päivässä niin kyllähän tässä ehtii vielä. Ollaan vasta alkueliöissä, dinosauruksia odotellessa…

Jos voisi olla varma, että sunnuntaina aamulla kello 09:30 lapsivesi menee ja iltaan mennessä muksu on jo sylissä, niin tässä voisi olla vallan rauhallisin mielin. Mutta kun nyt kuitenkin käy paska tsägä, eli neiti ei tule maailmaan kellonlyömällä kun rv40 tulee täyteen, vaan sittenhän alkaa ihan uusi odottaminen, se kahden viikon ”onko sinut pakotettava ulos?” meininki, niin mammalla alkaa olla vähän pinna kireällä.

Vihaan yli kaiken odottamista, olen jo henkisesti yrittänyt varautunut siihen, että muksu näyttää kaapin paikan ja tulee myöhässä. Yritän tähdätä odotuksissani sinne kolmen viikon päähän rv42:seen (elämän tarkoitus on 42), mutta kuvitelma siitä, että vauvaa joutuu odottamaan vielä niiiiiiin pitkään, on sietämätön! Niinpä olenkin kehitellyt kaikenlaista varasuunnitelmaa, esimerkiksi autuaasti antanut kämpän vajota totaaliseen kaaokseen. Suursiivous, sen pitäisi kuulopuheiden mukaan auttaa synnytyksen käynnistyksessä. No, täällä todella tarvitaan jo puskutraktoria! Jossei H-hetki ala ilmestyä ihan itsekseen niin sitten alkaa sellainen luuttuaminen ja pintojen jynssäys, että varmasti saan mukulan liikkeelle!

Toki tässä plänissä on muutama riski. Ensinnäkin, entä jos tyttöni tulee sittenkin ajoissa? Onpahan kiva sitten tulla kättäriltä kotia kun ovesta ei mahdu sisään, joka paikka on paskassa, pyykkiä siellä täällä ja tiskivuori kurkottelee kohti kattoa. Heti synnytyksen jälkeen väsyneenä ja verta valuvana vaihtamaan lakanoita, kuuraamaan pönttöä ja pyyhkimään pölyjä? Ei kuulosta järin houkuttelevalta… Toinen vaara on siinä, että entä jos suunnitelma toimii? Riehun ja hyrrään kuin pyörremyrsky koko päivän, kulutan kaiken energiani – ja sitten se alkaa, synnytys! Totaaliväsyneenä, voimattomana ja uupuneena monen tunnin synnytysurakkaan? Siinä voi jo tulla tippa linssiin.

Niin ja tietysti lapsi EI saa syntyä ennen aikojaan. Joka päivälle ennen laskettua aikaa on suunnitteilla jotain kivaa ja tärkeää menoa, joiden lykkääminen ei tule kyseeseenkään. Joka ilta sanon vauvalle, että ei vielä muru, ei vielä. Jos sitten jankkaan sitä seuraavat kuusi päivää, niin onhan se nyt jokseenkin paljon vaadittu, että neiti tietää sitten tarkalleen milloin SAA tulla, kun vielä edellisenä päivänä mamma oli tiukasti koivet ristissä. (Kyllä, olen mielessäni tullut siihen tulokseen, että vauva itse jotenkin päättää milloin synnytys käynnistyy…)

Tässä kun olen murehtinut, toivonut, kammonnut ja odottanut synnytyksen alkua, olen myös kokenut pienen herätyksen siinä, mitä kaikkea pitäisi vielä ehtiä tekemään. Vauvan vaunut on koottu ja koeajettu. Olen aloittanut kättäri-laukun pakkaamisen (mitä ihmettä tarvitsen mukaan synnytykseen?). Olen tietoinen parhaasta ajoreitistä sairaalaan, minulla on kaikki tarvittavat numerot ylhäällä, koiranhoitaja on järkätty ja tukihenkilön kanssa pidetään tiuhaan yhteyttä. Tulipa tuossa nyt kuitenkin mieleen joitain niitä asioita mitä ei ole valmiina. Kuten vaippoja, talkkia, maidonkorviketta, kosteuspyyhkeitä jne konkreettisia vauvanhoitotarvikkeita. Hoitopöytä on, mutta se on tyhjä, ei ole edes alustaa vielä. Ja entä kaikki mitä en yksinkertaisesti tiedä ja osaa ajatella? Ensikertalaisena unohdan varmasti jotain oleellista.

Oletan, että saan paniikkihäiriön ja itkukohtauksen jos synnytys alkaa seuraavan parin päivän aikana. Onko kaikki valmista? Olenko itse valmis? Tuntemattomaan hyppääminen on pelottavaa. Mutta helpottaako tuo pelko ja paniikki jos laskettu aika ylitetään? Olisiko se itse asiassa parempi, jotta ehtisin aivan varmasti saada kaiken valmiiksi ja käsitellä asiaa päässäni pidempään? Kuulostaa loogiselta. Ehkä minun pitäisi vain toivoa, että vauva tulee myöhässä.

Helpommin sanottu kuin tehty. Eikä nyt ole kyse vain perusluonteeni malttamattomuudesta, vaan myös siitä, että tässä alkaa olla jo jokseenkin tukalat oltavat! Jalkani ovat vihdoin päättäneet turvota roomalaisiksi pylväiksi. Tasapaksut jumbojalat ovat todella ärsyttävä vaiva. Koko ajan kuumottaa nilkkoja, särkee varpaita ja väsyttää koipia, ihanata. Särky ei myöskään rajoitu vain alaraajoihin vaan hiljalleen alkaa tuntua siltä, että joka hemmetin paikkaa särkee. Häpyluu, kylkiluut, alaselkä, lantio, lonkat, rintalasta... Koko kropan kärsimystä.

Eikä nukkumisesta oikein tule mitään kun vessassa on juostava joskus jopa kahdesti yössä (minulle se on paljon kun ennen olen kevyesti nukkunut 14h putkeen ilman keskeytyksiä), nukkumatin unihiekoista ei riitä koskaan yli 8h lepoa, mikään asento ei ole mukava vaan nukkuminen on lähinnä torkkumista ja pyörimistä, ja pää, niska, korvat, jopa takaraivo ovat kipeät tutimisen jälkeen. Levännyt ja freessi olo? Ei ole tässä huushollissa nähty vähään aikaan. Tuntuu, että kroppa ei millään saa tarpeeksi lepoa ja energiaa, eikä polla kykene rauhoittumaan.

Siksipä olen kiihkeästi alkanut odottamaan mitä tahansa ennettä synnytyksen lähestymisestä. Jospa tänään limatulppa irtoaisi! Sitten tietäisi, että maksimissaan enää pari päivää odottamista. Jos tisseihin nousisi maito (nuo ovat vieläkin ihan samat söpöt ceet kuin puoli vuotta sitten) ja huomaisin äkkiä olevani varustettu kuin Dolly Parton niin eipä sitä muksuakaan enää kauaa tarvitsisi odottaa. Supistuksetkin olisivat tervetulleita, vaikka niitä nyt voikin ilmaantua vaikka kuinka monia päiviä ennen synnytystä. On kuitenkin todennäköisempää, että synnytys on lähellä kun supistukset jo tuntuvat, kuin näin, etten edes tiedä mitä ne ovat.

Toivomista ja odottamista tämä loppu nyt tuntuisi siis olevan. Ajatukset ovat alkaneet pyörimään tiukasti vain ja ainoastaan synnytyksen ympärillä. Tuntuu, että asiat junnaavat paikoillaan niin kauan, kunnes puskeminen alkaa. Nyt ollaan kuitenkin jo niin lähellä sitä perhe-elämän aloittamista, ettei enää malttaisi odottaa! Syntyisi jo niin saataisiin se tuska ja kärsimys pois alta ja sitten voisi aloittaa sen todellisen haasteen – elämän vastasyntyneen lapsen kanssa! Elämä oman tyttäreni kanssa. Miten minun pitäisi malttaa odottaa sitä? Tänne, heti, nyt!

Ja se, joka sanoo, että ehkä tämä odotus tekee minulle hyvää, kasvattaa luonnettani ja pidentää malttiani, jotta olen sitten parempi äiti lapselleni - hyppää kaivoon! Äläkä huku heti, jotta voin ampua pari haulia persiiseesi kun siellä pohjalla pulikoit.